Mustavalkohymy | S | angstfemmeä | Anna/Verna

[Alice Katarina]

Author: Alice Katarina
Title: Mustavalkohymy
Rating: S
Pairing: Anna/Verna (Anna/Eino)
Genre: angst, draama, femme
Summary: En koskaan ajatellut, että voisin unohtaa miltä hänen sormensa näyttivät liukuessaan pianon koskettimilla tai miltä hänen äänensä kuulosti flunssan jälkeen käheänä. Ja unohdin silti.
A/N: Huh, varmaan vuoden tauon jälkeen sain jotain paria riviä pidempää kirjoitettua ja tuntuu niin hyvältä. Toivottavasti teksti miellyttää edes jotakuta!
Tytöistä kertoo myös Heinäpeltoja ja salaisia suudelmia, S.


Mustavalkohymy

”On erikoista millaisia asioita sitä nykyään muistaa ja mitä unohtaa. Mutta Vernan kasvot muistan edelleen. Varsinkin sen ilmeen, kun hän halusi saada tahtonsa lävitse; kulmat kurtistuivat, suu tiukkeni tuimaksi viivaksi ja silmät kapenivat. Enkä minä koskaan pystynyt pitämään puoliani, enkä oikeastaan edes halunnut”, naurahdan ja mietin miten sinä reagoisit tähän kaikkeen.

Puristat käsiäsi nyrkkiin pöydän alla ja näytät niin paljon isältäsi, että minun sydämeni on haljeta. Ja sitten kehotat minua jatkamaan.

”Me tapasimme, kun olin seitsemäntoista. Ne olivat kevättanssit ja minä ihastuin heti, vaikka ymmärsin tunteeni vasta myöhemmin. Verna oli muutaman vuoden vanhempi ja niin määrätietoinen, että minä tajusin seuraavani häntä paikasta toiseen kuin ilman omaa tahtoa. Ei hän koskaan vaatinut mitään, ei tietenkään. Jopa kaiken loppuessa hän ajatteli minua”, hymy katoaa kasvoiltani, kun ajattelen hänen haurastuneita kasvojaan sairaalasängyssä.

Vernan hymy oli aina hieman toispuoleinen, mutta näytti silti täydeltä. Ja minä rakastin sitä vain toiseen poskeen ilmestyvää hymykuoppaa. Hän itse kirosi geenejään ja minä vain nauroin ja suutelin hänen poskeaan jättänen jälkeen häivähdyksen omasta huulipunastani.

En koskaan ajatellut, että voisin unohtaa miltä hänen sormensa näyttivät liukuessaan pianon koskettimilla tai miltä hänen äänensä kuulosti flunssan jälkeen käheänä. Ja unohdin silti. Mutta niitä huulia minä en ole unohtanut vaikka välillä joudun pinnistelemään nähdäkseni hänen naurunsa jälleen suljettujen silmieni takana.

”Äiti”, sinun äänesi on hiukan arka, sellainen kuin et olisi varma haluatko kuulla mitä olen sanomassa: ”Mitä sitten  tapahtui?”

Katseeni harhailee vihreistä verhoista omiin käsiini, jotka tuntuvat vierailta. Vuosien uurteet näkyvät jo niissä. On vaikea pitää lukua siitä miten monta kevättä Vernan jälkeen on tullut. Ei aika välitä meidän murheistamme. Ei se välitä siitä, että haluaisin yhä tuntea hänen huulensa ihollani ja hänen kätensä haromassa hiuksiani.  Kiireisimmät vuodet minä melkein pystyin olemaan joku toinen. Joku jolla oli mies, kaksi lasta ja omakotitalo. Mutta enää en voinut pitää häntä salaisuutena.

Välillä mietin olisinko tehnyt kaiken niin kuin tein, jos olisin tiennyt lopputuloksen. Jos olisin tiennyt ettei viimeisellä sivulla lue ”he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti”. Kun katson kuvia lapsistani ja lapsenlapsistani, minä uskon tehneeni oikein, mutta silti välillä toivon, että olisin kuollut silloin hänen sijastaan tai etten koskaan olisi mennyt niihin tansseihin.

”Se oli maaliskuun kuudestoista päivä vuonna 1962. Me olimme olleet elokuvissa ja sen jälkeen syömässä pienessä ravintolassa. Verna oli ollut kalpea koko päivän, mutta kun pääsimme kotiin hän yhtäkkiä oksensi verta. Minulle selvisi vasta monta päivää myöhemmin, ettei se suinkaan ollut ensimmäinen kerta. Eikä ensimmäinen oire.”

Muistan yhä tuskallisen tarkkaan sen ravintolan pilkullisen pöytäliinan ja tarjoilijan, joka katsoi meitä hieman liian tarkkaan kuin tietäen salaisuutemme, vaikka aina me olimme varovaisia ihmisten nähden. Muistan jopa miltä annokseni häränfilee maistui ja miten olin nauranut jakaessamme jälkiruoka-annoksen.

