Title: Töitä Antarktikselta
Author: Hopeaprinssi
Beta: -
Raiting: S
Genre: Drama, romance
Pairing: Ron/Seamus
Warnings: -
Disclaimer: Rowlingin ovat
Summary:
Mutta tänään, tänään Seamus näkisi Ronin. Viimein.A/N: Kerrankin vähän pidempi teksti, jess
! Kirjoittelimpa tuossa iltapäivällä riippukeinussa istuksien, ja siirsin nyt äsken koneelle. Onnistui mielestäni ihan mukavasti, virheitä löytyy varmastikin. Kommentteja, niin rakentavia kuin vähän vähemmän rakentaviakin otan mielelläni vastaan.
Osallistuu FF100-haasteeseen, sanalle
064.Syksy (83 to go!)
Töitä Antarktikselta Aamu valkeni syyskuun ensimmäisenä juuri niin kirkkaana, juuri niin pistävän viileänä kuin Seamus oli odottanutkin sen valkenevan. Hän ponkaisi ylös sängystään jo ennen seitsemää, vain repiäkseen punaiset verhot ikkunansa edestä voidakseen nähdä, kuinka aurinko kiiri kelmeän keltaisena taivaalle ja kuinka tuuli repi ruskan väreihin jo maalattuja lehtiä puista. Vain rynnätäkseen huoneensa ovessa olevan kalenterin luokse tarkastamaan, että tänään oli varmasti se päivä. Että varmasti oli syyskuun ensimmäinen, ja että hän varmasti pääsisi tänään takaisin Tylypahkaan. Takaisin Ronin luo.
Koko kuluneen kesän Seamus oli pitänyt seinällään kalenteria, johon hän oli rastittanut jokaisen kuluneen päivän, ja josta hän oli joka päivä laskenut kuinka kauan syyskuuhun vielä olisi aikaa. Kuinka monesta päivästä hänen pitäisi vielä selvitä ennen kuin hän voisi palata Tylypahkaan, ennen kuin hän saisi taas nähdä Ronin. Ei sillä, että laskeminen olisi millään tavalla nopeuttanut ajan kulkua, voi kunpa se olisikin tehnyt niin, tai auttanut Seamusin ikävää, ei todellakaan, se vain pahensi sitä, mutta jollain tavalla hän myös sai lohtua siitä, kuinka joka päivä oli yksikin päivä vähemmän elettävänä. Enää kolmekymmentä, enää kaksikymmentäyhdeksän. Mitä lähemmäs syyskuuta liikuttiin, sitä levottomammaksi Seamus muuttui, sitä aikaisemmin nousi laskemaan jäljellä olevat päivät. Enää yksitoista, enää kymmenen, ja lopulta enää kolme, enää kaksi ja viimein enää yksi päivä, enää yksi yö jonka läpi Seamusin pitäisi selvitä, pitäisi osata hengittää, ennen kuin hän taas näkisi Ronin.
Jos kukaan Seamusin tuttu olisi tiennyt syytä hänen levottomuudelleen, kukaan tiennyt, että kaiken sen hermoilun ja masentelun takana oli vain suurtakin suurempi, pakkomielteinen ikävä koulukaveria kohtaan, häntä olisi todennäköisesti käsketty kirjoittamaan Ronille. Mutta eihän hän voinut. Ei hän yksinkertaisesti
voinut kirjoittaa Ron Weasleylle. Siihen oli vain liian monta syytä, liian monta ylitsepääsemätöntä, mahdottomasti kierrettävää estettä, jotka estivät häntä kirjoittamasta. Ensinnäkin, Ron oli paljon enemmän kuin vain koulukaveri Seamusille, mutta kukaan, Ron itsekään, ei tiennyt sitä. Kukaan ei tiennyt että Seamus oli kolmannelta luokalta asti, jo säälittävät kaksi vuotta pitänyt Ronista paljon enemmän kuin
koulukaverista, että toinen poika oli ollut hänelle jotain paljon, paljon enemmän. Että Seamus oli rakastunut Roniin. Toiseksikin, he eivät edes olleet ystäviä, eivätkä oikeastaan edes kovin hyviä kavereita. Vaikka Seamus oli yrittänyt, oli todellakin yrittänyt päästä lähemmäs Ronia istumalla tämän viereen Suuressa Salissa, tai tarjoamalla apuaan läksyissä, oli Ron niin kietoutunut kolmen koplaansa Harryn ja Hermionen kanssa ettei hän edes tuntunut huomaavan Seamusia. Joten kuinka kummallista, kuinka epänormaalia se olisi, jos Ron yhtäkkiä saisi kirjeen hyvänpäiväntutultaan, joltain, joka ei ollut yhtään sen tärkeämpi kuin satunnainen juttukaveri, ihminen jonka kanssa Ron jakoi makuusalin Tylypahkassa? Ei, se olisi outoa. Liian outoa.
