Hetkellinen ystävä | S | Regulus

[Odo]

Ficin nimi: Hetkellinen ystävä
Kirjoittaja: Odo
Genre: draama, H/C
Hahmot: Regulus ja koira
Ikäraja: Sallittu
Vastuunvapaus: J. K. Rowling omistaa Potterversumin ja minä vain leikin hahmoilla, enkä saa rahaa.
A/N: Tästä piti tulla H/C-tyylinen angst/fluff, mutta taisin draamailla vähän liikaa.:> Osallistuu FF50: Luihuiset (040.Kuka?), Ficlet300 (119. Yö), One True Something 20, Aakkoshaasteeseen ja Kaiken maailman ficletteihin Viikolla 40 (28.9.-4.9.2015): Eläimet. Ps. Koirat on parhaita, tätä suunnitellessa omani  möllötti viekussa.♥ Otsikosta pisteet Sokrulle, kiitos!


Pimeyden lordin jakamat tehtävät muuttuivat yksi kerrallaan raskaammiksi. Regulus tunsi painolastin hartioillaan ja myllerryksen vatsassaan, kun kumartui syrjäisellä kujalla oksentamaan. Tapahtumat vilisivät hänen mielessään ja kuolleiden jästilapsien lasittuneet silmät olivat palaneet verkkokalvoille.

Myrskynharmaa taivas ja kehoa piiskaavat sadepisarat eivät parantaneet yhtään hänen oloaan. Regulus antoi itsensä valahtaa kuraiselle kivikadulle ja selkänsä painautua vasten jonkun juottolan takaseinää. Roskien mätänevä lemu muistutti kaikesta siitä tappamisesta, jota hän oli joutunut kohtaamaan.

Regulus näki varjoissa mustan hahmon vilahtamisen. Se oli sama olento, joka oli seurannut häntä jo muutamien viikkojen ajan pitäen häneen etäisyyttä tarkkaillessaan. Hermostunut naurahdus karkasi miehen huulilta, kun hän tajusi kyynelten kirvelevän silmiä.

"Tule tänne", Regulus pyysi, vaikka ei tiennyt, mikä häntä oli seurannut. Se saattoi olla naamioitunut kiltalainen, joka odotti tilaisuutta vangita hänet, mutta sillä hetkellä sillä ei ollut merkitystä. Olennosta ei huokunut samanlaista vaaraa, joka ympäröi Regulusta muiden kuolonsyöjien lähellä – puhumattakaan itse Pimeyden lordin seurasta.

Nurkalta astui esiin valtava musta koira, jolla oli takkuinen turkki. Se heilautti varovasti häntäänsä, mutta luimisteli korviaan tassutellessaan lähemmäs Regulusta.

Koiran tultua kosketusetäisyydelle Regulus ojensi kätensä hitaasti koskettaakseen sitä. Jostain syystä hän myös pahoitteli, ettei hänellä ollut tarjota ruokaa. Koira antoi Reguluksen upottaa sormensa takkuiseen ja sateen kastelemaan turkkiin.

Regulus tiesi, että koira oli ihminen. Mutta hän ei tiennyt, kuka, ystävä vai vihollinen. Koiran läsnäolon aura kuitenkin pyyhkäisi hänen ylitseen saaden pahoinvoinnin helpottamaan ja miehen rentoutumaan. Koira liikahti epäröiden, mutta teki sitten itselleen tilaa Reguluksen viereen painautuen aivan kiinni tämän kylkeen ja nuolaisi sateeseen sotkeutuneet kyyneleet poskilta. 

Pyyhkäistyään vaistomaisesti poskeaan Regulus naurahti ja rapsutti hetkellistä ystäväänsä korvan takaa. Kun he olivat olleet siinä hetken, mies huomasi vapinan lakanneen, kun sitä ei enää ollut. Kehoa ja mieltä olivat ravistelleet niin monet tunteet, että hän ei ollut edes huomannut tärisevänsä ennen kuin oli saanut oloa helpottavaa läheisyyttä. 

