Nimi: Kesällä on hätä
Kirjoittaja: Ananasvichy
Fandom: Muumit
Ikäraja: K-11
Genre: melankolinen draama, kauhu
Päähenkilöt: Nuuskamuikkunen
Varoitukset: Symbolista psykologista kauhua.
Yhteenveto: Nuuskamuikkusella on asiaa.A/N: Tässä olisi sitä Muumikauhua. Omistettu veljelleni, Tove Janssonille ja Tampereen Iidesjärvelle ja kaikille mua auttaneille ihmisille.
Vastaa haasteeseen
Haasta itsesi kirjoittajana II— — —
-ˋˏ ༻ Kesällä on hätä ༺ ˎˊ-
Metsän väki oli tuonut kauriille omenoita. Vieläpä saarnipuiden reunustamalle suojaisalle aukiolle. Katselin tietysti saarnen siemennippuja. Kaunis ja turvallinen paikka ruokailuun, ajattelin. Jatkoin kulkuani.
Ylläni avautui ovi. Kyllä, siltä se kuulosti. En tiedä, oliko se puu vai lintu. Keskittymiseni ei ollut terävimmillään eikä huomioni enää suunnattuna yläilmoihin. Tunnelma metsässä oli piinaava. Polulle putoilleet pienet lehdet pamahtelivat silmilleni punaisina kuin veripisarat. Kesä oli haavoittunut. Sitä raahattiin tätä polkua pitkin. Pysähdyin hädän voimasta sijoilleni. Etsin käsiini y-haaraisen oksan ja tarkistin sen avulla nopeasti veden suunnan. Hajuaistini ei ollut parhaassa iskussaan. En olisi haistanut lähistöllä olevaa järveä kosteiden lehtien tuoksulta ilman apukeinoja.
– – –
Rakastin kuivuneiden kaislojen ääntä. Aurinko ei lämmittänyt ilmaa haalean sumun läpi, mutta kuumensi otsaani vedenpinnasta. Kontrasti tuntui hassulta. Värähdin kylmästä. Kaukana järvenselällä silkkiuikku ojenteli kaunista kaulaansa ja käänteli koreaa päätään. Innosta päätellen se oli vasta aloittanut aamuisen uimakierroksensa metsäjärven ympäri. Punaeväiset sorvat uivat houkuttelevan lähellä tyyntä järvenpintaa, mutta minä en jaksanut kalastaa. Kurkkuni oli karhea liiasta piipunpoltosta ja minua väsytti. Kalatiira hoisi asian puolestani. Se aloitti tarkasti suunnatun mestarisukelluksensa ilman halki ja onnistui ensi läiskähdyksellä.
Tiira räpytteli ylpeänä ohitseni herkullisin vonkale suussaan.
“Näin helposti minä tämän teen”, se esitteli. Kehuin sitä tietenkin, vaikka salaa mielessäni olinkin huvittunut. Minä kun olin seurannut kalatiiroja. Tiesin, ettei niidenkään kalastus sujunut aina alkuunkaan noin mallikkaasti. Ne onnistuivat ehkä yhdellä kerralla kahdestatoista yrityksestä. Sattumalla oli osansa todistamassani näytöksessä.
Sudenkorento kävi tervehtimässä minua ujosti. Järjestelin rantakiviä värisävyjensä mukaisesti mielessäni. Jäin katselemaan herkullisia hunajankeltaisia murusia. Kaislat kahahtivat vasemmalla puolellani. Huiman kokoinen harmaahaikara lehahti rauhalliseen lentoonsa järven ylle. Minusta poispäin. Ihmettelin sen venynyttä muotoa ja pitkulaisia siipiä. En ollut tottunut näkemään näillä main noin suuria lintuja. Syysmuutto. Niin tietenkin. Siihen kehä aina palaa.
Lintujen kiehtovin puoli oli se, kuinka ne tulivat ja menivät minne ja miten halusivat. Eikö totta? Saattoivat yhtenä päivänä laskeutua tuonne ja toisena päivänä tänne. Juuri kun luuli selvittäneensä, miten ne kulkivat ja minne ne päättivät perustaa pesänsä, niin jo taas sai yllättyä. Erään kerran tapasin meriharakan keskeltä kuivaa ahoniittyä ja vieläpä korkealta sisämaasta. Ihan väärästä paikasta. Hukassa. Raasu.
Minä halusin vain ymmärtää. Antaa asioille nimiä.
Veden läheisyys ja lintujen seuraaminen helpotti kuten aina. Oloni ei ollut enää yhtä synkkä. Huomasin itseni eri tavalla kuin aiemmin. Keskittymisessäni ja hajuaistissani oli inhottavaa pikkuvikaa, otsani oli kuuma, minulla oli kylmä, kurkkuni oli karhea ja minua väsytti. Minun tulisi laittaa itseni lepäämään.
Sudenkorento käski minun katsoa taakseni.
Takanani käveli mies. Ja uudelleen. Toiseen suuntaan.
Se ei ole hyvä merkki, jos mies kävelee edestakaisin.
Veripisara tipahti tyynen järven pintaan. Tuuli pyöräytti siitä lehtiveneen ja sipaisi veteen kummallisia kuvioita. Tuuli halusi varmistaa, että kuuntelen. Katseeni tarkentui taaempana järvenselällä lentävään haikaraan. Jo toinen. Niitä oli siis kaksi.
Näyttämö oli valmis. Pöytä katettu.
En osannut selvittää edes lintujen syysmuuton päämäärää. Minulla oli oikea hätä. Minä olin hattuni kokoinen.Vierelläni seisoi suuri nainen. Hän ei katsonut minuun päin, mutta puhui paljon.
“Minä tulin laskemaan joutsenen poikaset”, hän touhotti. “Lasken ovatko ne kaikki tallella. Niitä on niin monta…”
En tohtinut kertoa naiselle, etten ollut nähnyt tällä järvellä joutsenia. En aikonut katsoa häneen päinkään. En voinut puhua haikaroista. En voinut, käsitättehän. Nainen oli poissa.
Ei kai se voinut olla näin yksinkertaista. Ei mitenkään voinut. Koko tämän ajan? Koko elämäni? Näin yksinkertainen asia? Se tuntui sadulta. Leikiltä. Pahempaa: se oli teatteria. Ja minäkö olin muka yksi tragedian roolihahmoista? En totisesti ollut. Mutta niin järvi minulle kertoi. En voinut väittää vastaankaan. Tulevana yönä en nukkuisi teltassani. Nukkuisin puskassa. Se asia oli minulle nyt päivänselvä. Ja jos joku viaton eksynyt ohikulkija tulisi minua herättämään, en vastaisi seuraavista teoistani. En vastaisi. Minä sain nukkua puskassa. Mikäli siinä oli jonkun mielestä jotakin väärää, niin vieköön. Vieköön kaiken. Tämän vuoksi minä soitan.
Tämän vuoksi minä soitan.
– – –
“Tuut - tuut - tuut - tuut - tuut - tuut - tuut - tuut - tuut - tuut - tuut - tuut - tuut - tuut. En tuu. Tämä vastaaja kuuluu numerol-”
