Ficin nimi: Kaukoputki ja kuunpimennys
Kirjoittaja: Thelina
Tyylilaji: Slice of life, sodan jälkeinen AU
Ikäraja: S
Paritus: Tulkinnanvarainen Remus/Neville
Vastuunvapaus: Kunnia kaikesta J.K. Rowlingin luomasta kuuluu hänelle.
A/N: Kuukalentereiden mukaan vuonna 1999 oli kaksi kuunpimennystä — toinen tammikuussa ja toinen heinäkuussa, mutta jälkimmäinen ei valitettavasti näkynyt Euroopassa lainkaan. Tämä on pölyttynyt pöytälaatikossa osana jonkinlaista Remus/Neville -ficletsarjaa, mutta muokkasin tämän nyt käyttöön yksittäiseksi ficletiksi. Tämä sijoittuu kuitenkin samaan sarjaan aiempien Remus/Neville-tekstieni kanssa, kun he ovat alkaneet tutustua paremmin. Osallistuu FFF1000-haasteeseen sanalla 87. Vaaka.
Kaukoputki ja kuunpimennys
Sunnuntai 31.1.1999
Ullakon lattia narahtelee. Päätyikkunasta siilautuu hämärää talvivaloa, joka hipoo laatikoita ja vanhoja kalusteita säikeillään. Neville sytyttää kattoparrussa roikkuvan lyhdyn ja pujottautuu syvemmälle tavarakasojen väliin. Askeleet nostavat ilmaan pieniä pölypilviä.
”Löytyykö sieltä mitään?” Augusta huhuilee alhaalla, pidellen yhä tikkaita, jotka nojaavat tukevasti ullakolle johtavan luukun reunaan.
”Ei ainakaan vielä”, Neville huikkaa takaisin.
Mummin talon ullakko on täynnä muistoja. Koinsyömiä kaapuja, laatikoittain hapertuneita pergamenttirullia, ruosteinen vaaka: unohdettuja esineitä, jotka aikanaan kuuluivat äidille ja isälle. Yhtä niistä Neville parhaillaan etsii — Frankin vanhaa kaukoputkea. Hän haluaa löytää sen tarkkaillaakseen kuunpimennystä, jonka pitäisi tällä kertaa näkyä hyvin näillä leveysasteilla.
Neville kurkistaa vaatekaappiin ja availee laatikoita umpimähkään. Villasukkien seassa nukkuu hiiriperhe ja yksi erityisen painava laatikko pitää sisällään tusinan verran puhki palaneita patoja. Neville sysää sen syrjään ihmetellen, miksi nekin on pitänyt säästää. Tavaramäärästä päätellen mummi ei ollut koskaan tainnut katouttaa koko talosta ainuttakaan esinettä.
Ikkunan luona on pino vanhoja matkalaukkuja. Neville raivaa tiensä niiden luokse ja pysähtyy hetkeksi tutkimaan maisemaa. Likaläikkien läpikin hän erottaa kauempana häämöttävän keltaisen täplän, Remuksen talon. Savu nousee piipusta Remuksen lämmittäessään kotiaan iltaa varten. Nevilleä melkein hävettää olla niin innoissaan kuunpimennyksestä, kun Remus viettää täysikuuta samoin kuin aina. Pimennyksellä ei olisi asiaan mitään vaikutusta, vaan susi tulisi esiin niin kuin ennenkin, nukkuisi lääkittynä kunnes aamu valkenisi ja tuli olisi aikaa sitten sammunut.
Neville huokaisee syvään ja päättää jatkaa kaukoputken etsimistä. Pian hänen katseensa osuu ikkunan alla olevaan nahkapintaiseen salkkuun, jonka viereen lattialle on kaatunut jonkinlainen puinen jalusta. Salkun soljet ovat käytön puutteesta jäykät, mutta kun se vihdoin aukeaa, Neville näkee isänsä kaukoputken omassa sametilla vuoratussa lokerossaan, kahdenkymmenen vuoden patina pinnassaan. Kaikki osat näyttävät kuitenkin olevan tallella.
”Löytyi!” Neville huudahtaa Augustalle ja sulkee salkun jälleen. Puinen jalustakin näyttää olevan ehjä ja Neville leijuttaa molemmat löytönsä alas ullakon luukusta.
”Tiesinhän minä, että se on tallessa”, Augusta hymyilee ottaessaan tavarat vastaan.
Neville kiipeää alas ja pudistaa pölyä harteiltaan. Seuraavaksi hän puhdistaisi kaukoputken ja virittäisi sen valmiiksi katon tarkkailutasanteelle.
Yön saavuttua Neville kiipeää katolle termosmuki ja viltti mukanaan. Odottaessaan oikeaa hetkeä kaukoputki edessään hän muistaa jälleen Remuksen, jonka ikkunasta yhä kajastaa hento valo. Ajatus sohvalla nukkuvasta sudesta ja kipuun heräävästä riutuneesta miehestä vihloo Nevillen sydäntä enemmän kuin hän haluaisi myöntää. Hän päättää vierailla Remuksen luona seuraavana päivänä, silläkin uhalla ettei tämä yöstä ryytyneenä haluaisi nähdä ketään.
Neville hengittää syvään pakkasilmaa ja kumartuu kaukoputkensa puoleen juuri, kun kuu katoaa.