”Syöpä oli levinnyt niin laajalle, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Hän oli tiennyt jo pidempään, mutta ei ollut halunnut minun huolestuvan. Se päivä oli viimeinen, jonka hän vietti kotona”, hengitän ja yritän estää ääntäni särkymästä: ”Enkä minä voinut olla hänen luonaan sairaalassa kuin muutaman kerran.”

Yritystä minulta ei kyllä puuttunut. Väitin olevani hänen siskonsa tai serkkunsa tai muutaman kerran hoitaja. Itkin, huusin ja tarjosin jopa rahaa. Lopulta näin hänet viimeisen kerran kolme päivää ennen kuin hän lähti lopullisesti. Se minulle sentään kerrottiin, kun sinä iltana suoraan töiden jälkeen juoksin sairaalaan.

”Kaikkien näiden vuosien jälkeen minä muistan yhä miten korventavaa meidän rakkautemme oli. Ei lainkaan sellaista kuin sinun isäsi kanssa. Hänen kanssaan se oli aina rauhallista ja levollista kumppanuutta. Ei väärää sekään, eikä valetta, mutta erilaista”, minä pyyhin silmäkulmastani huomaamatta poskelle valuneen kyyneleen.

Sinä kävelet luokseni ja halaat lujaa. Tuoksut aavistuksen lakritsilta ja joltain kalliilta partavedeltä. Melkein samalta kuin Eino joskus nuorempana.

”Onko sinulla hänestä valokuvaa?” sinä kysyt auttaessasi minut ylös keinutuolista: ”Voisimme laittaa sen kehyksiin vaikka tuonne pianon päälle. Sinähän kerroit, että hän soitti kauniisti. Ei isä enää siitä pahastuisi.”

Ikkunaverhojen takana paistaa kirkas alkukevään aurinko, kun otan vanhan mustavalkoisen kuvan varoen esiin kuorestaan. Siinä Verna hymyilee ja näyttää katsovan suoraan minuun. Ja ensimmäistä kertaa koskaan, minä voin kertoa jollekulle. Enää hän ei ole salaisuus, enkä minä aio vaieta.

[Waulish]

Tervehdys Kommenttikampanjasta! Päätin aloittaa tästä ihan vain siksi, että tämä on julkaistu näistä kahdesta ensimmäisenä. Hetken pohdin, uskallanko ottaa tätä ollenkaan, kun angstilla on tapana vaikuttaa muhun melko voimakkaasti ja yleensä sen tähden pysyttelen lähinnä hyväntuulisen söpöilyn parissa, mutta sitten luin kokeeksi vähän tämän tarinan alkua ja totesin, että pakkohan minun on tämäkin ottaa, vaikutti meinaan erittäin kiinnostavalta ja lämminhenkiseltä. Ja onneksi rohkaistuin ottamaan, tämä on nimittäin aivan sydäntä sulattavan kaunis ja ihana teksti. ♥ Surullinen kyllä, mutta myös kovin kaunis. Sellainen tarina, jonka kuulemisesta jää kiitollinen olo, koska veikkaan, että tällaista tarinaa on monikin kantanut mukanaan. Ei ehkä samanlaista, mutta jollakin tapaa yhteneväistä, kätkettyä rakkautta ja menetyksen tuskaa, ja minusta on hienoa, miten heidän äänensä tulee kuuluviin tällaisen tekstin kautta.

Pidän ideasta todella paljon: siitä, miten Anna vihdoin kertoo vuosikausia sitten tapahtuneista asioista lapselleen. Tuntuu hurjalta aatella, että hän on pitänyt kaiken sisällään niin kauan, jopa vuosikymmeniä, ja kärsinyt tuskansa yksin. Syitä on varmaan monia. Ehkä kokemusten voimakkuus ja ainutlaatuisuus ja vaikeus löytää niille sanoja, ehkä menetyksen tuskallisuus, ehkä se että Vernakin oli nainen eikä sen ajan yhteiskunta ollut yhtä suvaitsevainen kuin nykyajan... Oli miten oli, Annasta tuntuu varmaan hyvältä vihdoin avautua itselleen niin kovin tärkeästä ja merkityksellisestä ihmisestä. Oikeasti kertoa, mitä Verna hänelle on merkinnyt. Verna on varmaan vaikuttanut Annaan monin tavoin, ehkä vielä kuolemansa jälkeenkin. Tämä tarina ei kerro sitä, mikä saa Annan nyt jakamaan muistonsa lapselleen, mutta se ei minusta ole tarpeenkaan. Mitä ikinä taustalla onkin, tärkeintä minusta on se, että Anna pystyy vihdoin kertomaan ja että häntä kuunnellaan.

