Author: Willy
Genre: Angst
Pairing: Remus/Lily
Rating: K-11
Summary: Vein hänen haudalleen punaisia liljoja.
Disclaimer: Row omistaa hahmot, paikat ja minut, enkä minä saa kuin hyvän mielen kirjoittaessani.
A/N: Tämä siis Hatusta Nostettua II -haasteeseen, jossa sain osakseni kirjoittaa K-13 Remus/Lily angstia, jota en varmastikkaan olisi ilman tätä haastetta koskaan kirjoittanutkaan. Kirjoitettu Remuksen näkökulmasta.
Se hetki oli kultaa, niin kaunista ja haurasta
Syyskuu 1971
James selitti jostain tytöstä. Hänen sanansa tulivat suusta niin nopeasti sellaisena tulvana ja puheryöppynä, ettei niistä olisi kaikista saanut selvää jos häntä olisi edes jaksanut kuunnella. Huulet toistivat nimeä Lily Evans ja jokaista kertaa kun James nimen mainitsi sateli uusia ylistäviä adjektiiveja. Lily Evans oli jotain ihmeellistä, sellaista mitä kuka tahansa ei voinut saada. Hän oli satujen prinsessa, päiväunien sankaritar, jumalatar joka suojeli kansaansa vastalahjaksi saamastaan palvonnasta. Kohotin huvittuneena kulmiani, Jamesin kehut alkoivat jo ylittää liioittelun rajaa. Kukaan tyttö ei voinut olla noin ihmeellinen, varmasti kauniin ulkokuoren alta löytyi jotain rumaa ja mädäntynyttä, sellaista mikä pistää oikein kunnolla oksettamaan.
Silloin James tarttui toisella kädellään minuun ja toisella Siriukseen samalla kun Peter käveli päin hänen selkäänsä. Ystäväni sormet upposivat ranteeseeni ja puristivat niin kovaa, että se teki melkein kipeää. James oli niin oman paratiisinsa lumoissa, ettei tajunnut että kädestäni oli hyvää vauhtia menossa tunto. Hänen huulensa olivat vain keskittyneet muodostamaan kolmea sanaa:
”Siinä hän on”.
Vaikka käytävällä oli useita tyttöjä ei minun tarvinnut kysyä kuka hän oli. Vaikka en ollut kuunnellut puoliakaan siitä miten James oli Lilyä kuvaillut, ei minun siltikään tarvinnut kysyä. Sillä koko tytön olemus tuntui henkivän nimeä Lily, kukan herkkyyttä, kauneutta ja tiettyä surumielisyyttä kuten hautajaiskukan kuului. Helvetin kaunis, kaunis kuin helvetti.
Punaiset hiukset olivat kuin virtaus leiskuvaa laavaa joka kehysti kaunispiirteisiä, kapeita kasvoja joiden keskuksena olivat vihreät silmät, jotka olivat syvät ja yllätykselliset kuin sankka havumetsä. Lily oli keskittynyt puhumaan vieressään kävelevälle mustanpuhuvalle, rasvahiuksiselle ja synkkäkatseiselle pojalle. Puhuessaan Lilyn kasvoille levisi hymy joka oli yhtä kaunis ja vilpitön kuin kaikki muukin hänessä. Hän ei kulkenut nenä pystyssä, ei mulkoillut ympärillään olevia ihmisiä halveksivasti eikä osoittanut muitakaan vastenmielisiä piirteitä. Lily Evans oli todellakin kaikkea sitä, mitä James oli sanonut hänen olevan.
Silloin, juuri Tylypahkan aloittaneena, minä näin ensi kerran Lily Evansin ja tiesin hänen olevan jotain
erilaista. Jotain todella ainutlaatuista.
