Nimi: makea kuin auringon kypsyttämät ahomansikat
Ikäraja: K-11
Paritus: Stiina/Aliisa
Genre: historiallinen femme
A/N: Tämä ei oikeastaan selvästi liity mihinkään aikakauteen, mutta kaiketi jonnekin 60-luvulle sitä olin mielessäni miettinyt. Mutta kaipa sen voi nähdä sopivan melkein minne vain 1900-luvulla, ehkä jopa ihan nykyaikaankin! Oikeastaan on siis ihan vaan lukijan mielessä, että minne sen haluaa sijoittaa. Käytetty
etydi, osallistuu Etydihaasteeseen. Kirjoittaminen on takunnut viime aikoina pahemman kerran, mutta tuntuu hyvältä saada edes jotain aikaiseksi pitkästä aikaa!
makea kuin auringon kypsyttämät ahomansikat
”Vai meni se kuolemaan”, Mailis huokaa ja nojaa kuokkansa varteen. ”Eihän se ollut…, mitä, jotain viidenkymmenen. Nuorina tuppaavat nykyään menemään, ei mahda mittään.”
Stiina nyökkää ja katsoo kauemmas, jonnekin kuusiaidan toiselle puolelle, vaikkei aidasta läpi näekään. Piti tulla Mailikselle vain perunoita tarjoamaan, mutta juoruamiseksihan se meni.
”Kuulitko mikä sen vei sitte? Aapo oli kuitenkin hyvä ukko, ei kai se juomariks ruvennu?”
”Tuskinpa”, Stiina kohauttaa olkapäitään. ”Kirkolla vaan kuulin, että hautajaiset on tulossa. Varmaan joku sairaskohtaus.”
”Susta ei kans mitään saa irti”, Mailis nauraa ja ottaa vastaan tarjottua perunaämpäriä. Hän jättää kuokkansa oman peltoplänttiinsä kiinni seisomaan ja askeltaa sitten hitaasti kohti maakellaria. ”Mitä sulle sais olla? Mulla olis punajuurta ja hilloa. Omenahilloo, tein just.”
”Kaikki käy.”
”Eiku sano ny! En mää tääl rupee koko päivää seisomaan!” Mailiksesta kuuluu enää ääni, muu osa on kadonnut kellarin uumeniin. Stiina vaihtaa asentoa jalalta toiselle.
”Omenahillo käy”, hän lopulta sanoo ja Mailis vastaa jotain, kaiketi hyväksyy valinnan. Syyskuun alkuviikon sää on vielä melko leppoisa, mutta pian alkaa ilma kylmetä, Stiina tietää.
”Onko siitä tein Viljamista kuulunu jotain?”
”Hyvin menee, asuu samassa paikassa Virtasen ja Alajoen kanssa.”
”Aijai, niistä en kyllä niin menis vannomaan, mutta kai Viljamilla sen verran on järkeä päässä, ettei ihan hulluuksiin lähde”, Mailis tulee ulos kellarista ja ojentaa hillopurkin Stiinalle.
”Ensimmäinen meidän suvusta, joka on päässyt yliopistoon”, Stiina huokaa ja katsoo hillopurkkia.
”Hyvän pojan sää oot kasvattanu, älä murehdi”, Mailis vakuuttaa, nyökyttelee niin, että päässä oleva huivi on tipahtaa takaraivolle. ”Ja vielä kun se Ottokin meni jäämään sinne sotaan.”
”Niin…”
”Kyllä se Viljami sieltä vielä tulee ja saat olla ylpiä!”
”Niin.”
”Mutta kuka se nyt Aapon tontille tulee? Kuka järjestää hautajaiset?” Mailis asettuu ähkäisten istumaan puutarhakeinuunsa ja taputtaa viereensä. Stiina asettuu viereen istumaan ja Mailis lykkää jalallaan hieman vauhtia keinuun, joka narisee liitoksistaan.
”Eivät sanoneet.”
”Ei sillä vaimoa enää ollut, se kuoli jo vuosia sitten. Kyllähän sää Annan tunsit?”
”Anna oli paljon vanhempi”, Stiina mumisee ja pyörittelee hillopurkkia kädessään.
”Ai niin!” Mailis läppäisee kädellään polveen. ”Sää oot niin nuori vielä, sait Viljamin niin nuorena.”
