Marraskuussa saapuivat ensimmäiset pakkaset. Maa oli kylmä ja puut lehdettömiä. Maisema heidän kerrostalokaksionsa ikkunoista oli harmaa ja kuollut, ja niin oli heidän kotinsakin.Nimi: Älä päästä kylmää sisään
Kirjoittaja: Avaruuspiraatti
Tyylilaji: angst
Ikäraja: K-11
Paritus: Henri/Kaapo
A/N: Angstia? Kyllä! Tämä on toiseksi viimeinen vanha Henri/Kaapo-tarina, joka on vielä postaamatta kahta keskeneräistä tarinaa lukuun ottamatta. En tiedä vielä varmuudella, olenko postaamassa keskeneräisiä takaisin - en ainakaan, ennen kuin tiedän varmuudella, että saan ne joku päivä valmiiksi. Kiitos kaikille, jotka ootte lukeneet ja kommentoineet näitä tarinoita <3
Ä L Ä P Ä Ä S T Ä K Y L M Ä Ä S I S Ä Ä N
Se alkoi silloin kun syksykin.
Ensin se oli vain hiljaisuutta aamulla peiton alla, käännetty selkä ja ponneton
joo, kun Henri toivotti Kaapolle hyvää huomenta. Ehkä Kaapo oli vain väsynyt, Henri selitti itselleen ja käänsi itsekin selkänsä. Ehkä Kaapolla oli koti-ikävä. Ehkä Kaapo oli vihainen siitä, että hän oli syönyt viimeisen paahtoleivän. Ehkä Kaapoa ei vain huvittanut, eihän sitä ihminen aina voinut haluta halailla. Ehkä hän ei ollut yrittänyt tarpeeksi. Tai ehkä hän yritti liikaa.
Tekosyitä oli yhtä monta kuin värejä ulkona kasvavien vaahteroiden lehdissä.
Sitten tulivat kylmät syyssateet, ja Kaapo tiuski ja itki. Milloin se johtui siitä, että Henri oli unohtanut ruokkia kalat. Milloin siitä, että hän oli laittanut liikaa pippuria jauhelihakastikkeeseen. Milloin siitä, että hän kävi kaljalla Benjaminin kanssa, eikä pyytänyt Kaapoa mukaan. Milloin siitä, että hän hymyili liian nätisti ravintolan tarjoilijalle, puhui liikaa uusista ystävistään, teki liikaa koulutehtäviä tai liian vähän kotitöitä. Johtui se mistä tahansa, Kaapo tiuski ja itki ja istui joskus tunteja vessassa lukkojen takana, eikä vastannut Henrille, vaikka hänkin itki.
Marraskuussa saapuivat ensimmäiset pakkaset. Maa oli kylmä ja puut lehdettömiä. Maisema heidän kerrostalokaksionsa ikkunoista oli harmaa ja kuollut, ja niin oli heidän kotinsakin.
*
Oli joulukuun ensimmäinen perjantai. Henri istui keittiönpöydän ääressä ja kirjoitti johdantoa syyslukukauden viimeiseen esseeseen. Kaapo istui sohvalla aivan hänen näkökenttänsä laidalla ja katseli luontodokumenttia sinivalaista. Tämän silmät olivat kuitenkin väsyneet ja tyhjät, eikä Henri uskonut, että Kaapo edes huomaisi, jos hän sammuttaisi television.
Aurinko oli laskenut jo useampi tunti sitten. Puuskittainen pohjoistuuli valitti ikkunaruutujen takana ja ilmastointikanavassa, ja alapihan vaahterat ja ruusupensaat kumarsivat sen edessä. Henri naputteli viimeiset sanat johdantoon ja tallensi esseen varmuuden vuoksi kahteen kertaan, ennen kuin sulki koneen. Kaapo tuijotti yhä televisiota, vaikka ohjelma oli vaihtunut.
”Onko sulla nälkä?” Henri kysyi hartioitaan pyörittäen.
”Ei kai”, Kaapo vastasi monen sekunnin viiveellä, eikä vaivautunut kääntämään päätään. Henri nousi ja käveli selkäänsä yhä venyttäen Kaapon taakse. Hän laski kätensä Kaapon olkapäälle, mutta tämä läimäytti häntä sormille ja karkasi sohvalta.
”Mikä nyt on?” Henri huokaisi, kun Kaapo mulkaisi häntä kulmiensa alta ja käveli mitään sanomatta koputtelemaan pienen akvaarion lasia.
”Kaapo.”
”Sä et ollut ruokkinut niitä”, Kaapo sanoi ja mulkaisi häntä uudestaan. Henri veti terävästi henkeä. Tästäkö se taas johtui? Typeristä kaloista?