Aurinkokin on verenpunainen
Joulukuu 1973
Minua suututti katsoa miten James loukkasi Lilyä eikä itse tajunnut sitä. Hän oli mustasukkainen, koska Lily vietti niin paljon aikaa Severus Kalkaroksen, sen synkkäkatseisen pojan jolle Lily puhui nähdessäni hänet ensimmäisen kerran, kanssa. Jamesin todellisuus oli hämärtynyt, hän käyttäytyi kuin villieläin joka havittelee Lilyä omakseen ja sen seurauksena piinasi Severusta jokaisessa tarjolla olleessa tilanteessa. Hän tosissaan luuli, että kukistamalla Severuksen hän voisi saada Lilyn itselleen. Kuinka typerä ja lapsellinen hän oikein oli? Eikö hän tajunnut, miten läheisiä Lily ja Severus olivat? Jos heistä jompaankumpaan sattui, niin toiseenkin sattui. Mutta James ei ymmärtänyt, hänelle Severus oli kilpakosija joka oli tunkeutunut hänen reviirilleen.
Jamesin seura tuntui välillä niin turhauttavalta, että jäin pitkiksi ajoiksi yksin kirjastoon ettei minun tarvinnut katsella miten ystäväni rääkkäsivät heikompiaan. En olisi selvinnyt ilman heidän tukeaan, mutta välillä heidän itsekkyytensä ja turhamaisuutensa sai minut tuntemaan itseni tavallaan petetyksi. Minä sain osakseni niin paljon ennakkoluuloja, että tunsin olevani samanlainen kuin ne joita James ja Sirius piinasivat päivästä toiseen.
Kerran istuin jälleen eräässä kirjaston pöydässä lähellä ikkunaa katsomassa, miten taivaalta alas leijailleet lumihiutaleet muodostivat pihamaan ylle valkoisen peiton. Tunsin itseni irralliseksi muusta maailmasta, ihan kuin olisin ollut vakava epäkohta muutoin täydellisessä yhteiskunnassa. Mielessäni risteilleet ajatukset olivat melankolista solinaa ja tuntui, ettei ketään oikeasti kiinnostanut mitä minulle tapahtui. Oli vain minä ja täysikuu jonka määräysvallan alaisena minä pystyin hädin tuskin seisomaan omilla jaloillani. Olisin halunnut vain leijailla pois ja jättää jonain aamuna heräämättä. Silloin minun ei olisi tarvinnut enää kohdata niitä päiviä, jotka olivat kaikki samaa tragediaa. Elämä oli teatteria joka jatkui päivästä toiseen samoissa kulisseissa joissa minä vaelsin teennäistä tekohymyä näyttävän naamion takana.
”Hei, Remus. Voiko tähän istua?”, havahduin noihin sanoihin. Kohotin katseeni ja kohtasin parin vihreitä silmiä, jotka olivat kuin smaragdit vaaleassa ihossa.
”Hei. Istu toki”, vastasin. Lily istui alas ja hymyili, mutta hymy ei ollut niin puhdas ja aito kuin yleensä. Se näytti jotenkin muoviselta ja väkinäiseltä, aivan kun hänen poskilihaksiaan olisi särkenyt.
”Onko kaikki hyvin?” kysyin, ennen kuin pystyin estämään itseäni. Ihan niin kuin asia olisi minulle mitenkään kuulunut.
Vihreissä silmissä välähti jokin, käsi sipaisi verenpunaisia suortuvia korvan taakse ja hampaat purivat alahuulta. Lily oli selvästi vaivaantunut.
”Ei mitään tärkeää, Severuksen kanssa vain pientä riitaa”, Lily vastasi, mutta pystyin hänen eleistään päättelemään miten paljon asia todellisuudessa häntä satutti. Nyökkäsin ja yritin keksiä jotain sanottavaa. Tahdoin kovasti kehittää jonkin kiinnostavan keskustelun Lilyn kanssa, mutta en löytänyt sopivaa keskustelun avausta enkä myöskään halunnut jatkaa äskeisestä aiheesta.
Lily oli kaivanut laukustaan esiin kirjan ja oli syventynyt siihen. Kumarruin nähdäkseni kirjan nimen, kannessa luki kultaisella kaunokirjoituksella ’Kaunotar ja hirviö’.