Koira vaati Reguluksen nousemaan puskemalla päällään, kohtaamalla ihmisen katseen, ja nykäisemällä hampaillaan repeämän mustan kaavun hihaan.

Vaivoin Regulus nousi ylös, mutta päästyään takaisin jaloilleen hänestä tuntui, että hän selviäisi taas vähän aikaa eteenpäin. Hänellä oli kadonnut ajantaju istuessaan siinä likaisella sivukujalla, mutta hän huomasi yön olevan jo pitkällä, sillä harmaa taivas oli synkennyt entisestään. Koira haukahti muutaman kerran ja heilutti rohkeammin häntäänsä kuin aiemmin – silti Regulus oli huomaavinaan koirassa jotain surumielistä. 

"Kuka sinä olet?" Regulus päästi vahingossa sanat karkaamaan huuliltaan niin hiljaa, että tavallinen ihminen ei olisi niitä kuullut. Koira kuitenkin kuuli ja vingahti luimistaessaan korviaan. Ele ei vaikuttanut vihaiselta vaan enemmänkin ahdistuneelta.

"Ehkä on parempi etten tiedä", Regulus sanoi, kun koira lähti jolkottelemaan omille poluilleen. Ensimmäisten viikkojen aikana kuolonsyöjänä Regulus oli pelännyt, että kadottaisi itsensä kokonaan. Silloin koira oli ensimmäisen kerran ilmestynyt hänen näköpiiriinsä, eikä Regulus tiennyt, miten pitkään ja tarkkaavaisesti häntä oli seurattu. 

Koirasta kuitenkin huokui enemmän tukea kuin uhkaa, eikä Regulus pelännyt. Tavattuaan ja saatuaan  koiran hetkeksi lähelleen hänestä tuntui ettei hän enää voisi kadottaa itseään edes valitsemallaan väärällä polulla. Ainakaan niin helposti kuin aiemmin.

Eikä Regulus osannut piilottaa itseltään täysin aavistusta siitä, kuka koira todellisuudessa oli.

[Sokerisiipi]

Kiva, että minusta oli apua :> Kieltämättä kielletyt kirjaimet vähän hankaloittivat, mutta tarina sai lohdullisen otsikon, joten jei ^^

Vau tämähän oli hieno, synkkä, mutta silti lohdullinen. Pidin vahvasta aloituksesta, että Regulus on oikeasti aika fucked up kaikesta tappamisesta ja tuhon kylvämisestä, koska se on inhimillistä ja odotettavissa. Eihän kaikki kuolonsyöjät voi olla Bellatrixin tapaisia pesunkestäviä psykopaatteja, joille tappaminen ja kiduttaminen on kutsumustehtävä. Kuolleiden jästilasten lasittuneet silmät olivat herkullinen yksityiskohta ja samaten tuo, miten roskien mätänevä melu tuo mieleen ruumiit. Hyrrr.

Voi Regulus. Olit tavoittanut tämän epätoivon tunnun niin realistisen tuntuisesti, että jotain tuollaista se on varmasti ollut. Kamala elämäntilanne, jossa vaihtoehtoja ei liiemmin ole ja luovuttaminen houkuttelee. Tykkään kirjoittamastasi Reguluksesta tosi paljon. Hän on yleensä ficeissä kopeampi, mutta näissä sinun hän on vain jotenkin niin surumielinen ja väsynyt. Silti symppis. Olet jotenkin niin hyvin päässyt hahmon nahkoihin, että lukisin mielelläni pidempääkin tekstiä.

