Tulen ja Veden Liitto, K-11, Katulapsiverse, Järjestetty avioliitto, Kara/Ethan, jatkis, 5/? 14/11

[Linne]

Ficin nimi: Tulen ja Veden Liitto

Kirjoittaja: Linne

Ikäraja: k-11

Summary:  25-vuotiaalla Ethan Malcolmilla on kaikki hyvin: hänellä on hyvät välit isäänsä joka otti hänet luokseen asumaan kun hän oli 13-vuotias, häntä ollaan ylentämässä majuriksi, hän kosiskelee naista, jonka kanssa voisi olla onnellinen. Mutta kaikki muuttuu, kun eräänä päivänä hänet haetaan salaiseen tapaamiseen kesken työpäivän.
Kara tuskin on onnellinen. Kun hänen perheensä kadulla hajosi, hän palasi takaisin maahan, josta oli lapsena paennut. Hänen kaunis kotimaansa on lähes kokonaan hävitetty, mutta pieni joukko kapinallisia taistelee edelleen aranialaisia valloittajia vastaan. Karan ruskeiden silmien ja punaisten hiusten uskotaan tuovan heille onnea: onhan hän Caroeche, tulesta syntynyt.
Vanhan ystävän avulla Kara on onnistunut parantamaan kansansa oloja ja valloittamaan osan alueista takaisin. Mutta kun Arania ehdottaa sopimusta, johon kuuluu Karan avioliitto aranialaisen miehen kanssa, joutuu hän pohtimaan, kumpaa hän suojelee: itseään vai kansaansa?

A/N: jostain syystä mulla on nyt tosi vahva Ethan/Kara kausi. On hirveän mielenkiintoista kirjoittaa hahmojen kasvutarinaa, mutta minusta on myös kauhean hauskaa miettiä, mitä hahmoille aikuisuudessa tapahtuu ja millä tavalla kaduilla eletty lapsuus heihin vaikutti. Toivottavasti teksti ei vaikuta sekavalta, vaikka siinä ollaankin hypätty 12 vuotta eteenpäin! Tämä on ensimmäinen jatkikseni, joten julkaisu vähän jännittää, mutta ehkä tämä tästä. Kaikenlaiset kommentit ovat tervetulleita!

Katulapsiin voi tutustua myös mm. näissä teksteissä: 

Katulasten aakkoset
Genre/trope: Found Family, character study
Ikäraja: S

Kermaleivoksia Katulapsille
Genre/trope: Found family, hyggeily
Ikäraja: S

Katulasten Karnevaali
Genre/trope: Found family, hurt/comfort
Ikäraja: S

Katulasten karnevaali
Genre/trope: Found family, hurt/comfort
Ikäraja: S


Katulapset kiipelissä
Genre/trope: Seikkailu, found family
Ikäraja: S

Eräänä syksyisenä yönä
Genre/trope: Surumielinen draama, kohtaaminen vuosien jälkeen
Ikäraja: S



Oli hassua, Ethan ajatteli jälkeenpäin, että hän ei tiennyt miten tämä päivä tulisi muuttamaan hänen elämänsä.
Hän ei ollut koskaan uskonut kohtaloon tai ennustuksiin, ei vaikka hänen lapsuutensa perheessä niitä oli ollut kirjava joukko. Kit uskoi esi-isiinsä ja pyysi heiltä silloin tällöin viisautta rituaalilla joka käsitti kynttilöitä ja hiekkaa, Kara taas palvoi jumalia joita oli niin paljon ettei Ethan ymmärtänyt, miten tyttö muisti niiden kaikkien nimet.  Ruth livahti silloin tällöin viemään kukkia kuninkaan patsaan juurelle kuten hyväoppinen aranialaistyttö ainakin ja Darren palvoi omia jumaliaan: todennäköisyyksiä ja logiikkaa, kertotauluja ja jakojäännöksiä. Hassua kyllä, tässä mielessä Vicky muistutti Ethania eniten: kumpikaan heistä ei luottanut mihinkään muuhun kuin näppäriin näppeihinsä ja terävään älyynsä. Jumalat eivät pelastaneet heitä kadulla, mutta nopeat hoksottimet pitivät heidät leivässä ja poissa poliisien kynsistä.

Joka tapauksessa olisi ollut reilua saada jonkinlainen varoitus siitä, että päivä tulisi olemaan erilainen kuin kaikki muut ennen sitä. Jokin merkki, kummallinen tuulenpuuska joka muodostaisi K-kirjaimen hiekkaan tai vaikkapa korppi ikkunalaudalla.
Mutta ei. Päivä oli niin tavallinen,että Ethan tuskin muisti sitä jälkeenpäin.

Hän heräsi omasta sängystään pienessä poikamiesasunnossaan. Hänen isänsä kutsui asuntoa “koirankopi ksi” ja ihmetteli, miksi hän halusi sellaisen kun olisi voinut aivan hyvin nukkua tämän kartanossa tai sitten parakeilla jos päivä venyi pitkäksi. Ethan oli päättänyt olla selittämättä, että asunto joka käsitti kolme makuuhuonetta, seurusteluhuoneen, pienen työhuoneen ja tilaa kolmelle palvelijalle, ei ollut pieni miehelle, joka oli kasvanut hylätyissä varastoissa ja lahoissa taloissa, mikä milloinkin oli tarjonnut parhaan suojan. Sen sijaan hän oli antanut ymmärtää, ettei aina viitsinyt tuoda tietynlaisia seuralaisia isänsä taloon minkä isä oli naureskellen hyväksynyt.

Se ei ollut oikea syy, vaikka oli Ethan joskus sellaistakin tehnyt. Ei tosin  ilotytöille, joiden silmistä paistoi lohduttomuus ja nälkä: Ethan suosi kurtisaaneja, jotka tiesivät hyvin oman arvonsa.

Eikä hänen tarvinnut pelätä näkevänsä Karaa heidän joukossaan.

Hän nousi vuoteesta ja laahusti pieneen kylpyhuoneeseen, joka sekin oli isompI kuin sen olisi tarvinnut olla. Kiitos Darrenin, joka toimi nykyään insinöörinä ja oli kai suhteellisen onnellinen, hänen ei tarvinnut käyttää yöastiaa vaan saattoi turvautua toimivaan viemäröintijärjestelmään. Se oli myös tehnyt kaduista huomattavasti puhtaampia.

Hän pirskotteli kylmää vettä kasvoilleen ja siisti partansa, vaikka ei ajanutkaan sitä. Hän oli jo lähempänä kolmea kuin -kahtakymmentä, hän saattoi pitää partaa jos halusi, lempo soikoon.
Hän katsahti itseään peilistä ennen kuin lähti. Hailakan siniset silmät tuijottivat takaisin. Ohimossa oli arpi, joka oli tullut leikkimielisessä tappelussa Sir Arthurin Koulussa Urheilullisille Pojille.

Tappelu ei ollut pelkkää leikkiä, mutta Ethan ei koskaan kertonut sitä kellekään. Hän ei ollut vasikka ja pian muut pojat oppivat arvostamaan hänen huumorintajuaan ja kykyään selviytyä vaikeistakin tilanteista. Hän ei koskaan kertonut sitäkään, että vaikeinta koulussa oli ollut nukkua öisin, kun hänellä ei enää ollut perhettään ympärillään.

Hän ravisteli päätään ja meni vaatehuoneeseensa pukemaan päälleen. Mikä ihme häntä tänä aamuna vaivasi?

Ehkä hän sittenkin aavisti, että tämä päivä tulisi muuttamaan hänen elämänsä.

Hän söi aamiaista nopeasti ja tuskin vilkaisi sanomalehteä jonka miespalvelija asetti hänen eteensä. Miehen nimi oli Schildt eikä Ethan koskaan oppinut lausumaan hänen nimeään oikein. Tämä kuitenkin oli tottunut aatelisten kummallisiin tapoihin, kuten että Ethan puki joka aamu itse itsensä ja kaipasi miespalvelijaa lähinnä siksi, että voisi sanoa että hänellä oli sellainen.
Sanomalehdessä puhuttiin taas Desermiasta. Se oli pieni saari Araniasta länteen, tunnettu jalokivistään ja eksoottisista eläimistään. Se oli ollut Aranian vallan alla reilut kaksikymmentä vuotta, mutta viime vuosina maasta oli käyty kiistaa. Alkuperäisasukkaat olivat yrittäneet vallata maan takaisin, vaikka heillä tuskin oli ollut kunnollista hallintojärjestelmää ennen kuin Arania oli tökännyt lippunsa rantahiekkaan. Mutta nyt heillä oli uusi johtaja, joka oli ehtinyt aiheuttaa jo paljon ongelmia paikallisille kuvernööreille ja armeijan joukoille. Ethan hymähti lukiessaan juttua. Se muistutti paljon niitä kepposia, joita hän ja hänen ystävänsä olivat tehneet aatelisille asuessaan vielä kadulla.

Hän söi aamiaisensa loppuun ja kulautti kahvia päälle. Kit kiusoitteli häntä edelleen hänen mieltymyksestään maitokahviin, tämä kun oli juonut kahvinsa mustana lapsesta asti. Mutta Kit olikin havralainen, ja makeinta mitä nämä maistoivat oli äidinmaito, kuten vanha sanonta kuului.

Ethan puki takkinsa päälleen ja marssi pienelle tallilleen. Hänen hevosensa odotti jo lähtövalmiina, vaikka hän mieluiten satuloi tämän itse. Hän päätti antaa sen Schildtille anteeksi ja nousi selkään.

Matka kasarmille oli lyhyt, mutta Ethan nautti ratsastuksesta silti. Lämminverinen nimeltä Pepper oli hänen silmäteränsä jonka hän oli ostanut itselleen 25-vuotislahjaksi. Se oli kaunis eläin, aivan liian iso ja villi naisten ratsuksi mutta  juuri sopiva miehelle joka oli rakastanut ratsastamista siitä asti, kun hänen isänsä oli ensimmäistä kertaa vienyt hänet ratsastusretkelle. Ethan ei koskaan kertonut hänelle, että oli harjoitellut ratsastamista Kitin hevosella kaksi viikkoa ennen retkeä, eikä sitäkään, ettei ollut sitä ennen koskaan istunut hevosen selässä.

Hän oli kehittynyt niistä ajoista ja tarjosi nyt sopivan vastuksen Pepperille, joka nyki jatkuvasti suitsia saadakseen luvan kiihdyttää lyhyeen laukkaan. Ruth oli paheksunut nimeä ja ehdottanut tusinaa muuta tulista maustetta jotka olisivat sopineet paremmin. Hän oli hiljentynyt vasta kun Ethan oli istuttanut hänet hevosen selkään ja taluttanut kierroksen kenttää ympäri.
Kumpikaan heistä ei koskaan maininnut, että se oli sopivaa vain maaseudulla, Kitin suvun vanhassa kartanossa. Että kaupungissa ei olisi tullut kuuloonkaan, että armeijan kapteeni antoi kondiittorin ratsastaa hevosellaan.

