Nimi: Elossa olemisen taito
Kirjoittaja: Sielulintu
Ikäraja: K-11
Paritus: Severus/Sirius
A/N: No niin, lopulta saan aikaan kirjoittaa parista, joka on pyörinyt mielessä pienen ikuisuuden. Tämä siis sijoittuu viidennen kirjan aikoihin, ja osia tulee olemaan viidestä kymmeneen, riippuu nyt vähän, miten tämä lopulta rakentuu. Jotenkin se, miten nämä kaksi inhoavat toisiaan niin perusteellisen syvästi, on aina ruokkinut mielikuvitusta siitä, mitä sen kaiken vihan takana on ja miksi muuksi se voisi muuttua. Ja näin ensimmäisen osan kirjoitettuani tajusin, että onhan Siriuksella ihan suomeksikin käännetty sukunimi, mutta meni jo. Johtunee siitä, että on tullut luettua sen verran englanninkielistä tavaraa, että Black ja Snape tulee luontevammin kuin Musta ja Kalkaros
1. Häpeä
Kalmanhanaukio näyttää lokakuun lopussa ankeammalta kuin vielä milloinkaan. Severus ajattelee päämajaa ja saa sen ilmestymään eteensä numeroiden 11 ja 13 väliin. Looginen osa Severuksen aivoista kamppailee edelleen ymmärtääkseen, miten talot voivat noin vain antaa tilaa valtavalle Blackin suvun rakennelmalle, joka ei ole talo pienimmästä päästä. Onko talon olemattomuus pelkkää harhaa? Siirtyvätkö talot oikeasti? Taikuus on kiehtovaa, hyödyllistä ja ihmeellistäkin, mutta tiettyä epäloogisuutta siinä on. Ehkä siinä piilee selitys, miksi taikajuomat ovat aina kiehtoneet Severusta taikuuden haaroista eniten. Niissä on järkeä, sellaisia syiden ja seurauksien suhteita, jotka avautuvat, jos osaa käyttää aivojaan.
Olipa päämajan mystisen ilmestymisen taustalla millaista taikuutta hyvänsä, hänen on pakko astua sisään. Sitä hän nimenomaan mieluiten välttäisi, mutta elämä on sarja kärsimyksiä. Niin hänen onnetonta elämää elänyt äitinsä opetti jo silloin, kun hän oli lapsi. Myöhempi elämä on vahvistanut äidin viisauden, eikä sen suurempaa kärsimystä olekaan kuin Blackin tapaaminen.
Miksi hän ei voi antaa Lupinin sudenmyrkkyjuomaa jollekin kiltalaiselle, joka ei vihaa Blackia sydänjuuriaan myöten? Miksei hän voi iskeä sitä Dumbledoren kouraan ja luottaa killan johtajan hoitavan homman? Mutta tietenkään Severus ei tee niin, koska hän on Dumledoren uskollinen lähettiläs, joka juoksee sinne, minne Dumledoren sormi osoittaa. Jos rehtori käskisi hänen tanssia alasti kasvihuoneen takana keskiyön pimeinä tunteina, hän luultavasti tekisi niin. Itseinho on ottamaisillaan hänet valtaansa, mutta inho saa paremman kohteen, kun Black ilmestyy eteisaulan toiseen päähän.
”Sinä”, Black sihahtaa niin hiljaa, että sitä tuskin kuulee.
Blackin äiti jatkaa nukkumistaan muotokuvaa peittävän verhon takana. Kerrankin hänestä on jotain hyötyä. Blackin äiti on ainoa, joka saa poikansa pitämään suun kiinni. Severus on kateellinen Walburga Blackille.
Severus viittaa keittiön suuntaan ja odottaa, että Black lähtee kulkemaan edeltä. Hän ei käännä vapaaehtoisesti selkäänsä Blackille eikä tämän sauvalle. On hänelläkin sentään jonkinlainen itsesuojeluvaisto. Sitä paitsi hän on venyttänyt onneaan vanhan vihollisensa kanssa koko syksyn. Vihjaus siellä, toinen täällä. Jonakin päivänä Black räjähtää kuin yliteholla käyvä painekattila. Odotus läikähtää hänessä ja yllättää hänet itsensäkin. Toisaalta viihde on näinä päivinä vähissä, ja olisi ehkä hauskaa pitkästä aikaa rääkätä ääliötä muutenkin kuin sanallisesti. Olisi virkistävää iskeä edes muutama kunnon kirous vanhojen aikojen muistoksi. Hän on sitä paitsi melko varma, ettei hän ole kironnut Blackia läheskään tarpeeksi usein, jotta he olisivat tasoissa. Black ansaitsee kaiken ja vähän enemmänkin.
