nimi: Punainen joki
kirjoitettu: 15.7.2007
paritus: Sirius/Rabastan
ikäraja:S
genre: angst, slash, one-shot
varoitukset: luovaa (järjetöntä) aikamuotojen vaihtelua, hullua sanoillaleikkiä
summary: Ja minä rakastan häntä, rakastan Sirius Mustaa sellaisena kuin hän on: tupakanhajua ja räntää tihkuvana ylikasvaneena poikana mutta ei koskaan aikuisena, rakastan häntä kirkkaalla ja kaiken kuristavalla nuoren rakkauden liekillä ja voimalla joka syövyttää meidät molemmat, tekee meidän lihastamme mahdottoman koskea ja meidän haaveistamme turhat.
A/N: Voi hyvä Merlin, pidän melkein pari kuukautta taukoa ficcien kirjoittamisesta ja sitten kirjoitan Rabastan/Siriusta.
*
Punainen joki
Joki virtaa aivan talomme ohi aikana, jona olemme vielä lapsia. Me painamme pienet käyrät nenämme ikkunaan ja tuijotamme sitä, toivomme sydänalamme kipeiksi että se ei tällä kertaa virtaisi vaan jäisi paikoilleen, asettuisi ja antaisi sitoa itseensä ketjut, ehkä sitoutuisi meihin; mutta niinä aikoina se on taipumaton ja kyltymätön kaikelle mikä tappaa. Myöhemmin kun se mätänee uomassaan me katselemme sitä toisenlaisin ilmein, halveksimme sen pysähtynyttä virtaa ja hometta jota se kerää kaikkeen, joka aiemmin oli villiä niin kuin me.
Olemme ainoat kissapedot nurmikossa joka kasvaa takapihallemme. Se on valtava viidakko, joka ulottuu kartanolta joelle ja jota me hapuilemme käsissämme viidakkoveitset, äitimme hiusharjat. Joskus hurjina hetkinä haaveilemme tekevämme talomme kattopuista lautan ja seilaavamme joen yli, tai paremminkin: sitä pitkin sinne minne se virtaa ja jättää meidät. Haaksirikkoutuisimme autiolle saarelle ja elisimme siellä alastonta, kullalla kirjailtua lapsuuttamme ikuisesti.
Mutta Rodolphus tajusi meistä ensimmäisenä että ikuisuus on pitkä aika, niin tappavan pitkä että on parempi kuolla kuin jäädä kitumaan ja paikoilleen ja juuttua ja kerätä hometta pinnalleen, sille mikä aiemmin oli kaikkien seikkailujen lähde ja äiti ja rakastaja. Rodolphus on silloin viisitoista ja minä neljä vuotta nuorempi, hän on ollut monta vuotta Tylypahkassa ja minä en yhtään, hänellä on kaikki valta ja minulla ei.
Tiedän vasta vuosia myöhemmin, mikä minulla silloin oli: lapsuuden kiilto silmissäni, todellisuus jossa joki saattoi johtaa minne tahansa ja minä eläisin ikuisesti eikä se olisi taakka kuihtuvilla harteilla vaan nuoruuden kirkkaana palava bensiiniliekki alusta loppuun, jota ei tulisi. Se on rukous jota kuiskaan hämärälle taivaalle pimeinä öinä ja erityisesti valoisina sillä silloin näkee kauemmas, silloin on enemmän uskoa. Rukous joka menee: päästä minut pahasta anna minun elää ikuisesti. Sittemmin tajusin rukoilleeni kuolemaa ja lopultakin minun on tunnustettava, että kaikki oli oma vikani.
*
Tapaan Sirius Mustan ensimmäisen kerran neljätoistavuotiaana. Luulen tavanneeni hänet aiemminkin, sillä me olemme molemmat hyvää sukua ja perheemme on naitettu toisilleen. Myöhemmin istumme jonkun ullakolla ja nauramme käryävälle tupakalle kuolemanlähellä heinäkasaa; nauramme sille kuinka arvon rouva Musta ja rouva Lestrange ehkä sinetöivät kaiken lyömällä nimensä siihen kutsukorttiin, joka kirjoitettiin Bellatrix Mustan ja Rodolphuksen häihin. Tavallaan he ehkä ovatkin kaiken syypää, emme me, nuoret hullut tupakankäryisessä unelmassamme elämästä jota ei sitten ollutkaan.
