nimi: Kevätflunssa
kirjoitettu: 16.7.2007
paritus: Sirius/Remus
ikäraja: S
genre: romance, fluff, humor, drama, slash one-shot
summary: Siviilissä Remus saattaa olla vaaraton ihmissusi, mutta flunssassa hän on varsin vaativa potilas.
A/N: Uutta Sirius/Remus-puolihuumorisöpöstelyä monen kuukauden tauon jälkeen.
Tykkäilen kommenteista!
*
Kevätflunssa
Flunssassa ollessaan Remus oli suorastaan vaarallinen. Sirius ei pystynyt keskittymään kunnolla mihinkään muuhun: ei huispausmatseihin, ei tyttöihin, ei Ruikulin kiusaamiseen. Hän vain istui Remuksen sängyn vieressä tai paremminkin käveli ympäri makuusalia ja Remus nauroi hänelle, kun hän törmäsi seiniin, ja sitten hän jatkoi kävelyä ja törmäsi uudestaan. Ja niin sitä vain jatkui ja jatkui kunnes Remus aina parani.
Paitsi että niin kauan kun Remus oli kipeänä Sirius oli aivan varma, että sitä jatkuisi ikuisesti. Hän kyllä jauhoi aina Remukselle siitä, miten tämä paranisi pian, mutta mennessään illalla omaan sänkyynsä hän oli lähes pakokauhuinen. James ja Peter nauroivat hänelle selän takana ja taputtivat olkapäälle kun sattuivat kasvotusten, mutta Sirius ei päässyt pelostaan. Remus oli niin heikko, niin kuin joku pikkulintu, hän olisi ihan hyvin saattanut kuolla flunssaan!
Ja sitä paitsi Remus oli hankalin potilas, joka Siriuksella oli ikinä ollut. Hän muisti Reguluksen sairastaneen flunssaa joskus, kun he olivat olleet nuoria. Silloin hän oli tuonut veljelle suklaata ja kertonut tarinoita möröistä, jotka asuivat heidän talonsa alla, ja Regulus oli nukahtanut tyytyväisenä. Remukselle mikään ei riittänyt.
“Hei Anturajalka”, Remus mutisi kuolemansairaana peittojensa välistä, “voitko tuoda minulle vähän suklaata? Jooko? Ole kiltti?”
Sirius ei koskaan voinut vastustaa, ei kertaakaan. Hän kuskasi Remukselle suklaata Tylyahosta ja istui katsomassa, kun Remus söi sen. Sitten Remus kiitti häntä oikein kauniisti ja nukahti ja heräsi viiden minuutin päästä vaatimaan jotain uutta.
“Hei Anturajalka?”
“No? Onko sinulla enemmän kuumetta? Onko sinulla paha olo? Ei kai - voi hyvä Merlin, oksettaako sinua?”
“Voisitko sinä tuoda Peterin tänne? Hän osaa varmaan sanoa paremmin kuin sinä, mitä te teitte pimeyden voimilta suojautumisen tunnilla.”
Sirius toi Peterin, istui katsomassa, kun Peter selitti jotain jota Sirius itse ei muistanut ollenkaan opiskelleensa ja lähti sitten. Mutta Sirius ei lähtenyt, hän istui katsomassa, miten Remus tuijotti kattoa ja muuttui hetki hetkeltä huonovointisemman näköiseksi.
Joskus Sirius ihmetteli, minkä takia Peter ja James jättivät hänet aina kahdestaan Remuksen kanssa, kun toinen sairastui. Heidän oli tarkoitus olla ystäviä, mutta toiset tuntuivat kummasti unohtavan sen heti siinä paikassa, kun Remus yskäisi ensimmäisen kerran. Se oli suorastaan säädytöntä! Ja kun hän joskus kysyi asiaa Jamesilta ja Peteriltä, nämä vain virnuilivat ja sanoivat hänelle, ettei se oikeasti häirinnyt häntä lainkaan. Hänestä asiassa oli jotain kummallista, mutta hän ei oikein ehtinyt ajattelemaan sitä, sillä silloin Remus yleensä halusi lisää suklaata.
“Sinä voit lihoa, kun syöt noin paljon”, Sirius sanoi joskus katsellessaan suklaakääreitä, vaikka oikeasti ei ollut lainkaan huolissaan. Remus oli varsa. Remus ei lihonut. Remukselle sellainen oli mahdotonta.
“Kaksisataa grammaa ei ole paljon.”
“Onpas.”
“Eipäs. Se on vain viidesosa kilosta, eikö olekin?”
Flunssaisenakin Remus tiesi, miten Siriuksen sai hiljaiseksi. Siriuksesta se oli ärsyttävän tarkkanäköistä.
Joskus hän kysyi, olisiko Remus halunnut jonkun toisen istumaan viereensä. Silloin Remus yleensä puisteli päätään ja kysyi sitten Siriukselta, minkä takia tämä oli äkkiä alkanut hymyillä. Sirius mietti sitä usein itsekin, mutta yleensä vasta sitten, kun hän oli hakemassa Remukselle lisää suklaata.
