Nimi: Lauluista
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Tuntematon sotilas
Genre: kadettikoulu!modern AU, draamaa ja jonkinlaista hahmotutkielmantynkää
Ikäraja: k11
Paritus: Lammio/Rahikainen
Yhteenveto: Rahikainen laulaa aina. Lammio pitää siitä, että Rahikainen laulaa. Ei ollut tarkoitus pitää aivan näin paljon.
Vastuunvapaus: Hahmot kuuluvat Väinö Linnalle.
A/N: Kadettikoulu-AU, eli se modern AU, jossa Lammio olisi edelleen aktiiviupseeri ja kadettikoulussa, on asia, josta on viimeisen vuoden aikana tullut minulle kovin rakas, ja siksipä sitä täälläkin päin internettiä nyt jaan. AU:sta lyhyesti
listauksessani.
Tämä sai George Lucas Special Edition -treatmentin eli käytännössä uudelleenkirjoituksen ja monta sataa sanaa lisää lokakuussa 2022.
LAULUISTARahikainen laulaa aina. Hän laulaa paljon ja jatkuvasti, listahiteistä ikivihreisiin iskelmiin ja mainosjingleihin, kaikkea mikä hänen päässään vain koskaan soi. Keneltä hyvänsä muulta sellainen ärsyttäisi Lammion raivon valtaan, mutta Rahikaisella on onnekseen myös kaunis, pehmeä ja tarkka lauluääni. Sellainen, jolta kuuntelee lähes mitä vain milloin vain.
Lammion ärtymykseksi sellainen – kaunis ääni, joka spontaanisti ilmestyy kosketusetäisyydelle hyräilemään kauniita – myös saa hänen päänsä pyörälle ja sanansa takeltelemaan, tarpeeksi salakavalasti hyökätessään polvetkin heikoiksi, mutta sitä hän ei ole antanut Rahikaisen huomata, saati sitten yrittää. Rahikainen saattaa ilmestyä hänen olkansa taa kuin varjo ja hyräillä niin lähellä hänen korvansa juuressa, että lämmin hengitys saa kylmät väreet hänen niskaansa, tai hän saattaa venytellä pitkiä säveliä ja sanoja olohuoneen sohvalla puolipukeissa lojuessaan, ja Lammio rypistää otsaansa, puree hammasta ja hätistää hänet muualle häiritsemästä.
Mutta kyllä hän Rahikaisen lauluäänestä pitää, ei se mikään salaisuus ole. Joskus harvoin käy niinkin, että kun seksin jälkeen Rahikainen varmistaa häneltä että kaikki on kunnossa, pyytää hän Rahikaista laulamaan jotain, ihan mitä vain.
Ihme kyllä Rahikainen suostuu siihen aina vinoilematta. Hän vetää Lammion mukavasti lähelleen ja hymyilee, niin että hänen äänessään hehkuu lämpöinen väri, joka saa Lammionkin olon rauhalliseksi ja hyväksi.
Yleensä Rahikainen toki hyräilee ilmankin, että hän pyytää.
Joskus Lammio nukahtaa pelkästään siihen. Se on hämmentävää. Ei hänellä Rahikaista ajatellessaan tule ensimmäisenä mieleen pitää häntä niin turvallisena, että hänen lähellään voisi rentoutua niin täysin.
Mutta niin siinä vain käy.
He ovat tehneet tätä jo jonkin aikaa. Hyvän aikaa. Reippaasti yli puoli vuotta on kulunut siitä viikonlopusta, kun Rahikainen auttoi Lammion kotiin hänen ollessaan niin pahassa humalassa, että tuskin muisti missä oli, saati missä koti on.
Rahikainen kiskoi hänet käsivarresta ulos yökerhosta ja tyrkki häntä edellään niin päättäväisesti, ettei hän osannut kuin kulkea tämän osoittamaan suuntaan.