Oliko Ruth onnellinen? Ethan kysyi itseltään kun ratsasti Kastanjapuiston ohi ja kääntyi kadulle kohti kasarmeja. Kaipa tämä oli. Tämä oli kaupungin nuorin kondiittori, joka omisti oman konditorian ja Ethan oli heidän vanhasta perheestään ainoa, joka tiesi, ettei tämän alainen, nuori neito nimeltä Jennifer ollut pelkkä ystävä. Hän kuitenkin ymmärsi, miksei Ruth kertonut sitä muille. Vicky ja Kit olisivat laittaneet tytön sellaiseen ristikuulusteluun, että sille jäisi toiseksi kenen tahansa debytantin äiti.
Hän oli melkein helpottunut kun ratsasti sisään portista ja armeijan matalat, pitkät rakennukset tulivat näkyviin. Ei ollut hänen tapaistaan velloa ajatuksissa perheestään. Hän oli varmaan vain syönyt jotain sopimatonta.

Hän hymähti aranialaisten selitykselle jolla kuitattiin niin vatsavaivat kuin epätavalliset mietteetkin, mutta sitten ensimmäinen vänrikki tuli jo pyytämään neuvoa, ja hän unohti niin Ruthin kuin vatsavaivatkin.

Työt veivät niin täydellisesti hänen huomionsa, että hän havahtui lounasaikaan vasta kun hänen kollegansa ja ystävänsä, kapteeni Wilkes ryki merkityksellisesti hänen ovellaan. Hän oli tutustunut Wilkesiin jo koulussa, aamuisilla juoksulenkeillä ja miekkailuharjoituksissa. He olivat nopeasti huomanneet pelaavansa hyvin yhteen ja jos he sattuivat samaan joukkueeseen, he tavallisesti toivat joukkueensa ensimmäisenä maaliin. Eikä asiaa haitannut sekään, että heidän isänsä olivat vanhoja ystäviä.
Niin kuin Vickynkin, pieni ääni hänen päässään kuiskasi. Ethan ravisti päätään. Mikä ihme häntä tänään vaivasi? Ihan kuin hänen perheensä haamut olisivat pyörineet hänen päässään vaikka hänen tietääkseen he olivat kaikki hyvinkin elossa.
Hän oli nähnyt Vickyn viimeksi viime kuussa. Kitillä oli ollut päänsärkyä, mutta he kaksi olivat verestäneet vanhoja muistoja ja käyneet Eteläisessä Kiviaukiolla kuljeksimassa ja kumpikin oli yllyttänyt toista varastamaan jotain. Kit oli pyöritellyt heille silmiään, mutta ottanut kuitenkin vastaan Vickyn kähveltämän kappaleen ametistia.

“Kaikki hyvin?” Wilkes kysyi. Ethan nyökkäsi ja tökkäsi lampaankyljystä lautasellaan. “Tämä vain on surkeaa. Eikö armeija ihan oikeasti saa palkattua yhtä kelvollista kokkia?”

Wilkes naurahti ja tarttui veitseen. “Varo sanojasi, Merle. Kokkia ei pidä suututtaa.”

“Tuskin tätä on kukaan edes kokannut”, Ethan murahti ja veti pienen tikarin vyöltään. Hän ei uskonut, että hopeainen veitsi edes menisi lihasta läpi. “Lammas taisi hypätä itse pataan.”

Wilkes ei vastannut. Silmäkulmastaan Ethan huomasi, että tämän silmät laajenivat, eikä hänen tarvinnut kääntyä katsomaan tietääkseen, että hänen selkänsä takana seisoi joku. Hän kääntyi silti.

Kolme miestä seisoi hänen tuolinsa takana. Yhtäkkiä messissä oli hyvin hiljaista.

Miehet olivat oikeastaan aika mitäänsanomattomia. Heillä oli tasaiset, mitäänsanomattomat piirteet, jotka saivat heidät näyttämään yhtä paljon aranialaisilta, havralaisilta kuin reginyläisiltäkin. He olivat pukeutuneet yksinkertaisiin mustiin takkeihin, joissa oli korkea kaulus. Niissä ei ollut arvomerkkejä tai mitaleja. Nämä miehet eivät tarvinneet sellaisia päästäkseen minne ikinä haluaisivat.

“Voinko auttaa?” Ethan kysyi ja työnsi tikarin vaivihkaa takaisin taskuunsa. Mitä tahansa tapahtuisikin seuraavaksi, aseesta tuskin olisi haittaa.

“Kapteeni Malcolm?” yksi miehistä kysyi. Ethan nyökkäsi ja nousi seisomaan. Hän oli pitkä, lyhyintä miestä päätä pidempi, mutta tiesi, että siitä tuskin olisi etua jos hänen pitäisi tapella tiensä ulos.

Miksi hän tällaisia ajatteli? Miehet kuuluivat kuninkaan kaartiin ja hän oli vähintäänkin kunniallinen alamainen.

Nuo miehet ovat poliiseja, katupoika hänessä kuiskasi. Eikä poliiseihin voi koskaan luottaa.

“Tule meidän mukaamme”, mies sanoi. Ethan nyökkäsi uudelleen ja vilkaisi Wilkesiä. “Hoidatko työt loppuun?”

Wilkes nyökkäsi mykkänä. Ethan hengitti syvään nenän kautta ja kääntyi miesten puoleen. “Mennään sitten.”


Vaunut odottivat heitä kasarmin pihalla. Ne olivat harmaat, aivan tavalliset, eivätkä erottuisi katukuvasta mitenkään. Tai niin miehet varmaankin luulivat. Ethan päätti olla kertomatta heille, että näin hienoissa vaunuissa oli yleensä vaakuna, ja ilman sitä ne erottuisivat katukuvassa kuin tahra maalauksessa.

 Hän kiipesi sisään ja odotti, että miehet tulivat hänen perässään. Kun vaunut lähtivät liikkeelle, hän nojasi päätään puiseen selkänojaan ja katseli miehiä kulmat kurtussa. “Onko teidän lupa kertoa mitään?”

“Kaikki selviää, kapteeni Merle” nuorin miehistä sanoi. Tällä oli paksut vaaleat hiukset, jotka oli leikattu hyvin lyhyiksi. Aranian pohjoisosista siis. “Isänne kertoo teille, mitä teidän pitää tietää.”

“Isäni?” Miten isä liittyi tähän? Ethan huomasi automaattisesti ajatelleensa, että miksi kuninkaan miehet sitten olivatkin tulleet hakemaan häntä kesken työpäivän, sillä olisi jotain tekemistä Kitin kanssa. Tämä oli sentään prinssi, vaikka käyttikin suurimman osan ajasta matkustelemalla ympäri maailmaa Vickyn kanssa sen sijaan että olisi tehnyt mitä prinssit nyt ikinä tekivätkään.

Ethan päätti olla kyselemättä enempää. Matka oli joka tapauksessa lyhyt, jos häntä vietäisiin sinne, minne hän arveli päätyvänsä. Isä saisi luvan selittää, miksi hänet oli raahattu kuninkaan palvelukseen kesken työpäivän. 
Vaunuissa oli vain pienet ikkunat katonrajassa, mutta Ethan pystyi tuntemaan kun he kääntyivät mukulakivikaduilta hiekkapäällysteiselle tielle. Hän oli tainnut olla oikeassa.

Vaunut pysähtyivät ja ovi avattiin. Ethan räpytteli silmiään. Päivä oli pilvinen, mutta kirkas, ja auringonvalo häikäisi hämärien vaunujen jälkeen.

Hän tuskin vilkaisi valtavaa kivistä palatsia ennen kuin kääntyi kuninkaan kaartin puoleen. “Menemmekö?”

Yksi miehistä kurtisti kulmiaan. Tällä oli kulmikkaat, ahavoituneet kasvot ja Ethan arveli, että tämä oli tarpeeksi vanha muistaakseen, ettei komentaja Malcolmilla ollut aina ollut poikaa.  Ethan Merle Malcolm oli ilmestynyt kolmetoistavuotiaana tyhjästä, eikä tämän olemassaoloa koskaan oltu sen kummemmin selitelty. Ethan oli joskus miettinyt, miksi häntä ei oltu sen paremmin kiusattu kuin suljettu pois seurapiireistäkään; avioton poika ei yleensä ollut kovin suurta valuuttaa aviomarkkinoilla, oli tällä miten paljon rahaa tahansa.  Salaa hän ajatteli, että silläkin oli jotain tekemistä Kitin ja tämän vaikutusvallan kanssa; tämä osasi olla yllättävän häijy kun halusi.

Miehet johdattivat häntä kivisiä portaita pitkin palatsin länsiovelle. Ethan työnsi mielestään muistot aikaisemmasta käynnistään palatsissa ja seurasi miehiä hiljaiseen, viileään käytävään.

Kukaan ei tullut heitä vastaan, kun he kävelivät pitkin marmorilattioita ja punaisella matolla päällystettyjä portaita. Loppukesän aurinko valaisi käytävät ja kimalteli pienissä, sinne tänne sirotelluissa koriste-esineissä. Ethan arveli, että kävelyn tarkoitus oli muistuttaa tulijaa siitä, että tämä palatsi edusti koko Aranian kansaa, ja vierailija oli tässä vain häviävän pieni rippunen, pisara meressä. Tai ehkä tarkoitus olikin saada tulija ylpeäksi omasta kansastaan.

Ethan vilkaisi sisäänpäin, niin kuin Kara oli kauan sitten hänelle opettanut ja huomasi, ettei ollut vaikuttunut tai peloissaan. Hän oli vain ärtynyt. Hänellä oli muutakin tekemistä kuin toimia katujen asiantuntijana tai selvitellä Kitin sotkuja. Hänellä oli töitä, ja töiden jälkeen hän oli aikeissa mennä tapaamaan Leona Harlowia, nuorta neitiä, josta jonain päivänä saattaisi tulla rouva Malcolm. Mitään ei ollut vielä sovittu, mitään ei ollut edes puhuttu, mutta kumpikin osapuoli tiesi kyllä velvollisuutensa. Leona oli suhteellisen sievä ja jokseenkin oppinut, ja Ethan arveli voivansa mennä naimisiin tämän kanssa, kunhan saisi ylennyksen majuriksi. Tietysti hän oli vieläi hiukkasen nuori, mutta olipahan aikaa tehdä perillisiä.

Lopulta he nousivat vielä yhdet portaat ja päätyivät käytävän päähän, kiillotettujen puisten kaksoisovien eteen. Mies jolla jäyhät kasvot, koputti oveen.

Kuului kahinaa ja sitten ovi avattiin. Kalpeat kasvot kurkistivat ulos.

“Kapteeni Malcolm”, ahavoitunut mies ilmoitti. Kalpeakasvoinen mies nyökkäsi ärtyneesti.

“Kyllä kyllä, kuka muukaan? Tulkaa sisään, kapteeni.”

Ethan nyökkäsi ja astui sisään huoneeseen. Kuninkaan kaartin miehet jäivät ulkopuolelle.

Hän oli päätynyt jonkinlaiseen neuvotteluhuoneeseen. Huone oli laaja kuin kirjasto, mutta sen keskellä oli valtavan suuri, soikion muotoinen pöytä jonka ympärillä istui joukko ihmisiä. Näytti siltä, että he olivat neuvotelleet jo jonkin aikaa: pöytä oli täynnä papereita, muistivihkoja, kirjoitustarpeita ja vesikarahveja. Ethan arveli näkevänsä viskipullonkin.

