Bereniken hiukset (K-11, spurttiraapaleita, 7/7, Abraxas Malfoy)

[Rowena]

Nimi: Bereniken hiukset
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Draama
Päähenkilöt: Abraxas Malfoy ja oma hahmoni Rhea Maalisvalli.
Tiivistelmä: Bereniken hiukset on Otavan alla oleva pohjoisen taivaan himmeätähtinen tähdistö.
Kirjoittajan sana: Halusin työjuhannuksen pirstykseksi kirjoittaa jotain pientä ja kesäistä, joten tartuin spurttiraapaleisiin. Päähenkilöiksi valikoituivat Abraxas ja Rhea, joista olen kirjoittanut aikaisemmin ficin nimeltä Huispauksen maailmanmestaruuskisat 1966, S. Sitä ei kuitenkaan tarvitse olla lukenut, se kertoo ajasta parikymmentä vuotta näiden tapahtumien jälkeen.
Kirjoittajan sana 2: Ai niin, voisi ne inspissanatkin listata: I suklaakeksi, II sivellin, III kurottaa, IV leijona, V johdattaa, VI aikoa, VII taipua.



BERENIKEN HIUKSET


I 1944

”Luitko Päivän profeetan tänään? Sinun isoäitisi ja minun isäni ovat taas sauvat vastakkain”, Abraxas Malfoy sanoi ja kurottautui ottamaan vielä yhden suklaakeksin piknikviltin päällä olevalta lautaselta. Aurinko paistoi Tylypahkan pihamaalle täydeltä terältä.

”En lukenut. Mikä heidän välejään nyt hiertää?” Rhea Maalisvalli kysyi ja otti viimeisen suklaakeksin. Ehkä lukukauden viimeisenä Tylyahon viikonloppuna olisikin pitänyt ostaa yhden sijaan kaksi rasiallista Hunajaherttuan kesäkeksejä.

”Lehdessä sanottiin, että Griselda oli auttanut jästien pääministerin jostain kiipelistä, ja minun isäni oli vetänyt sen takia fletkumadon nenäänsä. Mutta tuskin se on koko totuus. Luulen, että eniten heitä hiertää meidän ystävyys”, Abraxas sanoi ja loi Rheaan varovaisen katseen.

Rhea laski katseensa. Hän oli kertonut pääsiäislomalla isoäidilleen ystävystyneensä tämän työkaverin pojan kanssa. Pahaksi onneksi V.I.P.-tutkintolautakunnan puheenjohtaja Griselda Maalisvalli ja taikalainvartijaosaston päällikkö Septimus Malfoy olivat vihanneet toisiaan jo vuosikymmeniä syystä, jonka varsinaista aluperää kumpikaan tuskin enää muisti. Puhdasverisyyteen sekin kai liittyi.

Huomenna alkaisi kesäloma, ja Rhea tiesi, ettei voisi nähdä Abraxasta kahteen kuukauteen Griseldan ja Septimuksen päättömän vihanpidon takia. Se tuntui epäreilulta ja turhalta.

Rhea nosti katseensa kohti järvenrantaa, josta kuului naurua. Joukko luihuistyttöjä heitteli kivillä leipiä. Berenike Mustan kirkkaanoranssit hiukset välkehtivät kesäkuun auringossa.

”Olisinpa luihuinen”, Rhea puuskahti, ja järven jättiläiskalmari nappasi lonkerollaan komean kopin Bereniken heittämästä kivestä.



II 1945

Rhea ei ollut aikaisemmin käynyt Malfoyn kartanossa, mutta nyt, kun Abraxasin isä Septimus vietti heinäkuun ensimmäisen viikon Pariisissa työmatkalla, siihen tarjoutui mahdollisuus. 

Kartanossa oli kaikkea liikaa: huoneita, huonekaluja, koriste-esineitä, tauluja, kaikkea. Ja ehdottomasti eniten liikaa oli pihamaalla asteleva pöyhkeä riikinkukko.

