Kartanon salaisuus, S, seikkailu, ystävyys

[Linne]

Tekstin nimi: Kartanon salaisuus

Genre: seikkailu, ystävyys

Ikäraja:S

Kirjoittaja: Linne

Summary: Pyöräilijä hätkähti ja kääntyi katsomaan häntä. John ei varsinaisesti yllättynyt. Hän oli jo arvannut, kuka tämä oli.

A/N: Tämä teksti lähti spurttiraapaleesta mutta kuten mulle melkein aina käy, paisui kuin pullataikina Tekstiä oli paikoin vaikea työstää ja tuntuu jo vähän venyneeltä ja vanuneelta, mutta sainpas aikaiseksi!



Kotiinpaluu

John palasi kotiin kylvöaikaan.

Pellot olivat täynnä ohuita vaaleanvihreitä taimia, jotka kurkottelivat aurinkoa kohti. John nojautui taaksepäin istuimellaan ja koetti muistaa, mitä kaikkea kesällä kylvettiin. Pinaattia ainakin, ja perunaa. Herra Baverick oli opettanut hänelle paljon pelloista, mutta koulussa hän oli jo unohtanut osan.

Vaunut kolkuttelivat peltojen ohi ja sukelsivat hetkeksi metsän vihreyteen. John katseli tuttuja mäntypuita, niiden jälkeen avautuvaa hiekkatietä ja kylää, joka lepäsi vihreiden rinteiden kainalossa. Järvi kimalteli niiden takana.

Hän avasi hiukan ikkunaa ja hengitti syvään. Tuntui hyvältä olla taas kotona.

Lopulta vaunut saapuivat lehtipuiden reunustamalle kujalle. Sen päässä seisoi vanha, keltaisesta kivestä rakennettu kartano. Audrey Hall.

Koti.


Seurata

Isä ei ollut tyytyväinen hänen arvosanoihinsa.

“Odotin sinulta parempaa, John”, amiraali Williams totesi tiukasti ja silmäili toisen poikansa todistusta. “Ottaen huomioon, että et ottanut ollenkaan ylimääräisiä oppitunteja, sinun pitäisi menestyä paremmin niissä, mitä sinulla jo on. Haluan, että panostat enemmän matematiikkaan. Et pärjää merillä, jos et osaa laskea etäisyyksiä.”

John tuijotti isänsä työpöydän mahonkista pintaa. “Kyllä, sir.”

“Jos arvosanasi eivät syksyllä parane, kirjoitan opettajallesi.”

John värähti. Ajatuskin siitä, että isä kirjoittaisi mestari Cumberille, oli kammottava. “Kyllä, sir.”

Isä nyökkäsi. “Hyvä on. Voit poistua.”

John kumarsi hiukan ja lähti. Hän tunsi hiukan syyllisyyttä siitä, että oli niin helpottunut.

Pettymys pisteli hänen rintaansa kun hän käveli ulos isän työhuoneesta. Hän oli yrittänyt tänä vuonna parhaansa, jopa enemmän kuin parhaansa, mutta oli silti onnistunut saamaan matematiikasta vain välttävän. Hän keskittyi tunneilla niin tarkasti, että hänen ystävänsä kiusasivat häntä siitä, mutta ei silti ymmärtänyt puoltakaan ajasta mistä mestari Cumber puhui.

“Puhuitko sinä isän kanssa?”

John kääntyi ympäri. “Seurasitko sinä minua?”

Hänen sisarensa tuhahti. “Miksi minä seuraisin sinua?” 

“Koska sinulla on tylsää”, John ehdotti. Cecily nyrpisti nenäänsä.

“Sinun seuraamisesi vasta olisikin tylsää. Minä”, Cecily sanoi korostaen minää kuin olisi Aranian kuningatar, “olen menossa alakertaan soittamaan Janelle.”

John tuijotti siskoaan. “Onko meillä puhelaatikko?”

Cecily nyökkäsi, selvästi tyytyväisenä saadessaan kertoa uutiset. “On meillä ollut jo monta kuukautta. Minä olen soittanut sillä monta kertaa. Suo anteeksi, minun pitää mennä nyt alakertaan.”

Samassa herra Perkins, perheen hovimestari, ilmestyi portaiden päähän. “John-herra, joku yrittää tavoittaa teitä puhelaatikolla. Joku nimeltään Fred Addams?”

“Fred”, John sanoi ja piristyi heti. “Hän on minun koulukaverini.”

