Tämä raapale inspiroitui
Verisen Paronittaren Raapalejuoksuun tarjoamasta sanasta
maito (kiitokset inspiksestä sinne siis!). Juoksun jatkeeksi tämä ei ehtinyt, mutta innostuin tämän kuitenkin kirjoittamaan ja julkaisemaan. Olipa hauskaa tunnelmoida kesäaamua näin talvipakkasilla.
Lämmin kiitos, jos luet! ♥ Kaikenlaiset kommentitkin ovat mitä lämpimimmin tervetulleita.
❀
Tänään aloitan aamuni tekemällä ihan mitä tahansa.
Kömmin aitan levollisista lakanoista, lepuutan paljaita jalkojani viileällä räsymatolla ja herään luonnon mukana uuteen kesäpäivään. Teemun jätän nukkumaan omaan sänkyynsä; hän on taas kerännyt kaiken peiton syliinsä ja tuhisee siihen malliin, että uni on vielä kovasti kesken.
Käyn tarpeillani kauempana kalliolla männyn juurella. Uneliain ja kohmeisin jaloin hoipun alas rantaan mökille, jonka kulmalla on vesikanisteri käsipesuja varten. Nappaan kuistilta harteilleni Teemun villatakin ja käteeni tyhjän hillopurkin ja suuntaan mökin taakse, missä kasvaa mättäittäin täydellisen kypsiä mustikoita. Tänään ihan mitä tahansa on mustikoiden keräämistä.
Tasapainoilen varvikossa ja tähyilen järvelle, jonka kimmellyksessä joku soutelee jo onkineen. Tajuan, etten ole edes katsonut kelloa. Puhelimeni on kai mökissä sisällä. Lienee kuitenkin varhaista, koska kasvillisuus on kasteesta kosteaa ja aurinko on puolimatkassa korkeuksiin. Mustarastas lurittelee lorujaan oksiston katveessa.
Hetkessä purkki on täynnä ja minun sormeni – ja huuleni – sinertävät. Haen kesäkeittiöstä maidon ja kaksi mukia ja lusikkaa ja palaan kuistille tositoimiin. Istun murskaamassa marjoja, kun kuulen askeleita aitalta. Teemulla on unta hiuksissa ja silmissä ja käsivarret viluisasti puuskassa.
”Huomenta, villatakkivaras”, Teemu tervehtii. Hän rykii ääntään kuuluviin yön jäljiltä.
”En miä mittään varastanu”, vastaan hymyillen. ”Siinä se loju kaiteella. Pittäähä miun jottai saaha siitä hyvästä, että teen siulleki aamupallaa valamiiks.”
”Juupa juu”, Teemu tuhahtaa. Hän harppoo ylös kuistille ja änkeää samaan korituoliin kanssani. Lämmin hengitys ja parin päivän parransänki kutittelevat niskaani, kun hän suikkaa sinne suukon. ”Siinä siulle pusu. Eiköhän tuo riitä.”
Hymähdän ja heitän villatakin puoliksi Teemunkin harteille. Hän painautuu kylkeeni ja hautaa kasvonsa T-paitaani kainalon tienoille. Muistan unohtaneeni deodorantin eilisen saunan jälkeen, mutta Teemu ei vaikuta välittävän. Hänellä on säärikarvatkin aamuisesta vilusta pystyssä. Minä ehdin jo lämmetä marjojen perässä rymytessäni.
Kaadan maitoa puoliksi murskattujen mustikoiden joukkoon ja sekoitan. ”Siinä”, sanon ja ojennan toisen mukin Teemulle.
”Siä se jaksat”, Teemu hymähtää ja erkanee kyljestäni sen verran, että saa otettua mukin käsiinsä. ”Tuolla menolla saat keittää sumpitkin.”
Katselen järvelle ja maistelen herkkua, jossa mustikat ja maito sekoittuvat täyteläiseksi, vienoksi makeudeksi. Muistelen arkiaamuja ja kello viiden herätyksiä, kiireen ja uupumuksen usvaa, katkeavia ajatuksia ja karkaavia sanoja. Täällä minulla on aikaa ja mustikkamaitoa ja ihan mitä tahansa tarvitsenkin.
Suutelen Teemunkin huulet sinisiksi.