Nimi: Lopuksi
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Calamari Union
Genre: Jokseenkin surumielinen canoninjälkeinen draama
Ikäraja: k11
Päähenkilöt: Kymmenkunta Frankia
Varoitukset: Canonisia hahmokuolemia sivutaan, itsetuhoisia ajatuksia mainitaan
Yhteenveto: ”Lopuksi päädymme jonnekin. Juuri noin Frank sanoi. Frank on kuollut, Frank.”
Vastuunvapaus: Calamari Union on Aki Kaurismäen luomus, sen oikeudet kuuluvat aivan muille tahoille kuin meikäläiselle, minä ainoastaan lainaan sitä hyötymättä yhtään mitään.
A/N: Tämä on rakkauskirje lempielokuvalleni (joka on katsottavissa Yle Areenassa!) ja tässä pitää tietää että nauraa hekotin koko ideoinnin ja kirjoittamisen ajan, mutta että tämä on silti ehdottoman vakavissaan kirjoitettu. Osallistuu Valloita fandom IV -haasteeseen.
LOPUKSI
Frank istuu pienen kahvilan pienellä terassilla pieni espressokuppi kädessään. Aurinko porottaa armottomasti pilvettömältä taivaalta. Aurinkolasien takana Frankin ei tarvitse siristellä.
Trenssin alla valuu hiki.
”Missä sinä muuten asut”, hän kysyy seuralaiseltaan. ”Jos se ei ole liian tungetteleva kysymys.”
”Eirassa.”
”Vai niin”, Frank sanoo. Hän siemaisee kahvinsa kerralla loppuun.
Kaiken jälkeen se tekee hänen seuralaisestaan vähemmän viehättävän.
*
Frank kävelee sateisia katuja pitkin paljas sähkökitara olallaan.
Ei tällä paskalla voi ruveta edes katusoittajaksi. Hänellä ei ole vahvistinta sen enempää kuin piuhaa. Kerta toisensa jälkeen hän on tällä matkalla joutunut pettymään, kun hän on jo ajatellut, ettei enempää vastoinkäymisiä voisi enää tulla.
Nyt hän tietää paremmin kuin liftata. Tietää paremmin kuin lähestyä ketään tai astua lavalle. Perille ei pääse koskaan, jos luottaa muihin.
Siksi Frankilla on nyt vain mukaan nostettu kitara ja edessä kulkeva katu.
*
Frank polttaa tupakkansa ja astuu takaisin autoon. Hän käynnistää moottorin, kääntyy ja ajaa pois. Tankissa on vielä bensaa. Hänellä on kartta. Täytyy vain löytää iso tie. Ehkä hän pystyy vielä pakenemaan. Ehkä hän päätyy vielä johonkin.
Kun tankki on viimein tyhjä, Frankin ruumis haisee jo.
Tupakka suunsa edessä Frank vilkaisee taakseen.
Hän vetää kuljettajanlakin päästään ja laskee sen Frankin käteen.
Frankin toiseen käteen hän jättää avatun savukeaskin.
”Pakko jatkaa kävellen matkaa”, hän pahoittelee.
Varmasti Frank ymmärtää.
*
Kun Frank herää, hän on yksin, hänen päässään pyörii, eikä hän tiedä missä on.
Hänen vaatteensa ovat kalsareita ja trenssiä lukuun ottamatta poissa. Aurinkolasit ovat otsalla. Frankin hiukset ovat takertuneet tiukasti niiden sankoihin.
Pöydällä on yksi tupakka.
Frank kompuroi ikkunalle ja katsoo ulos.
Eirassa hän ei ainakaan ole.
Sytyttämätön tupakka suussaan Frank nykäisee aurinkolasit silmilleen ja alkaa hoiperrella ovea kohti.
*
Frank on vain muutamassa päivässä turtunut osaansa. Hän ei enää osaa ajatella sitä edes vaiheena. Tässä on kaikki. Hän on pysähtynyt.
Hän on katkera, mutta hän ei tiedä, mitä muutakaan tehdä.
Hänellä on työ. Hänellä on asunto työn puolesta, hän saa vähä vähältä rahaa. Hänellä on nainen. Ehkä tulevaisuuskin, mikäli hän ei pettymyksessään pilaa sitä nyt. Portieerit ovat tämän maailman pohjasakkaa, niin kuin he kaikki olivat kotona.
