Tekijä: Ben eneth
Nimi: Taikuuden alkeet
Paritus: Harry Potter/Albus Dumbledore
Ikäraja: S. Kuvannee lähinnä hienotunteisuuden tasoa.
Tyylilaji: draama
Disclaimer: Kaikki hahmot ovat Rowlingin, jonka suurin saavutus on tämän fikin päähenkilö.
Kuvaus: Tämä on one shot hämärästä, hyvin hyvin vaikeasta oppitunnista.
A/N: En ole pitkään pitkään aikaan kirjoittanut Finiin mitään: liekö syynä taannoisen muuton aiheuttama hässäkkä. Nyt teki kuitenkin mieli palata vanhaan rakkaaseen Finiin tämän fikin myötä. Luullakseni täällä on ihmisiä, jotka arvostavat Tylypahkan rehtoria yhtä paljon kuin minä.
Tämä tarina, joka ei ole lyhyt eikä pitkä, syntyi osana laajempaa suunnitelmaa, ja siksi lukijasta saattaa tuntua, ettei sillä ole vääjäämätöntä alkua tai loppua. Se on kuitenkin oma kokonaisuutensa: halusin laittaa sen esille, koska minusta Harryn ja Dumbledoren suhde on kirjoissa kipeä ja kaunis ja halusin kokeilla onnistuisiko tuon suhteen vieminen vähän pidemmälle kaikkea tuosta kauneudesta menettämättä. Toivoakseni lopputulos on rauhallinen, levollinen tarina. (Ja täytynee mainita, että se syntyi kauan ennen tiettyjä Rowlingin tekemiä paljastuksia!)
Kommentit ovat, kuten aina, enemmän kuin tervetulleita.
Taikuuden alkeet
(Harryn kuudes kouluvuosi on alkanut Albus Dumbledoren pitämillä yksityistunneilla, joiden aikana tämä vähä vähältä raottaa ikkunaa lordi Voldemortin salattuun elämään. Mutta eräänä iltana rehtori ilmoittaa Harrylle, että tulevaisuuden varalta hän aikoo pitää tälle myös toisenlaisia yksityistunteja; ja Harryn itsepintaisiin kysymyksiin hänen ainoa vastauksensa on: ”Minä aion näyttää sinulle palasen maailmaa sellaisena kuin sen itse näen." Harryn ainoa ongelma on, että Dumbledoren katsominenkin tekee kipeää kerta kerralta enemmän, eikä omituisten kristallinkirkkaiden kaikujen kuunteleminen rehtorin kansliassa edellisellä tunnilla ole juurikaan parantanut asiaa.)
”Nähdään.”
Harryn musta viitta kahahti hänen kadotessaan Rohkelikkotornin muotokuva-aukosta. Ronin ja Hermionen kiinteät katseet seurasivat häntä ja viipyivät hyvin kauan ovessa, josta hän oli mennyt. Sitten ystävykset katsoivat toisiinsa ilmeettömästi tavalla, joka osoitti heidän kummankin ajattelevan samaa. Oleskeluhuoneen takkatuli tanssi Hermionen tuuheissa hiuksissa, kun Ron kääntyi huokaisten takaisin tuolissaan ja tarttui lähettiin, jota oli ollut siirtämässä.
”Onko hänellä kaikki hyvin?” hän kysyi varovasti kaataessaan lähetillään Hermionen tornin. Tyttö kohautti olkapäitään ja mutristi suutaan Ronin lähetille. Ron ei tuntunut edes näkevän pelilautaa vaan näytti entistä huolestuneemmalta. ”Tai siis, hän on nykyään aina jotenkin synkän näköinen lähtiessään Dumbledoren luokse.”
”Hän on vain juuri oppinut, että on rajoja, joita ei voi ylittää”, Hermione vastasi tyynesti ja siirsi toista torniaan kolme askelta oikealle. ”Eikä ole oppinut hyväksymään sitä.” Hän vilkaisi Ronia syrjäkarein. ”Hän ei kerro meille kaikkea.”