Rahikainen kaivoi avaimet hänen taskustaan. Hän katsoi, ettei Lammio tukehtunut oksennukseensa voidessaan kylpyhuoneeseen päästyään pahoin. Toi vesilasin yöpöydälle, kun Lammio sammui sänkyynsä. Itse Rahikainen nukkui vierashuoneessa jokseenkin vaikuttuneena siitä, että yksin asuvalla ensimmäisen vuoden kadetilla todellakin oli ylimääräinen makuuhuone.
Vaikka eihän se siinä vaiheessa ollut Rahikaiselle uutta tietoa.
Siinä vaiheessa Rahikainen oli käynyt Lammion asunnolla toistakymmentä kertaa, aloittelemassa iltoja sekalaisen seurakunnan kanssa. Koska Lammio syystä tai toisesta tunsi liian monen opiskelijajärjestön tapahtumavastaavia siihen nähden, ettei itse edes opiskellut yliopiston puolella, oli hänen asuntonsa sinä syksynä ensin ajautunut ja sitten vakiintunut kauppatieteilijöiden ja oikeustieteilijöiden etkopaikaksi. Lammio tiesi asuntonsa sijainnin olevan sellaisten rientojen kannalta optimaalinen, ja neliöitäkin hänellä oli riittävästi, jotta paikalle ilmestyjät mahtuivat asettumaan. Väljää ei sentään koskaan ollut, muttei ilmeisesti liian klaustrofobistakaan.
Lammio ei välittänyt isännöimisestä suuntaan tai toiseen, mutta toistaiseksi hän ei ole kieltäytynytkään, koska siitä hyvästä hänelle on tavallisesti tarjottu ilmaiset juomat. Jotkut ovat ruvenneet tuomaan etkoille tuliaisinaan vähän kalliimpiakin pulloja.
Rahikainen oli yksi sellainen lahjoja.
Sattumalta Rahikainen oli myös yksi harvoista vieraista, jota kenenkään tiedon mukaan ei opiskellut yliopistolla. Kukaan ei ollut aivan varma,
missä hän tarkalleen opiskeli, tai mitä. Yleensä hän ilmestyi jonkun avecina, mutta se puolestaan vaihteli,
kenen avec hän kulloinkin oli. Hän vaikutti tuntevan ihmisiä kaikkialla, minne meni. Ellei hän tuntenut, niin hän tutustui. Hän lähestyi jokaista juhlijaa luontevan oloisesti ja soljui vaivattomasti keskustelusta toiseen. Hän katsoi ihmisiä silmiin, lohkoi vitsejä, nyökkäili, kyseli ja hymyili, oli huoleton muttei varsinaisesti epäsiisti. Puheesta kuului matkankin päähän leveä nuotti, miet ja siet.
Kai sitä voi pitää jotenkin helposti lähestyttävänä. Lammion on vaikea arvioida sellaista.
Kun Rahikainen ensi kertaa esittäytyi Lammiolle, hymyili hän leveästi ja kätteli yllättävänkin jämäkästi nyökäyttäen päätään niin, että kiharat heilahtivat.
Hän esittäytyi etunimen kanssa, mutta Lammion muistiin se ei niillä ensimmäisillä kohtaamisilla ehtinyt tarttua.
Mieleen se jäi vasta sen yön jälkeen, kun Rahikainen auttoi hänet yökerhosta kotiin.
Lammiolla ei yleensä jää alkoholin jäljiltä aukkoja muistiin, mutta sillä kerralla sellainen jäi. Kun hän aamupäivän tultua heräsi, ei hän lainkaan muistanut, miten oli päässyt sinne. Hän oli nukkunut edellisen illan farkut ja kauluspaita yllään, joskin farkkujen vyö ja nappi olivat auki, ja paidankin kaulus oli parin napin verran löysä.
Hän kävi vessassa ja suihkussa huomaamatta mitään. Hän ei muistanut, milloin oli edellisen kerran kärsinyt yhtä pahaa krapulaa. Poistuessaan kylpyhuoneesta kylpytakki yllään hän nielaisi Buranan kuiviltaan. Yöpöydällä oli vesilasi, joka sai hänet rypistämään kulmiaan, mutta vointi ei sillä hetkellä antanut hänen ajatella sitä sen enempää.