Hänen isänsä istui selkä häntä kohti, mutta kääntyi katsomaan kun Ethan asteli lähemmäs. Tämä istui lähellä pöydän päätyä, jossa kuninkaan olisi pitänyt istua mutta joka oli tyhjä.

Ethan kurtisti kulmiaan. Hänen isänsä lisäksi pöydässä istui joukko tuntemattomia aranialaisia sotilaita joiden arvomerkit vaihtelivat eversteistä kenraaleihin, mutta häntä kiinnosti enemmän joukko, joka istui pöydän toisella puolella.
Kit oli siellä, pukeutuneena havralaiseen univormuun ja miekka vyöllä. Vicky istui tämän vieressä ja Ethan tajusi nopeasti tämän katseesta, että tilanne oli paha. Hän oli varma, että tämä piteli veistä hameensa laskoksissa.

Darren istui Vickyn vieressä, yksi ainut musta muistikirja edessään. Tämä ei liikkunut, ei edes vilkuillut kirjaansa tai pyöritellyt hermostuneesti peukaloitaan. Kun hänen karviaisenvihreät silmänsä kohtasivat Ethanin katseen, hän ei edes nyökännyt, vastasi vain ilmeettömästi katseeseen. Ethan hätkähti. Darren oli aina tekemässä jotain: kun he olivat lapsia, tämän hermostunut tapa pureskella kynsiään tai nykiä hiuksiaan oli ajanut Vickyn hulluksi. Mitä ihmettä oli tapahtunut, että tämä olisi nyt niin hiljaa?

Sitten hänen katseensa osui vieraisiin pöydän keskellä.

Hän ei ollut kiinnittänyt näihin aikaisemmin huomiota; kirkkaat vaatteet ja leveät hihat olivat ohjanneet hänet ajattelemaan että kyseessä olivat Araniaan neuvottelemaan tulleet diplomaatit, joita hän ei tuntenut. Nyt hän huomasi olleensa sekä oikeassa että väärässä.

Kaksi hahmoista oli pukeutunut punaisiin ja kultaisiin kaapuihin. Heidän ihonsa oli pähkinänruskea, paljon tummempi kuin aranialaisten maidonvalkoinen. Heidän tummat hiuksensa oli letitetty siististi taakse vaikka vain toinen heistä oli nainen. Miehet eivät yleensä pitäneet niin pitkiä hiuksia Araniassa.

Miehen ja naisen välissä istui kolmas hahmo, joka punaisen ja kultaisen sijaan oli pukeutunut yksinkertaiseen harmaaseen viittaan, jonka leveä huppu levisi hänen harteilleen. Hänen punaisia hiuksiaan ei ollut letitetty eikä sidottu,, eikä hän kantanut miekkaa vyöllään toisin kuin kaksi muuta vierailijaa. Ethan tajusi nopeasti, että olipa nainen sitten prinsessa, kuningatar tai keisarinna, hän oli ilmiselvästi kansansa johtaja.

Sitten nainen nosti katseensa ja Ethan näki Karan silmät.

[sugared]

Oi, onpa aivan erinomaisen kiinnostava alkusysäys tarinalle! Hauskaa päästä lukemaan valloittavasta katulapsijoukosta aikuisina! Tykkään lapsihahmoista ja lasten näkökulmasta kirjoitetuista teksteistä, niissä on omanlaisensa taika, katse ja viehätys, mutta aikuisten maailmassa on sitten taas omat etuisuutensa, esim. kuumat romanssit!

Kirjoitat ihanan vivahteikkaasti ja tavalla, joka tekee maailmasta tosi elävän ja todentuntuisen! Kuljetat myös tapahtumia tosi sujuvasti eteenpäin.

Siitä on hetki aikaa, kun olen lukenut Katulapsi-tekstejäsi, joten en muista tarkalleen, millainen tyyppi Ethan oli nuorena, mutta tykkään kyllä tosi paljon hänestä aikuisena! Hänen hahmoonsa tuo syvyyttä ja inhimillisyyttä se, että vaikka hän on oma itsensä ja esim. hoitaa mielellään aamutoimensa ilman palvelijan avustusta, hän tuntuu vähän hakevan etäisyyttä menneisyyteensä, ja hänessä on myös sellainen puoli, joka nauttii saavutetuista eduista ja jonka mielestä on mukavaa päästä sanomaan, että on miespalvelija. Ihanaa, että monille lapsista tuntuu käyneen elämässä hyvin, ja ovat päässeet hyödyntämään vahvuuksiaan! Kiinnostavaa päästä kuulemaan lisää heidän elämänsä käänteistä, erityisesti Karan tietenkin.

Jään odottamaan innokkaana jatkoa, kiitos mukaansatempaavasta aloituksesta!

[Linne]

Kiva kuulla että tykästyit tarinaan, sugared! originaalien julkaisu jännittää aina joten on aina ihanaa kuulla, että joku niistä pitää!
Oli hauska lukea ajatuksiasi Ethanin hahmosta! Vaikka hän on vähän sellainen hälläväliä -tyyppi, hän varmasti nauttii uuden elämänsä eduista. Ja oikeassa olet, vaikka lapsien näkökulmasta kirjoitetuissa teksteissä on oma taianomaisuutensa, aikuisten maailmassa pääsee taas kirjoittamaan kunnon romanssia 😁
Ihanaa kun pidit ja tervetuloa seuraamaan!
         

Luku 2

Hetken Ethan osasi vain tuijottaa.

Se oli Kara. Hän ei tietenkään näyttänyt siltä kuin oli näyttänyt vuosia sitten, kun he olivat kaikki pukeutuneet rääsyihin ja nyrhineet takkuiset hiuksensa lyhyiksi veitsellä: nyt Kara oli pukeutunut harmaaseen karheaan viittaan vastakohtana vasemmalla puolellaan istuvan miehen ja oikealla puolellaan istuvan naisen väriloistoon. Paksut kuparinpunaiset hiukset joita tyttö oli ennen pitänyt palmikolla, laskeutuivat nyt vapaana hartioille. Lapsuuden pehmeys oli kulunut pois kasvoista ja paljastanut matalat poskipäät, leuan kaaren ja suoran nenän.
Mutta silmät olivat edelleen ruskeat ja mantelinmuotoiset kuten ennenkin.

Tytön -naisen, Ethan korjasi nopeasti mielessään -ilme oli rauhallinen, kun hän katseli Ethania. Täyteläinen suu oli rento, mikä sekin oli uutta. Lapsena Kara oli ollut herkkä hymyilemään.

Ethan räpäytti silmiään ja palasi nykyhetkeen. Olipa tilanne mikä hyvänsä, hänen pitäisi olla varovainen. Hän ei uskonut, että Kara oli tullut vain teekupposelle ja vaihtamaan kuulumisia.

“Kapteeni Malcom.” Yksi hänen isänsä puolella istuvista miehistä rikkoi vihdoin hiljaisuuden. Ethanin yllätykseksi hän viittasi kohti pöydän päätyyn asetettua tuolia. “Istukaa, olkaa hyvä.”

Ethan totteli. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt koulun filosofian tunteja mutta ymmärsi kyllä eleen symbolisen merkityksen: hän istui vanhan ja uuden perheensä välissä, ei kummankaan maalla.

Kysymykset lepattivat hänen päässään kuin perhoset, mutta Kitin ilme kertoi hänelle, ettei nyt ollut hyvä hetki kysyä yhtäkään. Hän kääntyi isänsä puoleen ja odotti.

Mies, joka oli kehottanut häntä istumaan, suoristi selkäänsä. Tämä oli hiukan hänen isäänsä vanhempi, luultavasti kuusissakymmenissä, mutta Ethan oli varma, ettei tämä ollut armeijan leivissä. Miehen iho oli pehmeä ja kalpea kuin leipätaikina, ja leuassa näkyi jo merkkejä löystymisestä. Tummat vaatteet olivat hienot, mutta eivät silmiinpistävät. Pehmeät kädet olivat luultavasti tottuneempia pitelemään sulkakynää kuin miekkaa mutta Ethan arveli silti, ettei tätä miestä ryöstettäisi kadulla. Hän haisi ongelmilta.

“Kapteeni Malcolm, minä olen lordi Day”, mies esitteli itsensä. “Ulkoministeri.”

Ethan kohotti kulmiaan.”Minä luulin, että ulkoministeri on Halridgen herttua.”

“Aivan”, lordi Day sanoi ja vaihtoi katseen Ethanin isän ja muutaman muun miehen kanssa. “Haldrigen herttua on valitettavasti joutunut luopumaan virastaan, joten se päätyi minulle. Se ei kuitenkaan vaikuta tähän.” Hän rykäisi. "Tiedättekö te, miksi teidät on kutsuttu tänne?"

"Enpä voi sanoa tietäväni", Ethan sanoi ja piti katseensa miehessä, vilkaisemattakaam vanhan perheensä suuntaan. Hänen isänsä kurtisti hiukan kulmiaan.

"Menenkin sitten suoraan asiaan", Day sanoi ja yskähti. "Armeijan miehenä te varmasti olette lukeneet jonkin verran Desermiasta."

Silmäkulmastaan Ethan näki Karan liikahtavan. "Jotain, kyllä."
"Sallikaa minun esitellä tilanne teille", lordi Day sanoi ja kääntyi vieressään istuvan miehen ääreen. "Amiraali Wilkins, olkaa hyvä."

Puhuteltu mies karaisi kurkkuaan. Hän oli keski-ikäinen ja arvomerkeistään huolimatta muistutti enemmän kalastajaa kuin herrasmiestä. Hänen äänensäkin oli karhea, meren kuluttama. "Desermian tilanne on ollut vakaa lähes kaksikymmentä vuotta." Mies loi paheksuvan katseen Karaan jonka ilmekään ei värähtänyt. "Viime aikoina alueella on kuitenkin esiintynyt tiettyjä levottomuuksia, jotka ovat saaneet meidät pohtimaan strategiaamme uudelleen."

Kara ei vieläkään sanonut mitään. Ethanille tuli tunne, että hänellä olisi ollut paljonkin sanottavaa, jos joku olisi kysynyt.
"Kukaan ei tietenkään halua hankaluuksia alueella", mies amiraalin oikealla puolella kiirehti sanomaan. Hänen päivittyneestä ihostaan päätellen hän oli jonkinlainen diplomaatti. Aurinko ei kenties sopinut hänelle: hänen kasvoissaan oli juonteita ja silmien alla tummat varjot, kuin hän ei olisi nukkunut kunnolla kuukausiin.

"Aivan, paroni Glen", lordi Day sanoi ärtyneesti. "Tästä asiasta on keskusteltu jo useita kertoja." Hän kohdisti sanansa Karalle joka nyökkäsi kevyesti takaisin. "Tarkoitus on tarjota kapteeni Malcomille jonkinlainen käsitys tilanteesta, ei mennä yksityiskohtiin."

"Kenties minä voisin tarjota sellaisen", Kitin viileä, rauhallinen ääni leikkasi miesten kinastelun läpi. Kaikki kääntyivät katsomaan tätä ja hetken epäröinnin jälkeen lordi Day nyökkäsi. "Se kuulostaa sopivalta, sire."

