// Alaotsikko: HP/GW | K-11 | One-shot
Nimi: Hetki ennen pimeää
Kirjoittaja: appelsiinitikku
Paritus: Harry/Ginny
Disclaimer: J. K. Rowling omistaa ficissä esiintyvät hahmot. Ficin juoni kuuluu minulle.
Warnings: SPOILAA seitsemännen Potter-kirjan tapahtumia!
Summary:
Mitä jos Harry ei olisikaan selviytynyt kaksintaistelusta lordi Voldemortia vastaan? Entä jos hän olisikin kuollut tämän mukana?
Tämä ficci kertoo Ginnyn ajatuksista Harryn kuoleman jälkeen ja siitä, miten he uhmaavat kuolemaa... vain pienen hetken verran.
Appelsiinitikku proudly presents:
HETKI ENNEN PIMEÄÄ
~~~***~~~
Sinä yönä taivas oli indigonsininen ja sädehtiviä tähtiä täynnä. Ilmassa tuntui olevan sähköä, tuskallista odotusta ja kaipuuta. Kuun pyöreä ja kirkas kiekko hohti korkealla taivaankannella luoden valoa muuten säkkipimeään huoneeseen. Metallinen sairaalasänky, joka sijaitsi aivan ikkunan vieressä kylpi kuunvalossa.
Sängyllä makasi nainen, hyvin nuori nainen, jolla oli pitkä, punaisen sävyinen tukka. Hänen selkänsä oli nojattu pulleisiin, valkoisiin tyynyihin siten, että hän oikeammin istui kuin suoranaisesti makasi. Tytön silmät olivat kiinni ja tämä hengitti rauhallisesti kädet ristittyinä ison vatsansa päälle, joka paljasti hänen olevan viimeisillään raskaana.
Tytön päällä olevan sinisen sairaalapaidan rinnuksessa oli nimilaatta, jossa luki pienin, koukeroisin kirjaimin; "Ginevra Molly Weasley". Niin, Ginny... Hän oli edesmenneen Harry Potterin tyttöystävä ja odotti parhaillaan tämän lasta. Monet uskoivat lapsen olevan tyttö, mutta Ginny ei ollut juurikaan kallistanut korvaansa niille puheille. Hän tahtoi viimeiseen saakka olla tietämätön lapsen sukupuolesta, vaikka kyllä hän ehkä alitajuisesti toivoi poikaa.
Ginny huokaisi unissaan ja liikahti levottomasti irrottamatta kuitenkaan käsiään toisistaan vatsansa päältä. Se oli kaiketi jonkinlainen suojelemisvaisto, sillä siitä hetkestä lähtien kun tämä oli saanut tietää odottavansa Harryn lasta, hän oli nukkunut joka yö kädet mahallaan. Joka yö hän oli myöskin itkenyt, koska kaipasi niin paljon poikaystäväänsä. Miten hän pärjäisi yksin lapsen kanssa? Tai no, kyllä hän luultavasti pärjäisi, muttei vain halunnut pärjätä.
Sinä yönä Harryn kuolemasta oli tullut kuluneeksi tasan kahdeksan kuukautta. Ikävä ja kaipuu ei ollut vieläkään lähtenyt Ginnyn mielestä. Tuskin se koskaan lähtisikään kokonaan... Sanottiin, että aika parantaa haavat, mutta poikaystävänsä kuoleman jälkeen tyttö ei ollut enää uskonut niihin sanoihin. Oli kulunut kahdeksan kuukautta ja silti hän ajatteli Harrya jokaikinen päivä.
Joka yö hän näki yhä uudestaan unissaan, miten poika taisteli lordi Voldemortia vastaan. Kiroukset olivat lennelleet puolin ja toisin. Ginny oli huutanut pahoin loukkaantuneelle Harrylle, käskenyt tätä lopettamaan. Sitten Voldemortin mielenkiinto oli kohdistunut häneen, Ginnyyn, ja tämä oli langettanut tappokirouksen suoraan häntä päin. Ginny ei ollut kyennyt liikkumaan, koska oli kangistunut kauhusta, mutta Harry sai keploteltua itsensä hänen ja kirouksen väliin. Juuri ennen kuolemaansa Harry oli loitsinut tappokirouksen Voldemortiin ja se oli osunut – tappanut Pimeyden lordin, pysyvästi. Ja Harry... Harry oli kuollut Ginnyn vuoksi.
"Ei... H-Harry... Miksi...?" Ginny vaikersi unissaan. Yksi pullea kyynel vierähti hänen kuumottavalle poskelleen, sitten toinen ja kolmas...
Kyyneleet valuivat vuolaana virtana tytön poskia pitkin tämän värisevälle leualle. Hänen huuliltaan purkautui lohduton nyyhkytysten ryöppy, joka jäi kaikumaan avaraan huoneeseen. Sitten Ginny havahtui hereille, pöllämystyneenä ja yhä itkien. Hän katseli hetken ympärilleen hätääntyneessä, sekavassa mielentilassa, kunnes viimein tunnisti, missä oli ja vajosi takaisin sängyn pohjalle.
Olen Mungossa, turvassa... Ei mitään hätää, Ginny ajatteli ja vetäisi syvään henkeä. Hetken hän oli tosissaan kuvitellut olevansa jälleen Tylypahkassa, jonka ulkonäkö muistutti enemmänkin sotatannerta kuin koulua- aivan niin kuin se oli muistuttanut kahdeksan kuukautta sitten.