”Miten ihmeessä sinusta on tullut tolkullinen velho, vaikka olet kasvanut tällaisessa paikassa?” Rhea ei malttanut olla kysymättä Abraxasilta katsellessaan ruokasalin suurta kattokruunua. 

Abraxas naurahti vaivaantuneesti ja avasi oven omaan huoneeseensa. Sen sisustus ei ollut ihan niin pramea kuin muiden huoneiden, mutta oli sielläkin samettiverhot suuren ikkunan peittona ja katossa monikynttiläinen kattokruunu. Siististi pedattu sänky oli suurempi kuin Rhean huone, ja kirjahylly pursusi kirjojen lisäksi myös kalliilta näyttäviä koriste-esineitä. Kirjahyllyn edessä oli telineellä Abraxasin viime kuussa maalaama taulu, josta hän oli kirjoittanut Rhealle.

Abraxas oli taitava maalari, se Rhean oli myönnettävä, vaikka hän ei aina ymmärtänytkään kaikkea, mitä Abraxas siveltimellään kankaalle taikoi. Tästäkään maalauksesta Rhea ei osannut sanoa, mitä se esitti, mutta ainakin siinä oli paljon kirkkaita värejä.

”Sen nimi on Kesäyö”, Aabraxas sanoi ja istuutui sängylleen. Rhea jäi seisomaan maalauksen eteen ja yritti hahmottaa siitä jotain tunnistettavia muotoja.

Mutta ainoa asia, minkä oranssisävyinen maalaus toi hänen mieleensä, oli Berenike Mustan hiukset.

Ja ensimmäistä kertaa elämässään Rhea tiesi, miltä mustasukkaisuus tuntui.



III 1946

Malfoyn kartanon ruokasalin suurin kaappi oli kaikeksi onneksi tilava. Rhea ei voinut ymmärtää, että joku oikeasti asui talossa, jossa oli niin paljon kaappeja, että osa niistä voitiin pitää tyhjillään, mutta se oli tällä hetkellä pienin hänen ongelmistaan.

”Miten minä saatoinkaan unohtaa, kyllähän Septimus kertoi viettävänsä elokuun alun Oslossa. Mikset lähtenyt mukaan?” Lycoris Musta, Abraxasin eno, kysyi ja hänen kiillotettu lakerikenkänsä naputti kärsimättömästi salin marmorilattiaa. Rhea siirtyi varovasti nähdäkseen kaapin avaimenreiästä paremmin.

”Isän työmatkat ovat kuolettavan tylsiä. En minä ole enää vuosiin välittänyt mennä mukaan”, Abraxas sanoi. Rhea toivoi, että Abraxas olisi ehtinyt siistiä harottavia hiuksiaan, ennen kuin Lycoris ja tämän tytär Berenike olivat tulleet saliin, sillä nyt hän näytti siltä kuin hänet olisi yllätetty kesken jonkin kielletyn ja siveettömän, mikä tietysti piti paikkansa.

”Sinulla on varmasti täällä paljon tekemistä”, Berenike sanoi eikä Rhea pitänyt hänen äänensävystään. Aavistiko Berenike, mitä Abraxas oli ollut tekemässä ja kenen kanssa?

Vihdoin Lycoris kääntyi lähteäkseen.

”No, minä tulen uudestaan ylihuomenna. Kerro terveiseni, kun Septimus palaa huomenissa.”

”Kerron”, Abraxas sanoi ja ymmärsi vihdoin sipaista letiltään purkautuneet vaaleat hiussuortuvat korvansa taakse.

Lycoris lähti salista, mutta Berenike otti muutaman askeleen kohti salin suurta pöytää ja kumartui. Rhean sydän jätti muutaman lyönnin välistä, kun Berenike kurottautui poimimaan jotain pöydänjalan vierestä.

Rohkelikon punakultainen hiusdonitsi.

”Sinulla taitaa todellakin olla paljon tekemistä”, Berenike sanoi häivä pilkkaa äänessään. Sitten hän heitti hiusdonitsin Abraxasille, joka oli muuttunut punaiseksi kasvoiltaan.