Keittiö on talon huoneista ehkä siistein. Luultavasti siitä on kiittäminen Molly Weasleytä, joka ymmärrettävästi ei halua tehdä ruokaa hämähäkinseittien ja vuosikymmenten pölykerroksen keskellä. Jostakin syystä Molly vaikuttaa aina olevan se, joka joutuu kokkaamaan. Severus tekisi itse ruokaa mielellään. Se on aina tuonut hänen mieleensä taikajuomien keittämisen. Tässä talossa hän ei kuitenkaan raastaisi edes porkkanaa.
”Mitä asiaa?” Black äyskähtää heti, kun ovi sulkeutuu heidän perässään.
”Oletko ihan oikeasti noin yksinkertainen? Minä olen tuonut neljän kuukauden ajan saman liemen juuri ennen täysikuuta, ja sinä kysyt tuota joka kerta.”
”Anna se tänne sitten.”
”Jonkun olisi aika opettaa sinulle tapoja.”
Black puristaa käsiä nyrkkiin niin, että rystyset vaalenevat. Hänen sauvakätensä nytkähtää miltei tahdottoman oloisesti.
”Tapoihin ei kuulu kirota vierasta”, Severus jatkaa. ”Mutta ehkä sinä kuvittelet olevasi sellaisten pikkuseikkojen kuin kohteliaisuuden yläpuolella. Olethan sinä kuitenkin kunniallisesta perhees…”
”Turpa kiinni.”
Severus tuntee hymyn nykivän suupieliään. Black on niin helppo ja läpinäkyvä. Pari sanaa saa hänet menettämään malttinsa ja vähäisenkin järkensä. Olisipa hän ymmärtänyt jo koulussa, miten helppo Blackia on käsitellä. Niin itsevarmaa kuin Black aina esittikin, hänellä oli jälkikäteen ajatellen jo silloin joukko epävarmuuksia, joihin iskemisen hän teki naurettavan helpoksi. Nyt lojuttuaan 12 vuotta vankilassa hänellä on heikkoja kohtia enemmänkin. Myös itsevarmuuden kuori on kokenut niin monta kolausta, että sen riisumiseen ei tarvita näinä päivinä paljoa. Ja Severus tuntee vihollisensa. Hän tietää, miten heidät riisutaan aseista tai käännetään omat aseet heitä itseään vastaan.
Severus vetää kiirehtimättä pienen kristallipullon kaapunsa taskusta.
”Tule hakemaan.”
Black kävelee lähemmäs niin hitaasti, että jokainen askel näyttää vaativan erillistä päätöstä tai tahdonvoiman ponnistusta. Severuskin pitäisi mielellään etäisyyttä, mutta toisaalta Blackille lähestyminen on vielä vaikeampaa, ja juuri vaikeaksi hän haluaa Blackin elämän tehdä. Joskus, kun he ovat tarpeeksi lähellä toisiaan, Severus näkee inhon lisäksi myös aavistuksen häpeää tavassa, jolla Black välttää hänen katsettaan ja seisoo jäykkänä kuin routaiseen maahan isketty rautakanki.
He seisovat käsivarren mitan päässä toisistaan. Severus ojentaa pulloa ja pitää kiinni siitä vielä silloinkin, kun Black yrittää ottaa sen.
”Jos Lupinilla olisi ollut tätä parikymmentä vuotta sitten, olisitko yrittänyt tappaa minut omin käsin?”
Siinä se taas on. Häpeän välähdys, jota ei kätketä tarpeeksi nopeasti. Se on vahvempi kuin vielä milloinkaan. Severus nauttii joka sekunnista ennen kuin Black saa ilmeensä taas kuriin.
He erkanevat saman tien, kun Severus irrottaa otteensa pullosta. Black peruuttaa liemen kanssa kunnes törmää vastakkaiseen seinään. Severus naurahtaa hiljaa ja laskee kätensä sauvalleen vain nähdäkseen, mitä tapahtuu. Ilmeisesti häpeä vaikuttaa vielä sen verran, ettei Black ymmärrä tarttua omaansa.