Ginny heitti ohuen peiton syrjään päältään ja punnersi sitten itsensä ylös istumaan sängyn laidalle. Pienen hetken tyttö vain tuijotti sumein, mitään näkemättömin silmin eteensä. Sitten hän ravisti ankarasti päätään ja nousi seisomaan. Kankein jaloin Ginny käveli ikkunan ääreen katsomaan kaunista kuutamoa.
Tuoreet kyyneleet kimmelsivät hänen kasvoillaan, kun kuun valokeila osui häneen. Ginny sulki silmänsä ja hengähti hiljaa, kuin tasaten painetta sisällään. Hän seisoi siinä ikkunan edessä monta minuuttia täysin hiljaa ja liikkumatta. Kello, jossa oli ainakin viisi viisaria, tikitti vaimeasti hänen takanaan seinällä. Ginny siirsi kätensä jälleen paisuneelle vatsalleen ja silitti sitä hellästi. Hän oli tuntevinaan vauvan potkaisevan vaimeasti.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen tyttö viimein aukaisi punoittavat, pähkinänruskeat silmänsä. Hän loi vielä viimeisen kaipaavan katseen taivaalla kumottavaan kuuhun ennen kuin kääntyi vaivalloisesti ympäri ja lähti huterin askelin kävelemään kohti sänkyään. Hän oli vain parin askeleen päässä siitä, kun hän yhtäkkiä näki kirkkaan valon leimahtavan takanaan.
Ääntäkään ei kuulunut. Kirkas valo pysytteli visusti Ginnyn selän takana valaisten melkein koko huoneen kajollaan. Sitten tyttö kuuli, miten sydäntä vihlaisevan tuttu ääni alkoi puhua:
"Ginny... Minä... Tai siis, että älä nyt vaan säikähdä! Sinä tiedät, että olen huono tällaisissa jutuissa, mutta -"
Puhe katkesi välittömästi, kun Ginny pyörähti ympäri niin nopeasti kuin pystyi. Äänen kuuleminen oli jo saanut tytön sydämen sykkeen nousemaan melkein katonrajaan asti ja käännyttyään tämä ei ollut enää aivan varma, miten kauan pysyisi pystyssä. Hän oli nimittäin löytänyt itsensä tuijottamasta järkyttyneenä smaragdinvihreisiin silmiin. Ne silmät katsoivat häntä hyvin syyllisyyden tuntoisina, mutta silti niin lempeinä että Ginny melkein suli siihen paikkaan.
"Harry?" tyttö kähähti pienellä äänellä ja tuijotti edessään seisovaa poikaa silmät suurina tyrmistyksestä.
Hänen kätensä alkoivat täristä hillittömästi ja hän olisi varmaankin pyörtynyt ja kaatunut siihen paikkaan, ellei Harry olisi ottanut kolme harppausta häntä kohti ja tarttunut häneen tukevasti käsivarsista. Ginnyn vartalo nytkähteli lähenevän itkun kourissa, kun hän painoi kasvonsa vasten Harryn omituisesti hehkuvaa rintakehää.
"O-oletko sinä... todellinen?" tyttö kysyi rajusti nyyhkyttäen pikemminkin itseltään kuin pojalta, mutta tämä vastasi silti pienesti nyökäten.
"Olen minä, Ginny – melkein ainakin", Harry sanoi sitten kuulostaen alakuloiselta ja puristaen Ginnya tiukemmin itseään vasten.
Tyttö oli liian mieleltään järkkynyt ja itkemisestä voipunut tarttuakseen siihen pieneen epäkohtaan pojan sanoissa. Hän ajatteli tekevänsä sen myöhemmin. Nyt hän vain halusi olla Harryn lähellä, tuntea tämän hengityksen ja sydämen kiivaat lyönnit ihollaan. Kaiken aikaa Ginny pelkäsi heräävänsä unesta, sillä kaikki oli ihan liian hyvää ollakseen totta. Hän kietoi kätensä Harryn ympärille kieltäytyen koskaan päästämästä irti. Pian heidän oli kuitenkin pakko erkaantua, sillä oli melko tukalaa halata toisiaan, kun välissä oli iso, pinkeä vatsa.
Ginny irrottautui Harrysta valju, surumielinen hymy huulillaan ja katsahti sitten merkitsevästi alaspäin. Harryn katse seurasi perässä ja Ginny kuuli hänen pidättävän henkeään, kun tämä näki tytön vatsakummun. Oli vähällä, ettei hän alkanut nauraa ääneen Harryn kasvoille levinnyttä ilmettä.
"Se on sinun, tai no, meidän", Ginny kuiskasi hiljaa, ja sai sanoillaan Harryn hätkähtämään.
"Tiedän sen, Ginny. Olen nähnyt kaiken... ylhäältä käsin." Harry kohotti kättään hitusen ja osoitti huoneen kattoa etusormellaan. Ginny nyökkäsi ymmärtäväisesti.
Hän tiesi, mitä poika tarkoitti. Harry oli kuollut, tyttö oli nähnyt sen omin itkuisin silmin aikoinaan, ja nyt tämä eli Taivaassa pilvien yläpuolella. Ginny pudisti itsekseen päätään kieltäen itseään ankarasti itkemästä. Hän ei halunnut tuhlata sitä ihanaa hetkeä itkemällä itsensä tainnoksiin. Hän ei halunnut tehdä sitä Harrylle.
