Kohti koittavaa kevättä | S | George/Angelina

[Sielulintu]

Nimi: Kohti koittavaa kevättä
Ikäraja: S
Kirjoittaja: Sielulintu
Paritukset: George/Angelina, taustalla Ron/Hermione ja Harry/Ginny
Yhteenveto: Enää muutama viikko ja aurinko alkaisi paistaa enemmän, lumi alkaisi sulaa ja linnut saapuisivat.
Vastuuvapautus: Maailma hahmoineen kuuluu Rowlingille, enkä saa tästä minkäänlaista taloudellista hyötyä.
Haasteet: Kerrontahaaste, neliottelu

A/N: Synkähköstä alusta huolimatta tästä tulikin loppua kohden yllättävän toiveikas, positiivinen ja keväinen. Ehkä vallitseva vuodenaika jotenkin vaikuttaa omaankin tekstintuottoon kun angst-painotteisina alkavat tekstit saakin uudenlaisia käänteitä.

Kohti koittavaa kevättä

Kun Angelina ilmiintyi talon pihamaalle, hän ei juurikaan yllättynyt nähdessään pimeät ikkunaruudut. George siis oli yhä mitä luultavimmin töissä. Kello lähenteli jo seitsemää illalla, mutta pitkät työpäivät tuntuivat vähitellen muodostuneen tavaksi heille molemmille.

Sodasta oli kulunut jo pari vuotta, mutta sitä oli vaikea uskoa. Sen jäljet näkyivät yhä kaikkialla liiankin selkeinä. Suuri osa velhoyhteisöstä oli tuntunut päässeen melko kivuttomasti takaisin kiinni normaaliin elämään. Ehkä hän ja George, kuten tietysti myös koko heidän lähipiirinsä, oli ollut niin tiiviisti mukana tapahtumissa, että tapahtumilta kesti kauemmin vaipua unohduksiin. Liian moni heidän läheisistään oli menettänyt Voldemortin vuoksi henkensä, ja kivuliainta heille kahdelle oli Fredin kuolema. Tietenkään hänen menehtymisensä ei vaikuttanut Angelinan omaan elämään läheskään yhtä paljon kuin Georgen, mutta sattuneista syistä kaikki, mikä sai Georgen kärsimään, aiheutti murhetta tavalla tai toisella hänellekin. Sitä paitsi hänkin oli pitänyt Fredistä, aikanaan jopa siinä samassa mielessä kuin hän nyt piti Georgesta.

Avain tuntui tavallista vastahakoisemmalta, kun Angelina yritti saada sitä osumaan avaimenreikään pakkasen kohmettamilla sormillaan. Lopulta lukko naksahti ja lämpö tulvahti häntä vastaan. Eteinen oli sekaisin, eikä Angelinalla riittänyt tarmoa sen siivoamiseen. Sen sijaan hän paiskasi oman matkaviittansa ja lenkkarinsa siihen samaan kasaan, johon he olivat Georgen kanssa kumpikin viskelleet ulkovaatteitaan jo päivien ajan kummankaan huolehtimatta sotkusta.

Keittiö ei näyttänyt paljoakaan eteistä paremmalta. Ruokapöytä oli lähes hautautunut sanomalehtien, työkirjeiden ja muun roinan alle. Astiat olivat sentään löytäneet tiensä tiskialtaan kautta kaappiin heti käytön jälkeen. Sekin vain siksi, ettei kumpikaan heistä olisi ikinä tarttunut toimeen, jos astiat ehtisivät muodostamaan vuoren tiskialtaaseen. Ehkä hän saisi kevään koittaessa inspiraation siivota koko talo katosta lattiaan.

Huokaisten Angelina lysähti tuoliin pöydän ääreen. Hän tiesi kevään piristävän itseään, mutta sen tuloon tuntui olevan ikuisuus. Enää muutama viikko ja aurinko alkaisi paistaa enemmän, lumi alkaisi sulaa ja linnut saapuisivat. Samoin oli käynyt viime vuonnakin. Pitkä syksy ja synkkä, kylmä talvi olivat imeneet iloa ja onnea pois heistä molemmista kuin ankeuttajat ikään. Kun luonto ympärillä kuoli, tuntui kuin Fredin ja muiden kuolemat olisivat tulleet tavallista lähemmäs ja muistuttaneet itsestään joka mutkassa.

