Ficin nimi: Ei ole mitään muuta
Kirjoittaja: Ygritte
Genre: Angst
Ikäraja: K-11
Beta: Hurrikaani
Pari: Remus Lupin / Severus Snape
Yhteenveto: Kirjoitin joskus aiemmin ficin
Haluan vain unohtaa yön jolloin kohtasimme (K11). Siinä käsiteltiin Remuksen ja Severuksen välejä Remuksen näkökulmasta, melko lohduttomissa asetelmissa, ja tämä on samoista hetkistä, mutta Severuksen näkökulmasta. Surullista angstia ilman onnellisia loppuja.
Severus katsoi edessään olevaa harmaata kiviseinää. Se oli jääkylmä, hohkasi marraskuun kosteutta linnan sisälle, eikä hän halunnut muuttaa asiaa, vaikka olisi osannutkin. Severus painoi ohuet, lumenvalkeat sormensa seinälle. Tunne oli epämiellyttävä, mutta ainakin hän tunsi jotain.
Remus Lupin oli ravistellut hänen maailmaansa yhtäkkiä, ilmestynyt siihen kuin tyhjästä. Tullut vain, hymyillyt, ollut ystävällinen ja napannut Severuksen otteeseensa. Tarttunut Severuksen ranteista, nostanut ne korkealle, suudellut häntä kyselemättä, lopettanut vasta, kun heidän hengityksensä oli ollut raskasta ja huulensa rohtuneet.
Severus nuolaisi alahuultaan. Nyt se ei ollut rikki suutelusta, vaan siksi, että hän oli ottanut tavaksi pureskella sitä. Se oli keino sietää Remuksen näkemistä. Tai oli aluksi ollut. Nyt se oli ainoa vaihtoehto kestää päivittäiset kohtaamiset Remuksen kanssa. Kipu vei toivon, haaveet ja unelmat. Palautti takaisin siihen, mitä Severuksen elämä oli.
Remus nauroi välillä. Siriukselle ja Jamesille, joskus jopa sen rotan näköisen ällötyksen kanssa, jota he kutsuivat Peteriksi. Severus ei saanut käännettyä katsettaan, vaikka olisi kuinka halunnut. Remus oli hänelle kaikki. Tai oli ollut. Enää Remukseen yhdistyi hänen mielessään vain kipu rikki purrun huulen vuoksi.
Eikä fyysinen kipu ollut pahinta. Ei oikeastaan mitään verrattuna siihen, miltä Severuksen sisällä tuntui. Severus painoi otsansa kylmään kiviseinään ja nyyhkäisi hiljaa. Severuksen mustat, suorat hiuksensa levisivät hitaasti, kuin leijuen, hänen kasvojensa molemmille puolille. Miksi ihmeessä hän oli uskonut merkitsevänsä jotain?
Miksi hän oli antanut itsensä uskoa, että Remus Lupin tarkoitti jotain? Halusi hänelle hyvää, olla hänen lähellään…hänen kanssaan? Oliko kaikki ollut vain leikkiä, jonka tarkoituksena oli ollut saada Severus varomattomammaksi Kelmien läheisyydessä?
Miten hän ei ollut osannut edes puolustautua. Severus muisti Jamesin ja Siriuksen pilkalliset sanat, hän muisti menettäneensä taikasauvansa. Hän muisti Remuksen katseen. Remus oli seisonut hieman kauempana, mutta silti selkeästi erottuvana muiden oppilaiden joukossa. Ja vain katsonut.
Kipein muisto liittyi juuri tuohon hetkeen. Severus oli ollut varma, että Remus tekisi jotain. Auttaisi häntä. Että heidän välillään oli jotain niin merkittävää, että Remus puolustaisi häntä. Hän oli odottanut. Hän oli ollut varma, että Remus tekisi jotain. Kunnes sekunti sekunnilta hänen odotuksensa oli paljastunut turhaksi, eikä mikään ollut enää varmaa.
Severus nojasi seinää vasten ja haukkoi henkeään. Hänen teki mieli käpertyä kasaan pieneksi, avuttomaksi nyytiksi. Mutta se ei auttaisi mitään. Sillä ei ollut ketään, joka tulisi lohduttamaan häntä. Ei ollut nyt, eikä tulisi koskaan olemaan. Kuka hänestä olisi välittänyt tarpeeksi? Ei ainakaan Remus, joka ei jälkeenpäin edes katsonut häntä kohti. Istui vain ystäviensä kanssa ja nauroi heidän jutuilleen.
Severus yritti ravitsella ajatuksensa irti tuosta arpinaamaisesta ihmissudesta, mutta ei pystynyt. Hän ei pystynyt unohtamaan ja vihaamaan. Sillä vaikka kaikki heidän välillään olikin ollut pelkkää valhetta…ei Severuksella ollut mitään muutakaan.