Ginny ojensi kätensä tarttuakseen sillä Harryn käteen ja veti sitten lämpöisen käden aivan lähelleen. He katsahtivat toisiaan jännittyneinä, sitten tyttö painoi pojan käden varovaisesti itseään vasten. Hän liikutti omaa ja Harryn kättä ohuen kankaan verhoamalla kaarevalla vatsalla ja hymyili samalla onnellista hymyä, aivan kuten Harrykin.
Pian Ginny irrotti otteensa Harrysta ja antoi pojan koskettaa häntä itsenäisesti. Tämän käsi vaelsi vatsalla, kunnes se pysähtyi äkisti yhteen kohtaan. Hymy levisi Harryn kasvoille, kun hän tunnusteli kohtaa varovaisesti sormillaan. Sitten tämä sanoi tukahtuneella äänellä:
"Se potkii."
Virne, jonkalaista ei oltu nähty aikoihin Ginnyn kasvoilla, nousi tytön huulille. Hän katseli Harrya, joka puolestaan tuijotti tytön mahaa lumoutunein silmin, aivan kuin olisi ollut pikkupoika joka oli löytänyt lahjapaketista kaikkein eniten toivomansa lelun. Sitten poika kohotti katseensa ja näki Ginnyn katselevan häntä hymyillen pää kallellaan. Harry kohottautui täyteen mittaansa, tarttui tyttöä olkapäistä ja kumartui suutelemaan tätä lujasti suoraan suulle.
Ginny tunsi suunnatonta iloa hyväillessään Harryn kieltä omallaan. Hän tunsi iloa, minkä oli luullut kadottaneensa ikiajoiksi. Jälleen kerran hän oli ollut väärässä. Miten asiat saattoivatkin mennä aina niin kuin menivät? Kun luuli jo menettäneensä kaiken, saikin sen takaisin, vaikkakin luultavasti vain hetkeksi ja täydin odottamattomalla hetkellä.
"Voisitkohan sinä tehdä minulle pikkupalveluksen?" kysyi Harryn hengästynyt ääni varovaisesti, kun he viimeinkin lopettivat ja irtaantuivat toisistaan – mutta vähäsen vain. Ginny saattoi tuntea Harryn kutittavan hengityksen vasten kasvojaan.
"Voin kai", tyttö vastasi hiukan epäröiden ja tutki Harryn kirkkaanvihreitä silmiä vilpin varalta. Syyllisyyden tunne kuohahti häneen, kun hän tajusi kunnolla mitä teki – kyllähän hän nyt saattoi Harryyn luottaa, enemmän kuin kehenkään muuhun. "Tai siis, voin minä."
Harryn suupielet kohosivat pieneen hymyyn, kun hän liikahti yhä lähemmäs Ginnya ja kiersi kätensä tiukasti tämän ympärille. Pojasta alkoi yhtäkkiä huokua epäinhimillisen kirkasta valoa, ja Ginny joutui sulkemaan silmänsä. Sitten hänet täytti tunne, kuin hän olisi lentänyt ilman halki. Harryn kädet puristivat häntä lujasti. Hänen pitkät hiussuortuvansa lentelivät sinne tänne kovassa ilmavirrassa. Ginny aukaisi silmänsä.
Kauhunsekainen kiljaisu halkoi ilmaa. Tyttö pyristeli paniikissa Harryn tiukassa, suojaavassa halauksessa. Poika yritti tyynnytellä häntä silittelemällä tytön hiuksia rauhoittavasti ja kuiskimalla lohduttavia sanoja tämän korvaan. Lopulta Ginny rentoutuikin. Hän katseli puoliksi peloissaan, puoliksi ihastellen, miten he liisivät taivaan läpi yhä vain ylemmäs ja ylemmäs, kunnes he olivat pilvien tasolla.
Hengittäminen oli vaikeaa yläilmoissa, ja Ginny oli huolissaan lapsesta. Hän kuitenkin tyytyi vakuuttamaan itselleen, että Harry tiesi tarkasti, mitä teki. Niin kuin tiesikin, pian heidän vauhtinsa hidastui ja jokin, mikä näytti aivan suurelta kultaiselta renkaalta imaisi heidät sisäänsä.
Ginny huokaisi helpotuksesta vasta, kun he laskeutuivat tukevalle maankamaralle. Hän oli kuin puulla päähän lyöty kohottaessaan katseen hedelmällisestä maasta. Joka puolella oli valkoisia, pumpulimaisia pilviä ja niiden lomasta kasvoi aivan omanlaisensa luonto. Köynnöskasveja ja hedelmäpuita oli joka puolella, kuten oli eläimiäkin. Ihana, lämmin tunne valtasi Ginnyn siitä hetkestä lähtien.
Onko tämä Taivas? Tännekö päätyy, kun kuolee? aprikoi Ginny, ja henkäisi ihmetyksestä kun tunsi jonkin laskeutuvan olkapäälleen. Se oli satakieli.
Lintu katsoi Ginnya pienillä, mustilla silmillään ja alkoi laulaa hiljaisella, sirkuttavalla äänellä haikeaa sävelmää. Tyttö tunsi Harryn tarttuvan häntä kädestä ja puristavan sitä kuin voimaa välittäen. Ginny katsahti Harryyn ja hymyili tälle kiitollisena.
He lähtivät kävelemään rauhallisin, kiireettömin askelin kukoistavan luonnonhelman poikki. Edessä päin siinsi suuri, humiseva vesiputous ja sen alapuolella oli kaunis, kimalteleva järvi. Järven rannalla Ginny erotti pienen ihmisjoukkion. Hänen sydämensä sykähti kipeästi rinnassa. Ei kai vain...