“Et sinä nyt voi hänelle vastata!” Cecily kivahti. “Minä lupasin puhua Janelle kello kolme ja kello on jo viisi minuuttia yli!”

“Yritäpä estää”, John tuumasi ja työnsi siskonsa pois tieltä. Cecily kiljaisi.

“Lapset!”

Ainakin heillä oli jotain yhteistä, John tajusi katsellessaan Cecilyn kauhistuneita kasvoja. Kumpikaan ei halunnut isän puuttuvan asiaan.

Saarna.

Kaipa siinä olisi voinut huonomminkin käydä, John ajatteli synkeästi katsellessaan huoneensa ikkunasta ulos.

Isä oli haukkunut sekä hänet että Cecilyn perinpohjaisesti. Puhekone, hän oli ärähtänyt, oli asennettu taloon tärkeitä yhteydenottoja varten, ei siksi että he voisivat lörpötellä ystäviensä kanssa.

Cecily oli tietysti päässyt helpommalla. Isä oli yksinkertaisesti todennut, että kirjelappuset riittäisivät vallan mainiosti pienten tyttöjen yhteydenpitovälineeksi ja lähettänyt hänet murjottamaan huoneeseensa. John taas oli joutunut selostamaan juurta jaksain kuka Fred oli, keitä hänen vanhempansa olivat ja missä hän asui. Vasta kun isä oli vakuuttunut siitä, että Fredin isä oli kunniallinen baronetti ja Fred itse kelvollista seuraa, John sai poistua.

Illallisen jälkeen John avasi huoneensa ikkunan ja hengitti syvään raitista yöilmaa. Kaikesta huolimatta tuntui hyvältä olla kotona, eikä vähiten siksi, että hänellä oli oma huone. Koulussa hän jakoi makuusalin viiden muun pojan kanssa, joista osa kuorsasi kammottavasti. Hänen huoneensa oli vaatimattomasti kalustettu -hänen vanhempansa eivät uskoneet lasten hemmotteluun -mutta ainakin se oli hänen omansa.

John katseli maisemaa, vaikka se ei tarjonnutkaan juuri mitään mielenkiintoista. Hän näki vain tallien matalan katon, vihreät kukkulat joiden yläpuolelle kuu hiljalleen nousi, ja hiekkapihan, joka erotti kartanon talleista. Oli hiljaista, palvelijatkin olivat menneet jo vuoteeseen. Johninkin pitäisi. Väsymys kirveli jo hänen silmissään.

Jokin kolahti.

John hätkähti. Hän nojautui eteenpäin ja katsoi suoraan alas.

Hänellä kesti hetki tajuta, mitä näki. Hahmolla näytti olevan pyörät, mutta myös jalat sekä olkapäät, jotka heilahtelivat puolelta toiselle hallitsemattomasti kuin tarjottimella tutiseva hyytelö.

John katseli, kun hahmon tasapaino petti lopullisesti, ja se kaatui. Kuului metallinen rämähdys ja John tajusi viimein katsovansa jotakuta, joka yritti opetella pyöräilemään.

Se ei sujunut kovin hyvin. Harjoittelija taisi itsekin todeta niin, koska nosti pyöränsä ja lähti taluttamaan sitä talleille päin.

Vasta kun hahmo oli kadonnut näkyvistä, John tajusi ihmetellä, kuka tämä oli. Vain muutamilla kylän pojista oli pyörä, John tiesi sen koska oli aloittanut koulutiensä kylän pienessä koulussa palkollisten lasten kanssa. Isän mielestä se oli ollut kotiopettajaa parempi vaihtoehto.

Ehkä hahmo oli joku tallipojista. Mutta miksi tämä opetteli ajamaan keskellä yötä?

Hän pohti, lähtisikö seuraamaan hahmoa, mutta totesi tämän jo kadonneen. Hiekka ikkunan alla oli kovaa ja tiiviiksi tampattua, siitä ei erottaisi edes jalanjälkiä.

Lopulta hän meni vuoteeseen mutta kesti kauan, ennen kuin hän sai unta.

Diablo

Loma koulusta ei tarkoittanut, että John saisi laiskotella koko kesän, mutta hänellä oli sentään muutama päivä aikaa ennen kuin kotiopetus alkaisi. Hänen isänsä olisi aloittanut sen heti, mutta äiti murskasi idean heti aamiaisella.

“Poika on hädintuskin ehtinyt kotiin, Arthur, anna hänen hengähtää.”

“Merillä ei saa hengähdystaukoa, Caroline.”