”Kuusitoista. Ja nyt se on jo opiskelemassa.”
”Ja sinä et oo edes neljääkymmentä vielä, herranjeesus.”
”Aika rientää”, Stiina hymyilee vaisusti. Tuntuu kyllä vanhemmalta. Tuntuu kuin vuodet painaisivat kasaan ja peilistä katsoisi joku, joka on vuosikymmeniä vanhempi, muttei viisaampi.
”Eikun perhana”, Mailis tuhahtaa. ”Olihan Aapolla se tytär.”
”Ai?”
”Joo, äpärätytär oli, mutta se likka läks sen naisen kanssa kaupunkiin. Siitäkin on jo aikaa. Se oli ennen ku Aapo oli naimisissa sen Annan kanssa. Tai oliko just menny naimisiin. Kuitenkin. Sai sen naikkosen raskaaksi ja lapshan siitä tuli. Ei oo sen koommin näkynyt, mutta ehkä se siellä alkaa näkyä, jos se sun naapuriin tulee. Te ootte niin lähellä siel, eikä oikein kettään muuta lähistöllä. Aatella, mikset sääki jo muuttais lähemmäs sieltä, ihan keskellä mettää vaan itekses.”
”Selviän kyllä.”
”Aina saa tänne tulla, jos aika tulee pitkäks, mää ja Martti autetaan kyllä.”
”Kiitos Mailis”, Stiina hymyilee ja nousee ylös. Mailis jää vielä keinuun istumaan, kun Stiina polkaisee pyörällään tienristeykseen ja siitä vasemmalle. Talojen ketju alkaa harveta, kun hän menee kauemmas asutuskeskittymästä ja puusto tihenee, kun hän jatkaa kuoppaisella hiekkatiellä eteenpäin.
Tuuli osuu kasvoihin, mutta tähän aikaan vuodesta se on vielä lämmintä. Hillopurkki kolisee pyörän etukorin reunoihin, mutta ei onneksi lennä pois matkasta. Tällä tiellä ei ole koskaan vielä näkynyt petoeläimiä, mutta tuskin ne kaukanakaan ovat. Hän ei halua tahallaan jäädä tänne seisoskelemaan. Sitä paitsi, kotona odottavat kaikki hommat.
Hän on jäänyt yksin asuttamaan heidän pientä tonttiaan. Oton kanssa he olivat torpan siihen rakentaneet, kun olivat olleet nuoria ja niin aikaansaavia, pieni vauva mukana. Olihan sitä hieman katsottu, kun lapsi oli syntynyt jo ennen kuin aamenta oli tuskin ehditty sanoa ja he olivat olleet niin nuoria, mutta rakkaus oli säilynyt kaikki ne vuodet. Ei se ollut ollut vain nuoruuden hairahdusta. Otto oli päässyt sahalle töihin ja Stiina oli ollut kotona hoitamassa lasta ja pientä maatilkkua.
Sitten oli tullut sota ja Otto oli jäänyt sinne, ilmoitettu kuolleeksi jonnekin sinne Neuvostoliiton puolelle ja sieltä tuskin häntä saisi takaisinkaan. Viljami oli ollut niin nuori, tuskin kunnolla ymmärtänyt asiaa, mutta oli joutunut hänkin nuorena jo aikuistumaan. Oli ollut sahalla töissä, samoissa töissä kuin isänsä ja saanut sen verran rahaa sukanvarteen, että oli ensin lähtenyt lukioon ja nyt aloitti yliopistossa isossa kaupungissa.
Stiina oli jäänyt tänne, ei hän missään muuallakaan enää osannut olla. Talo oli onneksi suhteellisen pieni ja hän selvisi sen kanssa yksinkin. Hän oli vielä myös melko nuori, hieman vajaa neljänkymmenen ja sai leskelle tarkoitettua eläkettä, jonka turvin sai ostettua tarpeellisia tavaroita. Kauppa-auto kävi muutaman kilometrin päässä pari kertaa viikossa, sieltä sai ostettua ruokaa ja välillä he kävivät Mailiksen kanssa Martin kuskaamana kaupungissa isommin ostoksilla.