"Harry, ovatko nuo... Ovatko he..." Ginny aloitti, muttei tiennyt miten jatkaisi, joten vaikeni. Hän katsahti vieressään kävelevää Harrya, joka nyökkäsi hänelle säteilevästi hymyillen.
"Ovat he."
Ginny ei voinut millään uskoa sitä todeksi. Tapaisiko hän todella pian Harryn vanhemmat, Lily ja James Potterin? Häntä pyörrytti pelkkä asian ajatteleminenkin. Harry tuntui huomaavan sen, sillä hän puristi äkkiä kovemmin tytön kättä. Se auttoi Ginnya jonkin verran, mutta jätti silti onton tunteen tämän rintaan.
He kävelivät loppumatkan vaitonaisina järven äärellä istuksivien ihmisten luokse. Ginnyn kurkkua kuivasi joka askeleella yhä enemmän. Hän erotti jo selvästi Harryn äidin tummanpunaisen hiuspilven, sekä Harryn isän mustat kurittomat hiukset. Lisäksi tyttö näki joukon muita ihmisiä. Osa heistä oli hänelle tuttuja, osa taas ei. Kaikki heistä olivat vielä selkä Ginnyyn ja Harryyn päin. He juttelivat vilkkaasti keskenään.
Kun Harry ja Ginny olivat enää vajaan kymmenen jalan päässä pulisevasta ihmisjoukosta, yksi heistä kääntyi yllättäen ympäri. Ginny tuijotti miestä takaisin ja hänen sydämensä jätti varmasti yhden lyönnin välistä, kun hän tunnisti kuka tämä oli. Mies oli Sirius Musta, Harryn kummisetä, jonka Bellatrix Musta oli tappanut muutamaa vuotta aikaisemmin Taikaministeriössä Ginnyn, ja Harryn, silmien edessä.
Sirius hymyili heille leveää Kelmin virnettään. Sitten hän huudahti kovalla äänellä:
"Terve mieheen, Harry! Sait hänet siis raahattua mukaasi."
Poika väläytti miehelle ilkikurisen hymyn, kun muutkin paikalla olijat havahtuivat ja kääntyivät katsomaan heitä. Ginny yritti kovasti olla katsomatta kehenkään heistä erityisen pitkään, mutta huomasi sen pian mahdottomaksi. Hän katsahti Lily Potterin hätkähdyttävän vihreisiin silmiin ja huomasi tämän hymyilevän hänelle lämpimästi. Ginnykin uskaltautui hymyilemään.
Sitten hän siirsi katseensa naisen vieressä seisovaan mieheen, jolla oli aivan yhtä sekainen hiuspehko kuin hänen vieressään seisovalla Harrylla oli ja lämpimät, suklaanruskeat silmät. Miehen kasvoilla oli myös hymy, joka ulottui aina hänen silmiinsä saakka, kun tämä katseli Ginnya tutkivasti, mutta ystävällisesti silmiin.
"Äiti, isä", Harry sanoi ontolla äänellä, aivan kuin ei olisi vieläkään tottunut käyttämään niitä sanoja, "Haluaisin esitellä teille... tuota... Ginny Weasleyn."
Harry tarttui Ginnyn oikeaan käteen ja johdatti tämän vanhempiensa luokse. Tyttö oli varma, että se hetki oli yksi hänen elämänsä kamalimmista, mutta samalla onnellisimmista. Hän ei koskaan unohtaisi pojan kasvoilla kareillutta ilmettä, joka kieli miten hermostunut, miten iloinen hän oli.
"Hei. Hauska tavata, Ginny." James Potter virnisti tytölle tarttuessaan tämän ojentamaan käteen ja puristi sitä lujasti. Ginny arveli, että mies inhosi muodollisuuksia aivan yhtä paljon kuin hänkin.
Seuraavaksi oli Lilyn vuoro kätellä ja tervehtiä Ginnya. Jostain syystä tyttö tunsi itsensä enemmän hermostuneemmaksi kätellessään Harryn äitiä, vaikka tämä olikin hänelle aivan erityisen mukava. Ehkä se johtui niistä silmistä. Hän oli aina tuntenut tietynlaista hermostuneisuutta ja epävarmuutta katsoessaan Harryn vihreisiin silmiin, jotka olivat melkein täysin samanlaiset kuin tämän äidillä.
"Olen kuullut sinusta paljon", sanoi Lily tunnelmaa keventääkseen ja loi merkitsevän katseen hiukan etäämmällä Siriuksen kanssa juttelevaan poikaansa. "Aina siitä lähtien, miten hankala olet luonteeltasi ja miten kauniit sinun hiuksesi ovat. No, ei siinä ongelmaa. Meidän punapäiden on pidettävä yhtä."
Lily vinkkasi Ginnylle silmää ja katsahti huvittuneesti tytön hiuksiin, jotka olivat yhtä punaiset kuin hänen omansa, ehkä hieman kirkkaammat vain. Ginny tunsi, miten hermostuneisuus valahti hänestä siinä samassa ulos kuin ilma rikkinäisestä autonrenkaasta. Harryn vanhemmat eivät olleet sen hassumpia. Hän tunsi pitävänsä heistä heti kättelyssä, kirjaimellisesti.
"Tietenkin", Ginny sanoi naurahtaen ja alkoi vaistomaisesti räpeltää yhtä pitkää ja paksua hiussuortuvaa, joka oli pudonnut hänen silmilleen.