Ensimmäisen kerran muistan ajatelleeni että hänellä on pitkät jalat, hyvät ajaa polkupyörää ja juosta karkuun kaikkea kuviteltua ja meitä isompia ja unohdan, että hän on kaksi vuotta minua nuorempi. Ehkä se on hänessä niin valloittavaa. Tai nuoren kapinan löyhkä, jota hän suorastaan lemuaa jo kaksitoistavuotiaana ja myöhemmin vielä enemmän, kun hän lopulta ajaa itsensä siihen pisteeseen jossa karkaa niin kuin kuriton koira kotoaan, sen käden luota joka sitä ruokkii, koska se ei satu pitämään luunsa mausta.
Mutta se ei tapahtunut vielä silloin. Minä tapasin hänet niinkin arkisesti kuin Hunajaherttuassa, katsoin olkani yli ettei kukaan näe ja työnsin käteni syvälle karkkisankoon, huumaavan suklaan tuoksuun ja ruskeaan suohon ja täyteyteen. Kun nostin katseeni hän seisoi siinä. Sirius Musta roikkuvissa vaatteissaan koska hän repii ne juoksemalla jo silloin sieluaan pilalle, tiedän sen salamannopeasti sillä olen itse samanlainen. Me vilkaisemme toisiamme ja käännymme pois, mutta minä tiedän neljätoistavuotiaan lapsen erehtymättömällä varmuudella että tapaamme vielä.
*
Se tapahtuu viidentenätoista helmikuuta vuotena jota en muista, mutta silloin minä vielä olin Tylypahkassa ja Sirius viidennellä, joten vuoden voisi laskea siitä, jos sillä olisi mitään merkitystä. Satoi räntää kaatamalla niin kuin taivas olisi tyhjentänyt koko likaista paskaansa meidän niskaamme, ja siitä minä tiesin: jos jumala on, niin siellä hän ei ainakaan ole. Seisoin katoksen alla linnan hiljaisemmalla puolella ja vedin tupakkaa kuten Rodolphus oli opettanut, en kylläkään taidolla vaan tunteella. Tarkemmin sanottuna kahdeksantoistakesäisen pojan kytevällä raivolla kaikkea kohtaan mikä liikkuu, hillittömällä katkeruudella kaikkeen mikä on ollut tärkeää ja erityisesti elämää kohtaan, koska se on minut hylännyt, se äpärä.
Sirius on niin kuin varjo jota ei odoteta mutta joka silti tulee, ja sillä tavoin hän kävelee minun viereeni ja seisahtuu metrien päähän. Vilkaisee tupakkaa ja hänen katseensa on tumma, itse asiassa musta; tiedän hänen katselleen tupakkaa ennenkin ja pitäneen sitä kädessään ja vetäneen koko sen kielletyn voiman suoraan keuhkoihin, yskineen elämäänsä pihalle tihkuneen veren kanssa. Sellainen on Sirius Musta. Toiset oppivat sen myöhemmin ja toiset aiemmin, mutta minä tiedän ensi hetkestä alkaen: hän on tihkuvaa verta, pala palalta tihkuvaa maahan jonka hän valitsee itse ja joka yleensä on se, jota hän eniten rakastaa.
“Saanko mä yhden?” hän kysyi äänellä joka oli juuri muuttumassa lapsen äänestä miehen ääneksi. Hetken halusin surra sitä mitä hän menetti vaikkei vielä tajunnut, sillä kyllä minä tiesin, tiesin mainiosti mikä on se kynnys jonka ylitse ei enää pääse takaisin, silta lapsuudesta aikuisuuteen joka mennessä on helppo kulkea eikä sitä juuri huomaa, mutta takaisinpäin se on mahdoton mennä. Ja niin sitä on ansassa.
Ojensin hänelle tupakan.