Ja kolmanneksikin, suurin, ylitsepääsemättömin, ja yksinkertaisin este. Hermione. Hermione Granger, tyttö, joka oli ilmiselvästi ollut rakastunut Roniin ties kuinka kauan jo, tyttö, jonka kanssa Ronin oikeasti kuului olla. Koska juuri niin, Ronin kuului olla tytön kanssa, ei pojan, ei Seamusin. Aina kun Seamus ajatteli Ronia, hän ei voinut olla kuvittelematta kuinka juuri silläkin hetkellä punapäinen poika saattaisi pitää hauskaa Kotikolossa parhaiden ystäviensä kanssa. Harrysta Seamus vielä selvisi, mutta että
Hermione. Joten ei, Seamus ei ollut kirjoittanut Ronille koko kesänä, ei ollut pitänyt poikaan mitään yhteyttä, niin kuin ei ollut koskaan aiempinakaan kesinä. Mutta jostain syystä se oli tänä kesänä ollut paljon vaikeampaa, paljon kiduttavampaa kuin koskaan aiemmin.
Mutta tänään, tänään Seamus näkisi Ronin. Viimein.
Se aamu kului tuskallisen hitaasti, hitaammin kuin mikään aikaisempi. Tuntui kuin aika olisi hidastanut kulkuaan, kuin se jokaisella minuutin lyönnillä olisi aina pidentänyt kulkunopeuttaan puolella. Seamus oli pakannut tavaransa, pukenut vaatteet päälleen, harjannut hiuksensa ja pessyt hampaansa, kun kello oli vasta viittä yli kahdeksan. Vielä melkein kolme tuntia. Luulisi että koko kesän odottaneelle kolme vaivaista, lyhyttä tuntia ei olisi aika eikä mikään, mutta kyllä se oli. Kyllä se vaan oli. Mitä lähemmäs sitä hetkeä, jona Seamus taas näkisi Ronin, liikuttiin, sitä hitaammin aika kului. Itse asiassa Seamus jopa epäili jonkun noituneen talon kaikki kellot pysähdyksiin, koska joka kerralla hänen katsoessa kelloon, se ei tuntunut liikkuneen hetkeäkään, minuuttiakaan siitä kun hän viimeksi katsoi. Vasta kun Seamusin äiti löysi hänet naputtelemassa kaappikellon lasiovea, tämä myönsi itselleen, että aika tuntui pysähtyneen siksi, että hän katsoi kelloa herkeämättä, tapitti sitä viisi tai kuusi kertaa minuutissa.
Seamus oli levoton koko aamun, todella levoton. Hän ravasi huoneesta toiseen, sisään ja ulos talosta, vain löytääkseen itsensä aina jostain sellaisesta paikasta mihin hänellä ei ollut mitään asiaa, mistä hän ei tarvinnut mitään. Hän söi tuskin mitään äitinsä laittamasta, tuhdista läksiäisaamiaisesta, ja tyytyi vain näykkimään kuivaa paahtoleivänkulmaa tyhjään vatsaansa. Useammin kuin kerran hän käski itseään rauhoittumaan, istumaan alas, ja hengittämään syvään, mutta joka kerralla hän ponkaisi seisomaan istuttuaan vain muutaman hassun minuutin, nekin selkä tikkusuorana, kaukana rentoutuneesta. Hän ei voisi rentoutua ennen kuin näkisi Ronin.