Aww, Sirius lohduttamassa animaagihahmossaan, voi poikia. Jotenkin uskon Siriuksesta, että tämä olisi valmis ottamaan riskin veljensä vuoksi, vaikka ääneen hän sanoisi mitä ("kuolonsyöjä mikä kuolonsyöjä, ei minulla ole enää veljeä" tai jotain vastaavaa) niin silti sisimmässään Sirius ei kykene päästämään irti, koska kun on kerran rakastanut, niin ei perhesiteitä aivan tuosta vain katkota. Ja eläinhahmo antaa hahmoille sellaisen turvallisen välimaaston. Kummankaan ei tarvitse selittää itseään toiselle eikä Siriuskaan ole niin tyhmä, että lähtisi etsimään veljeään vain haukkuakseen/vangitakseen hänet. Todella ihana näkökulma, koska kokemuksesta tiedän, että eläimet tosiaan ovat rauhoittavia ja voimaannuttavia seuralaisia kaikessa pyyteettömässä lempeydessään. Ja silti, olen varma, että kumpikin tiesi toisen tietävän, että koira on Sirius. Mutta hyvä, ettei sitä alleviivattu turhaan vaan jätettiin tietynlainen epätietoisuuden vire. Regulus olisi voinut tehdä jotakin arvaamatonta, jos Sirius olisikin vaikka ottanut ihmishahmonsa. Parempi näin.

Todella ihana ja eheä H/C-ficci! Kiitän

[inukii]

Mun onkin pitänyt lukea tää jo jonkin aikaa, mutta nyt kun tämän tuolta kommentikampanjasta nappasin sain viimein aikaiseksi. Pidin tästä kovasti niin kuin yleensäkin kaikista haikeista ficeistä.

Tykkään ideasta, että Sirius seuraa ja lohduttaa veljeään koiran muodossa, kun ei aivan ymmärrettävästi ole pokkaa tehdä tätä ihmisenä. Aws, niin suloista! Ja kuten Sokerisiipi mainitsikin, uskon myös, että omista sanoistansa ja Reguluksen teoista huolimatta Sirius kuitenkin välittää veljestään.

Tapahtumat vilisivät hänen mielessään ja kuolleiden jästilapsien lasittuneet silmät olivat palaneet verkkokalvoille.

En oo ihan täysin varma, mutta mun mielestä tuo on jästilasten.

Koiran tultua kosketusetäisyydelle Regulus ojensi kätensä hitaasti koskettaakseen sitä.

Tää on ennemminkin mielipidekysymys, mutta itse olisin laittanut tuohon silittääkseen, kun vain pari sanaa aiemmin puhuttiin kosketusetäisyydestä, joka kylläkin on eri sana, mutta kun siinäkin kuitenkin mainitaan kosketus, niin se on mielestäni vähän toistoa.

Joka tapauksessa, tää oli tosi kiva ficci, josta välittyi juurikin tuo Reguluksen syyllisyydentunne hyvin. Pidin myös tavastasi kuvailla asioita. Kiitos tästä!

[Odo]

Luen aina kommentit heti, kun saan ne, koska olen malttamaton - ja silloin kone ei ole yleensä saatavilla ja kommenttivastaukset unohtuvat. Tänä vuonna olen päättänyt koettaa kiittää saaduista kommenteista ja palata niihin ja saada niistä taas iloa. Kuten sain  näistäkin. Ihanaa kuulla, että olen päässyt hyvin kiinni Regulukseen, kun se on minulle hyvin rakas hahmo ja kuulla molemmilta, että synkkyys on tullut hyvin esiin ja Siriuksen läsnäolosta on pidetty. Olen varma, että Sirius rakastaa veljeään aina jollain tasolla, joten näistä kahdesta on ilo kirjoittaa ficcejä, vaikka nämä ovat eri puolilla. On kutkuttavaa lukea pahis/hyvis -parituksista, mutta minuun vetoaa niitäkin enemmän suhde veljien välillä, jotka ovat eri puolilla. Kiitokset suuresti Sokerisiipi ja inukii!

[Paquette]

Olipas kiva, että päätin lähteä etsimään eläinaiheisia tekstejä ihmisten listauksista (en suinkaan taas yhtään viime tipassa ), sillä tämäkin ficci on aiemmin mennyt minulta aivan ohi. Regulus on hahmo, josta olen lukenut harmittavan vähän, vaikka hänessä on potentiaalia kiinnostaviin ja koskettaviin tarinoihin. Minusta tämän ficin tulkinta hänestä tuntuu uskottavalta. Hänhän oli oikeasti todella nuori tuolloin, ja on helppo kuvitella hänen liittyneen kuolonsyöjiin ymmärtämättä täysin mitä siitä seuraa. Epätoivo tilanteesta on tässä hienosti kuvattu.