Hän nukahti vielä hetkeksi vesilasin juotuaan, koska seuraavan kerran havahtui siihen, että hänen keittiöstään kuului kolinaa. Krapula nosti hänen säikähdyksensä toiseen potenssiin, kunnes hän tunnisti äänen, joka höpisi keittiössä jotakin ilmeisesti Rekolle, jonka kynnet rapisivat lattiaa vasten.
Se, että Rahikainen oli mitä ilmeisimmin livahtanut yöksi hänen asuntoonsa ilman, että hän oli huomannut yhtään mitään, ei helpottanut hänen oloaan kovinkaan paljoa, vaikka akuuteimman pakokauhun se saikin hälvenemään.
Lammio ehti juuri huokaista, kun Rahikainen kolautti hänen makuuhuoneensa oven auki. Vaistomaisesti Lammio kavahti kunnolla istumaan, ja katui sitä heti, koska samassa hetkessä hänen orastava pääkipunsa muuttui erittäin todelliseksi, se kannoilla seurasi pahan olon aalto.
Rahikainen nojaili ovenkarmiin pelkät edellisen illan farkut yllään ja katseli huvittuneen näköisenä, peukalot taskuissaan, kun hän nieleskeli ja hengitteli peitto sylissään ja vinksalleen valahtanut kylpytakki yllään.
”Huomenta”, Rahikainen tervehti. Hänen suunsa nyki niin kuin hän olisi tehnyt töitä pitääkseen ilmeensä kurissa.
”Hei”, Lammio kähähti. Hänen suussaan oli liikaa sylkeä, ja vihlova pääkipu alkoi harhailtuaan keskittyä silmän taa.
”Oisit sie kahvii halunnu”, Rahikainen kysyi. ”Mie onnistuin keittämmään ko löysin siun porot ja suodatinpussit.”
Pelkkä ajatus kahvin hajusta sai Lammion pahoinvoinnin vellomaan. Hän pudisti päätään, ja Rahikainen haki kahvia vain itselleen.
Lammiolle hän toi uuden lasillisen kylmää vettä ja uuden Buranan, ja Lammio olisi ollut epäluuloinen siitä, kuinka helposti ja nopeasti hän löysi tavaroita hänen kaapeistaan, ellei häntä olisi hävettänyt sekä edellinen yö että senhetkinen tilansa niin paljon, ettei hän kehdannut kohdata Rahikaisen katsettakaan.
Rahikainen istui hänen sänkynsä jalkopäähän juomaan kahviaan, ja ehkä siinä sitten oli jotakin helposti lähestyttävää.
Hän vain
puhui. Soljui helposti aiheesta toiseen ja kyseli keveitä, yleisiä ja helppoja, niin että Lammio alkoi vastailla ensin puolivahingossa ja sitten siksi, että vieraskohteliaisuus vaati.
Ja jossakin vaiheessa hänkin alkoi kysyä.
Ja jossakin vaiheessa haastattelu muokkautui keskusteluksi.
Se sentään selvisi silloin, mikä Rahikainen oikeastaan olikaan miehiään. Parikymmenvuotias ensimmäisen vuoden liiketalouden opiskelija ammattikorkean puolelta, joka alkusyksyn ensimmäisissä opiskelijariennoissa oli tutustunut ainejärjestönsä tapahtumavastaavaan, joka nopeasti luovutti vastuutehtävänsä Rahikaiselle. Sitä Rahikainen käytti sitten mielellään pääsylippunaan milloin minkäkin opiskelijajärjestön tapahtumiin.
Rahikainen oli jo ensimmäisen opiskeluvuotensa aikana osallistunut useampiin opiskelijatapahtumiin kuin moni opiskelija koko korkeakouluaikanaan, mutta kertoi tekevänsä sitä ennen kaikkea verkostoitumisen kannalta. Toki hänelle bileetkin maistuivat, mutta aina oli hyvä tuntea ihmisiä, tehdä nimeä itselleen. Koskaan ei tiennyt, milloin mistäkin tuttavuudesta olisi hyötyä.