Talvisin työ oli heidän pelastuksensa. Pitkien ja valottomien kuukausien aikana Angelina oli alkanut ymmärtää aina vain paremmin kotitonttuja ja näiden rakkautta työntekoon. Se tarjosi pakomahdollisuuden todellisuudesta ja ikävistä muistoista. Hän itse paneutui ilta toisensa jälkeen työajan päätyttyäkin luudanvarsien kehittämiseen ja paranteluun. George puolestaan keskittyi suorastaan maanisella tavalla Weasleyn velhovitsien markkinointiin ja tietysti myös uusien tuotteiden suunnitteluun. Hän olisi varmaankin muuttanut kokonaan Viistokujalle pilapuodin yläkertaan, ellei Ron olisi pakottanut häntä iltaisin kotiin Angelinan luokse. Angelina oli vaihtanut pari sanaa Ronin kanssa jokunen viikko takaperin ja vannottanut tätä huolehtimaan, ettei hän joutuisi viettämään kaikkia iltojaan yksin heidän asunnollaan. No, Ron oli pitänyt lupauksensa, tai ainakin osan siitä. Illat sujahtivat edelleen helposti ilman, että Angelina näki miehestään vilaustakaan, mutta ei hänen sentään tarvinnut viettää öitäänkin yksinään.

Vain jotakin tehdäkseen Angelina nousi jaloilleen ja tarttui aiemmasta välinpitämättömyydestään huolimatta lähimpään pöydällä lojuvista lehdistä. Voisi hän sentään käyttää tämänkin ajan hyödykseen edes jotenkin. Ehkä Georgen äidin, Mollyn neuvossa oli sittenkin jotain perää. Viimeksi kun hän oli vieraillut heidän asunnossaan, hän oli ympärilleen vilkaistuaan sanonut kannustavasti Angelinalle:
”Siistissä kodissa tulee parempi mielikin. Asiat ikään kuin järjestyvät päässä sitä mukaa kuin tavaratkin.”
Tätä ennen hän ei ollut pahemmin kiinnittänyt sanoihin huomiota, mutta ehkä vinkkiä kannatti kokeilla.

Viskatessaan viimeisenkin turhanpäiväisen pergamenttirullan ylitse pursuilevaan roskakoriin Angelinan katse osui seinällä riippuvaan valokuvaan. George virnisteli siinä Fredin kanssa vallattomasti kameralle ja heilutteli kädessään Weasleyn velhovitsejä mainostavaa kylttiä. Kuva oli napattu liikkeen avajaispäivänä. Siitä oli kulunut vain nelisen vuotta, mutta kuvaa katsellessaan Angelinan oli vaikea uskoa, että aikaa oli kulunut niinkin vähän. Kuva näytti kokonaiselta, ehyeltä. Sellaisiahan kaksoset olivat olleetkin. He olivat muodostaneet saumattoman kokonaisuuden, eikä toista ollut miltei koskaan nähnyt ilman toista. Angelina muistikin etäisesti, että oli niputtanut heidät mielikuvissaan yhteen aina siihen saakka, kun Fred oli pyytänyt häntä joulutanssiaisiin hänen viidentenä vuonnaan Tylypahkassa. Silloin hän oli kiinnittänyt enemmän huomiota Frediin, mikä olikin ollut helppoa. Fred oli ollut aina kaksosista se hiukan äänekkäämpi, hiukan huomiota herättävämpi ja hivenen taipuvaisempi sääntöjen rikkomiseen.

Sodan jälkeen George oli jäänyt yksin. Angelina muisti katselleensa häntä toisinaan, kun he olivat syystä tai toisesta kohdanneet. Joka kerta George oli näyttänyt oudon yksinäiseltä ilman Frediä vierellään. Alkuun Angelina ei ollut tunnistaa Georgea; niin perusteellisesti ilo ja kujeellisuus olivat hänen olemuksestaan puuttuneet. Vähitellen kuukausien kuluessa nämä Georgelle tyypilliset ominaisuudet olivat kuitenkin alkaneet osoittaa palaamisen merkkejä. Kerran Angelina oli nähnyt kauempaa, kuinka George nauroi jollekin, mitä Ron oli sanonut. Toisella kerralla taas hän oli itse saanut ilkikurisen hymyn leviämään Georgen huulille muistelemalla ääneen jotakin Tylypahkan aikaisista huispausotteluista.