Hän ja Lily kääntyivät katsomaan takanaan juttelevia Harrya, Jamesia ja Siriusta. Ilme Harryn kasvoilla oli tuskastunut. Muut kaksi hymyilivät hänelle ilkikurisesti. Sitten Sirius kiersi toisen kätensä Jamesin kaulaan ja kailotti tahallaan kovaan ääneen:
"Uskomatonta, että sinusta tosiaankin tulee isoisä, Jamesie-kulta! Minun on varmaankin parasta alkaa nikkaroida sinulle ja Lilylle kahta kiikkustuolia."
Ginny miltei tunsi, miten syvä puna kohosi hänen poskilleen. Hän laski katseensa varpaisiinsa, tai olisi laskenut ellei tiellä olisi ollut hänen isoa vatsaansa. Sirius nauroi sydämensä kyllyydestä aina siihen asti, kunnes Lily puuskahti hänelle moittivaan sävyyn:
"Lopeta, Sirius! Sinä nolostutat heidät."
"No mutta, sehän tässä on tarkoituskin", kuului miehen ylimielinen vastaus. Ginny tiesi katsomattakin, että ärsyttävän itsetyytyväinen hymy oli noussut tämän kasvoille.
Sitten tyttö kuuli hermostuneen rykäisyn takaansa. Hänen sydämensä jähmettyi jo toistamiseen varsin lyhyen ajan sisällä. Hän kääntyi ympäri täsmälleen samaan aikaan kuin muutkin ihmiset hänen ympärillään. Järkytys iski Ginnyyn kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hänen silmänsä täyttyivät ääriään myöten kyynelistä.
"Fred? Oletko se tosiaan sinä?" tyttö sanoi tuskin kuiskausta kuuluvammin ja otti yhden huteran askeleen edessään seisovan pojan suuntaan. Kyyneleet olivat sumentaneet hänen näkönsä.
"Ginny, minä..." punatukkainen poika aloitti huolestuneeseen äänensävyyn heti nähtyään, miten kovin hänen pikkusiskonsa oikein oli järkyttynyt hänen näkemisestään.
Ginny ei jäänyt odottamaan kehotusta. Hän ryntäsi halaamaan veljeään niin nopeasti kuin pystyi sillä ruumiinrakenteellaan. Fred Weasleyn pitkät käsivarret kiertyivät suojelevaisesti siskonsa ympärille, kun tämä painautui häntä vasten ja hautasi kasvonsa pojan paitaan. Ginnyn kyyneleet eivät tuntuneet loppuvan ollenkaan, mutta viimein hän kohotti päätään, niiskautti pari kertaa surkeana ja sanoi sitten tärisevällä äänellä:
"M-meillä on ollut si-sinua ihan kamala i-ikävä, Fred. Ä-äiti on i-itkenyt ihan hirveästi ja... ja n-niin on isäkin... ja George."
"Ei hätää, Ginny. Minä olen tässä... t-täysin kunnossa. Näethän?" Fred yritti epätoivoisesti pitää surun ja liikutuksen poissa äänestään, mutta kun Ginnyn silmät alkoivat jälleen kerätä kyyneleitä, hän tajusi epäonnistuneensa surkeasti.
Harry ja tämän molemmat vanhemmat sekä Sirius olivat seuranneet liikuttavaa jälleen näkemistä täysin mykkinä kukin omalta paikaltaan. Vasta kun Ginnyn nyyhkytykset alkoivat vaimentua, Lily käännähti Jamesiin päin vakava ilme kasvoillaan.
"Tämä on selvästi liian raskasta hänelle. Ehkä häntä ei olisi pitänyt tuoda tänne? Tarkoitan vain, että... liikaa muistoja..." Lily sanoi järkevästi huolestunut vivahde äänessään.
"Lily-kulta, mehän pohdimme jo nämä asiat läpi moneen kertaan ennen kuin edes kysyimme asiaa Suurimmalta. Päätimme, että Ginny kestää kyllä." Jamesin lämpimissä silmissä oli luottavainen pilkahdus, kun hän katsoi vaimoaan suoraan silmiin.
Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus. Harry ei ollut osallistunut sanallakaan keskusteluun, mutta silti hänen mielessään pörräsi tuhat asiaa. Ehkä oli tosiaan ollut virhe hakea Ginny, näyttää hänelle kipeitä ja arkoja asioita. Miten tyttö pystyisi elämään tämän jälkeen yksinään muiden kuolevaisten kanssa?
Ei, ei yksinään. Ginny ei jää yksin. Hänellä on perheensä. Hänellä on Ron ja Hermione – ja minut, vaikken olekaan konkreettisesti läsnä, päätti Harry tiukasti ja käänsi katseensa nyt jo huomattavasti rauhoittuneeseen Ginnyyn, joka hymyili jollekin Fredin murjaisemalle jutulle.
"Eikö tämä hiljaisuus olekin kaunis?" keskeytti syvä, rauhallinen ääni, joka kantautui vähän matkan päästä heidän vaitonaisesta joukkiostaan.
Harry ja muut kääntyivät katsomaan äänen suuntaan ja näkivät Albus Dumbledoren ryppyiset, ystävälliset kasvot hymyilevän heille arvoituksellisesti välkkyvien puolikuulasien takaa. He katsoivat kulmat koholla vanhaa rehtoria, joka uitti jalkojaan järven kirkkaassa vedessä ja jonka toisella käsivarrella istui feenikslintu Fawkes. Sisimmässään kukaan heistä ei kuitenkaan ollut hämmästynyt, sillä moiset tempaukset ja lauseet kuuluivat Dumbledoren luonteeseen. Hänestä ei koskaan varmasti tiennyt, oliko hän haudanvakavissaan vai pilailiko hän vain jonkin asian suhteen. Se oli ehdottomasti yksi miehen parhaista puolista.