”En mä kyllä olisi muuta sulta edes odottanut.”
”Mä olin koulussa”, Henri hymähti, ”ei ne kalat siihen kuole, jos eivät pariin tuntiin saa ruokaa.”
Kaapo ei vastannut, tuijotti vain lasin takana uivia kaloja.
”No sori”, Henri sanoi, ”muistan seuraavalla kerralla.”
”Ei sillä ole enää mitään väliä”, Kaapo mutisi, kääntyi ja marssi hänen ohitseen kohti vessaa. Henri kuitenkin tarttui hänen käsivarrestaan kiinni ja pysäytti paikoilleen. Hän tiesi, mitä kävisi, jos Kaapo pääsisi vessaan asti, eikä hän todellakaan jaksanut valvoa seuraavaa yötä vessanoven takana itkien ja anellen.
”Päästä irti”, Kaapo sanoi kasvot tummuen.
”En”, Henri sanoi ja puristi lujempaa, ”meidän… meidän pitää puhua.”
Kaapo näytti kutistuvan, ja Henri tiesi, että olisi voinut esittää asiansa paremmin. Vähemmän harhaanjohtavasti. Ei hän aikonut Kaapoa jättää; hän halusi vain nostaa kissan pöydälle, puhua heidän suhdettaan kiristävät solmut auki. Ja Henri tiesi, että hänen olisi pitänyt sanoa se ääneen.
Ei, ei sillä tavalla puhua. En mä sua jätä. Mutta jokin Kaapon muuttuneessa ilmeessä, melkein säikähtäneessä sellaisessa, sai hänet tuntemaan olonsa kierolla tavalla paremmaksi. Kaapo vielä välitti hänestä tämän verran huolimatta monta kuukautta jatkuneesta tiuskimisesta ja välinpitämättömästä asenteesta heihin kahteen.
”Aijaa”, Kaapo sanoi hiljaa ja painoi katseen varpaisiinsa. ”Sä haluut pistää tän poikki.”
En tietenkään!”Mä en jaksa enää tällaista”, Henri sanoi ja kuulosti omaankin korvaan hirvittämän kylmältä. Ei hän tarkoittanut sitä, ei oikeasti. Ei tietenkään. Hän rakasti Kaapoa. Mutta tämän ilme oli särkynyt ja hartiat riippuivat alhaalla, ja Henristä tuntui niin
helvetin hyvältä nähdä se kaikki. Että Kaapo vielä
välitti. Kaapo oli hengittänyt hänen niskaansa siitä lähtien, kun he olivat muuttaneet Helsinkiin ja hänen ensimmäinen vuotensa ammattikorkeakoulussa oli alkanut. Kaapo oli tiuskinut hänelle, haukkunut ja syyllistänyt häntä, kääntänyt hänelle selkänsä ilman mitään syytä – ja hän oli niellyt kaiken hiljaa, sillä hän rakasti Kaapoa. Sillä hän tiesi, että oikeasti se kaikki oli alkanut jo vuosi sitten, kun Kaapo oli lukion jälkeen jäänyt ilman jatko-opiskelupaikkaa ja menettänyt samalla osan itsestään. Kun Henri oli mennyt armeijaan ja jättänyt Kaapon työstämään pahaa oloaan yksin. Kun hän oli palannut ja huomannut, että jokin heidän välillään oli muuttunut – eikä ollut sanonut siitä silti mitään.
Henri kuitenkin myös tiesi, ettei vika ollut vain hänessä. Hän ei ansainnut tällaista.
Kaapon alahuuli värisi. Hän painoi käden suunsa eteen ja käänsi päätään, ehkä jottei Henri näkisi hänen itkevän. Mutta Henri näki, eikä se tuntunutkaan yhtä hyvältä kuin hän oli ajatellut.
”Sori”, hän sanoi nopeasti ja yritti tavoittaa Kaapon katseen, mutta tämä vältti hänet tehokkaasti. ”Kaapo. Kaapo, hei. Sori, että pelästytin. En mä sua tietenkään ole jättämässä. Älä pliis itke.”
”Mikä vittu sua vaivaa!” Kaapo huusi ja löi häntä vapaalla kädellään kylkeen.
”Ai saatana!”
”Mikä vitun ongelma sulla on!” Kaapo jatkoi ja peruutti kädet ylhäällä kauemmas. ”Ihan tahallaanko sä mua itketät? Vitun mulkku.”