“Kiitti”, hän sanoi ja näin miten hän asetteli sen huolellisesti sormiensa väliin, taidolla eikä tunteella, mietin kuka häntä oli opettanut ja kenet hän opettaisi, kiskoisi mukanaan niin kuin minut oli kiskottu. Vaikka eihän Rodolphus sitä tahallaan tehnyt. Jollain tavalla hän epäilemättä rakasti minua vaikka ei koskaan sanonut sitä vaan päätyi yleensä huutamaan päin naamani tai mikä vielä pahempaa sivuun, mutta sellainen oli se aika ja siihen meidän on tyydyttävä.
Minä menin heille myöhemmin sateisena yönä kun tulin Siriuksen luota märkänä ja vettä ja verta vuotavana hylkiönä katukoirana niin kuin hän, jollaisen hän tietysti minusta teki, sillä hän oli niitä ihmisiä jotka aina muuttavat kaiken kaltaisekseen. Katukivet, kitarat, ihmiset, kaiken johon koskevat. Istuin heidän olohuoneessaan enkä välittänyt kertoa heille että olin saapunut, ja lopulta kävelin ympäri taloa ja näin Bellatrixin käsien jäljet kaikkialla ja lopulta istuuduin vierashuoneen sängylle ja painoin selkäni seinää vasten. Kuulin jokaisen vingahduksen, kuulin sen naisen kirkaisun ja veljeni matalat murahdukset, en luultavasti hievahtanut koko aikana, kuulin kuinka he nousivat sängystä ja kävelivät ympäri huonetta niin kuin raivokkaat villipedot, painoivat toisensa seinään ja kenties jättivät läiskiä tapettiin.
Sirius imee tupakkaansa viisitoistavuotiaan kyltymättömällä innolla ja tuijottaa samalla minua. Minä olen miettinyt, mikä hän on: näen hänessä tutun puhdasverisen kuraa ja paskaa täynnä olevan liekin, ja silti hän on puoliveristen ja jästien kanssa ja käyttäytyy niin kuin hekin, nauraa ja haukkuu luihuisia minkä kerkeää, tai ainakin Kalkarosta, josta totuuden nimissä kukaan meistä ei liiemmin pidä. Hän on liian älykäs meille ja luultavasti Siriukselle myös. Tosin Sirius on aina älykkäämpi kuin minä, on silloin kun tumppaa tupakkansa ajoissa ja nauraa minulle valkoinen hammasrivi paljaana ja houkuttelevana, ja on myöhemmin kuin pettää verensä ja ottaa sen roolin joka lopulta tappaa hänet.
*
Me ystävystymme muutamassa sekunnissa tai sitten emme koskaan. Näemme toisemme katoksessa ja hengitämme tupakansavua ja joskus Sirius tuo meille pullon tuliviskiä. Hän nauraa ettei James tiedä missä hän on, mutta tekee sen niin surullisella tavalla että minuunkin melkein sattuu. Vihaan häntä siksi. Näen hänen silmistään että James on hänelle kaikki ja vaikka joskus minäkin olen jotain, en ole ikinä niin paljon. Ja Remus, sokea lammas jota hän haluaa taluttaa kädestä, ja Peter, jonka hän sanoo olevan heistä älykkäin ja onnellisin, ja minä seuraan sivusta kuinka hän rakastaa heitä.
Ja minä rakastan häntä, rakastan Sirius Mustaa sellaisena kuin hän on: tupakanhajua ja räntää tihkuvana ylikasvaneena poikana mutta ei koskaan aikuisena, rakastan häntä kirkkaalla ja kaiken kuristavalla nuoren rakkauden liekillä ja voimalla joka syövyttää meidät molemmat, tekee meidän lihastamme mahdottoman koskea ja meidän haaveistamme turhat.
En muista kumpi meistä teki ensin jotain muuta kuin koski tupakkaan, mutta muistan sateiset yöt joina makasimme mudassa selällämme ja puhuimme mitä sylki ja kura ja joskus oksennuksen karvas maku suuhumme toivat. Joskus toinen sanoi jotain väärää, jotain törkeää, jotain kauheaa, tai jotain mitä ei muuten vaan siedetty, ja sitten tappelimme niin että upposimme mutaan entistä kauheammin, farkunlahkeet riekaleina, ja pysähdyimme toistemme päälle asentoon jossa oli yllättävän hyvä olla, tartuin hänen poskiinsa jotka olivat yhtä karheat miltä näyttivät ja painoin suuni hänen suulleen.