En tällä hetkellä kovin tarkkaan muista, miten Siriuksen ja Reguluksen suhdetta on kirjoissa kuvattu, mutta minusta vaikuttaa myös ihan uskottavalta, että Sirius ei kokonaan hylkäisi veljeään vaikka julkisesti muuta väittäisikin. Koirana tarkkaileminen ja lohdun tarjoaminen on varmasti molemmille helpompaa kuin ihmisenä kohtaaminen. Yksityiskohdista mainittakoon, että tykkään siitä, miten kuvaat koiran eleitä, kuten hännän varovaista heilutusta ja korvien liikkeitä.
 

[Fiorella]

Voi, tämä oli hellyttävä ja koskettava kaikessa synkkyydessäänkin. Pidin kovasti siitä, että Regulus sai isoveljeltään tukea vaikeassa elämänvaiheessa kärvistellessään.

Tässä kiinnitti huomion erityisesti se, että (toisin kuin ennakkoon olisin odottanut) Regulus tiesi alusta asti, että kyseessä on animaagihahmoinen ihminen, ja hänellä oli myös omat aavistuksensa salaperäisen ystävän henkilöllisyydestä. Mutta ehkä juuri se toikin lohtua enemmän kuin sattumanvarainen todellinen koiraseuralainen olisi tehnyt?

Regulukselle myös riitti se, että hänellä oli aavistus ja että olipa se oikea vai väärä, niin joku ylipäätään oli tukena. Ehkä oli tosiaan parempi, ettei hän tiennyt. Mutta silti - haikea ja herttainenkin tarina. Onneksi huomasin.

[Isfet]

Ihanaa että Fiorella nosteli tätä taas ylös, niin että minäkin sen huomasin!

Selasin nimittäin edellisen käynnin jälkeen tulleita viestejä, kun silmääni osui Reguluksen nimi. Ja tietysti kaikki sellaiset tekstit pitää lukea, joissa on otsikossa mainittu Regulus.

Tämä oli todella ihana, sillä Siriuksen ja Reguluksen välinen sisarussuhde on todella mielenkiintoinen. Tässä tekstissä sitä oli vielä käsitelty niin lohdullisesti ja kauniisti, että voi! Ja tosiaankin, komppailen että koiran eleitä oli kuvailtu hienosti <3

Kiitos iltapalasta :>

[Odo]

Onpa jäänyt monta kommenttia vastaamatta! Pahoittelut siitä. Nyt kuitenkin vastaan! Vastaan kuitenkin lyhyesti, että kiitos ja ihana kuulla, että tästä on pidetty. Luin kommentit rakkaudella uudestaan ja ai että ne lämmittivät tätä talvipäivääni! Tuli hyvämieli, kiitos!

[Altais]

Tervehdys Kirjoittamattomien kommenttien haamut -haasteesta! Olen lukenut tämän tekstin ekan kerran jo aikaa sitten, aikana jolloin mulla ei ollut edes tunnuksia tänne, enkä siksi edes voinut kommentoida. Mutta korjataanpa tämä puute nyt, kun on tuollainen loistava haastekin ihan sitä varten. ☺️

Sydämessäni tulee aina olemaan erityinen paikka Mustan veljesten väliselle h/c:lle, fluffylle ja kaikenlaiselle fix it -lähestymistavalle, koska en vaan kestä sitä, että ne olisivat kuolleet pitäen vihaa ja koskaan sopimatta välejään. 😔 Minäkin olen täysin vakuuttunut, että Sirius jossain sisimmässään rakasti veljeään, ja Regulus nyt ainakin rakasti Siriusta ja suri katkenneita välejä, en suostu uskomaan mitään muuta. 😁

Tässä oli ihan mielettömän hieno, synkkä tunnelma, ja uskon ihan täysin, että Regulus olisi nuorena kuolonsyöjänä ollut juuri tuollainen ahdistunut, väsynyt ja epätoivoinen. Sehän liittyi niihin niin nuorena, että ei se voinut tajuta, mikä sitä odottaa, ja tuollainen jästien (varsinkin lasten) tappaminen on varmaan syönyt sitä sisältä ihan valtavasti. Mutta niin kuin Sirius FK:ssa sanoi, ei Voldemortille niin vaan jätetä irtisanoutumisilmoitusta ilman seuraamuksia. Regulus parka on siis ihan umpikujassa tuossa.