Lammio oli tietysti itsekin todistanut, ettei Rahikainen tavallisesti juonut itseään mitenkään ihmeelliseen humalaan, vaikka juhlien välisenä aikana niin oli helppo olla muistelevinaan. Ikään kuin hänellä enää olisi ollut varaa tehdä sellaisia arvioita kenestäkään.
Siitä Rahikainen hiukan sitten vinoilikin. Eihän Lammiokaan tavallisesti päästänyt itseään lähellekään sellaista kuntoa kuin edellisenä yönä.
Rahikainen kertoi olevansa jostain Joensuun ulkopuolelta kotoisin. Ainoa lapsi, niin kuin Lammiokin. Etunimikin selvisi vihdoin, eikä Rahikainen tuntunut olevan moksiskaan siitä, että Lammio joutui kysymään sitä erikseen vielä silloin.
”Siitähän se seikkailu. Janneksha minnuu on sanottu koko ikkäin ja niihä mie sanon itekki”, Rahikainen kallisti päätään, ”mut arvaakko mist se on Janne veännetty?”
Lammio ei arvannut. Hän odotti. Rahikainen ei odotuttanut kauaa.
”Rahikaisen Jalo Armas. Mie en tiiä miten miun mutsi ei aatellu ennenko olivat nimen jo antanneet ettei se halunnu että minnuu ruvettas sannoon joksiki Jalluks”, Rahikainen kertoo sen kuuloisesti, että tarina on pitkän ajan saatossa hiottu parhaimpaan muotoonsa, ”vaikka mitäs se minnuu ois haitannu, kauniita asjoita Jalluissa löytyy, ja jalluhan nyt auttaa aina ja joka vaivaan. Mut ei, Janneks rupesivat haukkummaa.”
Rahikainen oli raapinut lähimmässä lukiossaan kohtalaisen ylioppilastodistuksen niin vähillä kursseilla kuin pystyi, kun ei ollut yhteishakuun mennessä keksinyt ammattikoulusta mitään sopivaa. Lukion loppuun mennessä hän oli keksinyt, ja siinä vaiheessa hän oli myös päättänyt tähtäävänsä hiukan Joensuuta suuremmille kulmille. Varusmiespalveluksensa alkaessa hänellä oli opiskelupaikka povitaskussa ja vahva suunnitelma luistella asevelvollisuutensa suhteen sieltä, missä aita oli matalin tai mielellään jo kaatunut.
Lammio hymähti halveksivasti, ja Rahikainen väläytti samanlaisen kirkkaan hymyn kuin kaikilla etkoilla siihen asti.
”Eikö ollukki hyvä ettei myö törmätty sammaan paikkaan. Sie tunnut ottavan nää niin tosissaan.”
”Enpä tiedä onko se ollut erityisen hyvä armeijan ulkopuolellakaan”, Lammio mutisi, ja Rahikainen nauroi sille remakasti ikään kuin hän olisi murjaissut paremmankin vitsin.
”No emmie tiiä. Eilen ko katto nii miust ainaki oli ihan hyvä ettet sie ominpäin lähteny ennää minnekkää seikkailemmaan”, hän tuumasi.
Lammion kasvoja kuumotti, ja hän mulkaisi tiukasti poispäin. Rahikainen kallisti päätään, räpäytti ilmeestään myötätuntoisen. Hän piteli tyhjäksi juomaansa kahvimukia yhä käsissään.
”Elä ny”, hän sanoi. ”Kerrankos sitä ihte kukin päästellee. Sie vaan, ko ethä sie koskaa. Ko sie oot päivät päästään tuommone hillitty ja hallittu ja nii – emmie tiiä. Sotilas? Niinku olis rautakanki persiissäs.”
”Kiitos”, Lammio sanoi kuivasti.