"Olkaa kaikki hiljaa ja kuunnelkaa... vain kuunnelkaa. Kuulette, miten suloisesti linnut laulavat, miten kauniisti tuuli soittaa musiikkia puiden latvoissa, miten vesi solisee putouksessa. Entä kuuletteko te jotain muuta?" vanhus kysyi ja katsoi heistä jokaista vuoronperään.
Harrya ärsytti miehen äänestä kuultava mysteerisyys. Ilmeisesti Sirius oli hänen kanssaan samaa mieltä, sillä tämä vastasi terävästi:
"Kyllä, sir. Kummipoikani tyttöystävän koskettavan, sulosointuisen parkunan. Miten kaunista ja korvia hivelevää!"
Dumbledore purskahti sydämelliseen nauruun. Harry tuijotti velhoa ihmeissään, kun tämä pyyhkäisi silmäkulmastaan yhden naurunkyyneleen ja sanoi henkeään haukkoen:
"Ah, Sirius. Olen aina tiennyt, että olet hyvä suustasi. Aivan kuten äitisi."
Siriuksen ilme muuttui hetkessä kivenkovaksi, eikä äskeisestä huvittuneisuudesta ollut enää merkkiäkään. Muut sitä vastoin nauroivat kovaan ääneen miehen ilmeelle ja sille, miten osuva Dumbledoren piikki oli ollut. Sirius ei voinut sietää perhettään, vähiten äitiään jolla oli jonkin sortin fetissi puhdasverisiin velhosukuihin.
Sillä välin Ginny ja Fred olivat tulleet heidän luokseen Nymfadora Tonks ja Remus Lupin kannoillaan ja alkaneet oitis tiedustella, mille he oikein nauroivat. Kukaan ei kuitenkaan vastannut heille, joten he päättivät vain olla ja odotella, että naurukohtaus menisi aikanaan ohi. Sirius istui sivummalla kädet puuskassa ja näytteli loukkaantunutta, vaikka todellisuudessa hymy tavoitteli hänenkin kasvojaan.
Kun he kaikki saivat viimein taas vedettyä kunnolla henkeä, Dumbledore huomasi Ginnyn ja nousi ylös smaragdinvihreältä nurmelta. Hän harppoi käsi ojossa tytön luokse ja puristi tämän kättä oikein voimakkaalla ja muodollisella tavalla sanoen samalla:
"Oikein hyvää päivää. Eri mukavaa, että te pääsitte tulemaan."
"Öh, tuota, päivää... rehtori", Ginny vastasi hiukan epävarmasti hymyillen. Hän ei voinut olla huomaamatta tapaa, jolla mies oli painottanut sanoja "te" ja "pääsitte". Aivan kuin tämä olisi viitannut häneen ja lapseen.
Muutkin päättelivät Dumbledoren tarkoittaneen juuri sitä ja heidän välilleen laskeutui painostava hiljaisuus. Se kuitenkin katkesi lyhyeen, kun Fred sanoi mahtipontisesti:
"Muistakaa sitten, että jos vauvan nimen päättämisessä tulee jotain ongelmia, niin aina voitte luovuttaa minun nimeni sille... maailman paras isoveli kun olen."
Ginny tirskahti ja pukkasi poikaa kyynärpäällään kipeästi kylkeen. Harry virnisti leveästi.
"Laitetaan muistiin", Harry sanoi sitten ja totesi vielä, "Fred Potter ei kuulosta hassummalta."
"Paitsi jos lapsi onkin tyttö", huomautti Lily käytännöllisesti ja toiset nauroivat.
"Muuten, Ginny, koska tuon pikkuisen on määrä syntyä?" Tonks kysyi haluten selvästi kiinnittää muiden huomion vaihteeksi häneen ja Remukseen.
Ginny kurtisti aluksi hiukan kulmiaan ja alkoi sitten nolostuneena laskea päiviä sormillaan. Lopulta hän sai laskutoimituksen suoritettua, katsahti innolla odottavaan Nymfadoraan ja vastasi ujosti hymyillen:
"Tänään on laskettu aika."
"Kuulittekos tuota! Kuulittekos tuota?! Vauvan pitäisi syntyä minun syntymäpäivänäni", Sirius kailotti selvästi riemastuneena tiedosta ja teki pienen voiton tanssin kaikkien epäuskoisten silmien edessä.
Ginny hymyili ilakoivalle miehelle samalla, kun Harry kiersi kätensä tytön harteille. Hetken he kaikki katselivat Siriuksen onnea ja yhtyivät siihen pikkuhiljaa itsekin. James kumarsi pienesti Lilyn edessä ja tarttui sitten tämän ojennettuun käteen hellästi. He ottivat tanssiotteen ja alkoivat hitaasti tanssia katseet toisiinsa kiinnittyneinä. Remus ja Tonks seurasivat heidän esimerkkiään, kuin myös Fred joka tanssi Siriuksen tavoin yksin, mutta sitäkin riemukkaammin. Dumbledore tyytyi katsomaan hymyillen vierestä.
"Saanko luvan?" Harry kysyi kuiskaten Ginnylta, ja tyttö nyökkäsi hänelle epäröimättä.