"Desermia on ollut Aranian vallan alla aina siitä asti, kun maa valloitettiin noin kahdeksantoista vuotta sitten", Kit aloitti. Amiraali Wilkins avasi suunsa kuin protestoidakseen mutta yksi mulkaisu lordi Daylta sai hänet sulkemaan sen. "Siitä asti Desermiaa ovat hallinneet aranialaiset kuvernöörit ja se on ollut Aranian lakien alainen. Paikalliset asukkaat ovat eläneet tietyillä, aranialaisten heille osoittamilla alueilla joiden säännöistä ovat viime kädessä päättäneet aluetta hallitsevat kuvernöörit."

"On tietenkin epäselvää, onko sellaista kuin 'desermialainen' olemassakaan-" paroni Glen aloitti mutta yksi katse riitti vaimentamaan tämän. Kitin siniset silmät olivat taivaansiniset mutta ne saattoivat silti olla kylmät kuin jää.

"Alueella esiintyy rikkaita jalokivi ja -kultaesiintymiä, joilla paikalliset ovat enimmäkseen työskennelleet", Kit jatkoi. "Eivätkä työolot ole aina olleet kohtuulliset."

Karan silmissä välähti. Ele oli pieni ja Ethan tuskin olisi edes huomannut sitä jos ei olisi katsellut tätä niin tarkasti. Nyt hän näki tutun kivun tytön silmissä, sen saman joka näkyi aina kun joku pilkkasi häntä kadulla tai kutsui häntä kardeliksi. Ethan oli saanut vasta aikuisena tietää, että se tarkoitti desermialaisten kielellä roskaa.

"Viime vuosina desermialaiset ovat alkaneet luoda hallintoaan uudestaan", Kit jatkoi. "He ovat järjestäytyneet ja vanhat…klaanit?" hän sanoi kysyvästi ja katsoi Karaa.

"Heimot", nainen vastasi tyynesti. Silmäkulmastaan Ethan näki amiraalin värähtävän inhosta.

Kit nyökkäsi. "Heimot ovat alkaneet taas ryhmittäytyä omien väriensä ja tunnuksiensa alle, mikä on ollut viimeisen kahdeksantoista vuoden ajan kiellettyä. Heidän johtajanaan on toiminut Caroeche, tieteilijöiden heimosta."

Kesti hetki, ennen kuin Ethan tajusi hänen tarkoittavan Karaa.
"Heimot ovat onnistuneet ajamaan jo kolme kahdeksasta aranialaisesta kuvernööristä pois maasta", Kit jatkoi. "Taistelut ovat kuitenkin aiheuttaneet raskaita tappioita kummallekin puolelle ja siksi on pyritty neuvotteluihin ennen kuin lisää ihmishenkiä menetetään." Kit katsoi lordi Dayta silmiin ja yhtäkkiä Ethan muisti pojan, joka oli antanut poliisien piirittää itsensä, että he muut voisivat paeta. "Lisäksi minun on Havran edustajana huomautettava, että kaikki Havran neljä kuningasta paheksuvat Aranian toimia Desermiassa. Myös Reginyn kuningas on ilmaissut tukensa Desermialle. Tästäkin syystä sovun on pian löydyttävä ennen kuin tilanne kuningaskuntien välillä pahenee ja vanhat sopimukset raukeavat."

Lordi Day nyökkäsi. "Tästä me olemme samaa mieltä." Hän yskäisi ja tarttui paperiarkkiin edessään. "Neuvottelujen seurauksena olemme tulleet siihen tulokseen, että kuvernöörien hallintojärjestelmä on tullut tiensä päähän. Desermiassa on tällä hetkellä toimiva hallinto, jonka voi luottaa huolehtivan maan asioista." Hän rapisteli papereitaan. "Hänen majesteettinsa armosta on päätetty, että Desermia, paikallisten kielellä Derressa, julistetaan syksyn ensimmäisen kuun aikana Aranian viereiseksi, autonomiseksi valtioksi. Alueella tulee oleskelemaan kaksi aranialaista suurlähettilästä, joilla ei kuitenkaan ole alueella hallinnollista valtaa. Käsittääkseni myös Havra ja Reginy lähettävät omat suurlähettiläänsä. Prinssi Kitre onkin jo lupautunut tehtävään." Lordi Day vilkaisi Kitiä, joka nyökkäsi.

Ethan vilkaisi Kitiä hämmentyneenä. Kitistäkö suurlähettiläs? Se tarkoittaisi, että tämä ja Vicky pysyisivät samassa paikassa ainakin viisi vuotta. Ethan oli ollut iloinen, kun Havrassa järjestettyjen mahtipontisten häiden jälkeen vastavihitty aviopari oli Kitin veljen Josephin sanojen mukaan "karannut". He olivat viettäneet jo vuosia seikkailemalla ympäri maailmaa ja vaikka Ethan oli kuunnellut kulmat koholla heidän tarinoitaan orjien vapauttamisesta Qerbessä ja vaelluksesta aavikolla Cormassa, hän oli silti ollut onnellinen heidän puolestaan. He olivat selvästi nauttineet matkustamisesta, uusista paikoista, uusista ihmisistä. Mikä oli saanut heidät nyt muuttamaan mielensä?

Hän kääntyi takaisin lordi Dayn puoleen ja kurtisti kulmiaan. Tilanne oli Desermialle äärettömän edullinen. Miksi Arania luopuisi sen kaltaisesta kultakimpaleesta vähin äänin, ilman taistelua? Tässä täytyi olla jokin koukku.

Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, kun lordi Day käänsi katseensa Darreniin. Ulkoministerin ilmeessä oli jotain epämiellyttävää, jotain mikä sai Ethanin tuntemaan vaistomaista halua työntää Darren selkänsä taakse. Vanhat tavat istuivat tiukassa ja Darren oli aina ollut heistä haurain.
"Kun Desermia oli julistettu itsenäiseksi, maisteri Halth palaa takaisin Araniaan pysyvästi", lordi Day jatkoi, katse Darrenin vihreissä silmissä. Tämä ei liikahtanutkaan. "Eikä hän koskaan enää palaa Desermiaan."

Ethan kohotti kulmiaan ja vilkaisi taas vanhaa perhettään. Tällä kertaa hän tavoitti Vickyn katseen. Tyttö ei sanonut mitään, ei edes pudistanut päätään, mutta Ethan ymmärsi silti, ettei hänen pitäisi kysellä. He puhuisivat tästä myöhemmin.

"Ja kaikista tärkein, minkä vuoksi olemme kokoontuneet tänne", lordi Day sanoi, kun ei saanut Darrenista minkäänlaista reaktiota. "Vahvistaaksemme kansojen välisiä siteitä, neiti Caroeche menee naimisiin aranialaisen miehen kanssa tämän kesän viimeisen kuun aikana."

Ethan yritti estää itseään hätkähtämästä, mutta ei aivan onnistunut. Karan ilme oli edelleen tyyni, mutta Ethan oli varma, että se oli vain pintaa. Karan ei pitäisi mennä naimisiin kenenkään kanssa, josta ei pitänyt, jota ei rakastanut. Eikä varsinkaan aranialaisen. Kuka mies olisi? Varmaankin joku armeijan mies jonka olisi tarkoitus pitää Kara kurissa ja kotona tekemässä lapsia-

Yhtäkkiä kaikki loksahti paikoilleen kuin palapelissä. Karan hiljaisuus, Kitin ja Vicky uhraus, hänen isänsä hiljainen tyytymättömyys. Vain Darrenin osa oli enää epäselvä, mutta ainakin Ethan tiesi nyt oman osansa: se oli seistä Karan rinnalla, tai, kuten aranialaiset odottivat, tämän edessä.

"Joten, kapteeni Malcolm", lordi Dayn viileä ääni leikkasi hänen kiivaiden ajatustensa läpi, "olette varmasti ymmärtäneet, miksi olemme kutsuneet teidät tänne tänään. Olisitteko te valmis ottamaan Caroechen vaimoksenne ja matkustamaan tämän kanssa Desermiaan?"

Yhtäkkiä Ethan tajusi saaneensa tarpeekseen.
Hän kääntyi kohti Kitiä. Kit oli aina ollut se, joka piti ohjat käsissään, rauhoitteli Vickyä, puhui heidät pois vaikeista tilanteista: he muut luottivat yleensä siihen, että tämä keksisi ratkaisun ongelmiin ja niin tämä yleensä keksikin. Ethan oli tajunnut vasta aikuisena, etteivät Kitin ratkaisut olleet sen kummoisempia kuin hänenkään. Mutta ainakin heillä oli jokin ratkaisu.

"Meidän pitää puhua", Ethan sanoi ja osoitti sanansa heille kaikille: Kitille, Vickylle joka nyökkäsi kuin olisi vain odottanut tätä, Karalle, joka katseli häntä pää kallellaan, Darrenille joka ei edelleenkään koskenut muistikirjaansa.

"Juurihan me puhumme." Komentaja Malcom avasi suunsa ensimmäisen kerran Ethanin astuttua huoneeseen. "Ethan, minä ymmärrän, että tämä on vaikea ymmärtää, mutta sinulla on aikaa miettiä asiaa. Ei sinun tarvitse heti päättää."

"Mahdollisimman nopeasti kuitenkin", lordi Day jatkoi lipevästi. "Että ehdimme etsiä uuden sulhasehdokkaan jos te ette…mielly toisiinne."

"Meidän pitää puhua", Ethan toisti, painottaen ensimmäistä sanaa. Hetken oli hiljaista ja sitten Kit puhui.

"Ruth on keittämässä kahvia", hän sanoi.

[Larjus]

Onpas katulapset kasvaneet sitten viime lukeman Kaikkia heistä kirjoittamias juttuja en ookaan vielä lukenut, mutta kyllähän jatkis kiinnostaa. (Noista alkuun linkkaamistas muuten yksi ei toimi, vie Google docsiin johon ei ole käyttöoikeutta.) Mielenkiintoinen tämmöinen, jossa ollaan päästy aikuisikään asti. Ite ei tuu yleensä mietittyä hahmojen elämiä näinkin pitkälle, mutta kiva että muut niin tekee Näitä sun Katulapsi-versen tarinoita lukiessa oon muutenkin huomannut, että oon selkeesti miettinyt ja suunnitellut paljon sitä maailmaa, jossa he asuvat, mikä tuli myös jo näissä osissa ilmi. Kaikkee en aikasemmiltakaan lukukerroilta muista, mutta ei se haittaa.

Vaikka hahmot ovatkin tässä jo aikuisia, hyvin huomaa, miten lapsuuden kokemukset heihin vielä vaikuttavat. Vaikka elelisi miten ylellistä elämää nyt aikuisiässä, on asioita, joista ei "pääse eroon". Ihana kyllä, että vaikka elämä on vienyt heitä eri suuntiin, he ovat edelleen toistensa tukena ♥ No, perhehän he käytännössä ovat, ja perhettä ei jätetä, ei tietenkään.

"Vahvistaaksemme kansojen välisiä siteitä, neiti Caroeche menee naimisiin aranialaisen miehen kanssa tämän kesän viimeisen kuun aikana."

Uuuuu~ 😗 Mielenkiintoista päästä näkemään, mihin tämä johtaa. Ethan kaiken järjen mukaan hyväksyy hänelle kaavaillun roolin, mutta sehän ei kerro käytännössä vielä mitään! Jatkoa odotellen siis, ties mihin suuntaan tämä tästä kehittyy...