”Mitä tuo tarkoitti?” Ron kysyi ja rypisti otsaansa.
”Se tarkoitti sitä, että Harry soutaa vettä joka on liian laaja meille. Mutta se ei ole tärkeää, enkä minä tiedä mitään, mikä ei kuulu minulle. Me autetaan ja tuetaan häntä joka tapauksessa, eikö niin?”
Takkatuli sai heidän hiuksensa hehkumaan hämärässä. Liekkien valaisemassa huoneessa oli hiljaista.
”Totta kai”, Ron sanoi varmasti samalla kun hänen kuningattarensa iski Hermionen kuninkaan tainnuksiin ja liekit aloittivat kuolintanssin pöydälle kaatuneilla valkoisilla nappuloilla.
Samaan aikaan Harry harppoi ylös portaita, jotka johtivat Tylypahkan rehtorin työhuoneeseen. Hänen ei tarvinnut koputtaa: ovi liukui ääneti auki hänen kävellessään sitä kohti, ja hän astui varovasti sisään.
Dumbledore seisoi huoneen keskellä tummansininen ulkoiluviitta yllään ja kiinnitti parhaillaan sen hopeasolkia näköjään huomaamatta vieraansa saapumista. Harry pysähtyi hengitystään pidätellen ovelle ja antoi katseensa viipyä hetken Dumbledoren hopeanhohtoisissa hiuksissa, jotka valuivat tämän yönsinisille olkapäille kuin kuohuva vesiputous.
Samalla Harry päätti, että maailmassa ei ollut mitään salaperäisempää kuin kauneus. Ja mitä oli kauneus? Voimaa, valtaa, valtaa taivuttaa maailma mieleisekseen, lukemattomien vuosien suomaa viisautta, valkoista kuin lumi; ja hymy, joka oli jokaiselle ihmiselle erilainen. Ja samalla hän oli varma, että vain hänelle, Harrylle, se lahjoitettiin aina yhtä salaperäisesti: tavalla, jota kukaan muu ei olisi voinut ymmärtää.
Kunpa sinä koskettaisit minua, Harry ajatteli tuijottaessaan häntä lamaantuneena. Hipaise minua edes ajatuksen verran.
”Mitä sinä mietit, Harry?” Dumbledore kysyi hyväntuulisesti. Hän oli lopettanut solkiensa korjailun.
”Minä ajattelen, että sinä olisit voinut varata meille matkamusiikkia”, Harry sanoi häkeltymättä vähääkään. ”Täällä on... hiljaisempaa kuin viimeksi.”
Dumbledore katsoi häntä kiinteästi vähän aikaa ja nauroi sitten pehmeällä äänellä. Melkein ovelasti, Harry ajatteli.
”Minua ilahduttaa, että arvostat sitä voimaa, joka musiikilla on”, Dumbledore sanoi aurinkoisesti. ”Totta puhuakseni en tunne itseäni suurempaa torvimusiikin ystävää. Mutta pelkäänpä, että tänään joudumme siirtymään uusille metsästysmaille; tutkimusmatkamme on näet vasta alussaan.”
Dumbledore astui ovelle ja avasi sen.
”Itse en osaa laulaa nuottiakaan”, hän selitti hymyillen valloittavasti. ”Kerran tosin osallistuin yhteislauluun käydessäni eräässä jästiompeluseuran kokouksessa. Minulle esitetyistä hienovaraisista vihjauksista päättelin, että minun kannattaa ohjata ponnistukseni muihin päämääriin... Sinun jälkeesi, Harry.”
He astuivat linnan ovista pimeälle pihamaalle, eikä Harry hytissyt kylmästä, vaikka hänellä oli yllään vain ohut koulukaapunsa. Dumbledore oli hänen viittansa, kuten niin usein ennenkin.
”Mihin me menemme, rehtori?” Harry kysyi.
”Kiellettyyn metsään”, Dumbledore vastasi. ”Tänä iltana on juuri sopiva hetki haukata vähän happea tunkkaisessa kansliassani istumisen sijaan.”