Entä jos Ronille olisi tapahtunut jotain kesän aikana? Entä jos Weasleyn isä olisi saanut töitä Antarktikselta, ja koko perhe olisi muuttanut hänen työnsä perässä sinne lumen keskelle? Ei, eivät Weasleyt niin voisi tehdä, eivät, kun heillä oli vielä neljä lasta koulussa, eiväthän? Eiväthän? Tai entä jos Ron ja Hermione olisivat viettäneet romanttisen kesän yhdessä Kotikolossa, ja palaisivat nyt kouluun toisiinsa kahlittuina, onnellisina, ja niin rakastuneina? Tai entä jos...?
Seamus tunsi alkavansa vihertämään hienoisesti. Hän halusi lyödä itseään. Hänen pitäisi lopettaa tyhmien ajattelu. Ei hän voinut tietää oliko jotain tapahtunut, mutta hän saisi kyllä, saisi, ihan pian. Siihen asti hänen pitäisi ajatella vain kaikkea muuta, mitä tahansa muuta, jotta hän pysyisi käytökseltään edes normaalin rajoilla, ja jotta hänen äitinsä ei sulkisi häntä Pyhään Mungoon epäillessään täydellistä järjen menetystä.
’
Hengitä’, Seamus käski itseään, ’
enää puolitoista tuntia.’
Ne puolitoista tuntia tuntuivat enemmänkin kolmelta viikolta, mutta kun Seamusin äiti viimein sanoi hänelle, noin puoli yhdeltätoista, heidän porttiavaimensa Lontooseen lähtevän pihalta viiden minuutin kuluttua, tämä ryntäsi ulos olohuoneesta jossa oli kävellyt edestakaisin ja kiipesi portaat kaksi kerrallaan hakemaan laukkuaan. Seamus loi vielä yhden katseen huoneensa iloisensinisiin seiniin ja niihin ripustettuihin huispausjulisteisiin, ennen kuin nosti painavan arkkunsa maasta ja lähti raahaamaan sitä ulos huoneesta. Ovelle tullessaan hän loi vielä yhden, voitokkaan ilmeen kalenteriin, joka oli rastitettu jokaiselta kesän päivältä aina tähän päivään saakka ja oli ylpeä, niin ylpeä itsestään kun oli peitonnut sen.
Sitten hän tajusi mitä oli tekemässä, pudisti itselleen päätä ja sulki huoneensa oven nauraen.
---
King’s Crossin asema oli yhtä täysi, yhtä meluinen ja yhtä sekava kuin aina ennenkin. Ja Seamus oli iloisempi kuin koskaan ollessaan siellä. Hän halasi nyyhkyttävää äitiään hätäisesti, kiireessä päästä laiturin yhdeksän ja kolme neljännestä toiselle puolelle, sanoi tulevansa kaipaamaan tätä myös, lupasi kirjoittaa tälle ja vilkutti juostessaan kohti seinämää laiturien yhdeksän ja kymmenen välissä.
Ja sitten Tylypahkan pikajuna oli siinä hänen edessään suurena ja punaisena, ja hän tunsi useamman kuin yhden ihmisen törmäilevän häneen samaan aikaan, tuuppivan ja tönivän häntä eteenpäin. Seamus ei voinut estää hymyä nousemasta kasvoilleen kun hän raahasi laukkuaan kohti junan lähintä ovea, haistaessaan junan tutun, vanhahtavan, mutta silti jollain tapaa makean tuoksun nenässään, nähdessään tuttuja mustia kaapuja ja tuttuja kasvoja kaikkialla ympärillään. Hän ei jäänyt puhumaan kenenkään kanssa pitkäksi aikaa, ei edes Deanin, jota oli ikävöinyt toisiksi eniten heti Ronin jälkeen. Hän oli liian levoton, liian epätoivoinen näkemään tutut, punaiset hiukset, pisamaiset kasvot ja siniset silmät jäädäkseen vaihtamaan kaikkia kesäkuulumisiaan edes parhaan ystävänsä kanssa. Ei sillä että hänellä olisi niitä paljon ollutkaan vaihdettaviksi. Jos Seamus olisi saanut päättää, kukaan ei olisi maininnut sanallakaan kulunutta kesää, vaan kaikki olisivat unohtaneet sen ja antaneet hänenkin unohtaa kidutuksen, kamalan ikävän jonka se oli hänelle aiheuttanut.
