Kirjoittaja: Duzku
Beta: Eräs ystäväni
Ikäraja: S
Genre: Drama
Paritus/Hahmot: Mrs Potter/Mr Potter (Jamesin vanhemmat)
Vastuuvapaus: En omista mitään Rowlingin kynästä lähtenyttä, omistan vain oman haluni toteuttaa itseäni kirjoittamalla. En saa tästä mitään kouriintuntuvaa.
Varoitukset: -
Summary: Pientä kirjeenkirjoittamista äidinrakkaudella ja -mietteillä
A/N:Haasteet:
Velhojen perhepotreetti 3.0 ja
Vuodenaika-haasteen kakkosvolume
Mrs Potter, jonka etunimeksi laitoin joidenkin lähteiden mukaisen Dorean, sekä vuodenajoista syksy
Koetin saada tästä sellaista pientä ja lämpöistä kotificciä. Ja tosiaan, pariin haasteeseen tämä osallistuu.
ÄidinrakkaudellaPihatammen lehdet syöksyivät ikkunankarmien takaa kuin jäähyväisiä huutaen.
"Taivas –" rouva Potter kuiskasi salaman lyödessä koko horisontin pituudelta yhtä aikaa ensimmäisten ikkunalasiin läiskähtelevien pisaroiden kanssa. "Siinä meni pyykki."
Hänen miehensä nosti katseensa senpäiväisestä Profeetasta ja vilkaisi vasten tummaa taivasta kiitävää sukkaparia ja perässä hulmahtelevaa paitaa.
"Kaikilla mahdollisilla tavoilla", hän mutisi. "Paras yöpaitani."
"Kai se olisi vielä pelastettavissa", Dorea huokaisi kirjepaperia silotellessaan.
"Kuka sitä jaksaa."
"Antaa mennä, uuden olisit tarvinnut muutenkin."
Syysmyrskyn raivotessa talon vankkojen seinien ulkopuolella Dorea Potter nosti mustepullon ulottuvilleen ja kastoi sulkakynän punaruskeaan musteeseen.
"Kyllähän se tiedetään", hän hymähti. "James-kulta nostaisi siitä vihreästä musteesta hirveän metelin. Vaikka se onkin suosikkini."
Herra Potter hekotteli sanomalehtensä takana.
"Minä olen Rohkelikko! En mikään Luihuinen!" hän tiuskaisi poikaansa matkien ja naureskeli hetken makeasti.
Rouva Potter pudisteli päätään. Suvaitsevaisuus oli asia, jonka hän tahtoisi takoa poikansa päähän mitä pikimmin. Vaikka tätä rakastikin. Rakasti vallan suuresti. Äidinrakkauteen vain tahtoi kuulua tietynlainen ohjaaminen. Pieni rakkaudella selittyvä halu opettaa pojalle asioita, joilla saisi paremman elämän.
Dorea huokaisi. Salamoita taivaalla ja rakkautta rinnassa – kuin silloin nuoruudessa aikanaan. Oli harmi, ettei Tylypahkassa ollut lomia syksyllä. Jamesin olisi tahtonut välillä kotiinkin. Kuten myös Siriuksen, sen mahdottoman vallattoman pojanklopin. Mustahiuksisen hurmurin, päästä terävän ja luonteeltaan vaikeuksia haalivan... Vaikka samanlainenhan Jameskin oli.
Kielen naksautus sai Charluksen keskittymisen herpaantumaan sotaa poliittiselta kannalta käsittelevästä artikkelista. Oli oikeastaan vaikea muistaa sotaa omassa kotonaan, turvassa, keskellä tätä syksyä, kun ukkosmyrskykin näytti suuremmalta uhalta kuin sota Pimeyden voimia vastaan.
Äitinä Dorea toivoi jo yksin poikansakin takia, ettei mitään sotaa olisi. Nuoruuteen sellainen jättäisi väistämättä arvet. Olkoonkin pintanaarmu taikka syvempi leikkauma luuhunkin saakka, yksikään äiti ei toivonut lapselleen sellaista.
Ja nyt Jamesilla vihdoin oli seurustelukumppanikin. Se punatukkainen, kaunis neitokainen – äiti kyllä tiesi, siivosihan hän lomien jälkeen poikien huoneen. Jamesilta oli saattanut jäädä muutama kuva tyynyn alle, viikkokausia vanhojen lakanoiden mutkaan.
Vaikkakin, Jamesin edellistä kirjettä lainaten;
hän suostui vasta yksille treffeille, ei siis mitään sen kummempaa, äiti, älä ole huolissasi. Dorea luki sanan
vielä rivien välistä. Hänen kaunis poikansa. Ja sen tytön hän tahtoisi nähdä ennen lähtöpäiväänsä.
Rakas James,
ja sano terveisiä Siriukselle. Ja muille pojille, tiedän, että he todennäköisesti ovat vieressäsi lukiessasi näitä rivejä.
Dorea katsoi ikkunasta ulos. Vaahtera taipuili lähes vaakasuorassa rankkasateessa kuin trapetsitaiteilija sirkusteltan kattokankaita vasten. Pyykki oli kieltämättä auttamattomasti mennyttä.
Meillä isäsi kanssa menee hyvin, kuten aina. Rakastamme sinua, kuten aina. Dorea hymyili.
Sinulla varmaankaan ei ole ongelmia Johtajapojan tai huispauskapteenin tehtävissä, etkä ole mitään hurjuuksia tehnyt, koska olemme saaneet vain kaksi kirjettä tässä lukuvuoden alussa.
Salama valaisi ulkopuolisen maailman muutamaksi sekunnin sadasosaksi. Vierivä jylinä kaikui sekunteja myöhemmin. Dorean mieleen tulvahti taas sota ja ihmisen haavoittuvaisuus –
Pysy turvassa.
Kynänkärki seisahtui pergamentille ohikiitäväksi hetkeksi ja ehti silti jättää jälkeensä syvän tummanpunaisen läikän. Sitä olisi mahdoton hinkata pois, Dorea ei edes yrittänyt. Sauva lojui jossain sohvapöydän rojujen kätköissä.
Onnittelumme elämänkumppanin löytämisestä.Dorea lisäsi pilke silmäkulmassa.
Rakastamme sinua aina,
Rakkaudella, äitisi.
P.S. Isäsi käski voittaa tupamestaruuden tänäkin vuonna. Ja huispausmestaruuden.Ei Charlus mitään ollut sanonut. Mutta James tulisi siitä onnelliseksi, joten mitä väliä sillä sitten oli. Eihän James muutenkaan osannut hävitä.
James saisi joskus saada näpeilleenkin. Oppisi samalla kunnioitusta ja olisi myös mukava kuulla omankin entisen tuvan menestyvän.
P.P.S. Kaunis syksy tänä vuonna, eikö sinustakin?Ja kirje jäi niinkin lyhyeksi.
Dorea katsahti riehuvaa syksyä. Lentävät lehdet muistuttivat niitä kouluaikoina lumottuja pergamenttilennokkeja, taivas oli synkkä kuin
tyrmän katto. Ikkunalasia valuvat vesivanat rikkoivat maisemaa. Itkevä taivas, Dorea muisteli jostain. Itkevä taivas ja ärjyvä viha...
P.P.P.S. Siriukselle: Sinuakin rakastetaan. Paljon.Dorea puhalsi musteen kuivaksi ja päiväsi kirjeen. Pöllö saisi kiikuttaa sen heti sateen laannuttua.
Aina ei tarvittu romaania, jos ymmärsi muutamastakin lauseesta.