Jotenkin Harrysta tuntui, että tunti ei rajoittuisi hengitysharjoituksiin. Mutta hän ei välittänyt mistään saadessaan kävellä siinä Dumbledoren vieressä, tuulen kevyesti tanssiessa heidän hiuksissaan. Ilta oli viileä, viileä kuin henkäys, ja tähdet tuikkivat heidän yläpuolellaan kuin taivaalle levitetty hopeahiekka. Harryn täytyi kiirehtiä askeliaan pysyäkseen Dumbledoren askelten tahdissa.
He kävelivät ääneti Hagridin mökin ohi ja lähestyivät metsänreunaa. Harryn valtasi vähitellen omituinen uneliaisuus, ja hän unohtui huomaamattaan kuuntelemaan heidän askeltensa hiljaista ääntä kuivuneessa ruohossa.
Askel, pehmeä askel, askel.
Pehmeä askel, askel, askel. Aivan kuin heidän jalkansa eivät edes koskettaisi harmaata ruohoa…
“Minä tulin tänne kerran sinun äitisi kanssa”, Dumbledore rikkoi äkkiä hiljaisuuden. Huomautus lausuttiin aivan varoittamatta, ja Harry horjahti niin pahasti, että oli kompastua. Dumbledore pysähtyi ja hetken näytti melkein siltä kuin hän olisi halunnut tarttua Harryyn ja vetää hänet lähemmäksi itseään. Mutta hän vain odotti Harryn hengityksen tasaantumista, ennen kuin lähti liikkeelle ja jatkoi:
”Siitä on nyt seitsemäntoista vuotta, sinulle varsin merkityksellinen luku... Sinun isäsi ja äitisi kävivät syntymääsi edeltävänä keväänä katsomassa vanhaa kouluaan, ja minä pyysin äitiäsi tänne seurakseni pienelle iltakävelylle. Se oli melko pitkä keskustelu, en usko, että vanhat koulumuistot kiinnostavat sinua; mutta muistaakseni kävelimme juuri tällä samalla polulla.”
Varjot ympäröivät heitä odottavan hiljaisuuden vallitessa, ja Dumbledore katsahti Harryyn hymyillen lempeästi puolikuulasiensa läpi. Hänen hymynsä pehmeni entisestään hänen huomatessaan, miten kalpeaksi Harry oli käynyt.
”Me kävelimme tässä pimeässä paikassa, joka yleensä tunnetaan vain kauhuistaan, emmekä välittäneet niistä vähääkään. Emme yksinkertaisesti puhuneet muusta kuin päivänvalon asioista, ja luulen, että ymmärsimme hyvin toisiamme. Mutta muistan, mitä äitisi sanoi juuri ennen kuin käännyimme takaisin. Muistan, että hän hymyili minulle iloisesti – äitisi oli hyvin iloinen ihminen, Harry – ja sanoi: ’Minä toivon, ettei lapseni koskaan tule pelkäämään pimeää’. Mitä siihen sanot?”
Harry nielaisi pari kertaa, ennen kuin vastasi.
”Minä luulen, että te puhuitte jostain, mitä minä en voi ymmärtää, ennen kuin tämä ilta on ohi.”
”Kuten tavallista, näkösi on hämmästyttävän tarkka”, Dumbledore sanoi hymyillen. ”Ja tänä yönä me tosiaan puhumme valosta ja sen sisaresta, pimeydestä.”
He olivat ehtineet syvälle Kiellettyyn metsään, jonka puiden alta varjot ojentautuivat heitä kohti kuin nälkäiset käsivarret. Ja yhä he kävelivät, eikä Dumbledore horjunut, vaikka pimeys oli levittäytynyt heidän jalkoihinsa kuin matto.
”Me puhumme yleensä pimeyden voimista vapisten”, Dumbledore sanoi rauhallisesti, ”tai ainakin suurin osa meistä puhuu, ja usein siihen on aihetta. Mutta teemme vääryyttä itsellemme ja pimeydelle, jos pelkäämme sitä sen itsensä tähden. Minä en yritä suojata sinua siltä, vaan pelolta, sillä pelosta kasvaa vain lisää mustuutta, ja tässä metsässä se voi syödä ihmisen sisältäpäin. Ja haluan sinun näkevän, ettei elämänlankasi ole riippuvainen tämän maailman valosta tai pimeydestä.