”Äitini luki minulle tuota kun olin pieni”, sanoin sen enempiä ajattelematta. Hymyilin hieman surullisesti, sillä uskoin tietäväni miksi äitini oli juuri kyseistä satua lukenut. Äiti oli uskonut minun samaistuvan hirviöön ja löytävän toivoa, että jonakin päivänä joku löytäisi minustakin sisäisen kauneuden ja rakastuisi siihen.
Lily nauroi, aitoa naurua joka tuntui lähettävän lämpimiä aaltoja sydämeeni.
”Minä en varmaan koskaan kyllästy siihen”, hän sanoi.
”Uskotko sinä siihen mitä siinä sanotaan sisäisen kauneuden tärkeydestä?” kysyin. Minun oli tarkoitus kuulostaa siltä kuin kysyisin sitä vain huvikseni, mutta en pystynyt estämään pientä katkeruuden väriä eksymästä ääneeni.
”Uskon.”
Se, että Lily sanoi sen merkitsi minulle enemmän kuin mikään ja se sai synkän talvipäivän näyttämään paremmalta.
Minä olin hirviö ja toivoin, että hän olisi ollut kaunottareni.
Meidän on uskottava, että huominen on eilistä parempi
Kesäkuu 1976
Kokeiden päätyttyä Sirius ja James julistivat yksimielisesti, että Rohkelikko tornissa pidettäisiin pienimuotoiset juhlat joiden avulla väsyneet ahertajat voisivat palata tavalliseen laiskaan elämäänsä. Minulle se tarkoitti sitä, että kaikki kolme ystävääni kiskoisivat tuliviskiä kunnes olisivat saavuttaneet autuaan tiedottoman tilan ja voisivat hyvällä mielellä sammua johonkin mahdollisimman outoon paikkaan. Minun tehtäväkseni puolestaan jäisi huolehtia, ettei kukaan vai tukehtuisi oksennukseensa tai hyppäisi ikkunasta ulos.
Ennustukseni pääsi hyvälle alulle, sillä juhlailtana Sirius ja James pelmahtivat oleskeluhuoneeseen mukanaan laatikollinen tuliviskiä enkä tosiaan ollut edes varma halusinko tietää, mistä tuo laatikollinen tulista myrkkyä oli saatu. Tyydyin vain seuraamaan hiljaisena nurkasta, miten Sirius ja James löivät pullonsa yhteen ja alkoivat kisata kumpi pystyisi juomaan enemmän kerralla.
Jonkin aikaa jaksoin kuunnella Jamesin ja Siriuken keskustelua, mutta mitä enemmän he humaltuivat sitä rasittavimmiksi he kävivät ja lopulta pakenin heidän humalaista solkkaustaan poistumalla Rohkelikko tornista saadakseni edes hetken rauhan. Yllätyin löytäessäni Lilyn yksin käytävästä ja tunsin miten sydämeni heitti volttia.
Lily piteli toisessa kädessään tuliviskipulloa ja hänen vieressään lattialla oli kaksi jo oli tyhjiksi juotua pulloa. Punaiset hiukset riippuivat sotkuisina kalpeiden kasvojen verhona ja silmät näyttivät lasittuneilta eikä niiden katse tuntunut kohdistuvan mihinkään. Vaikka Lilyn olemus oli surullinen lyöty en voinut olla ihmettelemättä miten kauniilta hän näytti.
”Hei, Lily”, sanoin ja istuin tytön viereen lattialle. Hän hätkähti ja kohotti katseensa minuun, havainnollistaen läsnäoloni vasta nyt. Lily näytti aivan nurkkaan ajetulta eläimeltä, joka katsoi takaa-ajajaansa silmiin, viimeisten sydämenlyöntien kohistessa luonnottoman voimakkaina. Vaikka hänen silmänsä olivat kohdistuneet minuun päin, tuntui kuin hän ei olisi kuitenkaan nähnyt minua.