Hän oli tykästynyt tonttinsa rauhaan. Toisella puolella alkoi metsä, toisella naapurin pellot. Hänellä oli muutamia omenapuita, jotka nyt olivat jo tyhjennetty ja niiden sato laitettu hilloksi tai kuivattu. Hänellä oli viinimarjapensaita, perunoita ja porkkanoita. Hieman kaalia, vaikka se myös välillä meni huonoksi, eikä hän ollut varma, minkä takia. Yksi vuosi halla vei kaiken ennen kuin ehti tehdä mitään.
Heillä ei ollut karjaa, vaikka se olisi ollut luontevaa. Muutama kana oli, ne kuopsuttelivat pihan laidalla olevassa kopissa. Hevonen oli myös jäänyt sotaan, eikä Stiina itse tarvinnut sellaista. Hän oli saanut hommattua itselleen pyörän ja sillä pääsi kätevästi paikasta toiseen.
Stiina vie Mailikselta saamansa hillon kellariin pimeän suojiin ja seisoo hetken pihamaalla. Ilmassa tuoksuu jo syksyn tulo, tippuvat lehdet ja saapuva kylmempi ilma. Kohta olisi pimeää, pakkasta ja pitkä talvi edessä, mutta vielä hetken hän saisi olla rauhassa.
Rauhaa kestää neljä päivää, kun yhtäkkiä pikkutietä pitkin pomppii musta taksi. Stiina on ulkona antamassa kanoille ruokaa, kun taksi menee hitaasti ohi, selvästi yrittäen varoa kaikkia kuoppia. Se on Ruohosen Vilho kylältä ja Stiina nostaa kätensä tervehdykseen. Hän ei erota, kuka takapenkillä istuu, mutta hän arvaa kyllä, kun taksin ääni sammuu nopeaan. Naapuriin on saapunut joku.
Aapo oli pitkään ainut naapuri, joka näillä kulmilla oli ja tuntuikin oudolta, että mies oli menehtynyt äkillisesti.
Stiina seisoo pihalla, kanojen ruokakuppi unohtuneena toiseen käteen ja kuulostelee ääniä. Naapuriin on muutama sata metriä, tontit ovat mitä luultavimmin joskus olleet saman suvun omistuksessa, ja hyvällä säällä sieltä kuuluu ääniä myös Stiinan pihalle.
Nyt kuuluu taksin oven pamaus, miehen ja naisen kaukaiset äänet, jotka ovat niin hiljaiset, ettei sanoja erota. Auton ovea pamautellaan taas, sitten auto hyrähtää käyntiin.
Muutama minuutti ja Vilho pysäyttää Stiinan risteykseen. Rööki, ihan juuri sytytetty, roikkuu suupielestä, kun hän viittoo Stiinaa luokseen.
”Siellä se nyt on. Aliisa. Aapon muksu.”
”Ai?” Stiina vilkaisee naapuriin suuntaan ja Vilho karistaa tuhkat tupakan perästä ulos.
”Järjestää hautajaiset ja asuu talven täällä, niin se meinas.”
”Oho. Aika…”
”Kunnianhimosta?”
Stiina hymähtää. ”Hämmentävää. Täytyy käydä vierailulla.”
”Oli tää varmaan shokki sillekin. En jaksa uskoo, et Alpoa olis pahemmin yhteydenpito kiinnostanu.”
”Tuskinpa”, Stiina myöntää. Viljo nyökkää ja surauttaa autollaan pois. Stiina jää kuuntelemaan katoavan auton ääntä.
Kaksi päivää hän saa vietettyä itsekseen, mutta sitten hänestä tuntuu, että velvollisuus kutsuu. Tyhjin käsin ei oikein osaa mennä, joten hän tekee pienen omenapiirakan. Aliisa, hän tapailee nimeä mielessään.
Hän painaa ovensa kiinni ja ottaa pitkän henkäyksen syysilmaa. Hermostuttaa, mutta pakko tämä on tehdä. Ehkä hän näyttää kamalan vanhanaikaiselta kaupunkilaisen mielestä? Ehkä naapuri onkin kovin ylimielinen?
Stiina astuu tielle ja kävelee välimatkan umpeen, kunnes hän seisoo Aapon pihalla. Tai Aliisan piha se nyt taitaa olla. Siellä näyttää tutulta, uusi naapuri ei ole ehtinyt tehdä muutoksia.
Omenapiirakka painaa käsissä, kun hän nousee matalat rappuset ja koputtaa oveen. Ensin ei kuulu minkäänlaista ääntä. Stiina koputtaa uudestaan. Lopulta kuuluu askelia ja ovi raottuu.