Siksi rakastin yli kaiken tuota, että Sirius olisi koiran hahmossa seuraillut veljeään ja omalla tavallaan huolehtinut siitä ja osoittanut välittämistä ilman, että tarvitsee selitellä mitään tai puhua auki asioita, joista olisi ehkä liian vaikea puhua ääneen. Veljekset on kuitenkin tuossa jo peruuttamattomasti eri puolilla, ja vaikka kuinka olisin sitä mieltä, että Siriuksen pitäisi yrittää pelastaa veljensä sieltä, ei se varmaan olisi niin yksinkertaista. Koirana hän kuitenkin pystyy aina hetkittäin pääsemään lähelle veljeä ja tuomaan tälle hiukan lohtua, vaikka Regulus sitten aavistaakin totuuden, ja Siriuskin ehkä tietää sen.

Koirat kun muutenkin on sellaisia eläimiä, jotka osaavat lohduttaa, ja aistia milloin sille olisi tilausta, niin siksikin tämä oli erityisen osuva lohtutarina. Hauska kuulla, että sulla oli oma lemmikki lähistöllä tätä kirjoittaessa, sillä niin myös minulla tätä kommenttia kirjoitellessani loikoo oma koira tuossa jaloissa. ❤️

Suuret kiitokset tästä tarinasta, joka teki minut onnelliseksi joskus aikaa sitten, ja uudelleen nyt. ☺️ Maailmassa ei todellakaan ole liikaa ficcejä Mustan veljeksistä.

[Odo]

Kanssamusta Altais, ihanaa, että olet löytänyt mustan historiani äärelle. <3 Kiitän hirmuisesti, että sanot tätä mielettömän hienoksi ja miten oot ottanut ficin vastaan. Se on aina jännittävää, miten Reguluksen (sekä Mustan suvun) muut fanit, esimerkiksi ruttopoika ja sinä (<3!!!) löytää samaistuttavaa siis siinä mielessä, että kokee hahmon IC:ksi tmv. tai vaikket sanoisi niin suoraan, että kuitenkin samanlaista tulkintaa esim. näiden väleistä? Kun Reguluskin on oikeasti niin pieneen rooliin jäävä, vaikka silti suuri hahmo. <3

Koska?? Mitä tarina oikeesti olisi ilman Reguluksen traagista tarinaa ja sitä kohtaloa, mikä Harrylla on hirnyrkkejä etsiessä ym. ja lopulta, kuten tiedetään voittaessa. Muistan, että tämä teksti oli itselle tärkeä aikanaan ja juuri tärkeää oli tuo koira-elementti. Oon sun kanssa niin samaa mieltä, että Sirius ja Regulus välirikosta huolimatta kanto jonkunlaista sidettä, ettei se vain... ollut vihaa ja katkeruutta ja vastakkain asettelua. Umpikuja Regulus on mun lempiaiheita, vaikka se riipii sydäntä. Miten se on jumissa Voldemortin kanssa. Vaikka mulla oli aikani kuolonsyöjäpropagandankin ( ) kirjoittajana, on se Reguluksen traaginen kohtalo ollut se karu puoli, ettei kuolonsyöjät oo se paras hengailuseura tai oikea tie. Oma koirani Luka oli ihana. Rakastan koiria ja Lukan kanssa elettiin 7 vuotta, kun sairaus vei sen. Mutta koirat on tärkeässä roolissa ollut lapsuudesta asti elämässäni, se, miten Lukakin tuli viereen ja "lohdutti", kun esimerkiksi kärsin vaikeasta masennuksesta. Vaikka se on eläin, mutta juuri eläimet aistii, olipa se sitten hermot kireällä oleva omistaja tai omistaja, joka itkee sängynpohjalla. Se tuo lohtua, kuten koira!Sirius tuo Regulukselle ja se, että ehkä juuri Siriuskin käsittelee tai ennemminkin aistii asioita vähän.. erilailla koiran hahmossa. Uskon näin.