Poika tarttui tyttöä vyötäisiltä samalla, kun tämä kietoi kätensä Harryn kaulaan. He tuijottivat toisiaan lempeästi silmiin. Kumpikaan heistä ei halunnut ajatella väjäämättä lähestyvää eron hetkeä. Ginnyn palavan ruskeat silmät ahmivat Harryn kirkkaanvihreitä silmiä peläten, ettei yhtäkkiä enää näkisikään niitä siinä.
"Onko tämä varmasti totta, Harry? Eihän tämä ole mikään minun sairas uneni?" tyttö kysyi hartaalla äänensävyllä painaessaan päänsä Harryn rintaa vasten.
"Ginny, minä vakuutan sinulle, että tämä hetki on täyttä totta. Tämä kaikki saattaa tuntua uskomattomalta, mutta minä en koskaan valehtelisi sinulle." Harry kumartui painamaan kevyen suukon tytön otsalle. Ginny värähti ja pieni, onnellinen hymy levisi hänen huulilleen.
"Minä tiedän sen", hän vastasi haikeasti, kun Harry ohjasi heidät tanssin pyörteissä laulavien Fredin ja Siriuksen ohitse. Sirius vinkkasi Harrylle salaa silmää.
Kun he olivat taas etäämmällä muista, Ginny uskalsi avata suunsa. Hänen äänensä oli surullinen, murheen murtama.
"Miksi näin piti käydä? Me olimme niin onnellisia. Minä... minä vihaan Voldemortia. Miksi hänen piti koskaan edes syntyä?"
Harry tarttui Ginnya kevyesti leuasta ja nosti hänen päätään varovasti ylöspäin. Pojan silmistä paistoi hellyys ja ylpeys tyttöä kohtaan.
"Minä en ole siitä lainkaan pahoillani, Ginny. Ilman häntä me emme olisi ehkä koskaan tavanneet tai ainakaan päätyneet yhteen."
Niin surulliselta kuin hänestä tuntuikin sillä hetkellä, Ginny ei voinut olla hymyilemättä. Hän tiesi, että Harry oli oikeassa. Heidän pitäisi vain elää siitä hetkestä eteenpäin niin kuin kohtalon kortit olivat heille osoittaneet. Tyytyä siihen, mitä heillä oli ja hyväksyä se, ettei heillä ehkä ollut kaikkea, mitä he olisivat toivoneet. Tyytyä yhteisiin, rikkumattomiin muistoihin, sillä niitä kukaan ei voinut heiltä riistää.
Harryn katse etsiytyi takaisin Ginnyn seesteisiin silmiin juuri, kun tyttö ynähti kivusta ja päästi irti pojasta kuin tämä olisi polttanut. Ginnya huimasi ja hänen vatsaansa kipristeli tavaton kipu. Tyttö tunsi Harryn tukevan otteen selässään, kuuli hänen hätäisen äänensä, muttei erottanut sanoja, sillä veri kohisi hänen korvissaan huumaavana.
Yhtäkkiä kivunaaltoja alkoi tulla enemmän ja enemmän ja ne olivat kovempia. Ginny taittui melkein kaksinkerroin vatsaansa pidellen ja huusi tuskasta tiedostamatta sitä itse lainkaan. Harry yritti epätoivoisesti tukea Ginnya, estää häntä kaatumasta ja lyömästä itseään.
Tyttö huusi, kun uusi aalto hyökyi hänen ylitseen. Lihakset supistelivat kipeästi jossain hänen alavatsassaan ja Ginny tiesi, että enää ei olisi paljoa aikaa vauvan tuloon. Hänen oli päästävä sairaalaan heti, mutta se tuntui mahdottomalta tehtävältä, sillä hyvä kun hän pystyi liikahtamaankaan. Kipu oli niin raastava.
"Ginny! Ginny, katso minuun. Minun... minun on vietävä sinut nyt sairaalaan. Älä pelkää yhtään! Hyvin se menee." Ginny näki Harryn hätääntyneet, mutta lohduttavat kasvot yläpuolellaan ja nyökkäsi.
Poika silitti tytön hikisiä kasvoja kämmenselällään ja työnsi tämän silmille pudonneet hiussuortuvat takaisin korvan taakse. Sitten Ginnyn näkökenttään tulivat Lilyn kasvot, jotka hymyilivät hänelle rohkaisevasti. Vahvat kädet vetivät hänet ylös maasta, jolle hän oli vaipunut polvilleen.
Sitten hän tunsi, miten ne johdattivat hänet käsivarsista kiinni pidellen vähän matkan päähän ja kiertyivät hetkeä myöhemmin tiukemmin hänen ympärilleen. Ne olivat Harryn kädet. Hän haistoi pojan ominaistuoksun ja se rauhoitti häntä enemmän kuin sanat, joita tämä koko ajan kuiski hänen korvaansa. Etäämmällä seisovat Lily, James, Sirius, Dumbledore, Fred, Tonks ja Remus huiskuttivat heille kättään hyvästiksi. Viimeiset sanat, jotka Ginny kuuli, ennen kuin he katosivat Harryn kanssa pilvenhattaran lävitse, kuuluivat Siriukselle:
"Harkitkaa myös Sirius-nimeä! Hei hei!"
Koko matkan ajan Harry silitteli Ginnyn kasvoja ja yritti juttelemalla lievittää hänen tuskaansa. Se onnistui osittain, ja Ginny huomasi yllättävän pian että he olivat tulleet takaisin siihen samaan sairaalahuoneeseen, josta he olivat vähän aikaa sitten lähteneet. Huoneessa oli yhä melko hämärää, vaikka Harry hohtikin yhä omituista valoaan ja se valaisi huonetta aavemaisesti.