”Ei mittää”, Rahikainen virnisti. ”Sitä mie siis voan että mie ko eilen rupesin kattoo nii aattelin että jottain siulle on käyny että sie sillee. Enkä mie sillä, emmie kettään tuomihte. Kukin runkkaa tyylillää.”
Lammio vilkaisi häntä kulmiensa alta epäuskoisesti.
”’
Kukin runkkaa tyylillään’?”
”No niihä se on”, Rahikainen kohautti huolettoman näköisenä olkiaan. ”Jossen mie tietäs paremmin nii mie oisin veikannu et siul ois sen siun jeäkuningattares kanssa männy poikki, emmie ussein oo muuten semmosta nähäny. Mut sitte ko seki on semmonen.”
Rahikainen heitti sen niin kevyesti, että sen tiesi vitsiksi. Korkeintaan arvaukseksi.
Paitsi että juuri niinhän siinä oli käynyt.
Neljä kuukautta he olivat olleet. Lammion käsityksen mukaan vakavissaan. Pidempään se oli kestänyt kuin mikään edellinen, ja heillä oli ollut suunnitelmia. Heillä ehti olla
tavoitteita.
He olivat sopineet kaiken hyvin asiallisesti ja siististi, yhteisymmärryksessäkin, he olivat molemmat tulleet niihin juhliinkin, koska ei heillä ollut mitään syytä tai tarvetta ruveta välttelemään toisiaan, ja Lammio oli ollut kunnossa.
Kunnes ei ollutkaan.
”Voi vittu”, Rahikainen puuskahti. Hän katsoi Lammiota silmät valtavina. Hymy oli valahtanut kasvoilta. ”Eei helevetti.”
”Hyvin arvattu”, Lammio sanoi kitkerästi. Hän tuijotti käsiään, lakanaa, ja toivoi, että ne olisivat vieneet hänen ajatuksensa muualle kuin siihen, miten kestämättömän kipeää se sillä hetkellä tuntui tekevän. Ei auttanut, että hän tiesi elämän jatkuvan, että hän oli varma näin olevan lopulta parempi. Se, että hän oli jotenkin päästänyt itsensä yöllä täydeksi pelleksi tämän takia, teki kaikesta vielä erilaisella tavalla kamalampaa.
”Mie en tarkottanu”, Rahikainen sanoi hiljaa. ”Mie vannon etten mie tienny. Anteeks.”
Lammio nyökkäsi hiljaa, katsomatta häneen. Häntä väsytti.
Ainakin Rahikainen todisti osaavansa olla tilanteen vaatiessa myös vakava. Se olisi saattanut jossain toisessa hetkessä hymyilyttää. Juuri sillä hetkellä Lammiosta ei ollut sellaiseen.
”Oot sie Henrik kunnossa”, Rahikainen kysyi.
Lammio tunsi hänen tuijotuksensa yllään, niin tiiviisti, että lopulta hänen oli pakko katsoa takaisin. Rahikainen oli jossain vaiheessa siirtynyt lähemmäs.
”Olen minä”, Lammio sanoi. Hän olisi mielellään tarkoittanut sanojaan enemmän, mutta hän tiesi, että ennen pitkää ne olisivat totta, ja juuri sillä hetkellä se sai luvan riittää.
Rahikainen tarkkaili Lammiota kulmat kurtussa, silmänaluset vähistä unista tummina, kiharat hiukset vierashuoneen tyynystä pörrössä. Hän nuolaisi huuliaan ja näytti miettiväiseltä.
”Voinko mie tehä jottai?”
Myöhemmin Lammio on tullut tulokseen, että Rahikaisella oli jo sängylle istuessaan ainakin puolenkymmentä taka-ajatusta, ja että kysymys oli tarkoituksella muotoiltu niin epämääräiseksi kuin suinkin. Tarpeen tullen Rahikainen olisi aivan hyvin voinut kuitata kaiken vain tarjoutumalla baariseuraksi tai jotakin.
Hänen ei kuitenkaan tarvinnut tehdä niin, koska hänen kysyessään Lammion aivoissa pimeni jotain, ja hän nojasi Rahikaisen tilaan ja suuteli häntä.