”Hei”, hän vastasi vaisusti ja jatkoi tyhjyyteen tuijottamista kuin mikään ei olisi sitä keskeyttänytkään. Lily tärisi ja hän näytti huonovointiselta ja olin varma, että alkoholilla oli ainakin osittain osuutta asiaan vaikka se tuskin oli olennainen syy Lilyn pahaan oloon.
”Onko jokin vialla?” kysyin, vaikka olisin voinut kysyä saman tien mikä häntä vaivasi sillä hänestä näkyi selvästi, että jokin oli pielessä.
”Mietin Severusta”, Lily vastasi, hänen äänensä oli vain hiljainen kaiku siitä onnellisesta soinnusta mitä se oli ennen ollut. Tunsin pientä syyllisyyttä, koska olin pyytänyt Lilyn sanomaan sen ääneen. Minun olisi pitänyt tietää syy Lilyn suruun, siitähän oli niin vähän aikaa kun hänen ja Severuksen välit olivat katkenneet.
”Teinkö minä oikein kun en hyväksynyt hänen anteeksipyyntöään?” Lily kysyi ääni täristen. Hetken epäröityäni kiedoin käteni Lilyn ympäri ja vedin hänet itseäni vasten. Panin hyvilläni merkille, ettei Lily vastustellut. Lilyn hiukset kutittivat kasvojani ja niiden tuoksu tuntui huumaavan jokaisen aistini, hänen kehonsa tuntui pientä ja särkymispisteessä olevalta.
”En minä ole mikään sanomaan mikä oikein ja mikä väärin. Pääasia, että päätös sinusta itsestäsi tuntuu oikealta”, sanoin.
”Mutta minä en tiedä!” Lily parahti lohduttomana, ääni tyhjässä käytävässä kaikuen ja kyyneleet tulvivat hänen silmiinsä. Katsoin pienessä paniikissa hänen epätoivoaan, täriseviä hartioita ja poskilla tanssivia suuria kyyneleitä jotka olivat kuin lasihelmiä.
”Remus, olenko minä paha ihminen?”
En tiedä mikä minut sai tekemään sen koska en ollut edes juonut paljon alkoholia. Toimin vain ennen kun ehdin edes muodostaa järkeviä ajatuksia.
”Jos sinä olet paha, niin ei mikään mukaan tässä maailmassa ole hyvää”, sanoi ja painoin huuleni Lilyn omille. Niiden pehmeys ja lämpö olivat lumoavat ja tuntuivat levittävän selittämätöntä onnea ja hyvän olon tunnetta jokaiseen kehoni osaan. Tunnustelin Lilyn huulia pehmeästi ja seurasin niiden kaarta varovasti kielelläni. Kun Lily vastasi suudelmaan tuntui kuin olisin saanut kerralla kaiken mitä olin ikinä uskaltanut toivoa. Uskottelin itselleni, että suudelmassa oli Lilynkin puolelta mukana suuria tunteita vaikka sisimmässäni tiesinkin sen olevan vain humalaisen päähänpisto. Se hetki oli minulle kuitenkin niin kullan arvoinen, että olin valmis satuttamaan itseäni sen lyhyen onnen tunteen vuoksi.
Suudelman rohkaisemana vein käteni tunnustelemaan Lilyn vartaloa, jokaista hentoa ja kaunista yksityiskohtaa. Lumoavin nainen jonka olin koskaan tuntenut oli nyt lähempänä kuin olin ikinä osannut odottaa ja tunsin omalla vartalollani hänen kehonsa jokaisen liikkeen. Kädet niskassani, pehmeät rinnat minua vasten painautuneena, huulet omillani. Minä janosin koko ajan vain lähemmäs tuota autuutta voidakseni uskoa, että Lily todella oli siinä.