[Linne]

Larjus juu, heille sattui pieni kasvupyrähdys Ei vaisinkaan, musta on vain tosi kiva miettiä hahmojen kasvua ja elämänkaarta. Tämä paritus on itsellekin aika uusi ajatus, mutta tällä mennään!
Mulle found family -teema on tässä porukassa vahva, ja oon iloinen että se välittyy tekstistä!
Niin kuin sanoit, ei tosiaan haittaa vaikka kaikkea ei edellisistä lukukerroilta muistaisikaan! Tervetuloa seuraamaan

Veri on vettä sakeampaa, Ethanin isoisällä oli tapana sanoa kun hän ihasteli yllättäen löytyneen pojanpoikansa vantteraa vartta ja metsästystaitoja.
Ethan oli ilahtunut sanoista enemmän kuin viitsi myöntää, mutta nyt hän alkoi ensimmäistä kertaa pohtia, oliko niissä sittenkään perää. Hänen vanhan perheensä jäsenet eivät suinkaan tuntuneet vierailta, vaikka he eivät olleet asuneet yhdessä viimeiseen kahteentoista vuoteen.

Sinä sekuntina kun pienen sivukamarin ovi kolahti kiinni Vickyn perässä, he huokaisivat yhteen ääneen ja istuivat alas kuin olisivat juuri paenneet täpärästi poliisin kynsistä. Kit ja Vicky asettuivat muhkeille sohville toisiaan vastapäätä. Darren lysähti Kitin viereen ja hieraisi kasvojaan. Kara upposi nojatuoliin Kitin ja Vickyn väliin, ja Ethan jäi seisomaan toisen nojatuolin taakse, katse Karassa. Heitä erotti toisistaan vain kiiltäväksi lakattu sohvapöytä.

Ruth kaatoi kahvin kuppeihin ja istui sitten Vickyn viereen. Hetken he kaikki olivat hiljaa.

Tämä oli kuin perhekokous, Ethan mietti ja kiersi sitten tuolin tarttuakseen kahvikuppiin. Oli kuin hän ja Kara olisivat riidelleet ja muut oli nyt kutsuttu selvittämään asia.

Kit rykäisi, ja Ethan hätkähti. Hän oli niin lumouksen vallassa, että oli melkein unohtanut, että he olivat aikuisia. Mutta vuodet olivat vierineet, eivätkä he enää olleet resuisia katulapsia. Kit oli prinssi, ja Vicky prinsessa, joskin vastahakoisesti. Darren oli kuninkaallinen insinööri joka ilmeisesti oli taas syyllistynyt maanpetturuuteen, Ruth kaupungin kuuluisin kondiittori ja Ethan itse armeijan kapteeni, joka katsoi katulasten kolttosia sormiensa läpi.

Mutta mitä Kara oli?

“Minä en tiennyt”, hän lipsautti samaan aikaan kun Kara sanoi “olen pahoillani.”

Hetken he kumpikin tuijottivat toisiaan. Sitten Darren virnisti heikosti.

Hetkessä jännittynyt tunnelma rikkoutui. He katselivat toisiaan ja virnuilivat, kuin olisivat onnistuneet taas kerran petkuttamaan poliiseja. Vähät siitä, että kaksi heistä oli kuninkaallisia ja Ethankin hyvää vauhtia matkalla ritariksi.

Kara veti polvet koukkuun ja kietoi kätensä niiden ympärille, niin kuin oli jo lapsena tehnyt. Suuressa kaavussaan hän näytti pikkutytöltä, joka oli pukeutunut äitinsä vaatteisiin. “Minä…en halunnut laittaa sinua tähän tilanteeseen”, hän sanoi Ethanille ja kuulosti äkkiä hyvin hauraalta. “Minä en tarkoittanut.”

“Älä sinä Merlen tunteista välitä”, Vicky tokaisi ja kurotti ottamaan oman kuppinsa pöydältä. Ethan huomasi huvittuneena, että hän lisäsi siihen kolme palaa sokeria. “Tärkeämpää on keksiä, miten sinä pääset luikertelemaan tästä ulos.”

“Miten niin?” Kara kysyi, kuulostaen aidosti hämmentyneeltä. Vicky näytti siltä kuin olisi nielaissut sähköankeriaan.

“Et kai sinä Merleä halua naida? Hän kuorsaa.”

“Niin sinäkin”, Darren huomautti. Vicky mulkaisi häntä happamasti.

“Naiset eivät kuorsaa, Dar.”

“Kyllähän kuorsaavat.”

“Jospa siirrymme kuorsauksesta takaisin asiaan”, Ruth korotti ääntään ja sai palkakseen niin Vickyn tuhahduksen ja Darrenin hämmentyneen katseen. Hän nappasi tarjottimelta pienen marengin ja työnsi sen suuhunsa, ilmeisesti kaivaten vahvistusta. “Haluaako Kara naida Ethanin vai ei?"

Huone hiljeni jälleen. Ethan vilkaisi Karaa, mutta tyttö ei vastannut katseeseen.

“Ei kai se…huono vaihtoehto ole”, Kit sanoi hitaasti. "Karan pitää kumminkin naida joku ja ainakin Ethan on…tai ei ole…."

"Itsekäs vallanhimoinen hyypiö", Ruth lopetti iloisesti Kitin puolesta. Hän kääntyi Karan puoleen. "Älä kuuntele Vickyä. Ethan ei sentään kuorsaa." Ruth vilkaisi Ethania mietteliäästi. "Eikä hän ole pahan näköinenkään ."

Vicky veti kahvia henkeen ja alkoi yskiä. Kit takoi häntä selkään.
Ethan virnisti. Vasta nyt hän tajusi miten paljon oli kaivannut tätä kaikkea: Ruthin reipasta asennetta, Vickyn happamia huomautuksia, Kitin tyynnyttävää läsnäoloa. Hän oli kaivannut Karan naurua ja Darrenin hiljaisia huomautuksia, jotka osuivat kohteeseensa kuin ohjukset.

Hän oli kaivannut perhettään.

Hetkeksi huoneeseen levisi hiljaisuus. Kara katseli Ethania, joka vastasi katseeseen. Voisivatko he tehdä sen? Hylätä kaiken mitä heillä oli ja astua uuteen elämään pelkkien hauraiden lupausten varassa?

Kara oli muuttunut, Ethan tiesi. Tämä ei enää ollut se sama tyttö, jonka hän oli joskus tuntenut. Kansan johtaminen oli kovettanut ja hionut häntä kunnes hänestä oli tullut Desermian uusi toivo, jalokivi heidän kruunussaan.

Ja silti, hän oli Kara. Ethan tunsi edelleen yhteyden heidän välillään, sen joka oli hiljalleen rakentunut kylminä öinä rikkinäisissä rakennuksissa ja niukoilla aterioilla jolloin he kaikki antoivat jotain omastaan.

Ja sitä paitsi, kestäisikö hän katsella Karaa jonkun toisen miehen käsissä? Nähdä mustelmat tämän kasvoilla, kuulla jonkun toisen kehuskelevan sillä miten aikoi kesyttää eksoottisen prinsessan, tietäen koko ajan että olisi voinut säästää Karan tältä?

Kun Ethan avasi suunsa, hän tiesi jo muiden tietävän, mitä hän oli aikeissa sanoa.

"Minä menen sinun kanssasi naimisiin, Kara. Jos vain haluat."

Huoneen jännittynyt ilmapiiri ei kadonnut Ethanin sanojen myötä. Kaikki kääntyivät katsomaan Karaa.

Tyttö tuijotti lattiaa ja puri huultaan niin kuin oli tehnyt jo lapsena pohtiessaan jotain. Ethanin teki mieli koskettaa hänen huuliaan, estää häntä satuttamasta itseään.

Lopulta tyttö veti syvään henkeä ja katsoi suoraan Ethanin silmiin. "Tekisitkö sen minulle?" hän kysyi ja Ethan hätkähti kuullessaan uupumuksen tytön äänessä. Hän nyökkäsi.

"Kyllä", hän sanoi ja nielaisi sanat 'totta kai.' Tämä ei ollut mikään pieni palvelus, he kumpikin tiesivät sen. Tämä muuttaisi peruuttamattomasti heidän molempien elämän.

Ja kuitenkin, olisiko se niin erilaista kuin se, mitä heillä oli ollut lapsena?

"Se on sovittu sitten", Ruth sanoi reippaasti ennen kuin kummallakaan oli aikaa muuttaa mieltään. "Menemmekö me kertomaan heille?"

"Mennään", Kit sanoi ja hänen kasvoilleen hiipi viekas hymy. "Voitteko te pitää toisianne kädestä?"

Ethan kiersi pöydän ja kumarsi Karalle niin kuin oli koulussa oppinut. "Kara-neiti."

"Sir Ethan", Kara vastasi, vaikka Ethan ei vielä ollut edes lyöty ritariksi. Ethan jätti muiden virneet omaan arvoonsa ja ojensi Karalle kätensä. Kara tarttui siihen ja nousi seisomaan.
Hetken he vain katselivat toisiaan. Karan silmissä oli kultaisia pilkkuja, Ethan huomasi. Miten hän ei ollut huomannut sitä aikaisemmin?

"Mennäänkö?"

Kumpikin hätkähti ja kääntyi katsomaan Ruthia. Tämä nojaili sohvaan ja katseli heitä tietäväinen ilme kasvoillaan.


"Mennään", Ethan sanoi ja suuntasi kohti ovea, käsi edelleen Karan kädessä.


Neuvosto istui edelleen paikoillaan kun he palasivat huoneeseen. Ennen kuin Ethan ehti reagoida, muut olivat levittäytyneet takaisin pöydän ympärille ja jättäneet hänet ja Karan seisomaan oven eteen kuin siunausta odottava nuoripari. Kitin hymystä päätellen se ei ollut vahinko.

Saamarin Kit. Hän kostaisi tämän vielä.

"Kas niin, kapteeni Merle", lordi Day sanoi äänellä joka yritti olla välinpitämätön mutta epäonnistui surkeasti. "Oletteko tehneet päätöksenne?"

"Olemme", Ethan sanoi yksinkertaisesti ja kohtasi Kitin katseen. Samassa hän tajusi, mitä tämä oli ajatellut jättäessään heidät seisomaan kaksin ja joutui tukahduttamaan hymynsä. "Minä ja neiti Caroeche olemme mieltyneet toisiimme."

"Erinomaista", lordi Day sanoi ja hänen kasvoilleen levisi helpottunut hymy. "Kas niin, voimme siis ilmoittaa että iloksemme neiti Caro-Car-Kara on kihloissa aranialaisen herrasmiehen kanssa-"

"Ettehän voi", Ruth sanoi äkkiä.

Kaikki kääntyivät katsomaan Ruthia, joka taas katsoi Karaa. Tarkemmin sanottuna tämän käsiä.

"Ja miksi emme voi, mestari Reubens?" lordi Day kysyi äänellä joka lähenteli kärsimättömyyttä. Ethan vilkaisi Karaa joka puri taas huultaan, tällä kertaa pidätelläkseen naurua.