Rahikaisen suu oli lämmin ja maistui yhä kahvilta, ja hän tuli melkein Lammion syliin vastatessaan suudelmaan niin perusteellisesti, että päänsäryt ja muut kriisit jäivät nopeasti taka-alalle Lammion mielessä. Rahikaisen kämmen tuntui hyvältä ja vakaalta hänen kaulansa syrjällä, ja vielä paremmalta tuntuivat hänen sormenpäänsä, kun hän liu’utti ne melkein kokonaan Lammion päältä levähtäneen kylpytakin kauluksen alle.
”Saank mie?”
”Saat”, Lammio hengähti, ja se olikin hän viimeinen kokonainen ajatuksensa vähään aikaan.
Rahikaiselle se sopi vallan hyvin. Itsehän hän oli kysynyt, voisiko tehdä jotain. Sillä kerralla hän lunasti sanansa pilkulleen, ei odottanutkaan Lammion tekevän mitään, ja Lammion krapula varmasti helpotti sitä, kuinka vaivatonta hänenkin oli vain antaa olla ja keskittyä Rahikaisen kosketukseen ja ääneen.
Rentouvu voan, ja
noin, ja
annahan mie.
Jälkeenpäin Rahikainen tarttui häntä kädestä, kun hän kääntyi häntä kohti valmiina vastaamaan palvelukseen palveluksella.
”Ei siun tarvii”, hän sanoi hiljaa. ”Mie sannoin. Mie voin tehä jottain nii mie tein.”
”Jos olet aivan var – ”
”Mie oon. Mie luppaan. Sie et oo miulle mittään velekaa.”
Rahikainen virnisti ja puristi Lammion kättä omassaan ennen kuin nousi.
”Paitti jos mie käyn suihkussa nii pyyhkeen lainaan.”
”Ole hyvä.”
Lammio torkahti hänen mentyään, heräsi vasta hänen lähdettyään.
Se olisi voinut olla ainoa kerta. Rahikainen ei tuonut sitä esille seuraavissa riennoissa, eikä sitäkään seuraavissa.
Toinen kerta kuitenkin tapahtui.
Vähän sen jälkeen tapahtui kolmas, ja heti sen perään neljäs.
Ne olivat yhden yön juttuja. Tietenkin.
Sitten olikin kulunut jo muutama kuukausi, ja yhden yön jutuista oli alkanut venyä muutaman päivän juttuja, joiden aikana Rahikainen saattoi vetelehtiä hänen nurkissaan jopa hänen ollessaan Santahaminassa.
Joka kerta hän tuntui unohtavan Lammion luo lisää omia tavaroitaan, deodorantin sinne ja paidan tänne. Lammion tupakat päätyivät kerta toisensa jälkeen hänen takkinsa taskuun, ja häntä raivostutti, mutta sitten Rahikainen lunki hänen ohitseen parvekkeelle savuke korvan takana ja lauleskellen jotakin englanninkielistä indiekappaletta,
oh there’s a very pleasant side to you, a side I much prefer, eikä Lammio saanutkaan ärähdettyä.
Lammio antoi Rahikaiselle ylimääräisen vara-avaimensa, kun siitä – kun Rahikaisen yöpymisistä, Lammion asunnon käyttämisestä sopivasti lähellä olevana yöpaikkana – tuli sen verran säännöllistä, että sitä saattoi sanoa tavaksi. Sen oli tarkoitus tehdä hänen tulemisistaan ja menemisistään helpompia heille molemmille, säästäisi Lammion öisiltä puhelinsoitoilta ja antaisi Rahikaisellekin mahdollisuuden hakea unohtamiaan asioita, joita tuntui vain jäävän ja jäävän koko ajan enemmän.