”Juu?”
”Hei”, Stiinan ääni on karhea. ”Stiina Peltojuova tuosta naapurista. Toin omenapiirakkaa”, hän sanoo, vaikka saa sen kuulostamaan melkein kysymykseltä.
Ovi avautuu kunnolla ja Stiina näkee ensimmäisenä hymyn. Se on lämmin ja kutsuva, hieman hämillään, mutta kiitollinen.
”Hauska tutustua! Tule peremmälle, tule vaan!” nainen on pitkä, melkein pään Stiinaa pidempi ja hänellä on mustat housut ja vaalea paita. Niin kovin modernia, että Stiinaa melkein hävettää omat vaatteensa. Nuhjuuntunut hame, jota on paikattu ja kavennettu ja raidallinen paita.
”Olipas hauska, että pääsit. Ajattelin minäkin tulla, mutta tässä on nyt-”, Aliisa johdattaa Stiinaa sisälle ja levittelee käsiään.
Tavaraa on joka paikassa. Kaappien ovet ammottavat avonaisina ja keittiön pöydälläkin on montaa eri näköistä kippoa ja kuppia.
”Sinulla on kova homma tässä”, Stiina saa sanottua ja yrittää muistella, millaista täällä oli Aapon aikana. Aliisa on niin kovasti erinäköinen isänsä kanssa, joten hän on luultavasti perinyt suuren osan ulkonäöstään äidiltään.
”Onhan se, mutta tavallaan kai… jotenkin se on terapeuttista. Voikohan niin sanoa? No, sanoin jo! Isäukko se tykkäsi näköjään säilöä kaikenlaista. Otatko juotavaa? Viimevuotista mehua löytyi kellarista. Istu nyt alas kiireemmäks aikaa!” Aliisa ei jää kuuntelemaan Stiinan vastausta, vaan kaataa jo mehua kannuun ja vettä perään. Pieni sirotus sokeria päälle ja sekoitus. Juoma jää pyörimään läpinäkyvään kannuun, kun se jo kärrätään pöydälle. Aliisa siirtelee tavaroita pois tieltä, jotta he molemmat mahtuvat pöydän ääreen.
”Näyttää hyvältä”, Aliisa kehuu katse piirakassa ja sanat lämmittävät Stiinaa. Tuntuu hyvältä saada kuulla kauniita sanoja. ”Todellakin”, ja nyt katse on kohotettu Stiinaan, silmät tuikkivat ja Stiinan on laskettava katse, kun hän tuntee poskiensa kuumentuvan. On pakko ajatella jotain muuta, siihen hän on tottunut.
”Hyvä omenasato tänä vuonna”, hän vastaa ja keskustelu siirtyy eteenpäin.
Ja sillä tavalla Aliisa saapuu Stiinan elämään. Hän ujuttaa itsensä Stiinan arjen keskelle, ensin hieman ja lopulta niin, ettei Stiina tiedä, mitä teki ennen.
Aliisa tekee siitä kaikesta niin helppoa. Syksy hämärtyy heidän ympärilleen, kun Aliisa käy läpi isänsä vanhaa taloa ja Stiina käy hänen luonaan. Ensin keksien tekosyitä, lopulta vain koputtaen oveen, kunnes ei tee sitäkään.
Välillä Stiina tulee auttamaan. He raivaavat ulkorakennusta, kun Stiina on saanut kanansa ruokittua ja istuvat verannalla illansuussa, kun hyttyset pyörivät ympärillä ja kylmä hiipii takin alle. Stiina kertoo kylän kuulumisia, kertoo pojastaan, hänen kuulumisistaan ja Aliisa kertoo aikaisemmasta työpaikastaan, harrastuksistaan, matkastaan Ruotsiin. Niin kaukana Stiina ei ole koskaan käynyt. Se kuulostaa kaukaiselta, mutta Aliisan silmät kimaltavat innosta, kun hän kertoo Tukholman rakennuksista ja kahviloista. Siellä ei sota näy samalla tavalla kuin Helsingissä, hän sanoo ja Stiina nyökkää, vaikkei tiedäkään. Helsingissäkään hän ei ole käynyt.
Stiina tietää, että keväällä Aliisa jatkaa matkaansa. Kuin muuttolintu hän talvehtii täällä, kunnes palaa omiin kuvioihinsa. Stiina huomaa haluavansa ottaa siitä ilon irti.
