Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.
Otsikko: Ukkosmyrskyn alla
Kirjoittaja: Picca
Beta: -
Paritus: Sirius/Harry
Ikäraja: Sallittu
Genre: Fluff
Varokaa: alaikäistä ja aikuista yhdessä
Summary: Kaikki oli erilaista niinä hetkinä, joina kaatosade moukaroi ikkunoita kappaleiksi ja virtasi ruutujen tummuudella harmaina helminauhoina, joita ei aivan voinut poimia käsiinsä.
A/N Jotakin, mitä vain teki mieli kirjoittaa sadepäivän ratoksi. Osallistuu FF100-haasteeseen sanana 069. Ukkonen. (Aiheena Harry, Ron ja Hermione)
Itse ajattelin tämän sijoittuvan Feeniksin killan alkupuolelle.
Ukkosmyrskyn alla
Sade piiskasi ikkunaa niin rankasti, että oli mahdotonta nähdä muuta kuin lasia pitkin valuvaa vettä, helmenharmaita virtoja sarastavan aamun ankeassa harmaudessa. Tuulen voima sai virrat juoksemaan ruutujen poikki miltei vaakasuorina noroina, jotka yhtyivät toisiinsa ja erkanivat jälleen loputtomana, muuttuvana ja silti samanlaisena pysyttelevänä kuvakudoksena.
Salama välähti täyttäen huoneen silmänräpäyksen ajaksi sokaisevalla sinisenvalkoisella valolla, joka poltti vesivirtojen kuvat Harryn verkkokalvoille. Ukkonen jyrähti yläpuolella äkillisenä ja huumaavana.
Harry ei ollut koskaan osannut nukkua ukkosmyrskyn raivotessa. Myrskyn voima kiehtoi ja pelotti häntä tavalla, joka vaati seuraamaan tilannetta ja värisemään vuoteessa hermostuneena. Miettimään, oliko hänen onnensa vihdoin käytetty loppuun, kuolisiko hän salamaniskuun – hänen arpensa huomioon ottaen se olisi ollut hyvin ironista, ja Kohtalo, johon hän ei uskonut, mutta jota hän silti mielellään syytti, vaikutti pitävän ironiasta.
Hän naurahti hiljaa, tunsi äänen värähtävän kurkussaan, vaikka ei pystynyt itsekään kuulemaan sitä taukoamattoman syvän jylinän lävitse. Tuuli hyökkäsi ikkunaa vasten raivokkaana puuskana, jonka miltei saattoi pelätä pirstovan lasin.
Jos Kalmanhanaukiolla oli muita hereillä, myrskyn äänet peittivät heidän äänensä. Puristiko Hermione unissaan tyynyään hiukan tiukemmin itseään vasten kuin lohtua hakien, kaivautuiko Ron peiton alle niin, että hänestä näkyi vain punainen hiustupsu hänen yrittäessään vaimentaa häiritsevän äänen? Kenties Ginny istui kynttilän valossa pöydän ääressä kirjoittamassa päiväkirjaansa, tai ehkä Molly laittoi keittiössä teeveden tulelle. Jos niin oli, Harry ei tiennyt siitä mitään.
Myrskyn raivotessa kaikkialla ympärillä hän tunsi oudonlaista rauhaa, yksityisyyden tunnetta. Vanha talo, joka tavallisesti nitisi ja natisi hiljaisimpienkin askelien alla ja jonka seinien läpi matalin äänin käydyt keskustelut kuuluivat, oli niin täysin luonnon riepoteltavana, ettei se enää jaksanut ilmiantaa öisiä hiiviskelijöitä.
Kaksi salamaa iski jonkin matkan päähän peräjälkeen ja koko rakennus tärähti. Harry tunsi sylissään lepäävän pehmoisen, lämpimän pään liikahtavan hiukan ja alkoi silitellä koiran silkkisiä luppakorvia.
Myöskään Sirius ei osannut nukkua, kun ulkona myrskysi. Sirius oli sanonut sen muistuttavan jollakin tavalla Azkabanista, vaikka Harry ei koskaan ollutkaan täysin käsittänyt yhteyttä. Sen hän kuitenkin pystyi ymmärtämään, että ukkosella Sirius mieluiten muuttui animaagihahmoonsa, jossa tunteet eivät olleet niin monimutkaisia, ja käpertyi johonkin turvalliseen paikkaan odottamaan.
Pehmeäturkkinen eläin huokui lämpimyyttä ja turvallisuuden tunnetta Harryn reittä vasten. Sormet upposivat pehmeään karvaan hellien ja rauhoitellen.
Harry ei osannut olla näin välitön ja läheinen Siriuksen kanssa, kun tämä oli oma itsensä. Siriuksen riutunut ja kärsivä olemus, Azkabanin piinaamat kolkot kasvonpiirteet ja synkästi leimuavat silmät eivät rohkaisseet silittämään liian pitkiksi kasvaneita vanuttuneita kiharoita. Joskus Harry huomasi haluavansa tehdä niin, mutta ei koskaan rohjennut. Muita oli aina paikalla, tai sitten Sirius sanoi tai teki jotakin juuri, kun hän oli kokoamaisillaan itsensä, tai hetki tuntui muuten vain väärältä.
Hän pelkäsi ja oli hämillään, vaikkei olisi tahtonut.
Kaikki oli erilaista niinä hetkinä, joina kaatosade moukaroi ikkunoita kappaleiksi ja virtasi ruutujen tummuudella harmaina helminauhoina, joita ei aivan voinut poimia käsiinsä. Ensimmäiset kaukaiset jyrähdykset kuullessaan Harry hymyili ja varmisti, että jäisi yksin. Hän jätti huoneen oven raolleen, asettui vuoteelle katselemaan lähestyviä pilviä ja odotti. Sateen ropina peitti koiran kynsien rapseen lattialla, kun se livahti sisään ovenraosta ja loikkasi vuoteelle. Syvään huokaisten se kiertyi kerälle ja lepuutti kuonoaan hänen reidellään.
Harry mietti, rakastiko Sirius näitä myrskyisiä öitä yhtä paljon kuin hän itse. Hän hypisteli koiran korvaa sormiensa välissä hienoisesti hymyillen ja päätti, ettei sillä ollut väliäkään, ettei hän koskaan uskaltaisi kysyä.
Väliä oli sillä, että juuri nyt hän sai helliä ja pidellä Siriusta niin paljon kuin tahtoi.