Alkuun Rahikainen käytti avainta juuri niin kuin Lammio oli ajatellut. Koko ajan oli enemmän tapahtumia, joihin Lammio ei voinut omien aikataulujensa takia osallistua. Keskellä viikkoa, kahden tai kolmen jälkeen aamuyöllä, Rahikainen tuli ja ainakin yritti olla kolistelematta liikaa hiippaillessaan vierashuoneeseen. Joskus Lammio havahtui oven käydessä, toisilla kerroilla hän huomasi vasta nähdessään Rahikaisen kengät ja takin eteisen lattialla.
Ja sitten tuli se yö, jolloin Rahikainen toi vierashuoneeseen mukanaan jonkun naisen, ja sen lisäksi, että Lammio heräsi kolinaan ja hihitykseen heidän saapuessaan, kuuli hän aivan liian hyvin myös sen, mitä he vierashuoneessa tekivät. Aamulla he nukkuivat vielä silloin, kun Lammio valmistautui ja lähti koululle, joten sentään Lammion ei tarvinnut silloin kohdata heitä.
Rahikainen kuitenkin oli asunnolla vielä silloin, kun Lammio palasi kotiin, joten Lammio ilmoitti hänelle heti saapuessaan, ettei hänellä ollut mitään asiaa tuoda hänen asuntoonsa mitään satunnaisia hoitoja.
Rahikainen lojui sohvalla toinen jalka selkänojalle heitettynä, pää kallellaan ja hymy huulillaan. Häntä huvitti Lammion tavallistakin kylmempi ja käskevämpi sävy, jossa oli vielä jäänteitä siitä, että hänet oli sinä päivänä määrätty joukkueenjohtajaksi. Vaikka tietysti hän oli kuulevinaan muutakin, ja Lammio käsitti sen, ja se sai hänet vain kireämmäksi ja vihaisemmaksi.
”Oot sie mustasukkanen?”
Se oli naurettava kysymys, ja Rahikainen tiesi sen itsekin, ei hän muuten sitä olisi kysynyt.
Lammio ei vaivautunut vastaamaan. Tietenkään hän ei ollut mustasukkainen, ei hän Rahikaisen poikaystävä ollut eikä halunnut ollakaan, sellaista rangaistusta hän ei toivonut kenellekään. He panivat, mutta he eivät olleet mitään eikä heistä koskaan tulisikaan mitään, ja se oli erittäin hyvä asia se.
Ja silti kysymys sai hänet näkemään punaista ja puremaan hampaansa yhteen, jottei olisi alkanut huutaa. Juuri ja juuri hän sai pidettyä ilmeensä tasaisena ja pyydettyä hyytävän kylmällä ja säntillisellä äänellä, että Rahikainen veisi jatkossa seuralaisensa minne tahansa muualle, koska hänellä ei ollut aikomusta luisua opinnoissaan häirittyjen yöunien takia.
Rahikainen ei sanonut mitään. Pian hän häipyi, raivostuttava virne yhä suupielessään.
Se jäi ainoaksi kerraksi, kun Rahikainen toi yövieraita.
Ei Rahikainen kuitenkaan luopunut myöskään Lammion kiusaamisesta. Kun hän oli huomaavinaan Lammion ärsyyntyvän siitä, kun hän selosti valloituksiaan, otti hän siitä kaiken ilon irti ja kertoili kaikkein mehukkaimpia yksityiskohtia joko silloin, kun Lammio yritti keskittyä koulutehtäviinsä, tai vaihtoehtoisesti sängyssä, kesken kaiken.
Kun tilanne kärjistyi siihen, että Lammio vaati avaintaan takaisin, loppui sekin.
Rahikainen piti avaimen.
Tilanne tasaantui.
Nykyään Rahikainen saattaa bileistä tullessaan kömpiä vierashuoneen sijasta Lammion viereen, tupakalta tuoksuen ja ulkoilmasta kylmänä. Hän saattaa lenkittää koiran iltapäivällä ja tuoda kaupasta oma-aloitteisesti milloin mitäkin kaapista puuttuvaa. Pikkuhiljaa luottamus, joka alussa on rajoittunut pelkästään seksiin, on alkanut levitä muuhunkin heidän väliseensä elämään. Joskus he pystyvät jopa käymään kokonaisia keskusteluja ilman, että toinen ärsyttää toisen tappelun partaalle, eikä Lammiotakaan kaduta se, ettei hän ole ottanut avainta Rahikaiselta pois.