Johnin äiti katsoi miestään terävästi. “Muistaakseni sinä astuit laivaan vasta viisitoistavuotiaana, rakkaani. Johnilla on vielä muutama vuosi aikaa.”

John vaihtoi katsetta Cecilyn kanssa ja kumpikin painoi äkkiä katseensa aamiaiseensa. Cecily tyrskähti. Amiraali murahti, mutta antoi asian olla.

Aamiaisen jälkeen John oli siis vapaa tekemään mitä mieli. Hän olisi halunnut soittaa Fredille, mutta arveli, että olisi parempi odottaa hetki, ennen kuin koettelisi uudestaan isänsä hermoja.

Lopulta hän päätti käydä tervehtimässä hevostaan. Viime kesänä isä oli viimein ostanut hänelle hevosen, tummanruskean ruunan nimeltään Diablo. Se oli Johnin ilo ja ylpeys, paljon parempi kuin vanha poni joka hänellä oli ennen ollut. Hän kävi varastamassa omenan keittiöstä ja suuntasi laitumille.

Diablo seisoskeli lehmuksen alla muiden hevosten alla, mutta tuli portille, kun John kutsui sitä. John rapsutti sen otsaa ja katseli, kun kaksi tallipoikaa yritti saada toista hevosta kiinni. Se väisti poikia kerta toisensa jälkeen ja ravasi pois, selvästi nauttien leikistä. Toinen pojista polki jalkaa ja toinen selvästi pelkäsi. John näki hänen jäykistyvän joka kerta kun hevonen tuli edes lähelle.

Lopulta vihainen poika sai hevosen kiinni ja lähti taluttamaan sitä tallille. Toinen poika pysyi mahdollisimman kaukana.

Diablo hirnahti kärsimättömästi. John kääntyi taas sen puoleen ja päätti lähteä ratsastamaan.

Hän palasi talleille ratsastuksesta reipastuneena ja päätti kokeilla uudestaan onneaan puhekoneen kanssa. Ehkä isä olisi suopeammalla tuulella.

Mutta kun hän ehti aulaan, hän näki koneen olevan varattu. Isä seisoi sen edessä ja puhui yhdelle palveluspojista.

John kurtisti kulmiaan. Talossa oli tietysti töissä paljon poikia jotka joko tienasivat perheelleen rahaa tai olivat opissa, mutta he tulivat harvoin talon puolelle ja vielä harvemmin puhuivat suoraan talon herralle. John katsoi hiukan tarkemmin ja tajusi samassa, että poika oli se, joka oli pelännyt hevosta.

“Miten nopeasti saat sen korjattua?” Isä kysyi pojalta. Tämä vilkaisi konetta ja kohautti sitten harteitaan.

“Puolessa tunnissa.”

“Puolessa tunnissa, sir, Rey.”

Poika huokasi. “Kyllä, sir.”

John lähti. Jokin tuossa pojassa vaivasi häntä. Hän oli nähnyt tämän aikaisemminkin, mutta missä?


Mysteeri.

John heräsi kolinaan.

Hän avasi silmänsä ja makasi hiljaa pimeässä. Meteli kuului hänen ikkunansa alta ja hän uskoi tietävänsä, mikä sen aiheutti.

Hän nousi hiljaa, veti puseron pyjamansa päälle ja kengät jalkaan. Sitten hän livahti ulos huoneestaan, laskeutui portaat alas ja meni ulos pienen sivuoven kautta.

Kuten hän oli arvellutkin, joku oli jatkanut pyöräilyharjoituksia hänen ikkunansa alla. Se joku oli nostamassa pyöräänsä pystyyn, kun John lähestyi häntä.

“Eikö suju?” hän kysyi.

Pyöräilijä hätkähti ja kääntyi katsomaan häntä. John ei varsinaisesti yllättynyt. Hän oli jo arvannut, kuka tämä oli. Hänen edessään seisoi sama palveluspoika, jonka hän oli nähnyt päivällä talleilla ja puhekoneen luona.

John ei muistanut nähneensä poikaa aikaisemmin, vaikka tunsikin suurimman osan talon väestä. Jotkut palvelijoista olivat olleet hänen koulutovereitaankin. Mutta tämä poika oli uusi.

Poika katseli häntä epäluuloisesti liian pitkien hiustensa alta. Tämä oli pukeutunut samanlaisiin yksinkertaisiin vaatteisiin kuin muutkin palvelijat ja hänen ihonsa oli yhtä vaalea kuin Johnin, mutta tukka ja silmät olivat tummemmat kuin useimmilla näillä seuduin. John katseli häntä kiinnostuneena.