Nousin ylös lattialta ja vedin Lilyn mukaani, mielessäni päätös etsiä paikka jossa saisimme olla rauhassa. Sysäsin syrjään ajatukset siitä miten petin Jamesin luottamuksen ja sen, että Lily etsiä minusta vain pako tietä unohtaa Severus edes hetkeksi. Jos olisin ollut viisas, olisin pysäyttänyt sen kaiken ennen kuin se meni liian pitkälle. Lily olisi voinut herätä seuraavana aamuna omasta sängystään pää täynnä mustia aukkoja sen sijaan, että seuraavana aamuna hän herätessään huomasi katsovansa minua silmiin. Silmistäni hän sai kaikki tarvitsemansa vastaukset kysymyksiinsä siitä, mitä illan aikana oli tapahtunut.
Samalla hetkellä petokseni kello löi viimeisen kerran.
Kun todellisuus otetaan pois, jäljelle jäävät vain unelmat
Elokuu 1980
En koskaan unohda sitä tyhjyyden tunnetta, jota tunsin kun James alkoi seurustella Lilyn kanssa. Aluksi minun oli vaikea katsoa kumpaakaan silmiin, mutta lopulta nousin itsesäälistäni ja kohtasin heidän hymyillen ja uskoin, että pystyisin olemaan vilpittömän onnellinen heidän puolestaan. Uskoin, että kaikkien hankaluuksiensa jälkeen heillä oli oikeus omaan ’onnellisina elämänsä loppuun asti’ -tarinaansa.
Harryn syntymään mennessä olin jo onnistunut juurruttamaan tämän ajatuksen syvälle mieleeni. Katsoessani heidän rakkautensa hedelmää, joka muistutti niin kovasti Jamesia kaikessa muussa paitsi silmissään, sovitin kasvoilleni hymyn. Se ei saanut olla liian leveä, muuten se olisi kavaltanut minut teeskentelystä.
Annoin suustani tulla sanoja joihin sisältyi onnentoivotuksia ja kehuja. Jamesin sanat saivat säteilemään, mutta minulle ne tuntuivat olevan vain etäisiä kaikuja pimeässä maailmassani. Lily ei edes katsonut minuun päin. Olisin toivonut hänen hymyilevän, sillä hänellä oli oikeus onneensa. James pystyi tarjoamaan hänelle parempaa kuin minä. Mitä köyhä, yhteiskunnan hyljeksimä ihmissusi muka oli rikkaan, älykkään miehen rinnalla joka oli vielä kaiken lisäksi siunattu suurella lahjakkuudella huispauksessa?
Minulla olivat yhä unelmani. Ja tunsin itseni tavattoman onnekkaaksi, että minulla oli vielä oikeus luoda mielessäni kauniita, onnellisia ajatuksia. Unelmia ei kukaan voisi minulta riistää, vaikka menettäisinkin kaiken muun.
En tiedä haluanko jatkaa enää kauemmas
Marraskuu 1981
Kun Lily kuoli, tärkeä osa minua lähti mukana. Ei ollut enää ketään, jolle olisi jakanut muistoissaan meidän yhteiset hetkemme. Kohtalo iski vasten kasvojani vaatimaan hintaa siitä, että olin saanut hetken elää onnellisena. Menetin kaiken jota rakastin, jokainen ystäväni liukui pois luotani niin kuin hiekka valuu sormien lomasta. Sulkeuduin jälleen kuoreeni, josta minun ei olisi koskaan pitänyt astua ulos. Olin murenevan linnan yksinäinen raunio, kuoleva eläin hiljaisessa metsässä. Kaikki jäljellä oleva oli turhaa ja peto lymyili nurkassa, valkoiset sapelihampaat paljastettuina. Oli vain minä ja se, eikä minulla ollut enää voimaa taisteluun sitä vastaan. En edes jaksanut välittää, se sai tehdä minulle mitä tahtoi. En piitannut vaikka kidutin itseni verille, lähelle kuoleman rajaa. Arpia oli ihossani niin paljon, etteivät vaatteet enää riittäneet niitä peittämään.
Ei ollut enää kaunotarta, joka olisi rakastanut hirviötä.
Vein hänen haudalleen punaisia liljoja.