Henrin sisällä kuohahti pistävä lämpö. ”Ai minäkö mulkku? Katsoisit vittu peiliin. Minä oon yrittänyt pitää tän jutun kasassa, mutta sä vain valitat ja haukut, minkä ehdit. Eikö meillä oikeasti ole mikään hyvin, vai ihan muutenko vaan sä tykkäät vittuilla mulle? Ei jumalauta!”
Kaapo repi hiuksiaan kaksin käsin ja harppoi levottomana sohvan ympäri. ”Sä oot helvetin ilkeä, tiedätkö?”
Henri nauroi kuivasti. ”Justiinsa. Niin varmasti. Mikset vittu sitten vain ota ja lähde?”
”Vittu lähtisin heti, jos voisin!” Kaapo huusi ja löi nyrkkinsä seinään. Akvaariokalat livahtivat kaikki vesikasvien sekaan piiloon.
”Lopeta Kasper.”
”Sä olet oikea kusipää!” Kaapo jatkoi ja löi seinää uudestaan. ”Saatananmoinen kusipää!”
”Kasper!”
”Ihan tahallani olen tällainen”, hän itki ja repi taas hiuksiaan, ”vittu kelvoton kusipää.”
”Sun pitää rauhoittua”, Henri sanoi ja ojensi kätensä tälle, ”Kasper kiltti.”
”Mä en jaksa”, Kaapo pudisti päätään, ”mä en oikeasti jaksa. Painu vittuun. Mä en halua nähdä sua enää. Sulla on kuitenkin jo joku toinen.”
Se oli liikaa. Henri tarttui Kaapoa hartioista ja huusi kaiken sisälleen kasaantuneen pahan olon tämän kasvoille.
”Vittu ehkä onkin! Kuka tommosta edes pystyy rakastaan!”
Henri ei ollut varma, mitä seuraavaksi tapahtui. Ehkä se johtui kuumasta raivosta, joka poltti silmien takana, kohisi korvissa ja teki päästä sumean. Irrotti hänet hetkeksi hämärästä kaksiosta ja liian ahtaaksi käyneestä kehosta. Hän kuitenkin havahtui, kun aalto kylmää vettä iski hänen nilkkojaan vasten. Särkyvän lasin ääni toi jäljessään täydellisen hiljaisuuden. Henri nosti katseensa märistä sukistaan ja huomasi, kuinka kalpeiksi Kaapon kasvot olivat muuttuneet.
”Ei”, Kaapo parkaisi ja polvistui vesilammikkoon, ”ei mun ollut tarkoitus…” Hän noukki hädissään sätkiviä kaloja t-paitansa helmaan ja katsoi sitten Henriä aivan yhtä hätäisen näköisenä.
”A-auta mua”, hän aneli, ”ne kuolee. Auta.”
Henri seisoi, eikä sanonut mitään. Tyhjyys hänen koko kehossaan tuntui samalta kuin marraskuun tappama piha näytti. Hän käänsi Kaapolle selkänsä ja kahlasi olohuoneen vallanneen veden läpi eteiseen. Riisui sukat. Pisti tilalle paksuvuoriset kengät.
”Mä olen pahoillani”, Kaapo itki hänen peräänsä. ”Älä jätä mua. Älä mene. Mä olen niin pahoillani. Ihan oikeasti. Henri. Henri!
Hen—”
*
Satoi lunta. Henri vältteli katulamppujen valokeiloja. Ihmiset katsoivat häntä, mutteivät kysyneet, onko hänellä kaikki hyvin. Pakkanen sai turvonneet luomet ja kosteat posket kirvelemään.
Kuka tommosta edes pystyy rakastaan.Kai hän olisi voinut esittää asiansa vähemmän harhaanjohtavasti.
*
Kun Henri palasi takaisin heidän kerrostalokaksioonsa, Kaapo istui vieläkin vesilätäkössä ja itki. Akvaariokalat olivat kuolleet hänen syliinsä.
Henri haki kylpyhuoneesta pyyhkeitä ja levitti ne olohuoneen lattialle. Matto oli pilalla. Kaapo ei sanonut mitään, ei nostanut edes katsettaan, kun hän vei kuolleet kalat roskikseen. Eikä Kaapo sanonut tai tehnyt mitään, kun Henri siivosi lasinsirut lattialta ja luuttusi sen niin kuivaksi kuin vain suinkin osasi. Kaapo istui ja oli hiljaa vielä silloinkin, kun Henri keräsi märät pyyhkeet mukaansa ja meni suihkuun.
Kuuma vesi huuhtoi pahalta ololta kärjen pois, hieman samaan tapaan kuin kesäsade huuhtoi kaduilta siitepölyä, mutta silti suru jäi.