Hän hymyili Deanille ja ryhtyessään kampeamaan arkkuaan sisään junan ovesta hän sanoi tapaavansa tämän myöhemmin junassa. Seamus raahasi tavaroitaan pitkin junan loputtoman pitkää ja ihmisiä tukkoon asti täynnä olevaa käytävää, kurkkien sisään jokaisen vaunuosaston ikkunasta, epätoivoisena nähdä tuttu punainen pää jossain niistä.
Jostain, keskeltä Seamusin takana soivaa puheensorinaa, kuului naurua. Seamusin sydän jätti lyönnin tai kaksi väliin naurun tulviessa hänen korviinsa, upotessa aina hänen selkärankaansa asti ja jähmettäessä hänet tyystin. Sen naurun Seamus tunsi, tunsi paremmin kuin minkään äänen maailmassa. Ennen kuin hän ehti edes kääntyä katsomaan Ronia, katsomaan kasvoja joita oli ikävöinyt pidempään ja tuskaisemmin kuin mitään muuta asiaa maailmassa, nauru lakkasi ja Seamus kuuli nimeään kutsuttavan sillä samalla, hänen sydämensä pysähtymään saamalla äänellä.
”Seamus, tuletko meidän vaunuosastoomme, täällä on ihan tyhjä?”, ääni huusi, nyt enää muutaman metrin päässä hänestä. Seamus kääntyi niin nopeasti että oli lähellä kaataa muutaman toisluokkalaisen tytön jotka olivat seisseet liian lähellä hänen selkänsä takana. Hän tapasi Ronin kauniisti, niin kauniisti hymyilevät kasvot vähän matkan päässä, korkeammalla kuin kenenkään lähellä seisovan. Hänen poskensa olivat palaneet kevyesti auringossa ja hän oli taas kasvanut pituutta. Hänellä oli myös enemmän pisamia kuin Seamus muisti ja hän oli kauniimpi kuin kukaan siinä junassa, kuin kukaan koko maailmassa. Seamus tunsi hymyn kohoavan kasvoilleen, lämmön purkautuvan sisälleen, kun hän näki nuo kasvot, näki nuo silmät katsomassa suoraan häneen. Hän nyökkäsi, liian onnellisena vastaamaan ja raahasi arkkunsa vaunuosaston ovelle jota Ron piti auki, Harryn ja Hermionen jo mentyä sisälle. Ohittaessaan Ronia Seamus tunsi sähköisen latauksen heidän välillään, haistoi Ronin tuoksun niin selvänä, eikä voinut vastustaa kiusausta katsoa Ronin silmiä niin läheltä. Ne olivat siniset, sinisemmät kuin yksikään taivaanranta, sinisinkään kesäpäivän taivas ja ne hymyilivät, suoraan hänelle. Jollei Seamus olisi pidellyt arkustaan tukea hän olisi varmaankin kaatunut maahan, niin heikoiksi hänen polvensa Ronin hymystä menivät, niin vahvasti hänen vatsansa kupli, päätään huimasi.
Seamus nosti arkkunsa matkalaukkutelineelle ja tervehti hymyileviä Harrya ja Hermionea, jotka olivat vallanneet ikkunapaikat kumminkin puolin vaunuosastoa. Sitten hän istui Hermionen viereen, Ronia vastapäätä, ja katsoi tätä taas. Ron oli kasvanut, muttei ollut muuttunut muuten yhtään minnekään. Hänellä oli yhä sama hymy, samat, tulipunaiset, joskin hieman pidemmät hiukset ja sama rauhoittava, mutta hieman Seamusin muistamaa matalampi ääni. Hän oli yhä Ron, eikä hän ollut muuttanut Antarktikselle, eikä ainakaan niiden katseiden perusteella mitä he loivat toisiinsa, ollut Hermionen kanssa yhdessä.
Seamus uskalsi viimein hengittää syvään, viimein rentoutua.
Hän oli kotona.