He korjaavat aivan kahdestaan yhden ulkorakennuksen kattoa ja Stiinaa karmii katsoa Aliisan taiteilevan tikkailla vasara kädessään, mutta Aliisa nauraa ja väittää, että on syntynyt vasara kädessään. Niin varmasti, Stiinaakin alkaa naurattaa, kun hän katsoo, miten Aliisa osuu vasta viidennellä lyönnillä.
Jälkikäteen Aliisa tarjoilee hernekeittoa keittiössä, jonka he ovat jo saaneet siivottua. Aliisan nauru on niin houkuttelevaa, ettei siihen voi olla tarttumatta. Stiina huomaa, ettei poskiin ole sattunut näin paljon pitkään aikaan. On kuin hänet olisi herätetty pitkän talven jälkeen.
Niin kauan hän on ollut jo yksin, ettei ensin tunnista, mitä sanoissa sok-, sak-, sekoaminen on, mitä on epämääräinen tunne vatsanpohjalla, miksi hän samaan aikaan haluaa ja ei halua nähdä toista.
Kunnes hän tajuaa ja se lamauttaa hänet. Naurettavaa! Pelottavaa!
Hän ei voi. Ei voi. Ei.
Hän voi yrittää kieltää sitä, mutta ei voi tunteilleen mitään.
Mailis katsoo uteliaana, kun Stiina ostaa huulipunan kaupungin putiikista.
”Oho? Et sää aiemmin oo tollai törsäilly”, hän nauraa, mutta ostaa itsekin, mallailee montaa erilaista.
Ei varmaan nauraisi, jos tietäisi, miksi Stiina niin tekee. Ehkä ei viettäisikään aikaa enää Stiinan kanssa, ehkä ei lahjottaisi syksyisin omenahilloa. Stiina kyllä tietää, mitä kaupungin julkisissa vessoissa tapahtuu, eikä se ole aina kaunista.
Eikä hän koskaan ajatellut, että nainen… mutta onko hän koskaan kyseenalaistanut Jumalan hänelle viitoittamaa tietä? Jos näin on hänelle osoitettu, hän ei voi taistella vastaan. Sitä paitsi, kenenkään ei tarvitse tietää. Hän saa pitää tämän tunteen täysin itsellään, omanaan ja piilossa. Hän antaa sen roihuta nyt, kun Aliisa on vielä täällä, kunnes se laitetaan takaisin piiloon ja pidetään siellä.
Aliisa on niin… Stiina unohtaa sanat, kun hän yrittää selittää asiaa itselleen. Aliisa vain
on, tuo ihmeellinen olento. Ja hän, jo aikuisen ihmisen äiti, miten hän voi tuntea itsensä näin nuoreksi, tyhmäksi, tämän tunteen edessä?
Aliisa on aurinko, joka lämmöllään saa kaiken tuntumaan paremmalta. Hän on kesä, joka parveilee valoisuuttaan, hän on makea kuin auringon kypsyttämät ahomansikat. Tarvittaessa kirpeä kuin syksyn ensimmäiset puolukat, tarvittaessa suora kuin kyläntie. Hän saa Stiinan tekemään asioita, joita hän ei koskaan uskonut tekevänsä. Saa hänet valvomaan öitä, hymyilemään tahtomattaan.
Aliisa vetää häntä puoleensa kuin kärpäsansa. Hän haluaa koskea, mutta pelkää, että jää kiinni. Haluaa kuljettaa sormenpäätään hymykuopassa, haluaa sipaista hiussuortuvan pois silmien edestä, haluaa painaa kämmenensä alaselälle.
He käyvät saunassa, lämmittävät Aapon pihasaunan ja vihtovat niin, että koko ylälaude on koivunlehtiä täynnä. Stiina yrittää olla katsomatta, mutta katse kuin pakosti unohtuu toisen naisen vartalolle. Selän notkolla kimalteleville pisaroille, pisamalle pakaralla.
”Saippuaa?” Aliisa tarjoaa ja Stiina nyökkää, ei uskalla luottaa enää ääneensä.