Muistan järkytyksen hänen silmistään, muistan viikot jotka hän oli poissa ja jotka muuttuivat kuukausiksi emmekä ikinä enää Tylypahkassa suudelleet. Ja sitten hän lähtee kotiinsa kultahäkkiin ja minä menen siivoamaan omaani, Rodolphus on jo muuttanut. Leikkaan nurmikon takapihalta ja katson jokea joka on kutistunut puroksi, mitätön virta, mietin minne se vie jos minnekään. Ehkä kaatopaikalle.
*
Kesällä Sirius palaa takaisin kuin kesäflunssa, säälittävä kaikessa heikkoudessaan mutta sitkeä. Annan sen tulla, päästän hänet sisään ja hän kolistelee vasten hattutelinettä, sokea koiranpentu edelleen, ja kertoo lähteneensä kotoaan. Lopullisesti. Haen hänelle kaljaa kellarista, sillä vanhempani ovat jossain ja luultavasti erikseen. Hän juo kipunsa täyteen ja haukumme yhdessä surkean maailman, joka on puukottanut meitä selkään.
Vaikka hän toki katsoo minua vielä silloin niin kuin onnellista häkkilintua, jota en kylläkään ole, mutta niin hän luulee, naiivi ja lapsellinen Sirius Musta. Annan hänen pitää uskonsa. Minä esittelen hänelle talon ja jokaisen makuuhuoneen ja kerron missä Bellatrix ja veljeni rakastelivat ensimmäisen kerran ja hän kalpenee. Siitä tiedän että hän ajattelee samaa, ja tiedän myös siitä, kuinka hän tuntia myöhemmin pakenee puolijuoksua, vaikka olemme koko ajan vain istuneet olohuoneen sohvilla ja juoneet teetä.
Minä en koskaan saanut tietää, miksi Sirius Musta on minulle niin tärkeä. Sitten hän kuoli ja siinä meni minun toiveeni kiskoa hänestä irti totuus, se totuus joka yhä varjostaa minua ja elämääni ja kaikkea jota teen, mikä tietenkään ei enää nykyään ole paljon. Kierrän kehää ja mietin, mikä hänessä oli niin kummallista, enkä päädy mihinkään. Ja sitten näen hänestä unta ja muistan taas sen kesän, sen kukkivat heinäpellot ja heinänuhan joka syöpyi meihin niin että muuttui krooniseksi, kuolemansairaus, ja kuinka yritimme parantaa sitä makaamalla vierekkäin heinäpellolla hänen paitansa poissa ja minun käteni hänen rintakehällään, nuorella ja elävällä.
Syksyllä hän huuhtoutui pois kuin sade, mutta sitä ennen ehdimme taipua heinänkorsiksi samalla sängyllä jolla Bellatrix ja Rodolphus aikoinaan, nauran heille saavuttaessani huippupisteen ja nauran äidilleni, joka epäilemättä kuuntelee yläkerrassa omassa yksinäisessä makuuhuoneessaan. Seuraavana päivänä hän tulee alakertaan kättelemään Siriusta, katsoo tarkasti ja luulen että hän yllättyy nähdessään Siriuksen olevan mies, mutta hän on onnellinen saatuaan Rodolphuksen naimisiin ja minut hän kadotti kauan sitten takapihan nurmikkoon.
*
Sirius tietää että tapoin hänen veljensä, mutta kaikki muu minkä hän kuvittelee minun tehneen on valetta. Regulus oli minulle täysin tuntematon, kasvoton nimi Siriuksen kertomuksissa ja tavanomainen naama kuolonsyöjänaamion takana, ehkä vähän tavallista kauniimpi sitten kun lopulta näin hänet, kaunis sillä hullulla tavalla joka kuolee ensimmäisenä. En ihmetellyt, minkä takia pimeyden lordi tahtoi tappaa hänet. En kysellyt. Kutsuin hänet kotiini teelle ja hän tuli, uteliaisuuttaan tai ehkä itsetuhoaan, en tiedä, hetken kuvittelin näkeväni hänen silmissään Siriuksen joka tiesi mitä teki ja tahtoi tappaa itsensä. Joimme teetä ja esittelin hänelle takapihamme. Katselin, kuinka hänen ruumiinsa taittui jokeen.