”Oliko sinulla muuta? Jos ei, voit varmaan raahata niljakkaan olemuksesi helvettiin täältä.”
Puhekyky selvästi on ennallaan. Toisaalta, mikäpä Blackin hiljentäisi.
”Totta kai. En pidättele sinua enempää. Sinulla on varmasti paljon tekemistä”, Severus myöntelee ja nyökkää kohti pöydällä seisovaa tuliviskipulloa.
”Se, että minä olen jumissa täällä, ei ole millään tavalla minun vikani, ja sinä tiedät sen.”
”Tiedänkö? Oletko nyt ihan varma? Koska ennenkään kiellot ja määräykset ovat koskettaneet sirius Blackia, miestä, joka on sekä laiton animaagi että vankikarkuri?”
Sanat uppoavat maaliinsa täydellisesti. Blackin sauva osoittaa häntä ja sylkee valosuihkuja, jotka kimpoilevat hänen omasta kilpiloitsustaan ympäri keittiötä. Osa osuu vahinkoa tekemättä kiviseiniin. Jotkut pirstovat astioita avonaisilta hyllyiltä ja kaatavat raskaita tuoleja ruokapöydän ympäriltä. Black on hyvä, mutta raivo saa hänet jälleen kerran hätiköimään. Puolustuksessa on aukkoja, jotka Severuksen on helppo paikantaa ja hyödyntää. Pian ensimmäinen loitsu osuu, heti perään toinen. Hetkessä Black makaa estomanauksen jähmettämänä keskellä lasinsirpaleita. Yksi niistä on viiltänyt pintahaavan hänen poskeensa. Veritahrat ja sirpaleet saavat keittiön muistuttamaan pahemmankin kahakan näyttämöä.
”Koska sinä opit, että äkkipikaisuus ja harkinnan puute viitoittavat tiesi ennenaikaiseen hautaan?”
Black irvistää, mutta estomanauksen teho ei ole hiipunut vielä niin paljon, että hän pystyisi puhumaan, onneksi.
”Mitähän Dumbledore ajattelisi, jos tietäisi, että jouduin hyökkäyksen kohteeksi killan päämajassa? Saattaisi vaikka todeta, ettei sinulle voi vastaisuudessakaan uskoa minkäänlaista vastuuta.”
Black yrittää epätoivoisesti liikkua. Severus tuhahtaa ja antaa taian raueta.
”Sinä teet tuon täysin tarkoituksellisesti”, Black syyttää noustessaan sirpaleiden seasta.
”nytkö sinä sen vasta tajusit?”
”Miksi?”
Ensimmäistä kertaa heidän keskustelunsa aikana Severus tuntee joutuvansa puolustuskannalle. Se ei ole miellyttävä tunne. Jotta tuntisin eläväni, olisi rehellinen vastaus, jota hän ei ehdottomasti aio antaa.
”Siinäpä sinulle pähkinä purtavaksi. Onpahan sinullakin jotain miettimistä.”
Hän kääntyy poistuakseen, mutta Black syöksyy hänen ohitseen ja tukkii tien ovelle.
”Mikä sinua vaivaa?”
Severus tuntee halua potkaista Blackia, mutta sille tasolle hän ei vajoa. Se taso on varattu yksinomaan Blackin kaltaisille typeryksille, jotka kiihtyvät hetkessä ja tekevät mitä tahansa, mikä mieleen ensimmäisenä juolahtaa. Hän osaa optimoida iskunsa.
”Sirius”, hän pakottautuu sanomaan niin pehmeästi kuin pystyy ja laskee kätensä Blackin olalle. ”Minusta kun aivan tuntuu, että sinulla niitä ongelmia on huomattavasti enemmän kuin minulla.”
”Black jähmettyy ehkä yhtä paljon sanoista kuin yllättävästä kosketuksestakin. Severus livahtaa hänen ohitseen eikä jää odottamaan temppunsa vaikutusten lakkaamista.
Hänkin tuntee Sirius Blackin vaikutukset. Veri tuntuu kiertävän tavallista voimakkaammin. Jopa synkkä Kalmanhanaukio näyttää eloisammalta kuin alle puoli tuntia takaperin. Häpeä, jonka hän näki vilahtavan Blackin katseessa, uhkaa hetken hiipiä häneenkin, mutta viime hetkellä hän saa sen torjutuksi. Sitä paitsi hän on melko varma, että Blackinkin katse oli vierailun lopuksi kirkkaampi, enemmän läsnä.
