Nimi: Naamio
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Hyvät, pahat ja rumat
(+ Vain muutaman dollarin tähden) × Hohto
Genre: AU, draama Hohdolle tyypillisin kauhuelementein
Ikäraja: k11
Päähenkilöt: Blondie & Enkelisilmä
Yhteenveto: Mies mustissa raapaisee tulitikun. Blondie kumartuu tarjotun liekin puoleen ja vilkaisee niin tehdessään miestä nähdäkseen hänet paremmin, ja – jumalauta sentään.Vastuunvapaus: Niin Hyvät, pahat ja rumat kuin Hohtokin ovat aivan muiden tahojen omaisuutta kuin minun, enkä minä tee tällä tekstillä voittoa.
A/N: Iltaa. Tämän ficin
englanninkielinen versio (T/K11) on kirjoitettu Tumblrin Dollars Trilogy Fandom Eventin kolmatta ennakkoaktiviteettiä varten. Promptina oli rakentaa jonkinlainen crossover, ja jonkin aikaa pohdittuani mua iski sellaisella visiolla, ettei mua voinut enää pysäyttää. Tässä ficissä siis Hyvien, pahojen ja rumien hahmot on viskattu Overlook-hotelliin, koska halusin katsoa, miltä pari kohtausta näistä näyttäisivät rinnastettuina. Tämä on ensimmäinen Hohtoon liittyvä ficci, jonka olen kääntänyt suomeksi. En myöskään ole ihan varma, mitä pidän siitä, että Angel Eyesin nimi on tässä suomeksi, mutta näin se on Hyvien, pahojen ja rumien suomenkielisissä tekstityksissä käännetty, ja ainakin se taipuu suomeksi luontevammin kuin Angel Eyes.
NAAMIOBlondie on ajatellut olevansa tällaisen yläpuolella, mutta ilmassa leijaileva savukoneen usva käy hänen päälleen melkein liian kovaa, eikä hän ole enää varma, mitä kautta tanssisalista pääsee pois. Salissa on liikaa ääntä ja liikaa ihmisiä, eikä hän saa henkeä, hän haluaa pois täältä ja hän haluaa kuokkavieraat ulos ja salin takaisin vain itselleen, niin kuin se tähän asti on ollut. Hän kääntyy ja törmää päätä pahkaa takanaan lähimpänä seisovaan mieheen. Miehen piirteet ovat terävät ja älykkäät, ja hän on hattua ja kiiltäviä saappaitaan myöten pukeutunut kauttaaltaan mustaan. Hänen viiksissään on häivähdys harmaata, ja hänen silmänsä loistavat yhtä kirkkaina kuin hänen taskukellonsa kultavitjat, kun hän ottaa Blondieta olkavarsista kiinni estääkseen heitä molempia kaatumasta.
”Anteeksi”, Blondie mutisee. Mies mustissa vain kohottaa toista kulmakarvaansa ja hymyilee myötätuntoisesti.
”Ei se mitään”, hän sanoo. Hänen äänensä on lämpimämpi kuin sen pitäisi olla. Se kuulostaa väärältä, vaikkei Blondie osaakaan tarkalleen määritellä, minkä vuoksi. ”Saako olla juotavaa?”
Se on luultavasti huono idea – missään nimessä se ei ole
hyvä idea – mutta Blondie nyökkää kuitenkin.
”Rommi. Tuplana.”
Mies nyökkää baarimestarille, joka täyttää lasin ja ojentaa sen hänelle. Hän tutkailee Blondieta, kun tämä juo.
”Onko kaikki kunnossa, poika?”
”On”, Blondie kirahtaa.
Drinkki auttaa hiukan; Blondie tuntee lihastensa rentoutuvan, ja hän pystyy jo hengittämään helpommin. Hän kaivaa povitaskustaan cigarillon, ja mies mustissa raapaisee tulitikun ja tarjoaa tulta hänelle. Blondie kumartuu tarjotun liekin puoleen ja vilkaisee niin tehdessään miestä nähdäkseen hänet paremmin, ja –
Jumalauta sentään.
”Mikä hätänä?” mies kysyy ravistaessaan tulitikun sammuksiin. Olisihan Blondien pitänyt tietää, ettei noilta silmiltä jää mikään huomaamatta.
”Sinua sanotaan Enkelisilmäksi”, hän sanoo koettaen pitää kammon poissa äänestään. Mies näyttää kohteliaan hämmentyneeltä. Hänen ilmeessään ei käy minkäänlaisia tunnistamisen merkkejä, kun hän kaivaa piipun taskustaan ja ryhtyy täyttämään sen pesää.
”Taidat sekoittaa minut johonkin toiseen”, hän sanoo. ”Nimeni on Mortimer. Eversti Mortimer.”