Siitä se oikeastaan oli lähtenytkin, hänen ja Georgen lähempi tutustuminen. Muisteloita oli jatkettu kolmen luudanvarren pöydässä ensin kerran, sitten toisen ja kolmannenkin. Jossakin vaiheessa George oli epäillyt muutaman tuliviskipaukun jälkeen jopa ääneen, että Angelina oli hänen kanssaan vain, koska ei voinut enää saada Frediä. Sellaiset mietteet olivat kuitenkin kaikonneet Georgen mielestä, kun Angelina oli esittänyt niistä oman näkemyksensä tonttuviinin korottamalla äänellä.

Vaikkei George Fredin korvike ollutkaan, Angelina huomasi silti usein, miten monella tavalla Georgen kaksonen oli läsnä heidän jokapäiväisessä elämässään. Hän saattoi aistia usein ääneen lausumattomanakin Fredin nimen heidän keskusteluissaan. Tavan takaa hän myös tiesi Georgen mihinkään kohdistumattomasta katseesta tämän ajattelevan jotakin, joka erittäin suurella todennäköisyydellä liittyi juuriFrediin tai johonkin, mitä he olivat Fredin kanssa aikanaan tehneet.

Seinäkello löi hiljaisuudessa puoli kahdeksan merkiksi ja Angelina katsahti ulos pimeälle pihamaalle. Ei edelleenkään merkkiäkään Georgesta. Hän oli laskemaisillaan synkkänä katseensa pölyiseen lattiaan, kun tulisijassa leimahtivat smaragdinvihreät liekit ja Ginnyn pää ilmestyi niiden keskelle.

”Yksin jälleen?”
Angelina nyökkäsi pudottautuessaan polvilleen tulisijan eteen. Hän vilkaisi ympärilleen lattianrajassa ja kiusaantui hivenen ajatellessaan, mitä Ginny mahtoi puunaamattomasta lattiasta ja tuoleilla ajelehtivista kaavuista ajatella. Hän ei kuitenkaan kehdannut kiskaista sauvaansa esiin ja alkaa siistiä paikkoja Ginnyn läsnä ollessa, joten hän antoi asian olla.

”Haluttaisiko lähteä lentämään. Meidän harjoitukset peruttiin, koska toinen lyöjä ja yksi jahtaajista ovat sairastuneet, eikä meidän kannata harjoitella vajaalla porukalla. Siellä on kuitenkin tosi kiva ilma, kun ei tuule eikä mitään, ja minä odotin lentoon pääsyä. Lähden itse joka tapauksessa vähän lentelemään, ja mietin, että sinä ehkä haluaisit mukaan.”
Angelina katsoi Ginnyn punaisten hiusten kehystämiä kasvoja, joilla leikki niille niin tyypillinen, pirteä hymy. Hän huomasi vertaavansa ilmettä siihen kujeelliseen virnistykseen, joka kohosi aina parhaina hetkinä edelleenkin täydellä valovoimaisuudellaan -Georgen kasvoille. Hän löysi hymyistä paljon samaa.

”Ei tietenkään tarvitse, jollet tahdo. Ymmärrän totta kai, jos olet väsynyt tai jotain.”
Angelina hätkähti ja tajusi jääneensä vain katselemaan tuleen ja Ginnyyn sanaakaan sanomatta.
”Anteeksi. Tänään on ollut vähän pitkä päivä. Ehkä huomenna tai… Äh, tulen minä. Kyllä minä tulen. Odota hetki. Vaihdan vain vaatteet, haen kamppeet ja ilmiinnyn teille. Saat päättää mihin mennään treenaamaan.”
”Hyvä on”, Ginny vastasi hiukan hämmentyneen oloisena. ”Oletko varma? En minä sinua pakottamaan tullut. Jos väsyttää…”
”Ei ei. Kaikki on ihan hyvin. Ulkoilu tekee todellakin hyvää”, Angelina kuuli vakuuttavansa ja oli jo kääntynyt kohti yläkertaan vieviä portaita, ennen kuin lause oli päättynyt.

Päätös oli syntynyt arvaamatta ja yllättäen. Hän oli tosiaankin uupunut, mutta enemmän henkisellä kuin fyysisellä tasolla. Joka askelmalla kohti yläkertaa hän tunsi olonsa hitusen keveämmäksi ja huolettomammaksi. Ylätasanteella hän saattoi jo melkein tuntea tuulen kasvoillaan ja luudan kahvan vahatun puun käsissään. Ratkaisu oli ollut ehdottomasti oikea.