“Sinä puhuit tänään minun isäni kanssa”, hän sanoi. “Amiraalin.”

Poika nyökkäsi. “Sinä olet amiraalin poika.”

“Niin”, John sanoi hiukan häkeltyneenä. Hän oli tottunut siihen, että palvelijat puhuivat hänelle kunnioittavasti. Tämä poika ei ollut varsinaisesti epäkohtelias, mutta ei myöskään teititellyt.

Sitten John tointui. “Minä kuulin sinun harjoittelevan eilen. Eikö se suju?”

Poika pudisti päätään. “Minä häiritsin sinua. Anteeksi. Menen muualle.” Hän lähti kuljettamaan pyöräänsä tallien taakse.

“Odota”, John sanoi. Poika kääntyi.

“Minä voin opettaa sinua.”


Yllätyksekseen John huomasi olevansa hyvä opettaja.

Ei kestänyt kauaa, kuin poika oppi pysyttelemään tasapainossa pyörän selässä, kun John talutti sitä, ja pian tämä onnistui jo polkemaan kolme metriä ennen kuin kaatui. John laski hiukan pyörän satulaa ja neuvoi poikaa katsomaan suoraan eteenpäin polkiessaan, sen sijaan että olisi tuijottanut jalkojaan ja menettänyt tasapainonsa.

Lopulta John havahtui siihen, että varjot heidän ympärillään pitenivät ja taivas muuttui tummansinisestä haaleansiniseksi. “Meidän pitää lopettaa. Sinun pitää nukkua vielä tänä yönä. Mutta harjoitellaan huomenna taas. Mikä sinun nimesi on?”

Poika oli hetken hiljaa. “Rey.”

“Minä olen John”, John sanoi, heilautti kättään ja lähti. Hän tunsi pojan katseen selässään, mutta ei kääntynyt.

Tapa.

Siitä tuli nopeasti tapa.

Joka ilta keskiyön jälkeen John tapasi Reyn ikkunansa alla ja opetti tätä ajamaan pyörällä. Se edistyi hitaasti, mutta lopulta Rey onnistui ajamaan talleilta aina Johnin ikkunalle asti ilman tukea. Vasta silloin John tajusi kysyä, mistä Rey oli pyörän saanut.

“Amiraali antoi sen minulle”, Rey vastasi ja silmäili pyörää. Se oli uusi, vihreäksi maalattu ja melkein yhtä hieno kuin Johnin oma. “Että pääsen syksyllä kouluun.”

John kohotti kulmaansa. “Eikö isä kysynyt, osaatko sinä ajaa?”

“Ei.”

John veti syvään henkeä. “Aha. Osaatko sinä lukea?”

Rey mulkaisi häntä. “Osaan.”

“Kirjoittaa?”

“Tietysti.”

“Pelata keilapalloa?”

“Mitä se on?”

Seuraavana yönä John opetti Reyn pelaamaan keilapalloa. Sitten hän toi mailan ja opetti tämän pelaamaan mailapalloa.

Yö yön perästä John opetti Reylle taitoja, joita tämä tarvitsi pärjätäkseen syksyllä kyläkoulussa. Hän ei vaivautunut opettamaan Reytä lukemaan tai laskemaan; tämä osasi sen paremmin kuin hän. Sen sijaan hän opetti Reylle paikallisten pelien säännöt. Hän opetti, mitä murresanat tarkoittivat. Hän opetti tätä sylkäisemään niin, että siitä kuului ääni, ja hän yritti opettaa tätä hoilaamaan nuotin vierestä. Se ei onnistunut: Reyllä oli kaunis ääni, kirkas kuin lähdevesi. Tämä ei osannut hoilata vaikka yritti.

Uida Rey sentään osasi. Eräänä yönä he olivat niin hikisiä ja kuumissaan pelaamisen jäljiltä, että John ehdotti uintireissua.. Hän tiesi matalan hiekkarannan hevosten laidunten lähellä. Sinne Rey tuskin hukkuisi, vaikkei osaisikaan uida.

Mutta hän osasi. Johnin yllätykseksi Rey sukelsi veteen kuin kala ja polskutteli kun John asteli lampeen hänen perässään. Reyn uinti oli hiukan kömpelöä eikä ollenkaan niin tyylikästä kuin Johnin koulussa oppima selkäuinti, mutta ainakin tämä pysyi pinnalla.