"Ethan ei ole kosinut", Ruth totesi järkähtämättömään tapaansa. "Eihän hänellä ole edes sormusta!"

"Ei sormusta!" Vicky parahti kuin seurapiirien tuomitsevin leskikreivitär. Kitkin näytti paheksuvalta.

"Sormus pitää olla", Darren vahvisti. Kara vilkaisi kättään onnettoman näköisenä.

Ethan vilkaisi isäänsä, joka näytti siltä kuin ei tietäisi pitäisikö hänen nauraa vai lähettää heidät kaikki huoneisiinsa ilman jälkiruokaa. "Hyvä on. Ethan, hanki sormus."

"Sinä tarvitset apua", Vicky sanoi ja vilkaisi aviomiestään kriittisesti. "Kit, sinä lähdet mukaan erottaman kullan katinkullasta. Darren lähtee myös, hänellä on hyvä maku."

"Entä sinä, rakkaani?" Kit kysyi. Vicky hymyili viekkaasti.
"Minä aion mennä nauttimaan virvokkeita. Liityttekö seuraan, mestari Reubens, Caroeche?"

Huoneeseen laskeutui hiljainen, painostava hiljaisuus. Kara vilkaisi neuvonantajiaan ja käänsi sitten katseensa takaisin Vickyyn. Kuningatar ja nainen hänessä taistelivat, yrittivät kumpikin päästä niskan päälle.

Lopulta nainen voitti. Kara huoahti, ihan hiljaa, ja nyökkäsi Vickylle. "Mennään sitten."

"Erinomaista", Vicky totesi. Hän nousi ylös ja teki täydellisen hoviniiauksen. "Me poistumme, hyvät herrat. Nauttikaa sikareistanne."

Hän tarttui Karaa kädestä ja johdatti tämän ulos. Ruth seurasi heitä, mutta kääntyi vielä ovella katsomaan Ethania.

"Kara tykkää hopeasta", hän sanoi ja sulki oven perässään.

[sugared]

Pikapika (Pikachu!) puhelinkommentti ennen kuin lähden Flowhon, mutta halusin tulla sanomaan, että mahtavaa, kun tähän tuli jatkoa! Hauskaa nähdä katulapset taas yhdessä ja seurata, miten luontevasti omia itsejään he yhä ovat toistensa seurassa, vaikka elämä on melko odottamattomiin suuntiin heitä kuljettanutkin! Söpöä, miten Ethan alkaa nähdä Lataa vähän erilaisessa valossa, ja tuo sormusjuttu on niin suloinen! Poliittinen tilanne vaikuttaa vakavalta, mutta on kovin luonteenomaista, ettei joukkio malta olla hieman kujeilematta. Tykkään tosi paljon sun kirjoitustyylistä ja siitä, miten jouhevasti kuljetat tarinaa eteenpäin! Pidin myös siitä, miten loihdit myös sivuhahmoista elävän kuvan pienin yksityiskohdin.
Kiitos jälleen mainiosta lukukokemuksesta!

[Larjus]

No ni, sinähän sait kuin saitkin tämän kirjoitettua, hyvä sinä! Kannatti näköjään ottaa asia puheeksi pari päivää sitten.

Nyt ainakin näyttäis tuo kihlausasia järjestyvän aika mukavasti, koska vaikka se nyt enemmän tai vähemmän pakon myötä syntyy, niin kuin Kitkin sanoi, ei se kai huono vaihtoehto ole. Ymmärrän hyvin, miksei Ethan halua, että joku muu miekkonen tulisi ja naisi Karan. Tollasessa tilanteessa mä tekisin varmasti sama, koska kyllähän sitä pitää perhettä (ja ystäviä) auttaa.

"Älä kuuntele Vickyä. Ethan ei sentään kuorsaa."

Niin, sehän se onkin kauhein piirre, mitä puolisolla voi olla

"Ethan ei ole kosinut", Ruth totesi järkähtämättömään tapaansa. "Eihän hänellä ole edes sormusta!"

Haha, tämmöstä keskusteluahan meillä vähän oli silloin perjantaina niin kiva lukea että sitä myös tosiaan tuli itse tekstiinkin Kyllähän ainaki se sormus pitää olla, ja hyvä kun Ruth tietää vinkata, että hopeaa kannattaa hankkia. Mäkin muuten tykkään hopeasta koruissa, ihan niin kuin Kara 🤔 Enemmän kuin kullasta.

Tätä osaa lukiessa tulin miettineeksi taas sitä, miten paljon on näiden hahmojen elämät muuttuneet niistä katulapsiajoista 🤔 Kun ollaan ihan korkeissa viroissa, jopa prinssinä ja prinsessana... Jotkut asiat ovat varmasti muuttuneet parempaan, mutta kyllä jo näiden osien perusteella voi sanoa, että jotkut jutut puolestaan oli heistä ennen paremmin. Mut niinhän se elämä tuppaa menemään. Toivottavasti kuitenkin asiat järjestyisivät kaikkien kannalta mukavasti tässä. En tiiä yhtään, mitä odottaa

[Linne]

sugared toivottavasti sulla oli kivaa Flowssa! Poliittinen tilanne ei tosiaan vaikuta hyvältä, mutta pitäähän jäyhien herramiesten kustannuksella vähän pilailla. Kiitos tosi paljon! Oon viime aikoina kirjoitellut niin paljon englanniksi, että tuntuu välillä ettei suomi meinaa taipua

Larjus  Joo, ei Ethan koe juurikaan, että hänellä olisi vaihtoehtoja. Ei hän voi antaa jonkun miekkosen vain tulla ja naida Karaa, ties millaisen ääliön aranialaiset kaivelisivat hänen tilalleen.
Minuakin nauratti tuo sormuskeskustelu kun kirjoitin sitä, joten kiva kuulla, että se onnistui
Aikaa on tosiaan vierähtänyt ja elämä muuttunut! Eipä se elämä kuitenkaan aina parane, vaikka sosiaalinen asema kohentuisikin. Kiitos paljon kommentista!
 



“Miten hitossa me tänne päädyimme?”

“Tämä on kaupungin hienoin jalokiviliike”, Kit vastasi kuivasti.

Ethan tuijotti kullattuja hyllyjä, joista oli vain noin tusina näytekappaletta, kaikki omiin lasisiin laatikoihinsa suljettuina. “Onko täällä tarkoitus ostaa laatikoita?”

“Ei”, Darren vastasi kulmaan kurtistaen,  “vaan sormuksia.”

Ethan mulkaisi Darrenia joka virnisti syyllisesti. “Sinä olet viettänyt liikaa aikaa Vickyn kanssa. Okei, hoidetaan homma. Hankitaan hopeasormus, ja siihen joku kivi…” hän katsoi avuttomana Kitiä. “Mikä kivi? Smaragdi? Rubiini? Sabiiri?”

“Safiiri”, Kit oikaisi ja vilkaisi omaa vihkisormustaan kulmat kurtussa. Se oli hopeaa ja siinä oli taidokkaasti hiottu sininen kivi. Ethan muisteli, että Vickyn sormus oli samanlainen. “Meidän pitäisi tietää, mistä Kara pitää. Onko desermialaisilla mitään sormuksiin liittyviä tapoja?”

Kumpikin kääntyi katsomaan Darrenia, joka tuijotteli kultaisiin hyllyihin heijastuvia valonsäteitä. Syntyi hetken hiljaisuus ennen kuin Ethan muisti, kenen kanssa he puhuivat. “Dar? Onko desermialaisilla mitään sormuksiin liittyviä tapoja?”

Darren hätkähti niin kuin aina, kun hänelle puhuttiin. “Eivät desermilaiset oikeastaan käytä sormuksia”, hän vastasi ja kääntyi katsomaan heitä kummallisilla karviaisenvihreillä silmillään. “Heille värit ovat tärkeitä. Kun kaksi ihmistä menee naimisiin, he valitsevat, kumman klaanin värejä alkavat käyttää. He voivat myös käyttää vaatteissaan jotain tiettyä kuviota, jonka kaikki alkavat sitten yhdistää heihin. Desermiassa on niin paljon jalokiviä, ettei niitä oikeastaan pidetä arvossa. Mutta puolison pitää tehdä jotain mitä toinen heimo osaa hyvin osoittaakseen, että on omistautunut tälle.”

“Niin kuin mitä?”

“No vaikka jos puoliso kuuluu leipurien heimoon, niin pitää leipoa kakku. Ja jos kuuluu tieteilijöihin, niin pitää piirtää tähtikartta.”

“Ja mihin heimoon Kara kuuluu?”

“Käsityöläisiin kai”, Darren sanoi epäilevästi. “Karan äiti oli lääkäri.”

“Vai niin”, Ethan mutisi ja kääntyi katselemaan epäilevästi sormuksia. Samassa heidän luokseen pyyhälsi takahuoneesta pitkä, mustatakkinen mies jonka kasvoilla oli epämiellyttävä hymy.

“Anteeksi viivytys. Kuinka voin palvella teitä…”, miehen katse viivähti paheksuvasti Ethanin univormussa, muuttui sitten halveksuvaksi kun hän huomasi Darrenin suojalasit jotka nököttivät tämän kuparinpunaisen hiuspehkon päällä, ja vaihtui saman tien mielisteleväksi kun hän näki Kitin omassa univormussaan, miekka edelleen vyöllä ja katse kylmä niin kuin havralaisilla vain voi olla, “...herroja?”

“Me etsimme sormusta”, Kit sanoi ja yhtäkkiä hänen äänensä oli viiltävä kuin Havran kallioita vasten lyövät aallot. “Kihlasormusta. Nuorelle neidille. Hopeaa.”

“Aivan, aivan.” Mies nyökytteli ja vilkaisi sitten Kitin sormusta. “Kuka teistä on se onnekas?”

“Minä”, Ethan sanoi nopeasti. Hän oli kiitollinen Kitin tuesta: ilman tätä heidät olisi varmaan jo viskattu liikkeestä pihalle. Mutta jos hän oli aikeissa mennä naimisiin, hän hankkisi sormuksen itse, perhana soikoon.

Mies vilkaisi Kitiä ja nyökkäsi sitten vastahakoisesti. “Ja missähän, ah, rajoissa me liikumme?”

“Emme minkäänlaisissa”, Kit vastasi reippaasti. “Tärkeintä on, että sormus miellyttää neitiä.”

Ethan avasi suunsa protestoidakseen ennen kuin tajusi, mitä Kit tarkoitti. Arania tarvitsi tätä liittoa. Se tarkoitti, että hän voisi käyttää sormukseen niin paljon rahaa kuin lystäsi, eikä kuninkaallinen kassanhoitaja sanoisi asiaan yhtään mitään.

Hän veti syvään henkeä. "Saisinko nähdä kaikki hopeaiset sormuksenne?"

                                                                                        ***

“Miten hitossa meille näin kävi?”

“Sano sinä”, Ruth murahti.

“Miksi minä?” Vicky kysyi. “Enhän minä tässä ole menossa naimisiin.”

“En minäkään välttämättä haluaisi olla menossa naimisiin”, sanoi Kara joka makasi salongin lattialla ja tuijotti viidakkoa esittävää kattomaalausta.

“Selitäpä minulle nyt vielä koko juttu”, Ruth pyysi ja kaatoi heille kaikille reilulla kädellä lisää olutta.