Eversti – helvetti, se ei ole yhtään parempi. Se on melkein pahempi. Blondie tietää törmänneensä eversti Douglas Mortimeriin tutkiessaan hotellin historiaa, mutta historiikin mukaan hän olisi ollut maisemissa vuosikausia, yli vuosi
sadan ennen kummankaan heistä aikaa –
”Etkö sinä ollut täällä huoltomiehenä?” Blondielta lipsahtaa ääneen. ”Silloin kun… kun…”
Sanat kuivuvat hänen suuhunsa, eivät suostu muotoutumaan. Blondien kieli tuntuu liian paksulta ja turralta.
”En suinkaan, poikaseni”, mies sanoo odotettuaan hetken, että hän jatkaisi. Hän kuulostaa kevyesti huvittuneelta. ”Enpä voi sanoa olleeni. Maistuuko toinen?”
Blondie katsoo lasiaan, joka tosiaan on tyhjentynyt. Mies nappaa sen hänen veltosta otteestaan ja viittaa baarimestaria kaatamaan hänelle uuden drinkin, tällä kertaa jotakin kylmää ja kirkasta ja pirun tiukkaa.
”Mutta sinähän… sinä…”
”
Sinä olet hotellin huoltomies”, mies sanoo, iskee tulitikun ja sytyttää piippunsa. ”Sinä olet
aina ollut huoltomies, poika, kai minä nyt sen tiedän. Minä olen ollut täällä aina.”
”Enkelisilmä – ”
”Ketään sennimistä minä en tunne”, hän sanoo, ja hänen äänensä on yhä hillitty, niin leppoisa ja niin erilainen kuin Tucon entisen partnerin ääni, että Blondie melkein haluaa uskoa, ettei hän valehtele. Jossain heidän takanaan hän kuulee jonkun nauravan, kuulee jonkun soittavan pianolla heliseviä musiikkinumeroita.
”Mutta – ”
”Kyllähän sinä muistat, kuka sinut palkkasi tänne?” Nuo perkeleen silmät sen tekevät. Hän
tietää.
”Ei”, Blondie kuulee itsensä sanovan. ”Ei, minä – ”
”Sinun täytyy tehdä jotain partnerisi suhteen. Hän on pimittänyt sinulta tietoja siitä asti, kun tulitte tänne. Hän estää sinua tekemästä työtäsi.”
”Hän”, ja helvetti kuinka tahmeaksi viina on jo nyt saanut hänen mielensä. Blondie tyhjentää lasinsa ja huokaa. Tämä ei voi olla hyvä juttu. Cigarillo ei rauhoita hänen hermojaan lainkaan.
”Kaikki eivät arvosta tätä paikkaa niin kuin sitä tulisi arvostaa, niin kuin sinä ja minä arvostamme”, mies – Enkelisilmä, Enkelisilmä se on, vaikka kuinka olisikin pukeutunut everstin nahkoihin – sanoo keskustelusävyyn ja ojentaa Blondielle jälleen uuden lasin – rommia jälleen. ”Hän nyt varsinkaan ei. Mutta hän oppii. Siitä on sinun pidettävä huoli, Blondie.”
Hänen ei tosiaankaan pitäisi juoda mitään, mitä Enkelisilmä tarjoaa – tai mitään täältä peräisin olevaa ylipäätään, viis siitä kuka sen tarjoilee. Hän ei muista, milloin viimeksi on juonut näin paljon tällaisessa tahdissa – hänestä tuntuu, kuin hän ei hallitsisi itseään, ja eikö hän sen takia tavallisesti jätä viinanjuomiset kokonaan sikseen? Enkelisilmän katse polttaa hänen ohimoaan niin tiiviisti, että hänen tekee mieli kiemurrella tuijotuksen alla. Blondie vetää cigarillosta syvät henkoset ja tumppaa sen lasiseen tuhkakuppiin, jonka baarimestari työntää hänen suuntaansa.
”Eikö hän… hänhän voisi vain häipyä”, hän ehdottaa heikosti, mutta Enkelisilmä pudistaa päätään anteeksipyytävästi äännähtäen.
”Hän ei aio lopettaa. Kyllähän sinä sen tiedät, Blondie”, hän sanoo. ”Tuco on lahjakas mies, mutta hän yrittää käyttää lahjojaan sinua vastaan. Hän aikoo tuoda tänne ulkopuolisen tahon.”
”Ulkopuolisen tahon?” Blondien kaulus tuntuu liian kireältä, hiki valuu hänen paitansa alla.
Enkelisilmä nyökkää.
”Papin.”
Blondie räpäyttää hölmistyneenä silmiään.
”Pablon?”
”Se voi hyvinkin olla hänen nimensä.”
”Aikooko hän tuoda
veljensä tänne?”
Blondie ei pidä ajatuksesta yhtään sen enempää kuin hän pitää kaikkien näiden kutsumattomien vieraiden hälinästä heidän takanaan. Hänen ei olisi pitänyt tuoda Tucoa tänne ollenkaan, ei olisi pitänyt antaa hänen roikkua mukana. Olisi pitänyt jättää hänet matkan varrelle, kun he viimeksi ajoivat päiväreissulle lähimpään kaupunkiin ennen lumen tuloa.