Ehkä olisi helpompi pitää etäisyyttä, mutta Stiinasta ei ole siihen. Hän haluaa imeä kaiken, kun vielä voi, kun vielä on mahdollisuus. Sillä pian Aliisa on pois, pian talvi lauhtuu, vaihtuu kevääseen ja Aliisa on poissa. Ehkä parin vuoden päästä Stiina ehtii hänet jo unohtaa, ehkä Viljami tulee takaisin vaimon kanssa ja he asettuvat torppaan. Ehkä Stiina lähtee kaupunkiin.
Ehkä hän haluaa kaupunkiin. Hän ei ole koskaan uskaltanut ajatella asiaa, sillä kotona kaikki on kunnossa. Hän elää hyvää elämää täälläkin, omassa talossaan, jossa on tottunut asumaan jo kaksi vuosikymmentä. Sen jokainen soppi, pienikin kulma ja nurkkaus on tuttu, hän tietää ne ja osaa niiden metkut. Hänellä on kanansa, hänellä on naapurin Mailis ja kauempana naapurissa Raakel, jolla on meluavat viisivuotiaat aina mukanaan. Elämä on hyvää.
Mutta olisiko se vielä parempaa? Stiina miettii ja katsoo, kuinka Aliisa viikkaa isänsä vaatteita. Erottelee hyvät ja huonot. Huonot ja sellaiset, jotka voidaan ehkä vielä pelastaa. Osa on jo niin loppuun käytetty, ettei niistä ole kuin räteiksi, matonkuteiksi. Osan voi antaa vielä eteenpäin.
”Ehkä isä ottaa, vaikka ehkä eivät ihan samaa kokoa olekaan. Mites se Viljami? Ottaisiko se vastaan?”
Stiina naurahtaa silitysrauta kädessään. Hänen hontelo poikansa, voi ei, ei, Viljamille ei kelpaisi. On se päässyt niin kaupungin lumoihin, hurahtaa uusimpiin muotivillityksiin.
”Tuskinpa”, hän hymähtää. ”Kehui ostavansa rock-musiikkia seuraavalla kauppareissulla.”
”Toivottavasti opiskelusta vielä tulee jotain”, Aliisa virnistää ja viikkaa käsissään pitämänsä paidan pois yhteen kasoista. ”Mahtaisiko Martti ottaa?”
”Voin kysyä.”
”Ja kirkolle voi luovuttaa.”
”Heillä varmasti on tarvetta”, Stiina nyökkää ja antaa Aliisalle paidan, jota on ollut silittämässä. Silitysrauta pihahtelee, kun hän pirskottelee vettä seuraavan paidan päälle.
”Saat sinäkin jotain, jos haluat.”
”Tuskin on tarvetta.”
”Ei miestä kiikarissa?” Aliisa ei katso häneen, katse on kiinni vaaleansiniruutuisessa paidassa. Stiina pudistaa päätään, mutta tajuaa, ettei Aliisa näe sitä ja kertoo, ettei ole. Ei ole miestä kiikarissa.
”No, sitten me jäädään vaan kahdestaan”, Aliisa ilmoittaa ja se kuulostaa niin kauniilta, vaikka Aliisa ei sitä varmasti tarkoitakaan. Hän jatkaa paidan viikkaamista ja Stiina silittämistä, aivan kuin he aina olisivat niin tehneetkin.
”Mennäänkö tansseihin? Eikö lauantaina oo?” Aliisan ääni kuuluu vaimeana, hän on työntänyt päänsä taas yhteen komeroon. Stiina istuu olohuoneen sohvalla kutomassa ja silmukka on pudota. Ahdistuksen värähdys tuntuu selkärangassa.
”Mene vain”, hän vastaa ja vatsanpohjassa velloo. Hän ei halua tansseihin, mutta totta kai Aliisa haluaa, Aliisa haluaa etsiä miehen. Ei Aliisakaan enää kaksikymppinen ole, on ihme, ettei hänellä ole aviomiestä. Kateuden, mustasukkaisuuden kylmä sormi piirtää juovaa alavatsaan.
”Eikun molemmat, sinä myös, totta kai!” Aliisa vetäytyy komerosta ulos mukanaan yksi korillinen järjesteltävää tavaraa.
”En oikeastaan välitä tansseista.”
”Niin”, kori lasketaan Stiinan viereen sohvalle ja pian Aliisa rojahtaa perässä, ”siellä voi olla limaisia ukkoja.”
”Mmh.”