"Lupaathan olla täällä synnytyksen ajan, lupaathan?" Ginny kysyi ja katsoi Harrya silmiin anovasti.
Katse oli niitä, joita ei voinut olla sivuuttamatta, vaikka olisi tahtonutkin, eikä Harry sitä paitsi tahtonut. Hän nyökkäsi vakavasti tytölle samalla, kun auttoi hänet makaamaan sängylle. Sitten tyttö tarttui taikasauvaansa pöydällä ja lausui merkkiloitsun, joka oli sovittu etukäteen hänen ja häntä hoitavien parantajien välillä.
Kesti vain pari minuuttia, kunnes viimeinenkin parantaja saapui huoneeseen. Ginny oli pannut heti merkille, että muut kuin hän ei kyennyt näkemään Harrya, joka istui jännittyneenä huoneen nurkassa tuolilla. Poika katseli, miten parantajat laittoivat Ginnyn synnytyskuntoon ja vihdoin ja viimein itse synnytys saatiin kunnolla käyntiin.
Kaiken aikaa Harry istui kärsivällisenä ja katseli vakavin ilmein, mitä tuleman piti. Kerran tai pari hän näki Ginnyn katsahtavan hänen suuntaansa kuin varmistaakseen, että hän vielä oli siellä. Neljännellä kerralla, kun heidän katseensa jälleen kohtasivat, Ginnyn käskettiin ponnistaa ja tällä kertaa se tuotti tulosta. Tytön tuskan huudot kaikuivat huoneessa, kun pieni vauva laskeutui nätisti hymyilevän kätilön kämmenille.
Kova parkuna täytti huoneen siinä samassa, ja Harrykin havahtui tuolillaan. Ginny vajosi uupuneena sängyn pohjalle ja katseli raotetuin silmin poikaa, joka puolestaan tuijotti haltioituneena kätilön sylissä itkevää vauvaa. Hymy nousi tytön kuiville huulille.
~~~***~~~
Tunteja myöhemmin sairaalahuone oli jälleen hiljainen ja hämärä. Ginny makasi terve poikavauva sylissään vuoteessa, jonka oli jakanut Harryn kanssa. Vauva nukkui sikeästi äitinsä käsivarsilla isänsä silmät kiinnittyneinä itseensä. Poika oli pienikokoinen ja hänellä oli paksut, mustat hiukset sekä ruskeanvihertävät silmät, jotka nyt olivat visusti kiinni.
"Minä rakastan sinua, Ginny", Harry kuiskasi suukottaen tyttöä onnellisena poskelle, varoen herättämästä nukkuvaa lasta.
"Niin minäkin... sinua", tyttö sanoi ja virnisti kiusoittelevasti pojalle.
He istuivat siinä ainakin tunnin, ehkä kauemminkin, kunnes Ginny lopulta nukahti Harryn kainaloon vauva sylissään. Varovasti poika siirsi tytön kättä, jotta pääsi pujahtamaan pois vuoteesta. Hänen silmiään poltteli, kun hän asteli raskain sydämin kauemmas rakkaistaan. Hetken Harry vain katseli heitä pohjatonta ylpeyttä tuntien, kunnes viimein valmistautui lähtemään. Hieman ennen kuin hänen hohtava hahmonsa katosi huoneesta, hän sanoi Ginnya ja vauvaa katsellen:
"Odotan teitä tuolla ylhäällä. Se saattaa kuulostaa kamalalta, mutta minä odotan teitä kumpaakin... sinua, Ginny, ja poikaamme."
Sitten Harry oli poissa. Ginny käänsi unissaan kylkeä kädet suojelevaisesti heidän vauvansa ympärillä ja mumisi jotain, mistä ei saanut selvää. Aurinko teki parhaillaan nousua ikkunan takana taivaanrannassa. Himmeä tähdenlento lensi sen editse taivaan halki ja sammui aivan yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.
----------------------------------------------------------------------------------------------------------
A/N: Kommenttia saa antaa. Tämä oli tällainen yhtäkkinen idea, joka pulpahti päähän eilen illalla ja koko tämän päivän melkein väkersin tämän parissa ja sain kuin sainkin sen lopulta valmiiksi.
Huh! Olihan siinä melkonen puuha, mutta kun inspis iskee niin vaikea sitä on mennä pysäyttelemäänkään.
Toivottavasti pidätte aherruksen tuloksesta! Tämä on ensimmäinen julkaistu ficcini muuten, jossa on parituksena Harry ja Ginny. Eiköhän oteta pienet sille?!
No joo, olkaatte hyvät! Kommenttia tosiaan tulemaan! Ja jos jotakuta kiinnostaa, niin kuuntelin itse tätä tehdessäni Troija-elokuvan tunnuskappaletta "Remember me" sekä Westlife:n biisiä "Something Right". Niitä voi olla ihan kiva kuunnella tätä lukiessa!
Tämä siis tosiaan oli aluksi tuolla Salaisuuksien kammio-osastolla, mutta Ansqu informoi minua ystävällisesti että olisi parempi siirtää tämä tänne.
En kyllä tajua, miten olin niin tyhmä... >_< No olin vaan kai niin sokaistunut tän ficin valmiiksi saattamisesta, että kaikki muu hämärtyi. No mutta, nyt on kaikki hyvin, vai mitä? Joten... lukekaa ja kommentoikaa, kiltit!
- appelsiinitikku