Onko mikään muuttunut?
Olisiko hän viereisestä salkusta löytänyt ladatumman pistoolin?
Yöt ovat kylmiä, ja Frank on turtunut osaansa.
*
”Odota.”
Frank tarttuu hänen olkaansa. Hän katsoo kadun toiselle puolelle.
”Mitä?”
”Katso.”
Hän tarttuu Frankin toiseenkin olkaan ja kääntää hänet.
”Onko tuo Frank?”
Hän räpäyttää silmiään.
”On.”
”Mennäänkö?”
”Ei – ”
”Mennään.”
Frank huokaa, mutta he ylittävät kadun.
”Terve, Frank.”
Frank havahtuu, räpäyttää, rypistää otsaansa. Tunnistaa.
Hämmentyy.
”Mitä te täällä teette?”
”Etsitään yösijaa. Mitä sinä teet?”
”Sain täältä portieerin viran.”
”Ikävä kuulla. Portieerit ovat tämän maailman pohjasakkaa.”
”Niin ovat. Onko teillä rahaa?”
”Ei. Onko sinulla?”
”Ei. Mutta voin järjestää teille huoneen. Oletteko kuulleet Frankista mitään?”
Frankin hartiat lysähtävät. Hän työntää aurinkolasejaan ylemmäs nenällään. Frank taputtaa häntä olalle.
”Frank on poissa”, hän sanoo.
”Ikävä kuulla.”
*
He seuraavat Frankia pieneen huoneeseen. Frank antaa hänelle viimeisen savukkeensa kiitokseksi. Frank tarjoaa tulta.
Frank menee. He jäävät kahden.
”Vain yksi sänky”, Frank rikkoo lopulta äänettömyyden. ”Sinä tietysti haluat nukkua siinä.”
”Niin haluat sinäkin. Anna olla”, Frank huokaa. ”Kyllä me mahdumme rinnakkain.”
Frank katsoo häntä syrjäsilmällä ja varuillaan. Frank voisi yrittää hyökätä uudestaan. Jos Frank olisi soutanut nopeammin, soutanut eri suuntaan, voisivat he olla Eestissä nyt. Mutta Frank ei soutanut. Poliisit noukkivat heidät merestä. Vene jäi sinne. He jäivät tänne.
”Tule nyt”, Frank sanoo. ”Tässä on tyyny meille kummallekin.”
Ensi kertaa moneen päivään Frank riisuu aurinkolasinsa. Hänen silmänsä ovat pohjattoman toivottomat.
”Kyllä me vielä lopuksi päädymme jonnekin”, Frank yrittää lohduttaa. Frank tuhahtaa kireästi, katkerasti.
”Lopuksi päädymme jonnekin. Juuri noin Frank sanoi. Frank on kuollut, Frank.”
Frank nielaisee.
”Frank on kuollut myös”, Frank huokaa. Hän tuijottaa kattoon. Elohiiri nykii hänen silmässään. ”Minä tiedän sen. En tosin ole nähnyt ruumista. Mutta jos Frank eläisi, tämä ei tuntuisi tältä.”
Frank nyökkää surullisena.
”Entä Frank”, hän kysyy. Hän ei tiedä, haluaako kuulla, mutta hänen täytyy saada tietää.
Frank räpäyttää silmiään kuin vasta muistaisi hänet. Hänen katseensa harhailee huoneen katossa. Vasemmalle, oikealle, vasemmalle.
”Frankin on hyvä”, hän sanoo.
*
Frank katsoo usein iltamyöhällä asuntonsa ikkunasta kadulle. Hän ei tiedä, mitä hakee. Vieläkin levottomuus ja syyllisyys kaihertavat häntä.
Frankista ei ole kuulunut mitään pitkään aikaan. Monesta muusta hän on kuullut viimeksi sinä päivänä, kun he lähtivät.
Sitäkään hän ei osaa olla miettimättä, mitä Frankille mahtoi tapahtua.
Hän ei tiedä, onko yksikään päässyt perille.
Hän ei tiedä, uskaltaako toivoa sellaista.
Frank kääntyy ikkunalta takaisin asuntoonsa. Hän hymyilee morsiamelleen kankeasti. Silittää vatsaa, jonka toisella puolella liikkuu syntymätön lapsi.
Ehkä jollekin heistä täytyi käydä näin.