Tulipas nyt synkkiä kirjoitettua, mutta justnyt, en itkustele sängynpohjalla vaan napotan tässä koneen ääressä nii iloisena kuin voi olla. Oon vastannut upeisiin kommentteihin ja tämä on niistä yksi, että kiitos hurjasti. <3 Ihanaa, että kanssamustani piti tulkinnastani Siriuksen ja Reguluksen kanssakäymisestä. <3

[Waulish]

Tervehdys Kommenttiarpajaisista, ja onnittelut voitosta! Minulla oli Potter-lukuolo, ja tämä teksti kiinnosti, koirien (ja ylipäätään eläinten) suuri ystävä kun olen. Tämä osoittautui kiintoisaksi luettavaksi myös siksi, että minun on tullut luettua Reguluksesta varsin vähän, vaikka hän on tosi mielenkiintoinen ja moniulotteinen hahmo!

Tämän tarinan Reguluksessa on paljon inhimillisyyttä, joka saa samaistumaan. Tulee vaikutelma nurkkaan ajautuneesta miehestä, joka yrittää vain selvitä hetken kerrallaan, koska sekä takana että edessä on niin paljon kaikkea synkkää ja kipeää. Regulus on tehnyt pahoja asioita, mutta ne koettelevat ja piinaavat häntä kaiken aikaa, mikä kertoo hänen inhimillisyydestään, herkkyydestään ja oikeudentajustaan. Häntä kohtaan ei voi olla tuntematta sympatiaa.

Pidän tässä tekstissä kovasti siitä, miten Reguluksen mielenmyllerrys ja uupumus ikään kuin toistuvat myös ympäristössä. Harmaa taivas, piiskaava sade ja mätänevät jätteet maalaavat miljööstä aistikkaan ja kokonaisvaltaisen kuvan.

Olennosta ei huokunut samanlaista vaaraa, joka ympäröi Regulusta muiden kuolonsyöjien lähellä – puhumattakaan itse Pimeyden lordin seurasta.

Minusta on kiintoisaa, että Regulus pystyy tällä tavalla aistimaan, liittyykö hänen "varjostajaansa" vaaraa tai uhkaa. Se tuntuu myös hyvin mahdolliselta, sillä Reguluksessa vaikuttaisi olevan sellaista herkkyyttä, ja onhan hän varmasti harjaantunut muun muassa sen arvioimisessa, keneen voi luottaa ja keneen ei. Samaten on jännää - ja uskottavaakin -, miten Regulus vaistoaa heti, että koira on oikeasti ihminen. Rupesin muuten oikein miettimään, millaista olisi paijata koiraa, jonka tietäisi olevan todellisuudessa ihminen. Miten paljon siinä olisi ihan vain eläimen läsnäoloa, ja miten paljon tietoisuus ihmisyydestä vaikuttaisi.

Vaikka tekstissä ei suoraan käy ilmi, kuka Reguluksen seuraaja on, minäkin tulkitsin muiden tavoin, että kyse on Siriuksesta. On todella kaunis ajatus, että Sirius seurailee kaikesta huolimatta veljeään, jolla on vaikeaa, ja auttaa tätä omalla, hienovaraisella tavallaan. Hetken lepotauko syrjäkujalla tulee varmasti tarpeeseen, mutta sitten on jatkettava eteenpäin, ja Sirius tietää sen ja kannustaa Regulusta siihen. Todella sydäntälämmittävä kohtaaminen, ja on lohdullista tietää, ettei Regulus ole yksin, vaikka hän onkin syvissä vesissä ja lopen uupunut. ♥

Kiitokset tästä kiinnostavasta, tunnelmallisesta tekstistä, tykkäsin! -Walle