Nimi: Luihuisen salainen luutakaappi
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Draama
Paritus: Helga/Salazar
Vastuuvapautus: Maailma ja hahmot ovat Rowlingin.
Yhteenveto: ”Rowena-rakas, oletko sinä raahannut meidät pyhäaamuna kukonlaulun aikaan katsomaan… luutakaappia?”
Kirjoittajan sana: Oi voi, oon kyllä ihan hurahtanut tähän nelikkoon! Inspiraatio tähän tekstiin tuli Salaisuuksien kammiosta ja professori Binnsin sanoista: ”Siitä, että Luihuinen olisi rakentanut joskus edes salaisen luutakaapin, ei ole ensimmäistäkään todistetta!”
LUIHUISEN SALAINEN LUUTAKAAPPI
Minun äitimuorini tapasi sanoa, että opettele näkemään enteitä, Helga, kuuntele, mitä ne haluavat sinulle kertoa. En ymmärtänyt, mistä hän puhui, minun maailmani on rakentunut pienestä pitäen työnteolle, kaikelle kouriintuntuvalle ja selkeälle. Enkä minä usko, että äitimuorinikaan niitä enteitään oikeasti näki. Hän sanoi usein, että kun minä synnyin, tähdet olivat mitä parhaimmissa asennoissa ja lemmonmarja kukki ikkunan alla niin voimakkaasti, että minulla tulisi olemaan kosijoita jonoksi asti. No, ei ole näkynyt ensimmäistäkään.
Näin vanhemmiten olen kuitenkin ruvennut miettimään, että ehkä enteitä sittenkin on. En usko, että ne näkyvät tähdissä tai tuoksuvat kukissa, vaan pikemminkin ovat osa jokapäiväistä elämäämme. Niin kiinteä osa, että emme osaa niitä nähdä.
Sanoin äsken, ettei kosijoita ole ollut. Niin, ei kosijoita, mutta eräs mies oli kuitenkin. Ikävä kyllä, en koskaan kertonut hänelle, mitä häntä kohtaan tunsin. Ja nyt se on myöhäistä.
Tämä on tarina hänestä, Salazarista.
En rakastunut häneen päätä pahkaa. En todellakaan, ihan ensi alkuun jopa pelkäsin häntä hivenen. Hän oli tummanpuhuva ja pitkä, hänellä oli muhkeat viikset ja kolkko nauru. Mutta sitten, kun opin tuntemaan häntä paremmin, tajusin, ettei hänessä ollut mitään pelättävää. Jotakin sameaa ehkä, mutta ei mitään pelottavaa.
”Kuule Helga. Tätä et sitten kerro Godrickille, mutta näin meidän kesken, minä pidän sinusta kaikkein eniten”, Salazar sanoi kerran yhtenä kuulaana kesäiltana, kun istuimme lammenrannalla kaksin.
”Mitä sinä höpiset? Godrick on kasvintoverisi”, sanoin, kun en muutakaan keksinyt.
”Niin on, ja minulle tavattoman rakas. Mutta hän on myös melkoinen paukapää, tiedätkös? No, tiedäthän sinä, olet perustanut hänen kanssaan yhden helvetin ison koulun”, Salazar sanoi ja nauroi. Kun olimme kahden, hänen naurunsa ei koskaan ollut kolkkoa, se oli pikemminkin syvää ja lämmittävää.
”Tiedänhän minä. Minäkin pidän sinusta, Salazar”, sanoin ja punastuin. Salazar hymyili ja käänsi sitten katseensa lammelle.
”Yksi vika sinussa on. Sinä olet liian kiltti.”
”Ei kiltteydessä ole mitään pahaa.”
”Kaikkia ei voi miellyttää, Helga. Joskus on valittava puolensa.”
Puhuin niistä enteistä äsken. Tuo Salazarin kuulaaseen kesäiltaan sopimaton lause on näin jälkikäteen ajatellen päivänselvä enne. Enne siitä, että hän ja Godrick tulisivat ajautumaan kaiken hajalle repivään riitaan. Mutta tuolloin siihen oli vielä vuosia aikaa.
Mutta niiden vuosien mittaan enteitä tuli lisää. Salazarin ilme oli yhä useammin kireä, Godrickin nauru ei hänen seurassaan ollut niin remakkaa kuin aikaisemmin ja lopulta miehet alkoivat riidellä avoimesti jästisyntyisten oikeuksista. Olen monesti miettinyt, olisinko voinut tehdä jotakin estääkseni kammottavan välirikon. Luultavasti en. Mutta puoli vuotta ennen Salazarin lähtöä tapahtui jotain sellaista, joka viimeistään havahdutti meidät kaikki näkemään, millaiseksi tilanne oli päässyt luisumaan.
”Mikä piru se tämä on! Tätä ei ole pohjapiirustuksissa! Kuka täällä pelleilee?”
Rowenan raivo kuulosti siltä kuin kirskuristajia olisi lävistetty vartaaseen kymmenittäin.