He olivat kumpikin hikisiä ja väsyneitä, ja kelluivat hetken selällään ja tuijottelivat kuuta ja tähtiä yläpuolellaan. Aamu oli jo melkein valjennut ja taivas oli haalean sininen, kuin kulunut kangas.

John vilkaisi Reytä, joka kellui hänen vieressään ja katseli tähtiä. Jos hän oli aikeissa kysyä, miksi tämä oli tullut kartanoon, tämä olisi täydellinen hetki. Mutta jokin pidätteli häntä. Hän ei halunnut rikkoa haurasta luottamusta, joka heidän välilleen oli öisten hetkien aikana rakentunut.

Hän näki Reytä silloin tällöin päivisin, mutta tämä oli joko muiden palveluspoikien seurassa tai korjaamassa puhekonetta. Kerran tai pari hän oli kuullut tämän juttelevan isän kanssa kirjastossa, mutta isä sulki aina oven, kun joku kulki ohi.

John kuuli silti Reystä paljon. Palvelusväki ei juuri muusta puhunutkaan kuin kummallisesta pojasta, jonka isäntä oli tuonut taloon ja joka osasi korjata puhekoneita ja jota varten kutsuttiin aina joskus lääkäri.

John pohti, tiesikö isä, mistä palvelijat puhuivat. Hän ei uskonut, että tiesi. Talon herran ympärillä pidettiin suut kiinni.

“John.”

John hätkähti. Rey seisoi vedessä ja katseli häntä.

“Meidän pitäisi mennä. Aurinko nousee.”

John nyökkäsi. Rey lähti kulkemaan rantaa kohti hänen edellään. John nousi seuratakseen häntä ja jähmettyi.

Rey oli laiha, laihempi kuin muut pojat. Luut paistoivat selvästi hänen kalpean ihonsa läpi, kuin niissä olisi ollut kuunvaloa. Se ei kuitenkaan ollut kiinnittänyt Johnin huomiota.

Reyn vasemmassa lapaluussa oli vinoneliön muotoinen arpi. Se oli täydellisen symmetrinen, kuin jalokivi. Se näytti joltakin, mikä olisi voinut tulla sinettisormuksesta.

John hätkähti. Rey kääntyi ympäri ja katsoi häntä kysyvästi.

“Mennään, John sanoi ja heitti arven mielestään. Sehän oli voinut tulla mistä tahansa.


Kuluma


Kesä kului.

He eivät enää tavanneet joka yö: kotiopetus piti Johnin kiireisenä ja Rey teki töitä päivisin ja tarvitsi unta. John oli sitä paitsi opettanut hänelle jo aikalailla kaiken, mitä hänen tulisi tietää pärjätäkseen koulussa syksyllä. Silloin tällöin he kuitenkin kävivät öisin uimassa. Johnilla oli tapana ottaa mukaansa pussillinen jotain hyvää, kuten hedelmiä ja pähkinöitä, ja  matematiikankirja. Rey oli Johnia taitavampi laskija ja laski joskus laskut hänen puolestaan samalla kun John lihotti tätä tuomisillaan. Lopulta hänen luunsa lakkasivat törröttämästä.

Puolessavälissä kesää John sai Frankilta kirjeen. Siinä tämä ihmetteli, miksei John ollut soittanut hänelle takaisin, ja pyysi tätä soittamaan pian. John päätti kokeilla uudestaan onneaan.

“Ei missään nimessä”, isä sanoi.

John tuijotti seinää isän takana, kun tämä teki selväksi, ettei hänellä sen paremmin kuin Cecilylläkään ollut asiaa puhekoneelle. Se oli kallis, herkkä kapistus, joka vaati jatkuvaa huolenpitoa. Se meni helposti rikki, ja sitä täytyi korjata jatkuvasti, mikä maksoi paljon rahaa.

John rohkaisi mielensä. “Mutta se poikahan-”

“Kuka poika?”

John tajusi liian myöhään, mitä oli sanonut.

“Se poika, joka korjaa puhekonetta”, hän mutisi ja hieroi hihaansa sormien välissä. “Minä olen nähnyt hänet talleilla. Hän asuu täällä.”

“John”, isä sanoi äänensävyllä, joka ilmoitti, että asia oli loppuunkäsitelty. “Se asia ei kuulu sinulle. Sinä jätät sen pojan rauhaan etkä puhu hänestä, onko selvä?”

“Kyllä, sir”, John sanoi nöyrästi. Mutta kun hän lähti huoneeseensa, pieni kapinallisuuden siemen hänen sisällään kasvoi ja levisi.