”Ilmiinny portin ulkopuolelle. Meillä on aika vahvat suojaukset talon ympärillä, eikä tunkeilijoilla ole todellakaan kivaa, jos he ylittävät rajan. Toisaalta Harryhan on aurori, ja heillä se on kai vähän niin kuin verissä, suojautuminen siis”, Angelina kuuli Ginnyn vielä huutelevan takaansa keittiön tulisijasta.
Hymyillen leveämmin kuin päiväkausiin hän sulloi kassiin vaihtovaatteet, huispauskaavun ja hetken harkinnan jälkeen myös Nuolensulka-merkkisen luudanvarren. Kyseinen luuta oli vasta kokeiluasteella, mutta tämähän oli ehdottomasti paras tapa koetella uuden luudanvarren ominaisuuksia. Olisipahan raportin kirjoittaminen hauskempaa, kun voisi muistella Ginnyn kanssa vietettyjä lentotunteja kuivakan testilennon sijaan.

***

”Heitä vielä yksi laatikko!”
Ron huokaisi syvään, mutta tarttui tottelevaisesti maassa lojuvaan sälelaatikkoon.
”Tänne vasemmalle. Tuon viimeisen hyllykön ylimmälle hyllylle”, George jatkoi ohjeistustaan Ronin raahatessa epäinhimillisen painavaa kantamustaan peremmälle huoneeseen.
”Miksi hitossa näitä ei voida leijuttaa?” hän ähkäisi heivatessaan taakkansa osoitetulle paikalle.
”Siksi, että en halua vahingossa herpaantuneen loitsun tuhoavan kuukausien työtä. Jos sinun leijutusloitsusi pettäisi ja kaikki pullot hajoaisivat ja kaikki se ankaralla työllä tehty animaliemi valuisi hukkaan…”
”Okei, tajusin. Eläimeksi muuttava litku on siis arvokkaampaa kuin minun terveyteni.”
”No, siitä litkusta maksetaan. Sinun terveistä päivistäsi taas ei puliteta tämän kaupan hyväksi sulmuakaan”, George vastasi, ja Ron kuuli hymyn hänen äänessään.
”Jos minä en olisi työkunnossa, et saisi ketään muuta raatamaan täällä kotitonttuna tähän aikaan illasta”, hän jupisi, mutta virnisti itsekin.

He olivat sopineet Hermionen kanssa, että ainakin tänä talvena hän omistautuisi iltaisin työlleen. Ei niinkään pilapuodin menestyksen vuoksi, vaikka tietysti sekin oli tärkeää, vaan enemmänkin Georgen takia. Ron tiesi, ettei hänen isoveljensä poistuisi kuitenkaan puodista ennen puolta yötä, jos jäisi yksikseen. Tekemällä hiukan ylitöitä talvella Ron voisi huolehtia kertaheitolla yrityksen kukoistuksesta ja veljensä säädyllisistä kotiinpaluuajoista. Sitä paitsi heillä oli usein hauskaakin. Vaikka hänestä tuntui useinkin, että Fredin haamu oli mukana heidän tyssään, värjyi keskusteluiden taustalla ja häälyi jaettujen lapsuusmuistojen reunamilla, George oli silti pohjimmiltaan sama vanha itsensä. Kumpikaan heistä ei korvannut Frediä, mutta ei kai heidän tarvinnutkaan. Fred olisi ollut taatusti tyytyväinen, jos olisi nähnyt puodin nyt. Työteliäs talvi oli poikinut roppakaupalla uusia tuotteita hyllyjä täyttämään.

”Laitetaanko vielä tämä puoli kuntoon? Ainakin villisikaviuhkat ja räjähtävä miinamehu on kuluneet ihan uskomatonta vauhtia. Hyllyt tyhjenevät saman tien, kun huomenna liike avautuu, jollei me nyt viedä sinne lisää tavaraa.”
”Selvä sitten, mutta tällä kertaa sinä saat luvan raahata, kun minä järjestelen ja kerron, mihin tarvitaan ja mitä”, Ron ilmoitti hartaasti venytellen.