”Millainen aviomiehesi oli?” Aliisa kääntyy katsomaan Stiinaa, joka häkeltyy kysymyksestä ja tiputtaa nyt silmukan oikeasti. Hän kiinnittää katseensa lujana punaiseen villalankaan.
”Otto vai? Hyvä oli.”
”Missä menitte naimisiin?” Aliisa nojaa kyynärpäätään sohvan selkänojan yläosaan, ylävartalo kääntyneenä Stiinaa päin.
”Kylän kirkossa.”
”Ai, paikallisia?”
”Mmh, vanhemmat asuivat kylän toisella puolella.”
”Molempien?”
”Minun.”
”Missä ne nykyään asuu?”
”Kuolivat. Viisi vuotta sitten.”
”Auts”, Aliisan suu vääntyy alaspäin ja Stiinan tekee mieli sanoa, ettei se haittaa. Hän on tottunut, hän on jo surunsa surrut. Mutta ehkä sekin surustuttaisi Aliisaa.
”Vieläkö äitisi elää?” Stiina yrittää vaihtaa puheenaihetta. Ilta-aurinko on sammunut jo horisontin taakse ja lämmin hehkulampun valo ympäröi heitä. Kellon tikitys kaikuu olohuoneen seinältä, mutta muuten on hiljaista. On vain he ja hiljainen talo ympärillä.
”Eläähän se. Asuvat isän kanssa kerrostalossa.”
”Ai? Isän?”
”Mmh, ei Aapo minulle mikään isä ollut. Tai, oli se tietysti biologisesti”, Aliisa huokaa, ”mutta ei sillä tavalla oikeasti. Lähetti rahaa joskus ja jouluna ja siinä se. Äiti hankki uuden miehen, kun olin tosi nuori. Ei sillä, nuoriahan tässä edelleen ollaan. Vai mitä? Vielä ehtii saada toisen tilaisuuden?” Aliisan katse laskeutuu raskaana Stiinaan ja Stiina nielaisee.
Hän lukee tätä tilannetta aivan väärin, on varma siitä. Hän nyökkää.
”Totisesti.”
”Stiina-”, Aliisa aloittaa, mutta lauseenmuodostus ei edistys. Stiina laskee kutimensa sohvapöydälle käsityölehden viereen.
”Aliisa, minä ajattelin…”, mutta sanat pettävät hänetkin. ”Sano vain”, hän lopulta lannistuu ja näkee Aliisan nielaisevan. Ehkä hän ei ollutkaan sanomassa mitään. Ehkä hän on ajatellut liikoja, ehkä hän halusi nähdä asioita siellä, missä niitä ei ollut. Ehkä hän on pelottamassa Aliisan pois.
”Sano, olenko kuvitellut kaiken?”
”Kaiken?” Stiina lopulta katsoo Aliisaan ja kohtaa tämän katseen, kohtaa tämän koko persoonan ja koko ihmisen, jonka hän asettaa siihen eteensä tarjolle.
”Kaiken”, Aliisan ääni särkyy. ”Koska jos olen, niin selvä sitten. Olen pahoillani, en… minä lähden.”
”Älä lähde, älä, ei”, Stiina hätääntyy, kurottuu ottamaan kädestä kiinni. ”Et… et ole. Anna minunkin kuvitella jotain.”
”Haluatko kuvitella jotain?” Aliisa kysyy, sormet ulottuvat Stiinan sormien lomaan, jäävät sinne.
”Haluan”, Stiinan ääni vavahtaa. Voiko? Saako? Saako hän unelmoida jostain näin todellisesta? Voiko se olla…?
”Ja jos kuvitelmasi olisivat… totta?”
Stiina katsoo Aliisaa, Aliisa katsoo Stiinaa. Silmät unohtuvat huulille, unohtuvat kasvoihin, kunnes huulet nousevat hymyyn, tekee mieli piiloutua toisen katseelta, tekee mieli juosta ja samaan aikaan pysyä paikallaan, keriytyä aivan pieneksi.
”Se olisi ihanaa”, Stiina kuiskaa, ei uskalla katsoa Aliisaa, jonka kuulee siirtyvän sohvalla. Sormet puristuvat tiukasti toisia vasten, ja pian Aliisa on siinä, ihan lähellä, niin että hänen hengityksensä tuntuu Stiinan poskella ja Stiina värähtää. Sydän hakkaa rinnasta läpi.