”Rowena-rakas, oletko sinä raahannut meidät pyhäaamuna kukonlaulun aikaan katsomaan… luutakaappia?” Godrick sanoi unisena. Minuakin haukotutti. Salazar sen sijaan oli täysin hereillä.
”Luutakaappi on ensimmäisessä kerroksessa, kuten hyvin tiedät! Kuka on loitsinut samanlaisen kolmanteen kerrokseen?” Rowena ärjyi. Hänen raivonsa oli mielestäni täysin kohtuuton, ottaen huomioon, että kyse oli yhdestä pienestä kaapista, jossa oli kaksi luutaa ristikkäin.
”Mitä väliä sillä on?” uskaltauduin kysymään.
”Mitäkö väliä? Minä haluan, että pohjapiirustukset täsmäävät! Viime yönä en saanut unta ja päätin loitsia kolmannen kerroksen läpi, tiedättehän, tein tavanomaiset loitsunpaljastustaiat, ja mitä huomasinkaan! Luutakaappi tuli esiin. Joten: kenen teistä tekosia tämä on? Ei varmasti yhdenkään oppilaan.”
Hetken oli hiljaista. Sitten Salazar nosti katseensa Rowenan silmiin ja sanoi:
”Minun.”
”Selitä”, Rowena äyskähti. Godrick Rowenan vieressä oli yllättäen täysin hereillä ja naulitsi katseensa Salazariin. Salazar mulkoili hetken häntä ja Rowenaa kulmiensa alta ja sanoi sitten:
”Minusta on kestämätöntä, että tässä pahuksen linnassa pitää selittää kaikki tekemisensä! Se alkaa käydä minun hermoilleni.”
”Rauhoitu, Salazar. Meitä nyt vain kiinnostaa, miksi sinä olet piilottanut luutakaapin”, Godrick sanoi ja tavoitteli huoletonta äänensävyä.
”Koska halusin jotakin omaa! En jaksa olla teille tilivelvollinen kaikesta mahdollisesta”, Salazar äyskähti.
Keskustelu jatkui siitä tavanomaiseen riitaan jästisyntyisten oikeuksista. Tietenkin, se aihe tuli lopulta aina esille. Näin jälkikäteen olen ymmärtänyt, että Salazar loitsi luutakaapin harjoitellakseen suojaloitsuja. Jos uskomme, ja mielestäni voimme hyvällä syyllä uskoa, että Salazar tosiaan jätti jälkeensä salaisen kammion, halusi hän varmasti etukäteen kokeilla, miten hyviä salaustaikojen täytyi olla.
Tuon riidan jälkeen Godrickin ja Salazarin välillä meni jotakin pysyvästi rikki. He eivät puhuneet toisilleen enää kuin välttämättömässä pakossa. Myös Rowena alkoi suhtautua Salazariin epäilevästi ja yliolkaisesti. Minä jäin hyvin ikävään välikäteen. Puoli vuotta yritin miellyttää sekä Salazaria että Rowenaa ja Godrickia. Eihän se onnistunut. Lopulta minun täytyi myöntää, että Salazar oli luisunut tavoittamattomiini. Vuosia myöhemmin Rowena sanoi minulle, että luutakaappiriidan jälkeen hän oli osannut odottaa Salazarin lähtöä. Minä en osannut.
Se tapahtui eräänä loppukesän yönä. Illalla Salazarilla ja Godrickilla oli ollut todella paha riita. Se päättyi siihen, että Godrick oli sivaltanut miekallaan Salazaria poskeen. Meidän kaikkien onni oli, että oppilaat eivät olleet vielä palanneet takaisin kouluun.
”Se hullu saa maksaa tästä”, Salazar vannoi. Hän istui minun vuoteellani ja pui nyrkkiään. Olin puhdistanut ja parantanut hänen haavansa ja koko sen ajan hän oli solvannut Godrickia.
”Tunnethan sinä hänet. Hän menettää hermonsa ja lauhtuu sitten taas. Nyt häntä varmasti hävettää hillittömästi oma käytöksensä”, sanoin, mutta Salazar ei kuunnellut.
”Minä näytän sille kelvottomalle, minne hän voi tunkea häpeänsä, hän voi tunkea sen–”
”Haluaisitko jäädä yöksi?” kysyin ja säpsähdin omaa kysymystäni. Niin säpsähti Salazarkin.
”Mitä?”
”Niin.”
Siinä samassa tunsin hänen rohtuneet huulensa omillani, hänen vahvat käsivartensa uumallani ja hänen myskisen tuoksunsa nenässäni.
Makasin valveilla vielä pitkään hänen nukahdettuaan. Silitin hänen paljasta rintaansa ja mietin, miksi teimme tämän vasta nyt. Meillä oli ollut monta vuotta aikaa. Viimeisenä ajatuksenani ennen unta muistan miettineeni, että kaikki varmasti kääntyisi hyväksi. Salazar kietoi kätensä ympärilleni ja nukahdin hymy huulillani.
Kun aamulla heräsin, oli Salazar lähtenyt.