Parinkymmenen minuutin vierähdettyä hyllyrivit komeilivat täysinäisinä ja lattiat kiiltelivät puhtauttaan. Ron katseli puoliksi ärsyyntyneenä, puoliksi ihaillen, kuinka George teki sauvallaan pyyhkiviä liikkeitä saaden tapetit ja verhot vaihtamaan tyystin sekä väriään että tyyliään. Hetki sitten sateenkaaren väreissä kylpenyt kauppa oli nyt muuntautunut jonkinlaiseksi labyrinttimaiseksi viidakoksi. Oksat, lehdet ja köynnökset, joita Ron oli aluksi erehtynyt pitämään ainoastaan tapettien uudenlaisina koristekuvioina, kasvoivat nyt seinistä ulos. Pian he seisoivat pienoissademetsän keskellä, käytävien kiemurrellessa polkuina hyllyjen keskellä.

”Markkinointikikkoja, pikkuveli”, George nauroi nähdessään Ronin ällistyneen ilmeen. ”Asiakkaat haluavat tulla usein, koska ikinä ei tiedä, millainen kokemus minäkin päivänä odottaa. Sitä paitsi mieti nyt, miten kivaa olisi tulla tänne sanotaan nyt vaikka 12-vuotiaana. Lapsethan lumoutuvat, kun joka puskan ja polunmutkan takana avautuu kokonainen aukiollinen kaikkea mahtavaa. Vanhemmat eivät kerta kaikkiaan pääse täältä ulos ilman, että lapset ylipuhuvat heidät hankkimaan jotakin. Enkä usko, että tästä vanhemmatkaan kävijät huonoa tykkäävät.”
Ron vain tuijotti näkymää ympärillään.
”Miten sinä tuon teit?” hän sai lopulta kysytyksi.

Ei myymälätilan muokkaaminen mielikuvituksellisilla tavoilla toki uutta ollut, mutta tämä oli jo suorastaan suurisuuntainen kokeilu kaikkeen aiempaan verrattuna.
”Me kehiteltiin tätä ideaa jo vuosia sitten, mutta nyt vasta sain sen toimintavalmiuteen. Tähän piti yhdistellä jonkin verran huomaamattomia laajennustaikoja ja vähän muitakin tilakikkailuja. Lattian muuntaminen ja monien kasvilajien kasvattaminen yhdellä kertaa oli myös vähän haastavaa, koska siihen piti samalla yhdistää kasvien elämää ylläpitävää ilmasto- ja aurinkotaikuutta.”
Ron vilkaisi ylös. Siellä missä katto oli ennen ollut ja oli kaiken järjen mukaan edelleenkin, oli nyt punaisena horisonttiin laskeva tropiikin aurinko.
”Vau”, hän vain tyytyi sanomaan aidosti kunnioittaen.

”Me mietittiin tätä heti siitä asti, kun saatiin nämä tilat, mutta mikään hyvähän ei valmistu hetkessä.”
Ron tiesi Georgen tarkoittavan itseään ja Frediä puhuessaan meistä. Sen vahvisti myös hetkellinen haikeus, joka viivähti Georgen silmissä hänen katsellessaan ylös kohti laskevaa aurinkoa.

”Mutta onhan tämä vähän keväisempi näin. Kukkia ja kaikkea”, hän kuitenkin sanoi hymyn palatessa aitona ja hilpeänä takaisin hänen kasvoilleen.
Ron nyökkäsi kannustavasti ja vilkaisi kelloa.
”Kaikki takuulla lumoutuvat, mutta minä ainakin tarvitsen hyvät yöunet, että voin nauttia täysillä ällistyneistä reaktioista. Kello on jo kohta varttia vaille kahdeksan ja lupasin Hermionelle, että käyn kaupassa. Mitä jos lähdetään jo molemmat, niin saadaan ovet kerralla lukkoon ja niin poispäin?”
George myöntyi oitis ja Ron huokaisi helpotuksesta.