Tekstin kerrontamuotoon en ensimmäisellä lukukerralla juuri kiinnittänyt huomiota, mutta myöhemmin toista kertaa lukiessani huomioni kiinnittyi siihen. Minäkertoja, joka kohdistaa sanansa sinälle, toimii tässä mielestäni todella hyvin, koska se tuo Annan kokemukset ja tunteet lähemmäs lukijaa ja toisaalta luo tunteen siitä, että Anna uskoutuu lapselleen, ei kenelle tahansa vaan juuri tälle tietylle ihmiselle. Minusta on mielenkiintoista, miten Anna ei ilmeisesti kuitenkaan lausu aivan kaikkea ääneen vaan jättää joitakin asioita kertomatta ja näin lukija saa lopulta tietää enemmän kuin Annan lapsi. Se saa minut miettimään, ettei Anna ehkä pysty tai ole vielä valmis kertomaan aivan kaikkea. Se on minusta ymmärrettävää, ovathan kokemukset hänelle niin kovin merkityksellisiä ja hän on vaiennut niistä niin pitkään. Ehkä ei ole edes tarpeen kertoa kaikkia yksityiskohtia. Samalla tässä mielestäni kuitenkin korostuu ihanasti sen merkitys, että Anna ylipäätään kertoo lapselleen. Hän ei ehkä avaa koko sydämensä sisältöä, mutta osan siitä hän avaa, ja se kertoo uskoakseni suuresta luottamuksesta ja rakkaudesta. Myös rohkeudesta.

Annan ja Vernan tarina on kaunis, mutta eittämättä myös kovin surullinen. He eivät vain ajautuneet erilleen elämässä, vaan toinen heistä kuoli, mikä tekee kaikesta ehkä entistä karumpaa ja lopullisempaa. Minusta on ihanaa, että Annalle on kuitenkin jäänyt paljon hyviä muistoja Vernasta. Minua viehättää tässä tarinassa se, miten osa asioista on syöpynyt syvälle muistiin ja osa taas on unohtunut tai lähes unohtunut, vaikkei niitä olisi ikinä uskonut unohtavansa. Muisti on mielenkiintoinen asia. On mielenkiintoista, miten pieniltä ja vähäpätöisiltä vaikuttavat asiat voivat jäädä mieleen ja sydämeen ikuisiksi ajoiksi, esimerkiksi tuo vain toiseen poskeen ilmestyvä hymykuoppa. Joskus taas joutuu pinnistelemään, jotta pystyisi näkemään toisen naurun vielä silmissään.

Minua kiinnostaa myös se, miten meidän omat valintamme ja toisaalta taas meistä riippumattomat tapahtumat muovaavat meitä ja missä määrin ne määrittelevät meidän elämiemme suuntaa. Minusta on ihanaa, miten Anna vaikuttaa kaikesta huolimatta eläneen rakkaudentäyteisen elämän Einon, lastensa ja lapsenlastensa kanssa. Se ei mitenkään tee tyhjäksi tai merkityksettömäksi Vernan kanssa koettua vaan kertoo siitä, että rakastaa voi useita ihmisiä ja monin tavoin ja ettei yksi rakkaus ole toista huonompaa, vaikka olisikin erilaista. Toiveikas ja lohdullinen ajatus. On ihanaa, ettei Anna vaikuta katuvan valintojaan tai elämänpolkuaan sen suuremmin, vaikka toivookin välillä, ettei olisi koskaan mennyt niihin tansseihin, joissa tapasi Vernan, tai että olisi peräti kuollut tämän sijasta. Minusta on hyvin ymmärrettävää, että mielessä pyörii välillä mitä jos -ajatuksia, vaikkei sinänsä kaikki asiat huomioituina katuisikaan mitään.

Yritystä minulta ei kyllä puuttunut. Väitin olevani hänen siskonsa tai serkkunsa tai muutaman kerran hoitaja. Itkin, huusin ja tarjosin jopa rahaa.

Tämä koskee sydämeen. Rahan tarjoaminen kertoo siitä, miten epätoivoinen Anna on ollut halutessaan olla rakkaansa luona, ja on ihan hirveätä, ettei hän ole voinut niin tehdä. Varmaan hyvin kipeitä muistoja.

Tarinan loppu on minusta ihana. Kaunis ajatus Annan lapselta, että he voisivat asettaa Vernan kuvan pianon päälle. Huoneessa on ehkä ennestään kuvia läheisistä ihmisistä, joten mikseipä Vernakin voisi olla heidän joukossaan? Tuo, kun Anna ottaa Vernan kuvan esiin kuoresta, on minusta ihana hetki, kun siinä ihan konkretisoituu se, ettei Verna ole enää salaisuus. Lisäksi se palauttaa mieleen tarinan nimen (joka muuten on aivan ihana).