Joki oli jo kutakuinkin mädäntynyt. Tunsin sen sisälläni, tunsin miten mikään ei enää liikkunut, miten Sirius oli aurorikoulussa ja minä kotona, miten olin kuolonsyöjä aatteelle jota en tuntenut ja josta en välittänyt paskan vertaa. Aiemmin joki oli sentään virrannut vaikken ollut tiennyt minne, olin uskonut meneväni parempaan, mutta kun se lopulta kuivui puroksi ja sitten leveäksi virraksi joka homehtui paikalleen, suljin oven ja laitoin sen lukkoon.
Sirius! Hän tulee niin kuin pyörremyrsky, kiskoo jo arvilla olevat kätensä rikki oveni puunpaloihin ja huutaa kun en tule avaamaan, hän on kaikki se kadonnut nuoruuden raivo jonka kadottamista olen itkenyt öisin ilman kyyneliä, hän on epätoivo ja hänen silmistään näen, että ennen kaikkea hän tahtoo tappaa minut. Hän tahtoo nähdä minun kärsivän, tahtoo lyödä nyrkkinsä vasten naamaani ja iskeä hampaani läpi huulten joita suuteli ahnaasti. Hän tahtoo kostaa veljensä kuoleman. Avaan hänelle oven.
Hän on isku vatsassani, toinen päässäni, syvä tyhjyys valtaa minut eikä ole väistynyt vieläkään. Tunnen kivun ja näen varjona hänen häilyvän ilmeensä. Hän tuntee minut yhä. Hän rakastaa minua yhä mutta vain sillä katoavalla, säälittävällä, turhamaisella nuoruuden vimmalla jolla hän rakasti kuusitoistavuotiasta itseään ja tahtoi elää ikuisesti. Ja hän kysyy veljestään, nyt hänenkin äänensä on tyhjä, kompuroin takaovelle ja avaan oven ja astun viidakkooni ensimmäistä kertaa todella sen jälkeen kun olin lapsi. Oi kuinka hetken kaipaan niitä aikoja, kaipaan kulkea siltaa takaisin ja palata, mutta kävelen joelle ja se on yhtä kuollut kuin ennenkin, siltaa ei enää ole olemassa.
Sirius haihtuu varjoksi ovimatolleni enkä enää koskaan näe häntä. Minun mielessäni hän on ikuisesti se mies joka painoi kätensä kasvavaan ruohoon takapihallani, kurkotti joen yli ja itki verta joka sen täytti, itki punaista väriä käsissään ja kasvoissaan ja sieluissaan kun hän hukutti itsensäkin siihen. Minä mietin Rodolphusta ja hänen vaimoaan. Mietin miten he menivät naimisiin ja minä en koskaan. Mietin rauhallisella kuolevan vanhuksen varmuudella Siriuksen katsetta, kun hänen harmaat silmänsä ovat täynnä vihaa, niin rietasta ja todellista ja hullua, ettei nuoruuden kuviteltu rakkaus ole sen rinnalla yhtään mitään. Näen miten hän vihaa minua ja rakastaa veljeään. Lasken käden hänen olkapäälleen, mutta hän on jo mennyt.
Luulen, että joki naarataan kun olen Azkabanissa, kai siitä ovat vastuussa jästit joille äitini myi talon ennen kuolemaansa, se oli hidas ja likainen kuolema tai niin minulle kerrottiin myöhemmin. Ehkä he löytävät Reguluksen ruumiin ja minun nuoruuden unelmani ja sen Rabastanin joka oli valmis elämään ikuisesti. Minä en ole.
*
A/N: Ottaisin kauhean mielelläni vastaan palautetta ja kommentteja.