”Sinä olet viisas mies”, Enkelisilmä sanoo parhaillaan. ”Oli fiksu veto tutustua hotellin historiaan. Sinä ja minä voisimme palauttaa tämän paikan vanhaan komeuteensa, voisimme tehdä siitä paremman kuin kukaan meitä ennen. Katso nyt tätäkin salia.”
Ja – eihän Enkelisilmä ole väärässä, ja se siinä juuri onkin. Joka päivä Blondie löytää tästä paikasta uutta ihasteltavaa. Piilotettuja aarteita, unohdettua historiaa. Huomaamatta jääneitä vaurioita – tai ehkä todennäköisemmin vaurioita, jotka on tarkoituksella jätetty huomiotta, koska niiden korjaaminen olisi vaivalloista niille ihmisille, jotka väittävät välittävänsä hotellista mutta todellisuudessa välittävät vain rahasta; vaurioita, joita Blondie on ottanut asiakseen korjata aina niitä huomatessaan ja huolehtinut vanhasta rakennuksesta paremmin kuin kukaan häntä ennen tänne palkattu huoltomies – paremmin kuin edes Enkelisilmä, mikäli Tucon tarinat hänestä pitävät kutinsa.
”Mutta Tucohan siitä lopulta päättää, vai kuinka?” Enkelisilmä sanoo, kulmakarvat koholla sellaisella muka-viattomalla tavalla, joka ärsyttää Blondieta humalan harson läpi.
”Miten niin?” Blondie kurtistaa kulmiaan. ”Mistä lähtien Tuco on tehnyt päätöksiä minun puolestani?”
”Kenties minä – ”
”Tai
sinä sen puoleen? Tai kukaan?” Blondie tietää äänensä kohoavan hallitsemattomasti. Vanha viha kuplii vaarallisen lähellä pintaa, eikä se asetu kuin vähän, kun Enkelisilmä laskee käden rauhoittavasti hänen käsivarrelleen.
”En minä mitään sellaista tarkoittanut vihjata, poikaseni”, hän sanoo, liian pehmeällä äänellä, hermostuttavan lämpimään ja ystävälliseen sävyyn. Blondieta puistattaa.
”Anna olla tuon everstin esittämisen kanssa, ukko”, hän tokaisee karheasti. ”Minä teen itse omat päätökseni.”
”Hyvä on”, ja muutos Enkelisilmän äänessä ja katseessa on välitön ja aivan yhtä häiritsevä kuin sitä peittänyt samalla kertaa liian elävä ja liian eloton naamio. ”Mutta muista, että asemasi täällä riippuu siitä, että huolehdit niin papista kuin partneristasikin.”
Blondie nyökkää. Hän ei voi kohdata Enkelisilmän tuijotusta. Hän ei pysty siihen.
”Sinun on hoidettava heidät pois tieltä, ja pian.”
”Niinpä”, Blondie kuiskaa. Hänellä on tukala olo, hänen päässään pyörii ja hakkaa. Häntä oksettaa. Tämän takia hän ei juo, mutta toisaalta – ei tämä johdu pelkästään viinasta. Tämä on jotain helvetin paljon pahempaa, kenties jotain niin pahaa, ettei edes Pablo Ramirezin kaltainen kunnon katolinen pappi mahtaisi sille mitään –
”Ja minä tosiaan tarkoitan, että jotain on tehtävä pian”, Enkelisilmä sanoo. ”Pappi on koko ajan matkalla tänne, ja Tuco koettaa asettua sinun tiellesi pienimmässäkin välissä – ”
”Minä
sanoin että hoidan hänet”, Blondie ärähtää hänelle, suoraan hiljaiseen väliin kahden jazzaavan pianokappaleen välissä.
Häntä kuumottaa ja puistattaa kauttaaltaan. Kun piano ei minuutinkaan jälkeen ole alkanut soida uudestaan, katsoo hän varovasti olkapäänsä yli, kurkku jälleen kauhusta paksuna.
Tanssisali on juuri niin kylmä, pimeä ja tyhjä kuin hänen saapuessaan. Kun hän kääntyy takaisin ja Enkelisilmä on yhtä poissa kuin kaikki toisetkin, ei Blondie ole yllättynyt vaan lähinnä helpottunut, eikä sitäkään täysin.
Jossakin hotellin sisuksissa hän kuulee askelten lähestyvän. Hän pyyhkäisee kädensyrjällä suutaan ja pysyy siinä missä on. Jännittyneenä hän jää odottamaan, että Tuco löytää hänet.
A/N2: Niin vitsihän tässä tosiaan on se, että sekä Hyvien, pahojen ja rumien Enkelisilmää että Vain muutaman dollarin eversti Douglas Mortimeria näyttelee Lee Van Cleef. Ja hyvin näytteleekin, voi pojat.
