Title: Nyt, valossa
Author: Jillian
Rating: K–11
Genre: Brotherhood, faith
Pairing: -
Summary: Mutta suurin niistä on rakkaus.
A/N: Valtavat kiitokset Gwynille oikoluennasta, olisin ollut suuressa perikadossa ilman hänen apuaan. Kiitos, olet ihana. <3 Osa FanFic100-haastetta, sanalla 073. Valo. Lisäksi osallistuja UTR-haasteeseen.
Elin pitkään uskoen Siriukseen, tietäen, että mikään ei voi koskaan vahingoittaa minua. Tiesin, että minun edessäni seisoi aina isoveli, se vahvempi meistä kahdesta, se, jolta odotettiin enemmän kuin minulta. Hän eli monia vuosia ottaen vastaan ne minulle tarkoitetut iskut, niellen kaikki kitkerät sanat, joiden piti viiltää minun sisintäni. Hän otti vastaan kaikki ne mustanpuhuvat uhkaukset ja herjat, jotka minua oli lähetetty piirittämään. Hän nosti kätensä minun puolestani, hän nosti leukansa ylös ja loukkasi jokaista, joka oli minua halunnut satuttaa. Silloin minä uskoin pelastukseen, parempaan huomiseen. Uskoin siihen, että saisin itse valita oman tieni ja elämäni, halusin elää tietäen, että heikkona hetkenä minun veljeni tulisi pelastamaan minut.
Kuinka väärässä olinkaan.
Hän palasi eräänä päivänä kotiin, äitini halveksi häntä, sylki hänen jalkoihinsa ja piti minua kauempana Siriuksesta, minun rakkaasta veljestäni, joka oli minua niin monena vuotena suojellut, pitänyt osana itseään, yhdellä katseellaan pelastanut.
”Et kuulu Mustien kunniakkaaseen perheeseen, olet pelkkä saasta sukupuussamme!” äiti huusi ja sauvan heilahduksella hän pyyhki sukupuusta sen tärkeimmän hedelmän oksan päästä, sen omenan, joka pudotessaan olisi voinut vieriä kauemmas kuin yksikään muista omenista tuoden toivon muille, tuoden toivon minulle.
Hän katsoi silmiini pyytäen anteeksi, hän halusi auttaa, hän halusi tarjota minulle parempaa elämää, mutta äitini särki sillan sinne, missä ruoho on vihreämpää. Kun hän sulki oven perässään, näin vilaukselta hänen katseensa. Se oli läpitunkeva, veljellinen ja niin surullinen, että minun teki mieli huutaa, repiä itseni irti äitini otteesta ja juosta hänen syliinsä, olla hänen käsivarsiaan vasten niin pitkään, kunnes aurinko olisi ehtinyt kiertää ylhäältä alas tuhat kertaa.
Äitini painostuksesta liityin heihin, jotka kumartavat pimeää ja joiden sielussa piilee unohduksen siemen. Halusin itsekin löytää sen, sillä aina kun minun piti nostaa sauvani ja lausua kirottujen huulille tarkoitetut sanat, löysin itseni istumasta silmät lasittuneina jonkin saastaisen baarin nurkan uumenista vihaamasta itseäni niin paljon, että olisin voinut saada vihallani koko maailman katoamaan.
Mutta uskoani minulta ei saanut riistettyäni äitini, pimeys eivätkä muut kirotut. Minulla oli voimaa sanoa vastaan, minun uskoni koitui minulle tappioksi.
”Haluatko todistaa olevasi yksi meistä? Mene ja tapa veljesi niin todistat meille arvosi!”
”Ei.” Isku kasvoille, toinen, kolmas.
”Otetaan uudestaan. Mene tappamaan veljesi.”
”Ei.” Potkuja mahaan, kylkiin, kasvoihin. Valuvaa verta, kivun säestämiä huohotuksia.
”Tapa hänet tai saat maksaa!”
”En!” Sauvan kohoaminen, kirotut huulet lausumassa pahuuden sanoja, tuskallinen, läpitunkeva huuto.
Minun uskoni riisti minulta kaiken. Minun toivoni sai minut putoamaan pimeyteen. Minun rakkauteni sai minut lentämään valoon. Usko parempaan, toivo pelastuksesta, rakkaus veljeen. Mutta suurin niistä oli rakkaus, se, jota minä Siriuksessa eniten vaalin ja viljelin.
Nyt, valossa.