Sitten aina välillä kävi niin, että Remuksesta tuli kauhean äreä, ja Siriuksella oli kiire väistellä murhaavia silmäyksiä ja tuoda suklaata. Pahimmassa tapauksessa Remuksesta tuli äreä ja hän sai samaan aikaan päähänsä, että kaikki oli pielessä. Erityisesti sellaista tapahtui lähellä täysikuuta. Silloin Siriuksella ei ollut muuta mahdollisuutta kuin istua Remuksen sängyn laidalla ja kuunnella.
“Minä en tajua, miten me voimme selvitä sodasta. Ajattele nyt, meitä on niin kauhean vähän.”
“No onhan meitä, mutta kyllä me - “
“Ja suurin osa meistä on tällaisia puoliksi koulunsa käyneitä idiootteja niin kuin sinä ja minä, Anturajalka! Tajuatko?”
“Mutta mehän olemme käyneet koulumme kuukauden päästä - “
“Ja tiedät-kai-kuka tappaa meidät ensimmäisenä, sinut sen takia koska olet sinä ja minut samasta syystä, ja sitten me kuolemme ja ketä muka sitten enää jaksaa kiinnostaa, pääsevätkö James ja Lily ikinä naimisiin?”
“Luulen, että Jamesia - “
“Minun elämäni olisi paljon helpompaa, jos minä en olisi ihmissusi. Oikeasti, Sirius, sinä et voi tietää kuinka ärsyttävää tämä on. Ja täysikuun aikana on vielä kauheampaa, silloin minä en edes tunne itseäni.”
“Minä voin pitää sinua kädestä - “
“Etkä voi! Koska minä raatelisin sinut kappaleiksi! Eikö siinä olekin jotain kauhean ironista?”
“Mitä on ironinen?”
“Eilinen suklaa oli parempaa. Sirius, miksi Merlinissä ne eivät enää tee edes hyvää suklaata?”
Mutta oli toki myös niitä onnellisempia päiviä, kun Remuksen flunssa oli jo parantumassa ja hän tuijotteli Siriusta sängystään pitkien tummanruskeiden silmäripsiensä takaa ja Siriuksen vatsa tuntui siltä, että hänkin saisi kohta oksennustaudin. Sellainen vaikutus Remuksen silmäripsillä jostain syystä häneen oli. Silloin Remus yleensä oli herttaisimmillaan ja kiitti häntä kauniisti jaksamisesta kuten sanomalla ihme että sinä olet kestänyt minua tai ehkä jopa tämä olisi varmaan ollut melkein yhtä kauheaa vaikka sinä et olisi ollut siinä. Jokin jälkimmäisessä virkkeessä tosin häiritsi Siriusta, mutta hän ei ikinä päässyt selville siitä, mikä se tarkalleen ottaen oli.
Sen sijaan hän kyllä oppi tietämään, milloin Remukselle piti viedä lisää suklaata ja milloin soittaa jostain jästien kummallisesta soittovehkeestä The Beatlesia ja milloin kutsua eräs viidesluokkalainen rohkelikkotyttö soittamaan kitaraa ja milloin laulaa Remukselle unilaulu (silloin, kun oli ensin juottanut Remuksen tuliviskillä puolihumalaan). Hänestä tuli itse asiassa Tylypahkan paras remuksenhoitaja, niin kuin James kerran sanoi hänelle ja jostain syystä virnuili leveästi, mutta hän kosti sen kunniallisesti virnuilemalla aivan yhtä leveästi takaisin ja iskemällä silmää siltä varalta, että kosto olisi muuten jäänyt epäselväksi. James virnuili silloin lisää, ja Sirius päätti paeta paikalta. Jotta James ei olisi luullut hänen pakenevan, hän tokaisi puoliääneen, että täytyy mennä katsomaan tarvitsee Remus minua johonkin.
Remus parantui yleensä kahdessa päivässä, mutta seitsemännen luokan toukokuun lopun flunssa oli kaikkein pahin. Se kesti vähintään neljä päivää, Sirius meni sekaisin laskuissa sen loppuvaiheessa. Mutta kun se alkoi kääntyä parempaan päin ja Remus oli jo melko hyväntuulinen pieni ihmissusi peittonsa alla, hän eräänä iltana sanoi:
“Hei Sirius?”
“Mitä?” kysyi Sirius, joka oli silloin jo hieman väsynyt.
“Voisitko sinä millään hommata minulle koiraa?”
Sirius säpsähti. Remus tuijotti häntä tummanruskeiden silmiensä alta oikein valloittavasti, ja olihan se jo käynyt Siriukselle selväksi, ettei hän voinut kieltää mitään Remukselta silloin, kun tämä oli flunssassa.
Hän makasi Remuksen sängyssä Remuksen vieressä Remuksen siliteltävänä ja tunsi, miten koiran mieli hänessä otti vallan ja nuolaisi Remuksen poskea. Remus nauroi ja rapsutti häntä korvan takaa, ja hänestä se oli itse asiassa oikein hyvä asia. Siihen hän nukahti.
Seuraavana päivänä hän sanoi Remukselle: “Minä vain mietin… minkä takia sinä et ole niistänyt nenääsi kolmeen päivään? Eikö se kuulu flunssaan?”
Remus virnisti hänelle ja sanoi: “Unohdin.”