Rahikainen on kerran jopa oikeasti tehnyt kouluun liittyviä asioita hänen luonaan, naputellut menemään olohuoneen sohvalla läppäri sylissään tuumaten, ettei omalla asunnollaan pystynyt keskittymään. Lammiokin muotoili sinä iltana pinna kireällä jotakin esseetä, mutta vaikka Rahikainen vuoroin jupisi itsekseen ja vuoroin hyräili työskennellessään, ei hän kertaakaan käskenyt tätä pitämään turpansa kiinni.
Kun Lammio yhtenä yönä tajuaa tuntevansa vaarallisen paljon enemmän kuin hänen pitäisi, tapahtuu se keväisenä viikonloppuna, juuri lauantain ja sunnuntain hämärässä välissä. Hän makaa poski Rahikaisen rinnan päällä ja Rahikaisen käsi hiuksissaan, ja Rahikainen hyräilee, tietenkin, niin kuin hän hyräilee aina, ja hänen äänensä resonoi syvältä rinnasta Lammion korvaan.
Lammio ei siinä hetkessä edes säikähdä.
Ei hän sentään tunteitaan aio tunnustaa. Siinä menisi vain juuri ja juuri tasapainoon saatu tilanne hajalle. Sitä Lammio ei halua.
Turvallisinta antaa kaiken vain jatkua ennallaan.
”Tunne outo rinnassani on kuin paino povellani”, hän lausuu hajamielisesti Rahikaisen sanattomasti hymisemän laulun säkeitä, ”ja kuitenkin niin onnellinen oon.”
Häntä hymyilyttää, kuinka tuollaiset hölmöt pikkuasiat voivatkin iskostua mieleen. Toisiinsa liittymättömiä yksityiskohtia, joilla ei oikeastaan tee yhtään mitään. Piin likiarvon kaksikymmentä ensimmäistä desimaalia ja sellaisten vanhojen iskelmien sanat, joita ei muista kuulleensa vuosikausiin. Samalla tavalla Rahikainen tuntuu muistavan jokaisen tekemänsä vaihtokaupan ja missä on ollut minkäkin etäisesti merkittävän historiallisen tapauksen sattuessa, tuntuu osaavan joka ikisen koskaan kuulemansa kappaleen melodian.
Hän räpäyttää silmänsä auki.
On kovin hiljaista.
Rahikainen on lopettanut hyräilynsä. Lammion hiuksia silitellyt käsi on jähmettynyt paikalleen.
Lammio vilkaisee häntä salaa. Rahikainen ei katso häneen päinkään. Hän tuijottaa kattoon suu kankeana viivana ja silmät laajenneina. Kuin olisi jäänyt kiinni jostakin, minkä ei olisi lainkaan suotavaa käydä ilmi. Vähän kuin –
Ei kai.
Lammio on purskahtaa nauruun, mutta ei hän voi, se ei ole millään tavalla sopivaa, vaikka kyseessä kuinka olisi Rahikainen.
Tunne outo rinnassani on kuin paino povellani. Ei voi olla todellista.
Paitsi että kyllä se taitaa olla, kun Rahikainen on jo nyt noin vaikeana, eikä hän edes tiedä että Lammio näkee.
Lammio päättää armahtaa Rahikaista. Parempi niin.
Hän sulkee silmänsä ja haukottelee käyden niin rennoksi kuin osaa.
Hetken kuluttua Rahikainen ilmeisesti luulee hänen nukahtaneen. Hiljaa hän piirtelee sormenpäällään päämäärätöntä kuviota Lammion selälle, rentoutuu itsekin ja jatkaa taas hyräilyään. Hän kuulostaa entistäkin kehräävämmältä ja kauniimmalta, ja Lammio hymyilee salaa.
Tunne outo rinnassani on kuin paino povellani, ja kuitenkin niin onnellinen oon.