Kaapo istui sängyllä, kun Henri tuli takaisin. Hän oli vaihtanut ylleen kuivat vaatteet ja piilotteli nyt kahden täkin alla, niin että Henri näki hänestä vain verestävät silmät ja punaisen nenänpään. Henri pureskeli vaikeana alahuultaan kivutessaan Kaapon viereen ja, hetken harkittuaan, kietoessaan kätensä tämän hartioiden ympärille. Kaapo niiskutti.
”Anteeksi”, Henri sanoi.
Kaapo ei vastannut.
Olohuoneesta tulvi valoa auki jääneestä ovesta pimeään makuuhuoneeseen. Henri silitti täkkiä peukalollaan. Kaapo tuskin tunsi sitä.
”Mua kaduttaa”, Henri jatkoi. Hänen äänensä oli tukkoinen, sanat tuntuivat tahmeilta hänen suussaan. ”Mä en tarkoittanut sitä, mitä sanoin.”
Kaapo nosti täkin reunan nenänsä yli. Henri katsoi tämän kosteita silmiä ja oli varma, että tämän alahuuli vapisi taas, eikä mikään siinä tuntunut hyvältä.
”Mä en petä sua.”
Kaapo muljautti silmiään. ”Kyllä mä sen tiedän.”
Hän katsoi Henriä silmiin, ja Henri käänsi katseensa tottumuksesta muualle.
”Mä olin vihainen”, Kaapo jatkoi, ”ihan vitun vihainen. Mä sanoin sen, koska tiesin, että se ärsyttää sua.”
”Paskiainen.”
Kaapo katsoi häntä ja hymyili vaisusti. ”Niin sinäkin.”
He kuuntelivat tuulta ja herätyskellon tikitystä. Toistensa hengitystä. Kaapo riisui jossain vaiheessa täkit hartioiltaan ja kipusi Henrin syliin, ja Henri painoi kasvonsa Kaapon kaulaa vasten ja nautti tutusta lämmöstä ja tuoksusta. Edellisestä kerrasta oli jo aikaa. Kaapo silitti hänen kättään, kämmenselkää ja vapisevia sormia, ja hän olisi voinut nukahtaa, jos rinnasta ei olisi vieläkin puristanut.
”Me ei voida jatkaa näin”, Henri kuiskasi, ”mä en… Mitä ihmettä tapahtui? Mikään ei toimi enää…”
Kaapo laski kätensä hänen kätensä päälle ja puristi kevyesti. ”Henri.”
”Se oli ennen niin helppoa ja nyt kaikki on leviämässä käsiin. Mitä vittua mä teen väärin?”
”
Henri.”
”Pitääkö meidän oikeasti erota?”
Kaapo painoi huulensa hänen huulilleen niin kovalla voimalla että se sattui. Henri räpytteli silmiään ja yritti pyytää Kaapoa lopettamaan, mutta onnistui vain mutisemaan epämääräisiä sanoja tämän suuhun.
”Älä”, Kaapo sanoi tiukasti ja painoi hänen selkänsä sängynpäätyä vasten. ”Älä puhu.” Ja sitten Kaapo oli taas hänen huulillaan, kädet hänen hiuksissaan, kynnet syvällä päännahkassa. Henrin iho oli kananlihalla, kylmänväreet juoksivat hänen selkäänsä pitkin tuoden mukanaan lämpöä, halua ja
ehkei tämä ole vielä tässä.”Helvetti”, Henri huohotti, kun Kaapo vetäytyi viimein kauemmas. Makuuhuoneen pimeässäkin hän näki, kuinka tämän huulet olivat turpeat ja poskille oli kohonnut hailakka puna.
”Mä rakastan sua”, Kaapo puhui hiljaa ja painoi kämmenensä molemmin puolin hänen kasvojaan. ”Ja mua pelottaa. Ihan oikeasti. Mä pelkään, että sä saat musta tarpeekses ja että sä lähdet, ja sitten mä jään ihan yksin, vaikka mä ihan oikeasti rakastan sua ja —”
”Hengitä.”
Kaapo sulki suunsa ja hengitti syvään nenänsä kautta. ”
Fan.”
”Mä en jätä sua”, Henri sanoi ja pyyhki Kaapon poskia. Suuteli tämän otsaa. Kaapo painoi päänsä hänen olkapäätään vasten ja tuntui sulavan hänen syliinsä, kun hän kiersi kätensä tämän ympärille ja veti itseään vasten.
”Anteeks, Henri. Oon niin pahoillani.”
”Kaikki kyllä järjestyy”, Henri vakuutti ja suuteli hänen päälakeaan, ”me saadaan tää taas toimimaan.”
”Miten sä voit olla noin varma?”
*
Se, minkä marraskuu vei, kevät toi takaisin.