”Ethän kerro kenellekään?”



Berenike nauroi ja heilautti päätään niin, että hänen pitkät hiuksensa hulmahtivat.

”Niin kauan kuin et pane jästejä, kehtaan yhä kutsua sinua serkukseni.”

[Rowena]

IV 1947

Tylypahkan huispausmestaruus ratkaistaisiin Luihuisen ja Rohkelikon välillä.

Joukkueet olivat tasaväkisiä, ja etukäteen oli mahdotonta sanoa, veisikö pokaalin käärme vai leijona. Mutta kun Luihuisen pitäjälle, Druella Rosierille, nousi kuume päivää ennen finaalia, repesi Rohkelikon joukkueessa voitonvarma ilo.

”Hillitkää luutianne! Ei tätä peliä ole pelattu, ennen kuin se on pelattu”, Rhea sanoi kapteenin ominaisuudessa, vaikka oli salaa itsekin tyytyväinen. Luihuinen ei löytäisi mistään pitäjää tähän hätään, ei ainakaan pätevää sellaista.

Mutta Rhea oli väärässä. Hänen vatsassaan muljahti ikävästi, kun hän näki ottelupäivän aamuna suureen saliin tullessaan Berenike Mustan syövän aamupalaa yhdessä Luihuisen huispausjoukkueen kanssa. Abraxas istui hänen vieressään ja selitti puoliääneen ilmeisesti pelitaktiikkaa.

Berenike oli pelannut Luihuisen pitäjänä kolmannella luokalla, mutta loukkaantunut kerran harjoituksissa niin pahasti, ettei ollut enää pyrkinyt joukkueeseen seuraavana lukuvuonna. Se oli ollut Luihuiselle iso menetys, koska Berenike oli ollut pitäjänä todella hyvä. Nyt tuosta loukkaantumisesta oli kulunut kolme vuotta, eikä Rhea tiennyt, oliko Berenike huispannut noiden vuosien aikana ollenkaan.

”Nyt, pojat saatana, vain voitetaan”, oli ainoa viimehetken neuvo, jonka Rhea pystyi sanomaan joukkueelleen pukukopissa, ennen kuin he astuivat huispausstadionille hurraavan yleisömeren keskelle.

”Kapteenit, kätelkää”, Huiski komensi.

Rhea ja Abraxas astuivat pari askelta eteenpäin ja seisoivat hetken vastatusten, ennen kuin Abraxas kohotti kätensä ja Rhea tarttui siihen. Kädenpuristus oli nopea, ja kun Rhea oli jo vetänyt kätensä pois, Abraxas kuiskasi:

”Tsemppiä.”

”Samoin.”

Sitten Huiski vihelsi pilliinsä ja ottelu alkoi.

Kahtena edellisenäkin vuonna Luihuinen ja Rohkelikko olivat kohdanneet huispausfinaalissa. Rhea ja Abraxas olivat molemmat johdattaneet joukkueensa voittoon kertaalleen ja halusivat yhtä kovasti tehdä sen uudestaan. Abraxasille tämä olisi viimeinen tilaisuus, sillä hän päättäisi Tylypahkan. Rhealla olisi vielä seuraava vuosi aikaa.

Rhea oli valmistautunut pitkään otteluun, mutta kaikki oli ohi nopeasti. Rohkelikko ehti tuulettaa vain yhtä maalia, kun Rhea näki kultasiepin Bereniken hiusten vieressä. Myös Abraxas oli nähnyt sen. Rhea kiihdytti luutansa syöksyyn, mutta Luihuisen kenttäpuolella ollut Abraxas ehti ensin. Hän nappasi siepin nyrkkiinsä, ja heti sen jälkeen Berenike kiepsahti hänen kaulaansa ja pian hänen jälkeensä muutkin Luihuisen pelaajat. Rhea ei pystynyt pidättelemään pettymyksen kyyneleitä.