Jätä hänet rauhaan? Oliko isäkin jättänyt Reyn rauhaan? Hän oli tuonut pojan tänne, laittanut hänet töihin ja jättänyt hänet sitten oman onnensa nojaan. Jos John ei olisi kuullut tämän kolistelevan ikkunansa alla, Rey opettelisi edelleen ajamaan öisin pyörällä, eikä  osaisi mitään, mitä tarvitsisi sulautuakseen muiden poikien joukkoon. John oli opettanut hänelle sen kaiken. John oli huomannut, että hän oli liian laiha, että hän ei osannut mitään, että hän tarvitsi apua. John. Ei isä. Ja nyt isä halusi hänen unohtavan Reyn, niin kuin oli itse unohtanut.

Ratkaisu

“Ei hän tarkoita mitään pahaa”, Rey sanoi.

He istuivat lammen rannalla ja söivät Johnin keittiöstä pihistämiä leivonnaisia. John oli ollut pahalla tuulella mutta ei niin pahalla, etteikö olisi muistanut kokin leiponeen vadelmatorttuja.

“Hän jätti sinut tänne yksin”, John huomautti. Rey kohautti olkiaan.

“Minulla on sänky missä nukkua ja kolme ateriaa päivässä. Se on oikeasti jo paljon.”

“Ei se riitä”, John sanoi kapinallisesti. Rey vilkaisi häntä ja hymähti.

“Minä tiedän paljon ihmisiä, jotka tekisivät hänen asemassaan paljon pahempaa. Amiraali ei ole paha. Hänellä on vain kiire.”

“Mitä sinä tarkoitat, sinun asemassasi?” John kysyi. Mutta heti kun hän ehti lauseen loppuun, hän tajusi, että tämä oli niitä asioita, joista Rey ei halunnut puhua. Nuorempi poika tuijotti lampea kuin olisi halunnut kadota sen syvyyksiin.

He istuivat hetken hiljaa. John pohti, milloin oli lakannut arvelemasta, mistä Rey oli tullut ja miksi. Kaikki tiesivät, että isä oli itse tuonut pojan kartanoon ja asettanut hänet tilanhoitaja herra Baverickin hoiviin, mutta mitään muuta ei sitten tiedettykään. John tiesi senkin, että moni arveli Reytä isän äpäräksi, mutta sitä hän ei uskonut. Rey muistutti amiraalia suurin piirtein yhtä paljon kuin luumu päärynää.

Yhtäkkiä John tajusi, että hän tiesi enemmän salaperäisestä ystävästään kuin kukaan muu talossa, ehkä jopa enemmän kuin isä. Hän tiesi, että Reyllä oli vinoneliön muotoinen arpi vasemmassa lapaluussaan. Hän tiesi, että Rey osasi laulaa kauniisti. Hän tiesi, että Rey osasi ainakin jonkin verran havraa. Tämä oli lauleskellut pientä havralaista laulunpätkää eräänä päivänä heidän uidessaan.

Mutta muuta John ei tiennyt. Hän ei voinut kieltää, etteikö olisi edelleen halunnut tietää. Mutta vielä enemmän hän halusi pysyä Reyn ystävänä. Niinpä hän ei kysynyt.

Lopulta Rey puhui. “Vieläkö sinä haluat soittaa sille kaverillesi?”

John kurtisti kulmiaan. “Kaverilleni?”

“Sille pojalle, joka soitti. Hänen nimensä oli Fred.”

John huokaisi. Ilmeisesti koko palvelusväki tiesi hänen epäonnestaan puhekoneen kanssa. “Haluan. Mutta isä ei suostu.”

Rey vilkaisi häntä tumman tukkansa alta. Sitten hän veti pienen esineen taskustaan.

Esine oli suurin piirtein taskupeilin kokoinen ja hohti hopeaisena. Mutta kun Rey napsautti sen auki, siinä ei ollut peiliä. Sen toisella puolella oli pieniä numeroita, kuin kirjoituskoneessa, ja toisessa taas oli lasinen ruutu, johon näppäillyt numerot ilmestyivät.

John tuijotti laitetta. “Mikä tuo on?”

“Puhekone”, Rey sanoi, aivan kuin olisi täysin järkevää, että hän kanniskeli taskussaan pikkuruista puhekonetta. “Voit lainata tätä. Älä vain anna isäsi nähdä.”

John tuijotti Reytä. “Voinko oikeasti?”

Rey hymyili hiljaa. “Voit”, hän sanoi. “Minulla on näitä kaksi.”