Nimi: Kello 4.31
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: K-11
Paritus: Sirius/Lily, Sirius/Remus
Genre: Elämänmakuinen angst
Yhteenveto: Uneton yö Kalmanhaukio kahdellatoista
Disclaimer: En omista muuta kuin mielikuvitukseni
Varoitukset: Huumeet
A/N: Fun fact nuo kellonajat, jotka esiintyvät tässä tekstissä ovat oikeita aikoja jolloin tämän kirjoitin. Eli ajatuspieruista voi syyttää väsyneitä aivojani
Osallistuu haasteisiin sana/kuva/lause kuvalla
klik ja FinFanFun sanalla kitara
Hän soittaa kitaraa keskellä yötä ja soittaa hyvin.
”Herätinkö?”
Unesta herännyt naurahtaa ja soittaja virnistää pimeässä ilmeiselle totuudelle. Hän ei lopeta soittamista, antaa vain sormien tuottaa ääniä, joita huulilta ei ole karannut moneen vuoteen.
”Ja paskat unesta – kuka tässä enää nukkuu.”
Onhan kello 4.31 ja jossain päin maailmaa ihmiset ovat hereillä – täälläkin.
***
Heinäkuussa 1979 pilvet ovat harmaita, mutta saattaa se toki johtua sakeasta tupakan ja pilven savusta, joka
syövyttää aivot – sanoo Lily Evans, mutta eipä kelmeistä kukaan kuuntele. Ei edes James, jonka huulilta Evans savunsa varastaa, sillä on liian hyvä ottaakseen tumppia omiin sormiinsa. Sen sijaan sormien väliin sujahtavat Jamesin puhtaat, tummat hiukset, eikä Sirius voi olla ajattelematta, että
minullakin on roppakaupalla tummaa tukkaa.Mutta ehkä prinsessoille ei kelpaa nikotiinin värjäämät keltaiset manikyyrit tai elämä moottoripyörän takapakilla hiekkaa hiuksissa.
”Sirius-”
”Anna olla Kuutamo”, Sirius huokaa käynnistäessään uskollisen ratsunsa ja hengittää viimeiset henkäykset kitkasta savua toivoen, että tällä kertaa se voisi olla jotain vähän enemmän kuin fiftyfifty tupakkaa ja ruohoa. ”Nähdään kuukauden päästä. Tai vähintään joskus.”
Tumppi palaa yhä
aivojasyövyttävää katkua, mutta Sirius toivoo, että se olisi syövyttänyt vielä sydämeen asti.
***
”Sinua vaivaa joku.”
”Älä hitossa”, soittaja sanoo ja jatkaa riffien rämpyttämistä pilkkopimeässä, sillä silmät ovat täysin turhia.
”Onko se sen takia, että kohta on se päivä?” sanoo mies, joka ei tänään yritä esittää lähestyvän täysikuun uhria. Soittaja arvostaa sitä, vaikka tietääkin, että
Sirius Musta, sinä olet paskiainen on aika luottolause, kun hänestä puhutaan.
Soittaja ei vastaa, antaa yön varjojen syödä varjot sisällä. ”Eikö sinua sitten?”
”Siitä on viisitoista vuotta.”
”Siitä on liian vähän aikaa.”
Lihasmuisti laulaa, mutta se onkin talossa ainoa, joka osaa.
***
Lihasmuisti osaa laulaa myös suudelmia, niin luonnollisesti ne tulevat niidenkin vuosien taukojen jälkeen, että ihan hirvittää, miten hitossa tästä pystyy päästämään irti. Pitää päästää, molemmat tietävät, mutteivat osaa.
”Ei olisi pitänyt-”
”Paskat.”
Kädet työntävät pois kasvot, jonka huulilla häilyy yhä haamusavua seitsemänkymmentäluvun loppupuolelta. ”Ne olivat virheitä koulussa, ne ovat virheitä nyt.”
”Onpa hyvä, etten pyri täydellisyyteen.”
Mutta Evans pyrkii, sen huomaa tämän kasvoista. Nikotiini Siriuksen kynsistä on alkanut kadota, hiekanjyvät häilyvät enää vanhoissa vaatteissa, jotka ovat liian rikki käytettäviksi, mutta liian tärkeitä hävitettäviksi.
”Mene sitten leikkimään kotivaimoa. Siitähän sinä kai pidät.” Sanat syyttävät enemmän kuin oli tarkoitus, mutta siitä voi syyttää vain sydäntä.
”Sirius. Kyllähän sinä tiedät, että James-”
”Tiedän. Kyllä minä tiedän”, Sirius sanoo lempeämmin. Hän ymmärtää. Yrittää ainakin huijata sydäntään ymmärtämään.
***
Kun musiikki loppuu liikoihin virheisiin ja muistikatkoksiin, kuulostaa talo hiljaisemmalta kuin yleensä. Kaupungin äänet eivät edes kuulu ullakkohuoneen seinien läpi tarpeeksi kovaa vaimentaakseen ilkeät ajatukset. Kerrankin pitäisi, vaikka joskus äänet pitävätkin liikaa meteliä keskellä yötä. Onhan kello 4.55 ja jossain päin maailmaa ihmiset ovat hereillä – täälläkin.
”Olen paskiainen.”
”Et ole”, karhea ääni sanoo ja hapuilee kättä, mutta osuu polveen.
Kitara päästää haamusävelen, kun se lasketaan seinänviereen. ”Herätin sinut.”
”Olet tehnyt pahempiakin asioita.”
”Olen. Paljon pahempiakin.”
”Hei. En minä sitä tarkoittanut.”
Ei Remus koskaan tarkoita. On liian hyvä, liian kärsivällinen.
”Luuletko, että hän tietää?” vieras ääni kuiskaa, kun sen lähde käpertyy turvaan syliin, josta hän toivoo, että olisi tajunnut hakea turvaa niin monta vuotta aikaisemmin. Ehkä kaikki se olisi voitu välttää. Syyllisyys. Tyhjät sanat. Kipu.
”En ole varma.”
”Luuletko, että hän antaa anteeksi?”
”Kyllä. Uskon, että hän antaa.”
Kello on 5.00 ja ihmiset ovat jossain hereillä – mutta eivät täällä.