Luihuista onnittelematta tai joukkuettaan tsemppaamatta hän syöksyi pukuhuoneeseen ja repi huispauskaavun pois päältään. Sen taskusta putosi lattialle pergamentinpalanen:

”Kävi miten tahansa, sinä olet minulle kaikkein tärkein.”

[Rowena]

V 1948

”Miksi Malfoyn pojan nimeä ei ole listalla?” Isoäiti-Griselda kysyi, ja kynttilänjalkoja puhdistava Rhea oli pudottaa yhden Maalisvallien arvokkaista, maahisten valmistamista kynttilänjaloista.

Huomenna juhlittaisiin Rhean Tylypahkasta valmistumista, ja isoäiti oli tullut auttamaan viime hetken valmisteluissa. Tosiasiassa hänen auttamisensa oli rajoittunut siihen, että hän oli tuonut kynttilänjalat ja sen jälkeen kommentoinut kaikkea, mitä Rhea ja hänen vanhempansa olivat tähän mennessä tehneet juhlien eteen. Rhean äiti oli loppuillasta näyttänyt jo hyvin piinatulta ja viettänyt kaupassa nyt reippaasti yli tunnin. Rhean isä puhdisti ulkokalusteita ja oli myöskin käyttänyt siihen jo huomattavan pitkän ajan. Sillä välin Griselda oli sisustanut olohuoneen uudelleen ja tutki nyt löytämäänsä vieraslistaa.

”Äiti sanoi, että Abraxasta ei voi kutsua sinun takiasi”, Rhea vastasi totuudenmukaisesti.

Griselda naurahti kuivasti.

”Vai niin hän sanoi. Mutta etkö sinä seurustele sen pojan kanssa?”

”Joo. Me ollaan seurusteltu kohta jo kaksi vuotta.”

Griselda huokaisi ja napautti taikasauvallaan vieraslistaa. Rhea katsoi kummastuneena, miten listan loppuun piirtyi kauniilla käsialalla Abraxas Malfoy.

”Minä vihaan Septimus Malfoyta enkä koskaan aio lakata vihaamasta. Mutta ei se tarkoita sitä, ettenkö haluaisi sinun olevan onnellinen. Nämä ovat sinun juhlasi, sinun sirkuksesi ja sinun apinasi.”

Vieläkin mykkänä kummastuksesta Rhea kurottautui halaamaan isoäitiään.

Seuraava päivä koitti aurinkoisena, ja aurinkoinen oli myös Rhean mieli. Juhlat olivat täydelliset, ruoka oli hyvää ja kaikki olivat iloisella tuulella, jopa isoäiti. Kesken juhlien Rhea kuitenkin tajusi Abraxasin ja Griseldan kadonneen.

”Demeter, missä mummi ja Abraxas ovat?” Rhea kysyi hädissään pikkusiskoltaan, joka virnistäen osoitti kohti keittiön ikkunaa. Ja niin todella: Griselda ja Abraxas istuivat pihakeinussa, juttelivat ja näyttivät… iloisilta. Rhea jäi tuijottamaan heitä ikkunasta hyvän tovin, mutta sitten hänen äitinsä tuli sanomaan, että olisi lahjojen avaamisen aika. Myös äiti mykistyi hetkiseksi nähdessään, ketkä pihakeinussa istuivat.

Griselda lähti juhlista ensimmäisten joukossa. Hän tuli halaamaan Rheaa ja sanoi:

”Abraxas on kunnon poika. Minulla ei ole mitään häntä vastaan. Mutta minä en Merlinin nimessä tiedä, miten saatte Septimuksen siunauksen.”

Mutta juuri nyt Rhea ei halunnut ajatella Septimusta. Pelkästään se, että mummi hyväksyi hänet ja Abraxasin, oli suuri asia.

Kun kesäkuun ilta pimeni, Rhea ja Abraxas istuivat pihakeinussa toisiinsa takertuneina. He olivat niin keskittyneitä toisiinsa, etteivät nähneet, miten Bereniken hiukset loisti tähtitaivaalla kirkkaana aivan heidän yläpuolellaan.

