Nimi: Joka kolmas päivä
Kirjoittaja: Sanskrit
Beta: Marla, kiitos taas kerran ^^
Genre: draama, romantiikka sekä hituCn angst
Paritus: Bill Weasley/Fleur Delacour
Ikäraja: S/G
A/N: Tämä syntyi suhteellisen pitkän mykän jakson jälkeen, kun olin jo pari viikkoa kyyläillyt yhtä "3 kertaa..." -haasteen otsikoista silmät kiiluen. En vain keksinyt ideaa, mutta lopulta kuvittelin kehittäneeni sopivan kuvion - ja kuvittelen edelleen. Haasteessa tarjottu otsikko oli
3 kertaa kauniimpi kuin Bill, ja tältä näyttää sen alle syntynyt lyhyehkö teksti. Pitäisin kommenteista!
Joka kolmas päiväOn koomista ajatella, millaisista syistä ihmiset suostuvat lähtemään ja jättämään kaiken heille rakkaan, kaiken, mikä lapsuudessa teki olon niin turvalliseksi. Taakse saavat jäädä tuttu takapiha kitisevine puukeinuineen ja kukkapenkkeineen, keittiö ja maustekaappi, joka avautuessaan livauttaa ilmaan inkiväärin kitkeränmakeaa tuoksua, hellyttävästi tyynyjen keskikohdista kulunut sohva ja lastenhuone, jonka peilistä ensimmäistä kertaa tutki vartaloaan kuin ulkopuolisen silmin. Sopivan tilaisuuden tullen sen kaiken on valmis heittämään pois tietäen, ettei sitä välttämättä saa koskaan takaisin – eikä siitä sinä hetkenä edes välitä, uuden ajan ja todellisuuden kynnyksellä tuhannet seikat yksinkertaisesti lakkaavat olemasta.
Kuin seisoisi sinivihreän meren äärellä ja tähtäilisi katseellaan vastarantaa toivoen koko sydämestään, että pian kelluu veden sylissä ja merivirtojen vietävänä yrittäen päästä koskettamaan vierasta hiekkaa.
Aikanani minä uin ja nyt minulla on uusi todellisuus, se on täällä, maassa, jonka lapseksi en silloin alussa syntynyt. En minä ole viiman viemä, sateen ja virtojen kastelema, hyvänen aika, ennenhän sentään rakastin kesän aurinkoa, kypsyvien viinirypäleiden tuoksua ja kukkia, niin, valkoisia ja keltaisia ja vaaleanpunaisia.
Nykyään rakastan Billiä.
Hän on ihana mies, ei ollenkaan sellainen, millaisiksi äitini englantilaisia miehiä väitti.
Karkeita, hän sanoi aina, mutta minun miehessäni on karkeaa vain iho leukaperissä ja suunnattomien, kynsien muotoisten arpien päällä. Bill on se, joka pitää minusta huolta, se, joka on omin käsin rakentanut minulle uuden todellisuuden tähän maahan, sillä itse en olisi siihen kokonaan pystynyt. Kasvoin naiseksi vieraalla maaperällä ja sen sijaan, että olisin tullut osaksi sitä, tulin osaksi miestäni – hänen ansiostaan. Kun hän näki minut ensimmäistä kertaa, käsivarteni olivat ohuet kuin nuorella tytöllä, enkä vielä kilometreistä huolimatta ollut ehtinyt kauaksi oman huoneeni hämärästä ja peilikuvasta, jonka taustalla näkyy kaistale kauneinta. Sitä, josta lopulta täysin tietoisesti päätin luopua saadakseni jotain muuta.
Minun mieheni on sellainen, että hänen rinnallaan kauneus on helppo unohtaa, eikä sillä meidän yhteisessä kodissamme ole merkitystä. Ennen se tarkoitti samaa kuin elämä, se oli arvokasta, iäti vaalittavaa, mutta nykyään uskon lähes unohtaneeni sanan merkityksen.
Beauté, ei, en halua muistaa, vaikka ensin en kai halunnut unohtaakaan. Kaikki täällä on toisenlaista,
erilaisuuskin on toista, ja minun on täytynyt tehdä itseni uudestaan yhden ainoan kiintopisteen avulla voidakseni jatkaa. Koska sitähän se tarkoittaa, ikuisuuksiin ei voi jäädä kiinni mihinkään, mitä ei jatkuvasti näe silmiensä edessä. On mukauduttava ja ymmärrettävä tehtyjen valintojen merkitys, on otettava makeaa vettä sieltä, mistä sitä saa.
Silti, vannoessani päivästä toiseen rakkautta kielellä, joka ei ole omani, tiedän, että kauneudelle on olemassa vain yksi merkitys. Ja tiedän, että vaikka unohtaisin kauneudesta kaiken muun, sitä en koskaan.