Ennen kuin kumpikaan heistä ehti tehdä elettäkään lähteäkseen, jokin hopeainen kiisi huoneeseen kuin tyhjästä.
”Angelinan suojelius”, George henkäisi, muttei ehtinyt jatkaa, kun hopeaolento avasi suunsa.
”Hei George ja Ron, jos olet siellä. Lähden Ginnyn kanssa lentämään, joten olen kotona vasta muutaman tunnin päästä. Jos siltä tuntuu, viettäkää vaikka joku poikien ilta tai jotain. Älkää sanoko Hermionelle, että sanoin näin. Jos Ron nyt nimittäin jää istumaan iltaa sinun kanssasi, en halua Hermionen kiukkua niskaani.”
Suojelius vaikeni.
”Miksi hän kuvittelee heti ensimmäisenä, että minä jään luuhaamaan kanssasi yötä myöten ja että Hermione huutaisi siitä hyvästä?”
”Sinä olet vain niin ennalta arvattava”, George nauroi.
”Ja sinäkö sitten et ole?” Ron kysyi epäuskoisesti kulmiaan kohottaen.
”En. Siinä piilee koko pilailun idea. Toiset on pidettävä aina varpaillaan ja tietämättöminä siitä, mitä odottaa seuraavaksi.”
”Entä mitä aiot tehdä tällä kertaa ihmisiä yllättääksesi?”

George katseli häntä hetken hiljaa samalla, kun ilkikurinen ilme levisi hänen kasvoilleen.
”Me menemme tietenkin jonkun meistä kotiin, pyydämme Harryn mukaan ja teemme tytöille juuri sellaisen ihanan, romanttisen ja herkullisen illallisen, mitä he kuitenkin salaa ovat aina toivoneet. Sitä he eivät meiltä taatusti odota.”
”Olet seonnut lopullisesti. En minä osaa laittaa ruokaa, etkä osaa sinäkään. Mitä me edes juhlimme?”
George raapi hetken päätään ja totesi sitten mutkattomasti:
”Ei sillä ole niin väliä. Jos joku aihe tarvitaan, vaikka kevätpäiväntasausta. Siihen on enää pari viikkoa, ja sitten päivät alkavat pidentyä.”

[kaaos]

Heipähei vaihdokkaista!

Voi hurjuus, Fredin kuolema otti aikoinaan niin koville, että tämä oli oikeasti ensimmäinen aihetta sivuava fikki jonka olen lukenut. Mutta ehkä nyt oli kulunut jo riittävästi suruaikaa Alkupää tekstiä oli aika ankeaa ja aidosti lähes masentavaa luettavaa, lähelle liippaa tollanen talvimasistelu, onneksi luin tämän keskellä kesää.

Tavallaanhan tässä ei juurikaan ole tapahtumia, mutta aika hauskaa oli lukea tollasta tavallista noitien ja velhojen elämää ainakin onnistuit ylläpitämään tekstissä uskottavuuden. Kaikki taikaviittaukset ovat hp-fikeissä musta aina ihania ja tykkäsin juuri siitä tässä tekstissä eniten, että olit viljellyt oikein kunnolla kaikkia taikuusjuttuja tähän. Mielikuvituksellisia ideoita welhovitseihin!

Pakko huomauttaa, että tekstissä vilisi kyllä aika rutkasti pikkuruisia kirjoitusvirheitä, eivät ne niin lukemista häirinneet, mutta mulla on aika pilkkua nussivat silmät :---))))

Ja hei, kiva, myönteinen ja positiivinen lopetus tyyppien päivälle Olisi ollut hauskaa vielä lukea Ronin, Georgen ja Harryn yhteisestä kokkausillasta! Heh.

Kiittäen, kaaos.

[Sielulintu]

Kaaos: Kiitos kommentista. Fredin kuolema oli joo aikoinaan valtava järkytys. Välillä etenkin Kuoleman varjeluksia lukiessa käy mielessä, miten Fredin kuolema on muuhun perheeseen vaikuttanut, ja näiden mietteiden pohjalta tääkin teksti syntyi. Kiitos myös naputteluvirheiden huomioinnista. Pitääpä joskus ajan kanssa lukea tämä läpi ja korjailla ne sieltä pois. Hauskaa myös kuulla, että taikamaailma tuntui olevan tekstissä hyvin läsnä.

[Kelsier]

Kommenttikampanjasta hei!

Valitsin tämän, koska halusin nähdä mitä olit kirjoittanut Georgesta/Angelinasta.
Olikin yllätys ja kiva, että tämä alkoi Angelinan näkökulmalla. Myös sodasta oli kulunut tosi vähän aikaa. Pidin siitä vinkkelistä, että Angelina olikin loppujen lopuksi jo ennen Fredin kuolemaa kiinnostunut Georgesta. Mainittiinko canonissa pelasiko Angelina jossakin ammattilaisjoukkueessa Tylypahkasta päästyään? Joka tapauksessa hän lähtee varmaan mielellään harjoittelemaan Ginnyn kanssa ja luutien tuotekehittely sopii hyvin hänen ammatikseen.