”Olisiko?” Aliisan ääni on matala ja Stiina nyökkää. Olisi, olisi.
”Aliisa-”, hän aloittaa ja pian Aliisan katse on hänen huulillaan ja tämän leikin hänkin taitaa, vaikka edellisestä on monta, monta, monta vuotta. Vaikka edellinen oli hänen aviomiehensä, vaikka edellinen jätti hänelle suuren tuskan ja nuoren lapsen. Edellinen makaa jossain kuolleena vihollisen mailla.
Huulet löytävät toisensa kysyvinä, arkoina, kumpikaan ei uskalla liikkua, kunnes Stiina tuhahtaa ja kumartuu eteenpäin. Vaatii tilansa Aliisan huulilta, jotka raottuvat ja Stiina inahtaa. Voi luoja, hän… hän on unohtanut, kuinka… Hän haluaa lisää.
Sormet löytävät toisensa Aliisan niskalle, vetävät lähemmäs, vaativat lähemmäs, ja pian heidän välillään ei ole muuta kuin vaatteet. He ovat turhautuneita, huulet runnoutuvat toisiaan vasten kuin he olisivat vihaisia etteivät ole päässeet suutelemaan aikaisemmin.
Kunnes he rauhoittuvat, tunnekuohu vaimenee ja suudelmista tulee hitaampia, he jäävät kiinni siihen tunteeseen, painautuvat hitaasti kiinni toisiinsa ja sitten eroon, kunnes taas jatkavat. Huulet ovat punaiset suutelemisesta, kädet hikiset ja livahtaneet paidan alle. Se on koukuttavaa, kun siihen on kerran päässyt. Stiina ei halua päästää Aliisaa käsistään. Luoja, hän ei tiennyt, että joku voi olla näin… Ah!
Paine kerääntyy alavatsalle, he huohottavat, kunnes vihdoin on pakko erkaantua. Katsovat toisiaan, kunnes nauru pulppuaa. Hupsua! He ovat hupsuja! Miten ovatkin tuhlanneet aikaansa! Miten eivät ole aikaisemmin tajunneet.
Ja sitten on jo liikaa aikaa kulunut erossa, suudelma on taas lämmin, vaativa, ”lähemmäs, lähemmäs”, sanoo toinen ja toinen vastaa ”tänne, voi luoja”.
Aamun kajossa he etsivät lattialle eksyneitä vaatteitaan, jotka olivat liikaa, niin liikaa, kun halusi vain koskettaa, halusi nähdä, halusi kokea.
He asettuvat Aliisan sänkyyn, joka on kapoinen, mutta he mahtuvat jotenkin, jos makaava ihan vierekkäin, eivätkä liiku liikaa.
”Miten… milloin sinä lähdet?”
”Stiina”, Aliisa huokaa surullisena, aivan kuin ei haluaisi vastata, ja ehkä Stiinakaan ei halua vastausta, ehkä hän ei halua kuulla, millaisella aikataululla he pelaavat.
”Haluan vain tietää, kuinka kauan saan sinut.”
”Kyllä me selviämme”, Aliisa lupaa.
epilogi”Äiti, tässä on tämä huone nyt.”
”Kovin on pieni”, Stiina katsoo Viljamin huonetta. Totisesti, pieni on, mutta ehkä hänen ei siellä tarvitse viettää niin aikaansa. Viljami on parhaansa mukaan sitä yrittänyt putsata, mutta eipä hän ole poikaansa siivoojaksi opettanut.
”Linjuri lähtee tunnin päästä, mennäänkö kahville?” Viljami seisoo ovensuussa ja Stiina jättää laukkunsa Viljamin sängylle.
”Mennään vain.”
Kaupungin äänet sekoittuvat toisiinsa, aurinko paistaa kirkkaana kesän keskellä. Viljami lähtee maalle töihin, Stiina tulee kaupunkiin lomalle. Viljami menee ansaitsemaan rahaa, Stiina tulee ansaitsemaan rakkautta.
Aliisa odottaa siellä jossain keskellä kaupungin huminaa. Viimeinen kuukausi hänen lähtönsä jälkeen on ollut vaikea, haikea, mutta nyt he ovat täällä taas, samassa paikassa. Stiina on menossa illalla kylään, näkee Aliisan oikean kodin.
Ehkä he selviävät.