He olivat asettuneet Kitin ja Vickyn talon salonkiin, jota pari enimmäkseen oleskeli: se oli pienempi kuin moni muu sokkeloisen kivitalon huone, mutta paljon mukavampi kuin musiikkihuone tai kirjasto. Kirjahyllyssä oli sikin sokin Kitin ja Vickyn lempikirjoja, muhkeiden sohvien käsinojille oli viskelty vilttejä ja seinille oli kiinnitetty muutamia taideteoksia joilla oli enemmän tunnearvoa kuin rahallista, muun muassa yksi Vickyn kouluaikoina tekemä maalaus, joka näytti esittävän tulehtunutta haimaa.

Kara huokasi ja näytti yhtäkkiä hyvin nuorelta, pikkutytöltä eikä rikkoutuneen kansan johtajalta. “Kyllähän te molemmat tiedätte, että Derressa on vieläkin vasta aloittanut toipumisen. Tuhansia eri klaanien jäseniä on edelleen maanpaossa. Kukaan ei ole kuullut dalgeista mitään sen jälkeen kun aranialaiset tulivat. Minun neuvostoni koostuu vain viidestä ihmisestä ja hekin riitelevät jatkuvasti keskenään. Monet tekevät edelleen niin kuin aranialaiset käskevät, vaikka heillä ei edes olisi armeijan univormua päällä. Meillä on täysi työ pitää heidät poissa.” Kara hieroi harmaan kaapunsa hihaa sormiensa välissä. “Havralaiset tekevät minkä voivat, mutta eiväthän he voi ratkoa meidän ongelmiamme. Meidän täytyy tehdä sopimus aranialaisten välillä tai he vain jatkavat meidän väsyttämistämme, kunnes he voivat taas perustaa Desserraan nukkehallituksen.” Kara sulki hetkeksi silmänsä ja Ruth näki vilauksen siitä tytöstä, jonka kanssa oli kasvanut. “Me tarvitsemme tätä liittoa. Minä olen valmis tekemään sen kansani puolesta.” Kara avasi silmänsä ja illuusio pikkutytöstä katosi. Tämän tilalla oli nainen, voimakas ja vahva.

Sitten Karan hartiat lysähtivät ja johtajan tilalla oli lopen uupunut tyttö, joka kaipasi perhettään. “Mutta minä en vieläkään ole varma, onko reilua sotkea Ethania tähän.”

“Älä sinä Merlestä huoli”, Vicky sanoi ja käpertyi mukavasti sohvannurkkaan kuin kissa. “Hänhän suostui. Luulisi hänellä sen verran järkeä olevan, ettei alkaisi sellaiseen mistä ei ole varma selviävänsä.” Vicky katseli Karaa tutkivasti. “Kysymys kuuluukin, selviätkö sinä.”

“No”, Kara sanoi ja punastui hiukan, “onhan hän ihan komea.”

Vicky irvisti ja kulautti oluen kurkkuunsa. Ruth hymähti.

“Minusta”, hän sanoi ja tarttui olueensa ennen kuin Vicky ehtisi juoda senkin, “sinun pitää luottaa Ethaniin. Hän tiesi kyllä mihin oli ryhtymässä, kun suostui. Et sinä ole huijannut häntä mihinkään.” Hän joi kulauksen olutta ja katseli Karaa tarkkaavaisesti mukinsa reunan yli. “Ettekä te ole tässä kahdestaan. Me olemme kaikki täällä teidän kanssanne.”

Kara hymyili ja kohotti mukiaan. “Perheelle.”

Ruth nosti omaansa. “Perheelle.”

Vicky vilkaisi heitä tuttuun tapaansa samaan aikaan huvittuneena ja hämmentyneenä.  “Perheelle”, hänkin sanoi lopulta ja kohotti mukiaan. “Unohtamatta tätä hiton hyvää olutta.”

                                                                               ***

Kun aurinko oli jo laskenut, pojat saapuivat vihdoin takaisin Kitin ja Vickyn taloon. Kukaan ei sanonut ääneen mitään, mutta kaikille oli itsestään selvää, että he jäisivät yöksi.

Illallinen oli nopea ja hiljainen. Silloin tällöin Ethan ja Kit vaihtoivat pari sanaa ruokalajeista ja Ruth kehui voitaikinaa, mutta he kaikki olivat enimmäkseen omissa ajatuksissaan. Se ei ollut painostavaa hiljaisuutta, Kara ajatteli kun he jättivät jälkiruuan väliin ja nousivat pöydästä. Pitemminkin se oli tuttua hiljaisuutta. Se muistutti häntä niistä illoista hylätyssä kartanossa kun illallinen oli syöty ja he puuhailivat kuka mitäkin kunnes oli aika käydä nukkumaan.

Illallisen jälkeen he istuivat hetken oleskeluhuoneessa, kunnes Ruth passitti haukottelevan Darrenin vuoteeseen. Hän itse seurasi pian perässä, kunnes huoneessa olivat vain Kit, Vicky, Ethan ja Kara.

Kara nousi seisomaan. Päivä oli ollut hirvittävän pitkä ja hänellä oli tunne, että huomisesta tulisi vieläkin pidempi. Väsymys kirveli silmänurkissa ja sai hänet tuntemaan olonsa huteraksi, vaikka se saattoi kyllä johtua oluestakin.
Ethan nappasi hänet kiinni, kun hän horjahti noustessaan ylös. Kara avasi suunsa ja oli aikeissa kiittää, kun hän tajusi, että Ethan oli noussut seisomaan ja piti edelleen hänen kädestään kiinni. Hän nosti leukaansa ja katsoi suoraan Ethanin silmiin, joiden ilmettä hän ei osannut tulkita.

Ethanin huulet hipaisivat hänen kättään nopeasti, niin nopeasti, että Kara luuli jo kuvitelleensa sen. “Hyvää yötä, Kara.”
“Hyvää yötä”, Kara kuiskasi, luottamatta ääneensä sen enempää. Hän vilkaisi nopeasti Kitiä ja Vickyä, joiden kasvoilla oli ärsyttävän itsetietoinen ilme, ja kiiruhti ulos huoneesta.

Vasta vierashuoneen viileydessä hän pystyi puhumaan itselleen järkeä. Ethanin eleessä ei ollut mitään erikoista. Se oli ihan tavallinen tapa aranialaisten kosiskelijoiden kesken. Ethan oli taatusti suudellut jo vaikka kuinka monta kättä.
Hän takoi tyynyä kunnes se vihdoin asettui kunnolla ja sulki sitten silmänsä. Hänen pitäisi nukkua. Hän tarvitsi kaiken levon, mitä vain saisi.

Hänen kättään pakotti siitä kohdasta, jota Ethan oli suudellut.

[Larjus]

Mielenkiintoista loretietoa tossa sormuksen ostokohtauksessa. Kirjoissa, peleissä ym. mä oon lähtökohtaisesti aina kiinnostunut luodun maailman taustoista ja siitä, miten hommat siellä toimii, niin noi tiedot desermialaisista avioliitoista ja niihin liittyvistä tavoista oli niin kivoja lukea. Vaikka eipä se info tainnut Ethania juurikaan auttaa sormuksen valitsemisessa 😅 No, toivottavasti hän sai silti tehtyä hyvän valinnan. Vaikka hän ei desermialaisia tapoja juuri tunnekaan, niin ainakin hän tuntee Karan (vaikka tämäkin on ajan myötä muuttunut, ytimen pitäisi olla sama).

Se tarkoitti, että hän voisi käyttää sormukseen niin paljon rahaa kuin lystäsi, eikä kuninkaallinen kassanhoitaja sanoisi asiaan yhtään mitään.

Sittenhän kantsis hankkia mahdollisimman kallis sormus ja myydä se sitten eteenpäin Vaikka tuskinpa he rahaa sen erityisemmin tarvitsevat, ja ei oo ehkä ihan se tyyli jolla Karan sydän voitettais. Muhun kyllä uppoais

Vasta vierashuoneen viileydessä hän pystyi puhumaan itselleen järkeä. Ethanin eleessä ei ollut mitään erikoista. Se oli ihan tavallinen tapa aranialaisten kosiskelijoiden kesken. Ethan oli taatusti suudellut jo vaikka kuinka monta kättä.

No, voihan Kara yrittää puhua itselleen vaikka miten paljon järkeä, kyllähän sen silti huomaa, että tilanne häneen vaikutti hieman normaalia eri tavalla :3c Vaikka tuleva avioliitto onkin ihan järjestetty, onkos sieltä nousemassa esiin jotain tunteitakin... Somaa ja jänskää :3 Eiköhän sekin vielä varmistu, miten senkin tilanteen kanssa vielä käy.

[Linne]

Larjus Kiva kun tykkäsit! Musta loren rakentelu on ihan parasta, juonen ei niinkään

Voi tosiaan olla, että Kara ei kamalasti arvostaisi sulhasta, joka myy sormuksen ennen häitä. Mutta käytännönläheisyys toki edellä

Joo, ihan turha Karan on itselleen järkeä puhua Vähän romanssinpoikasta on kuitenkin ilmassa, puolin ja toisin <3

A/N: onpa tässä taas vierähtänyt hetki! Tässä tämä nyt kuitenkin on ja ilokseni inspiroidun taas lisää Ethanin ja Karan maailmasta Lisää on siis luvassa!


Aamiaisen jälkeen Ethan vuokrasi kiesit ja lähti kasarmia kohti.

Vanhan perheen kanssa vietetty ilta oli juuri sitä, mitä hän oli tarvinnut. Hyvin nukutun yön jäljiltä ajatukset juoksivat kirkkaana, eikä hän tuntenut oloaan lainkaan niin eksyneeksi kuin eilen. Ruthin valmistama erinomainen aamiainen oli myös auttanut asiaa: pekonin ja munien sihinän lomassa tämä oli moittinut Kitiä ja Vickyä, jotka vapaapäivinään keittivät aamulla vain kahvia ja lojuivat sängyssä lueskelemassa, kunnes kokki tuli valmistamaan lounasta.

Yhtäkkiä vaunujen eteen hyppäsi lapsi. Hevonen kavahti pystyyn ja korskui, kuski kirosi. Ethan ehti juuri nähdä lapsen säikähtäneet silmät, kun tämä jo kiiruhti matkoihinsa.

Kuski kirosi niin kovaan ääneen, että se kuului vaunuihin asti. Ethan erotti sanan ‘roskasakki’ ja hymähti. Kuski tuskin olisi uskonut, että hänen kuljettamansa herrasmies oli itsekin hyppinyt vaunujen eteen parikymmentä vuotta takaperin. Se oli vanha temppu, jolla karkotettiin konstaapelit kannoilta. Vuokravaunuja vetävät hevoset olivat kaikki niin ikivanhoja, ettei kukaan niistä tallonut lapsia jalkoihinsa.