Komppaan kaaosta, parasta tässä oli tavallisen velhoelämän kuvailu. Ronin ja Georgen työskentelystä kaupalla oli hauska lukea. Saivatkohan miehet aikaan ihanan aterian puolisoilleen?

Kiitos kun kirjoitit!

[Sielulintu]

Kelsier, kiitos paljon, kun päädyit kommentoimaan tätä. Ihanaa kuulla, että tykkäsit elämän ja arjen kuvauksesta. En itseasiassa edes nyt muista, mainittiinko missään, että Angelina olisi pelannut jossain huispausta Tylypahkasta päästyään. Voi olla, tai sitten tää on vaan joku oma headcanon.

[Fiorella]

Onnittelut kommenttiarpajaisista!

Pidin ficistä kovasti, tässä oli sellainen aidon elämänmakuinen tunnelma. Elämä ei aina ole helppoa muutenkaan, ja kun siihen vielä liittää sodanjälkeiset menetykset ja pienen kaamosmasennuksen tunteen, niin ei ihme jos arki hieman uuvuttaa itse kutakin. Siitä huolimatta henkilöhahmot ovat itse kukin elämän syrjässä kiinni ja pyrkivät kohti normaalia, vaikka nyt vaatteet jäisivät viikkaamatta ja tiskit lojumaan, varastot järjestämättä sun muuta.

Fredin poissaolo ja kuitenkin jonkinlainen ainainen läsnäolo välittyi tästä hyvin. Häntä ei voi eikä kuulukaan unohtaa, mutta aika tekee tehtävänsä ja iloiset muistot versovat surun yli.

"Lähden itse joka tapauksessa vähän lentelemään, ja mietin, että sinä ehkä haluaisit mukaan."

Ginnyn kutsu rikkoi ihanasti Angelinan henkisen passiivisuuden ja rutiinit menivät mukavalla tavalla vähän uusiksi. Tuo lentelemään oli vielä jotenkin niin lystisti sanottu. Angelina piristyi ja innostui vähän reippailemaan, ja samaan aikaan myös Ron sai kivasti Georgen muistamaan, että elämä kulkee eteenpäin. Viidakon kasvu oli siihen hieno metafora, ja kevätkin oli lähestymässä vähän kerrassaan, kaikesta tunsi että nyt ollaan jonkin uuden ja mukavan äärellä.

Poikien pikku ylläri lopussa oli vielä erityisen kiva idea. Jäi ihanasti tunnelma, että tämän päivän jälkeen kaikilla on parempi mieli ja kevättä rinnassa.

[Sielulintu]

Fiorella, kiitos paljon kommentista, ja anteeksi vastauksen venyminen. Luin toki sun kommentin jo silloin heti, mutta kun asiat jättää odottamaan, ne unohtuu, ja niin kävi vastaamisenkin kanssa. Hienoa, että tykkäsit, ja itsellekin tämän lopusta jäi jo vähän toiveikkaampi olo. Sodan jälkeisistä tunnelmist aon mielenkiintoista kirjoittaa, ja hankalaa näillä taatusti on kaikilla tavalla tai toisella. Kuitenkin uskon myös, että eteenpäin mennään, ja onneksi näillä kaikilla on kuitenkin toisensa, vaikka Frediä ei enää olisikaan.

[Larjus]

Vaikka onkin vasta tammikuu, mä oon jo aika lailla kypsä talveen tämän vuoden osalta, ja siksi tämän kevättä kohti kulkeva otsikko veti puoleensa. Oli myös kiva lukea pitkästä aikaa Angelinasta ja Georgesta ja heidän välisestä suhteestaan ficiä. Tykkäsin siitä, miten olit avannut heidän suhteensa historiaa ja muitakin taustoja ja kuvannut nykytilannetta. Oli myös kiva lukea tarinaa sekä Angelinan että Georgen näkökulmista. Alku tosiaan oli vähän synkähkö, mutta ihanasti mentiin valoisuutta kohti. Sopii hyvin ficissä mainittuihin vuodenaikoihin: pimeästä talvesta kohti kevään valoa. Sitä itsekin odotellen (vaikka kyllä huomaa verrattuna esim. loppuvuoteen, miten pimeä ei tule ihan niin aikaisin enää). 