”Tämä metsä on ottanut meidät vastaan. Nyt meidän asiamme on valaista se.”
Harry oli kuunnellut Dumbledoren sanoja kuin ne olisivat olleet viileän veden solinaa. Hän laski edelleen heidän askeliaan, jotka olivat muuttuneet tuhansiksi, ja jokaisella askeleella hänen jalkansa nostattivat maasta yhä suurempia valopilviä, jotka levisivät heidän eteensä kuin pöly.
”Sinä et näe tästä pimeydestä viiruakaan”, Harry kuiskasi ja käänsi hehkuvat silmänsä Dumbledoreen.
”En, myönnän sen”, Dumbledore sanoi. ”Ja tavallaan minä kadehdin sinua, joka tällä hetkellä koet jotakin kauniimpaa kuin minä osaan kuvitellakaan.”
”Tähdet ovat kadonneet, enkä minä silti pelkää”, Harry sanoi hitaasti. ”Tämä mustuus onkin siis vain jonkinlainen kaapu, joka minun täytyy vetäistä pois valon päältä?”
”Sinä olet todellinen pimeän lapsi”, Dumbledore sanoi ja hymyili. ”Mutta vasta minun iässäni opitaan todellinen yö. Tule.”
Puut kehystivät kattona heidän kulkemaansa käytävää, ja nostaessaan katseensa Harry näki niiden latvojen hitaasti hulmahtavan valkeaan liekkiin kuin soihdut sitä mukaa, kun he kävelivät niiden ohitse. Ja kun he lopulta pysähtyivät tien päättävän metsäaukean keskelle, valo oli kasvanut täyteen mittaansa ja säkenöivä valkeus hohti heidän ympärillään laskeutuen kaikuvana holvina heidän ylleen ja niellen heidät sisäänsä. Joka puolella valkeuden keskellä säihkyi kipinöiviä vihreitä valopisteitä, kuin unestaan heränneitä jalokivenkaltaisia tulikärpäsiä; ja Harrysta tuntui, ettei heitä ympäröinyt tuli, vaan valo, joka paloi.
Dumbledore astui Harryn taakse ja viittasi kädellään ylöspäin, holvin kattoa kohti.
”Tuolla ulkona odottaa pelko, joka voisi tukehduttaa ihmisen hengiltä”, hän sanoi ja laski varoittamatta molemmat kätensä Harryn hartioille.
Hitaasti hän käänsi Harrya, niin että heidän kasvonsa kohtasivat metsän reunan sen kaikista suunnista. Puiden latvat olivat nyt hukkuneet liekehtivään loimuun, joka poltti valon ja pimeyden rajan olemattomiin, mutta Harry sulki silmänsä tunteakseen ainoastaan Dumbledoren vahvat, pehmeät kädet harteillaan, ja niiden kosketus poltti häntä kuin tuli ja kylmäsi häntä kuin jää.
Minä näytän sinulle maailman sellaisena kuin itse sen näen. Harry ei ollut enää varma halusiko nähdä.
Dumbledore lakkasi pyörittämästä Harrya ympäri, mutta ei irrottanut käsiään.
”Näetkö valon, Harry? hän kuiskasi.
Säkenöivä valkeus alkoi käydä kestämättömäksi. Harry puristi kätensä nyrkkiin ja käännähti kiivaasti ympäri kohtaamaan Dumbledoren silmien levollisen katseen. Hän tuijotti vanhaa miestä kuin vauhkoontunut peto.
Kyllä, hän ajatteli hurjasti. Sinä – olet – valo.
Sitten hän ei kestänyt enempää. Viimeinen, mitä hän tunsi valon paetessa silmistään, oli voimakkaiden käsien ote, joka ehti tarttua häneen juuri ennen hänen vaipumistaan hervottomana maahan.
Jos loppu on mahdollinen