Ethan nojasi selkänojaa vasten ja alkoi tehdä listaa päässään. Hänen pitäisi ilmoittautua kasarmille, niin kuin kaikkina muinakin aamuina, ja etsiä jossain vaiheessa esimiehensä käsiinsä. Hän saattaisi tarvita ylimääräistä vapaata hääjärjestelyjä varten.
Sen jälkeen hänen pitäisi sopia tapaaminen Leona-neidin kanssa. Hän ei odottanut sitä: olisi ikävää kertoa tälle, että kihlausta ei tulisi. Hän ei ollut kiintynyt tyttöön, hän tajusi sen nyt, mutta ei hänestä silti ollut mukavaa tuhota tämän toiveita. Ehkä joku hänen armeijatovereistaan kiinnostuisi tytöstä?

Illalla hän menisi isänsä luo, ja antaisi tämän kuulla kunniansa äkillisistä hääjärjestelyistä ja tavasta, jolla asia oli hänelle esitetty. Hän arveli, että isä oli tehnyt parhaansa, mutta hän olisi silti arvostanut vähän aikaisempaa varoitusta, lempo soikoon.
Mutta ehkä isän olikin pitänyt ensin selvittää, huolisiko Kara hänestä.

Ajatus oli epämiellyttävä ja hän työnsi sen syrjään. Sellaisia oli turha murehtia nyt, kun päätös oli jo tehty.

Ajatus kihlauksesta sai hänet muistamaan, ettei hän ollut vielä kosinut Karaa. Hänellä ei ollut aikaa viivytellä: mikään ei olisi varmaa, ennen kuin sormus olisi tukevasti Karan sormessa. Mutta hän ei halunnut tehdä sitä persoonattoman palatsin tyhjillä käytävillä, missä heidän jokaista liikettään vahdittaisiin. Jos hän aikoi mennä naimisiin Karan kanssa, hän tekisi sen heidän säännöillään, eikä kellään pitäisi olla siihen mitään sanomista.

Hän hymähti. Ehkä hänessä oli vielä vähän katupoikaa jäljellä.

Oveen koputettiin ja Vicky voihkaisi.

“Kuka sekopää siellä on tähän aikaan aamusta?” hän mutisi ja vilkaisi kelloa, joka näytti puolta kahtatoista. Kit haukotteli ja kaatoi itselleen toisen kupillisen kahvia.

“Nyt on jo lounasaika”, Ruth sanoi paheksuvasti. “Minä teen teille pari pellillistä keksejä hätävaraksi. Tarkistin keittiön eikä siellä ole mitään leivonnaisia. Millainen se teidän kokkinne oikein on?”

“Vicky syö kaikki keksit”, Kit puolusti kokkiaan. “Emmekä me yleensä kutsu tänne vieraita.”

“Mikä yllätys”, Kara sanoi ja nappasi viimeisen palan paahtoleipää. Vicky murahti mutta marssi ovelle.

Kara mutusti leipäänsä ja pohti, mihin hänen pitäisi ryhtyä seuraavaksi. Hänen pitäisi tietysti lähettää kirje Desserraan ja ilmoittaa, että oli hyväksynyt aranialaisen miehen puolisokseen. Heimot tuskin olisivat tyytyväisiä hänen päätökseensä, ja hän tarvitsi aikaa rauhoitella näitä-

Vicky kiljaisi. Hetkessä he olivat kaikki jaloillaan.

Kara tunnisti huudon. Se ei ollut pelästynyt tai vihainen, vaan varoitus. Se tarkoitti, että heidän muiden pitäisi juosta, kun Vicky ostaisi heille aikaa.

Kukaan heistä ei tietenkään tehnyt niin. Kit oli jo puolivälissä matkalla ovelle, kun Kara ja Ruth vasta nousivat jaloilleen. Kara etsi veitsensä kaapunsa kätköistä, kun Ruth tarttui leipäveitseen. Sen olisi pitänyt näyttää koomiselta, mutta Ruthin ilme vihjasi, että hän osasi tehdä sillä paljon muutakin kuin leikata leipää.

Kuului ällöttävä rusahdus, kun kova ruumiinosa osui johonkin pehmeään. Sitten Kara kuuli tutun huudahduksen ja ryntäsi ovelle. “Vicky, älä!”

Vicky ei kääntynyt edes katsomaan häntä. Hän oli potkaissut nuoren, tummaihoisen naisen jalat alta ja veti tätä hiuksista samalla kun potkaisi toista naista suoraan vatsaan. Kit seisoi hänen takanaan, käsi kurottuneena ottamaan nujerretun naisen vastaan kun Vicky käänsi huomionsa kolmanteen.

“Vicky.” Kara astui ystävänsä taakse ja esti itseään viime tipassa astumasta tämän ja naisen väliin, tietäen kokemuksesta, ettei Vickyä kannattanut koskettaa kun tämä oli keskellä tappelua. “Lopeta. Nuo ovat minun henkivartijoitani!”

“Sinun henkivartijoitasi?” Kit toisti kulmat kurtussa.

“Henkivartijoita?” Vicky toisti. Hän päästi irti pitelemänsä naisen hiuksista, mutta työnsi tätä samalla taaksepäin niin että tämä kaatui kolmannen naisen päälle. “Nämäkö?”

“Ainakin olivat”, Kara sanoi kuivasti ja silmäili vartijoitaan, jotka olivat kaikki jonkin verran kolhuilla. “He ovat pelastaneet henkeni ainakin viidesti.”

Vicky katseli rähjäisiä vartijoita toinen kulma koholla. “Ehkä sinä olet vain todella kömpelö.”

Kara huokasi ja astui tämän eteen, katse henkivartijoissaan. “Oletteko kunnossa?”

“Olemme häpeäksi kansallemme”, yksi vartijoita vaikeroi. “Savira leikkaa kurkkumme auki, kun kuulee tästä.”

“Savira?” Kit toisti ja laittoi veitsensä tuppeen. Vicky ei vieläkään luopunut omastaan.

“Henkivartijoiden päällikkö”, Kara vastasi tyynesti ja kiskoi henkivartijansa jaloilleen. “Hän on aika ikävä tyyppi, mutta osaa hommansa.” Hän pudisteli päätään vartijoilleen. “Älkää surko, ei ole mikään häpeä hävitä Vickylle.”

Vicky katseli naisia epäluuloisesti, ennen kuin lopulta päätti, etteivät nämä enää olleet vaaraksi, ja kääntyi kohti keittiötä.

“Onko kahvia vielä?”

Ethan tuijotteli tuoppia edessään.

Hän tunsi Wilkesin tuijotuksen kasvoillaan, mutta päätti olla välittämättä siitä. Päivä oli ollut raskas, eikä hän jaksanut enää yhtään enempää ihmettelyä. Oli ollut jo tarpeeksi kamalaa selittää rykmentin johtajalle, että hän ei voisi lähteä miestensä kanssa harjoittelemaan pohjois-Araniaan, koska hän oli menossa naimisiin Desermian prinsessan kanssa.

Hän ei edes tiennyt, mitä Kara oli. Prinsessa? Kuningatar? Keisarinna? Tulisiko hänestä keisari?

“Sinä olet menossa naimisiin Desermian prinsessan kanssa?” Wilkes toisti silmät pyöreinä. Ethan hyssytti häntä äkäisesti ja vilkaisi ympärilleen. Kapakka oli tupaten täynnä sotilaita, jotka kaikki olivat syventyneitä omiin keskusteluihinsa,
“Jotain sellaista. Tai siis. Minä olen menossa naimisiin heidän johtajansa kanssa.”

Wilkes nojautui taaksepäin tuolissaan ja tarttui tuoppiinsa. “Kappas helvettiä.” Hän pudisteli päätään. “Kaikkea sitä kuulee. Isäsikö sinut tähän soppaan järjesti?”

Ethan kohautti harteitaan. “Niinkin voi sanoa.”

Hän tajusi yhtäkkiä, ettei ollut kertonut Wilkesille juuri mitään lapsuudestaan ennen sir Arthurin koulua. Tämä tiesi hänen ja Kitin olevan ystäviä, ja oli kerran tavannut Darreninkin, mutta muista hänen ystävistään tämä ei tiennyt mitään.

Vasta nyt Ethan tajusi, että mennessään kouluun hän oli jättänyt vanhan elämänsä kokonaan taakseen. Hän ei ollut ollut enää räsyinen kerjäläinen Aestenin kaduilla, vaan komentaja Malcolmin poika. Hän oli ollut kehno algebrassa ja täysin toivoton runonlausunnassa, mutta hyvä tappelemaan ja niin hän oli  sulautunut helposti rehentelevien, riehakkaiden poikien joukkoon.
Vasta nyt hän tajusi, mitä oli niinä vuosina menettänyt. Niinä vuosina hänellä ei ollut ollut Karaa.

“Joten sinä menet sitten naimisiin.” Wilkesin ääni havahdutti hänet muistoistaan. “Onnea vain sen villikissan kesyttämiseen. Minä otan mielummin aranialaisen ruusun petiini, vaikka onhan niilläkin piikit!”

Ethan katsoi Wilkesiä ja tajusi yhtäkkiä, että tämä oli juuri sellainen mies, jolta hän oli halunnut Karan säästää.

“Minä tunnen yhden sellaisen”, hän sanoi. “Tunnetko Harlowien perheen?”

[Larjus]

Voi apua, laitoin tän uusimman osan lukulistalleni silloin kun se ilmestyi, kun ei ollut heti aikaa lukea, ja tietty mä unohdin sit koko asian 🙈 Eilen kun selailin lukulistaani niin tuli vastaan ja tajusin, etten ollukaan lukenut tätä! Ääääk. Ja anteeksi 😅 Mut nyt mä sit viimein luin! Vähän piti mieleen palautella asioita, joita on tapahtunut, ja että mikäs kuvio tässä nyt onkaan verrattuna muihin Katulapsiversesi tarinoihin. Aika hyvin sitä sitten olikin taas jo tilanteen tasalla ja muisti, missä mennään.

Ruthin valmistama erinomainen aamiainen oli myös auttanut asiaa: pekonin ja munien sihinän lomassa tämä oli moittinut Kitiä ja Vickyä, jotka vapaapäivinään keittivät aamulla vain kahvia ja lojuivat sängyssä lueskelemassa, kunnes kokki tuli valmistamaan lounasta.

Kuulostaa aika unelmalta ♥ Tulispa joku tekemään mullekin lounasta.

Jos hän aikoi mennä naimisiin Karan kanssa, hän tekisi sen heidän säännöillään, eikä kellään pitäisi olla siihen mitään sanomista.

Minkähänlainen spektaakkeli siellä onkaan luvassa sitten On kyllä kiva, että Ethanissa on - niin kuin hän itse asian ilmaisee - "vähän katupoikaa jäljelä", olihan se kuitenkin merkittävä osa hänen elämäänsä, eikä aikuisuuden ja elämäntilanteen muutosten tarvitse tai kuulukaan viedä sitä pois! On kyllä kiva, miten katulapset ovat edelleen osa toistensa elämää ♥

“Minä tunnen yhden sellaisen”, hän sanoi. “Tunnetko Harlowien perheen?”

No niin, ja siitä saa Leonakin sitten itselleen puolison Kylläpä asiat rullaavat mukavasti. Vaikka no, kyllä mulla on silti sellainen tunne, että niin ei ihan loputtomiin kestä, vaan esteitä ja mutkia matkaan on luvassa. Jos tätä oot vielä jatkamassa niin edelleen lukisin mielelläni! Ja nyt ei unohtuis sekään kahdeksi vuodeksi XD