”Siistissä kodissa tulee parempi mielikin. Asiat ikään kuin järjestyvät päässä sitä mukaa kuin tavaratkin.”

Tästä tuli mieleen, miten oma äitinikin on aina toisinaan todennut, että kodin siivoaminen tuntuu puhdistavan ja järjestävän ajatuksetkin samalla Lienee siinä ainakin jollain tasolla jotain perää, tuppaahan ympäristö vaikuttamaan mm. olotilaan ja keskittymiskykyyn.

Lähden itse joka tapauksessa vähän lentelemään, ja mietin, että sinä ehkä haluaisit mukaan.

Mukavaa, kun Ginny kutsui Angelinan mukaan Tekee ulkoilma ja jonkun kanssa kiva puuhastelu vain hyvää, vaikka vähän väsyttäisikin. Mukava myös, ettei Georgenkaan tarvinnut työskennellä yksin vaan hänellä oli Ronista seuraa. On se hyvä että pikkuveli vähän pitää isoveikastaan huolta ♥ Oli kiva lukea myös kaikkia pilailukauppaan keksimiäsi juttuja!

”Me menemme tietenkin jonkun meistä kotiin, pyydämme Harryn mukaan ja teemme tytöille juuri sellaisen ihanan, romanttisen ja herkullisen illallisen, mitä he kuitenkin salaa ovat aina toivoneet. Sitä he eivät meiltä taatusti odota.”

Ihana ehdotus ♥ Kuulostaa kyllä vähän sellaiselta, että lopputulos voi olla vähän kaaosta (kun Ron sanoo, etteivät he osaa laittaa ruokaa), mutta toisaalta sekin voi olla ihan vain hyvä asia! Niin kauan kuin on hauskaa yhdessä niin ei pieni kaaos haittaa. George on siinäkin oikeassa, ettei sillä ole niinkään väliä, mitä juhlia. Arkeahan voi aina piristää ihan ilman erityistä syytäkin. Tekee elämästä paljon mukavampaa

[Unohtumaton]

Selasin listaustasi kommenttiarpajaisten myötä ja tämän otsikko herätti heti kiinnostuksen! Komppaan Larjusta siinä, että ajatus keväästä vetää puoleensa tällä hetkellä todella paljon. 

Tämä kuvaili elettyä arkea, mutta kaiken arkisen keskellä tässä itse asiassa käsitellään aika raskaita ja vaikeitakin asioita, eli minusta tämä teksti tuo hyvin esiin sen, kuinka surua tai kaipuuta ei voi eristää arjen ulkopuolelle, vaan ne näkyvät arjen ajatuksissa ja ylipäätään arjen kokemisessa. Tykkäsin erityisesti tästä vertauksesta, jossa talvinen vuodenaika ja sen tulo symboloi menetystä:

Kun luonto ympärillä kuoli, tuntui kuin Fredin ja muiden kuolemat olisivat tulleet tavallista lähemmäs ja muistuttaneet itsestään joka mutkassa.

Tämä on siinäkin mielessä mielenkiintoinen, että se kuvaa hyvin sitä, kuinka asioita tulkitaan erilaisista mielentiloista ja mielialoista lähtöisin. Sodan jäljet ovat niin syvät, että jopa vuodenkierto saa merkityksensä sotaa ja menetystä symboloivana asiana.

Voi olla, että innostuin tulkitsemaan liikaa, mutta ajattelin, että arjen kaaos ja loputon töihin hautautuminen myös korostaa läheisyyden puutetta, joka tuollaisesta kierteestä melkein väkisin seuraa. Ehkä talvi on myös henkisen ja fyysisen etääntymisen aikaa toisesta, vaikka sitä ei tässä ääneen varsinaisesta lausuta. Silti tekstistä välittyy ajatus siitä, että poissaolo ja etäisyys ovat arjessa vahvasti läsnä: Fredin tapauksessa poissaolo on pysyvää ja Georgen ja Angelinan tapauksessa etäisyys väliaikaista, kunnes kevät jälleen koittaa ja kuroo yhteen myös parisuhdetta.

Mielestäni tässä oli lukijan yllättävää syvällisyyttä ja eväitä tulkita vaikeitakin asioita arkisten kuvausten kautta. Kiitos tästä!