Kiitos tästä kauniista ja ajatuksia herättävästä tarinasta! ♥ Pidän tästä todella paljon, ja olen iloinen, että otin tämän kamppiksesta. Tästä tuli toiveikas ja levollinen olo. -Walle

[Grenade]

Hei ja onnittelut Kommenttiarpajaisten voitosta! Nappailin tämän listauksestasi, koska sillä oli vallan viehättävä nimi ja halusin tietää, mihin sillä viitattiin. 

Huh, olipa hieno teksti! Oli mielenkiintoista, miten pikkuhiljaa lukijalle selviää lisää asioita, kuten esimerkiksi se, kenelle päähenkilö puhuu ja mikä on heidän suhteensa, ja se, mitä aikaa oikeastaan eletään. Olen pitkään lukenut tekstejä, joissa tapahtumat tapahtuvat siinä hetkessä ja olikin kiintoisaa välillä lukea muistelutekstiä, jossa liikutaan samaan aikaan kahdella tasolla, niin mennessä kuin nykyisyydessäkin.

Otsikkokin selittyi, kun tekstissä edettiin eteenpäin. Hymy on säilynyt, mutta se on enää vain muistoissa, vähän kuin vanhan ajan valokuvat. Mutta se on silti hymy, jota on säilytetty lompakossa ja josta ei ole päästetty irti, vaikka vuodet ovat vierineet ja uudenlainen rakkaus on löydetty rinnalle. Olit hyvin rinnastanut monenlaista rakkautta tähän tekstiin. On Annan ja Vernan rakkaus, joka oli nopeaa ja syvää vielä monen vuoden kuluttuakin, vielä kun he ovat erillään, ja on Annan ja Einon rakkautta, joka on hitaampaa ja rauhallisempaa, ja tavallaan mukana on myös äidin ja tyttären välinen rakkaus, kun toinen on niin rakas, että hänelle uskaltaa jo kertoa salaisuuksia ja paljastaa palasen omasta tarinasta.

Tämä oli erittäin kaunis, vaikkakin haikea, teksti ja päähenkilön tunteet tulivat kauniisti esille kerronnassa. Hän on paljon menettänyt, mutta myös saanut, vaikkei koskaan voikaan saada takaisin sitä yhtä, joka lähti liian aikaisin.

Kiitos paljon tästä tekstistä! ^^

[Alice Katarina]

Waulish, kai sitä on parempi vastata kommentteihin myöhään kuin ei milloinkaan... Ihanaa, että teksti herätti sinussa ajatuksia! Halusin kirjoittaa juuri tällaisesta kohtaamisesta, jossa avaudutaan lapselle, koska usein vanhemmilla kuitenkin voi olla monia "salaisuuksia" ja asioita, joista lapset eivät vain tiedä. Varmasti Annalle on helpottavaa päästä vihdoin ensimmäistä kertaa ikinä puhumaan jollekulle Vernasta. Kommenttisi ilahdutti aikanaan ja edelleen, kiitos siis kovasti! ♥

Grenade, kiva, että valkkasit tämän tekstin, sillä se on yksi omista lemppareistani! Hyvä, että muisteluteksti toimi sinusta. Halusin tässä tuoda esille juuri sitä, ettei kumpikaan Annan rakkauksista ollut toisiaan huonompi vaan vain erilainen, molemmat silti arvokkaita ja nyt tämän jälkeen yhtä lailla esillä. Kiitos ihanasta kommentistasi! ♥

[rosegold]

En tiedätkö mielelläni lue mitään kovin surullisia tekstejä, en edes kirjoja. Mutta tämä oli sopivasti surullinen minullekin.
Oli tunnelmallista luettavaa ja tekstissä oli hieno tunnelma. Oli jo mennyt vuosikymmeniä aikaa, mutta vielä Vernan muisto eli. Lopusta jäi hyvä mieli, kun poika oli ymmärtäväinen, ja suhtautui niin kauniisti.

[Alice Katarina]

Ihanaa, että löydit tän tekstin pariin rosegold! Tämä on koskettava tarina, mutta hyvä, ettei liian surullinen kuitenkaan! Kiitos kauniista kommentista!

[justy]

Tämä oli kaunis ja koskettava teksti. Tässä oli paljon tunnetta, ja mielestäni osasit hienosti kuvata miltä Annasta tuntui, kun hän muisteli vuosien takaisia tapahtumia.

Tuo lapselle asiasta kertominen toimi myös hyvänä tehokeinona ja toi kivaa jännitettäkin tekstiin.

[Alice Katarina]

Kiva kuulla, että teksti kosketti ja herätti ajatuksia justy! Kiitos kauniista kommentista! ♥