Veli | S, ficlet

[Kaniini]

Nimi: Veli
Kirjoittaja: Kaniini
Ikäraja: S
Haasteet: Ficlet300 sanalla 091. veli.
Katuvalojen rumanoranssi hehku heijastuu asfaltin lätäköihin ja sekoittuu ajovalojen kirkkaanvalkoiseen.

“Sano sitten ku pitää kääntyä,” veli sanoo. Ensimmäiset sanat, mitä se on minulle sanonut varmaan viiteen vuoteen.

“Tässä,” minä sanon hiljaa, ja auto kaartaa risteyksestä oikealle. Se kapuaa pitkin tietä tuskallisen hitaasti, kolmenkympin nopeusrajoitus tuntuu yhtäkkiä viideltä. Ohjaan veljeä jättämään minut lähibaarin parkkipaikalle; siitä on helpoin kävellä lyhyt loppumatka kotiin.

“No niin,” veli sanoo auton pysähtyessä tyhjälle parkkipaikalle. “Moikka.”

“Kiitti moi,” minä mutisen hypätessäni autosta ulos. Sanon sanat niin nopeasti, että ne tuntuvat sulautuvan yhteen suussani, kiitmoi. Suljen auton oven perässäni ja veli kaartaa pois parkkipaikalta.

Tuntuu jotenkin tyhjältä. Miten joku, joka on ollut elämässäni sen alusta lähtien, voikaan olla minulle niin vieras? Pohdin asiaa kävellessäni parkkipaikalta kotiin. Milloin viimeksi oikeasti juttelin veljen kanssa? Milloin viimeksi katsoin sitä silmiin? Muistanko minä edes miltä veljen silmät näyttävät?

Mietin menneitä jouluja, juhannuksia, syntymäpäiviä. Olimme molemmat siellä, muttemme kuitenkaan yhdessä. Samassa huoneessa, muttemme vaihtaneet halaistua sanaakaan, tuskin edes katsetta.

Vihaakohan veli minua? En minä ainakaan vihaa sitä. Päinvastoin, rakastan. Kai. En vain tunne sitä, siinä kaikki.

Iltaulkoilulla olevan koiran haukku vetää minut pois ajatuksistani takaisin maanpinnalle. Avaan rapun oven, kiipeän portaikon ylös kolmanteen kerrokseen ja sulkeudun omaan pimeään yksiööni.

Kaivan kännykän takintaskusta, etsin veljen puhelinnumeron perheen Whatsapp-ryhmästä (eihän minulla ole sitä tallennettuna, tietenkään) ja avaan uuden keskustelun. En kuitenkaan lähetä viestiä.

Mitä minulla olisi sille edes sanottavaa?

[Sokerisiipi]

Tää osui ja upposi. Samaistuin läpi koko tekstin. Olen itsekin kipuillut tismalleen näitä samoja asioita omien sisarusteni kanssa. Tahtoisin tutustua heihin paremmin, mutta samalla se tuntuu tosi vaikealta. Perheenjäsenten kanssa lähentyminen on jollain tavalla paljon vaikeampaa kuin muiden ihmisten. Siinä on ikään kuin seinä välissä.

Samaistun kertojaan myös siinä mielessä, että vastuu tästä lähentymisen mahdollisuudesta tuntuu olevan yksin hänellä. Mikä tekee vaikeasta asiasta entistä vaikeampaa. Mutta niinhän se yleensä on, että jonkun täytyy se eka aloite tehdä, jotta selviää, haluaako se toinenkin sitä yhtä lailla.

Tässä oli sellaista kirpeää menetyksen tunnetta, jonka olit tavoittanut hienosti. Ja sellaista eksyneisyyttä. Ei oikein tiedä, miten toimia, mitä sanoa. Toinen on vieras, vaikka onkin läsnäolona tuttu, mutta ei kuitenkaan yhtään tiedä, millainen ihminen se veli oikeasti on. Tavallaan on menettänyt jotain, mitä joskus on ollut. Ehkä.

Ja loppukin oli tosi todellisen tuntuinen. Koska en itsekään keksisi, mitä sanoa tuollaisessa tilanteessa. Kaikki ne tunteet on liian monimutkaisia ja arkoja ääneen puhuttaviksi jollekulle vieraalle. Kun kaipaa jotakuta, jota ei ehkä ole enää edes olemassa.

Hieno teksti sisarussuhteiden monimutkaisuudesta. Tykkäsin!