[Rowena]

VI 1949

Rhea tiesi, miltä maailmanloppu tuntui.

Ensimmäinen maailmanloppu oli tapahtunut, kun hänen kissansa oli kadonnut Rhean ollessa yhdeksän.

Toinen maailmanloppu oli tapahtunut, kun Rhea oli toisena lukuvuotenaan löytänyt Myrtti Warrenin kuolleena Tylypahkan tyttöjenvessasta.

Mutta kolmas maailmanloppu teki kaikkein kipeintä. 

”Isä aikoo naittaa minut Bereniken kanssa”, Abraxas toisti, vaikka hänen ei olisi tarvinnut. Rhea oli kuullut ja ymmärtänyt lauseen ensimmäisestä kerrasta, mutta järkyttynyt niin, ettei osannut hetkeen sanoa mitään.

”Eikö… eikö ole mitään mahdollisuutta… Karataan, lähdetään täältä, jätetään kaikki”, Rhea sanoi ja otti Abraxasta kädestä.

Abraxas pudisti väsyneenä päätään.

”Isä teki hyvin selväksi, mitä sinulle tapahtuu, jos en tee niin kuin hän vaatii.”

”Ei hän saa meitä kiinni. Me voidaan lähteä…”

”Emme me voi. En minä halua elää koko elämääni karkulaisena, peläten koko ajan sitä päivää, kun meidät löydettäisiin. Ja kaikkein vähiten minä haluan tarjota sinulle sellaisen elämän.”

Rhean vuoteella istuva Abraxas hautasi päänsä käsiinsä, ja Rhea tajusi hänen itkevän. Rhea ei koskaan ollut nähnyt Abraxasin itkevän, ja sen näkeminen sai hänessä aikaan kummallisen tunnekuohun. Hän oli pohjattoman surullinen, mutta samalla hän halusi lohduttaa Abraxasia, sanoa, että he selviäisivät tästä, tavalla tai toisella he selviäisivät.

Mutta sanat juuttuivat Rhean kurkkuun, eikä hän osannut kuin ojentaa Abraxasille nenäliinan ja sitten laskea kätensä hänen olalleen. Rheaakin itketti, mutta kyyneleitä ei tullut. Mutta hän tiesi itkevänsä Abraxasin menettämistä vielä monet kerrat, monet vuodet. Ja sen ajatteleminen tuntui musertavalta.

”Kai isä olisi voinut valita huonomminkin, vaikka Druella Rosierin”, Abraxas sanoi lopulta, ja mustasukkaisuus vyöryi voimalla Rhean yli. Hän ei ollut vielä pystynyt ajattelemaan sitä surun keskellä, mutta nyt hän ajatteli, ajatteli, miten Abraxas silittäisi Bereniken hiuksia, miten Berenike suutelisi Abraxasin kaulan sydämenmuotoista syntymämerkkiä, joka tähän asti oli ollut vain Rhean.

”Niinpä. Berenike on kauniimpi kuin kukaan. Moni velho on sinulle kateellinen, kun kuulee tästä”, Rhea sanoi ja yllättyi äänensä kylmyyttä.

Abraxas kohotti katseensa kohti Rheaa kasvoillaan sellainen halveksunta, jota Rhea ei koskaan ollut niissä nähnyt. Yllättäen Abraxas näytti aivan isältään, ja se kylmäsi Rheaa.

”Luuletko sinä, että minua kiinnostaa, miten kaunis Berenike on?” Abraxas kysyi jäätä äänessään.

Rhea ei ehtinyt vastata, koska Abraxas tarttui häntä olkapäistä, kiepautti hänet alleen sängylle ja suuteli omistavammin kuin koskaan ennen.

[Rowena]

VII 1950

Huispausstadion alkoi tyhjentyä.

Rhea pinosi paperinsa selostajankopin pöydälle ja jäi tuijottamaan huippuaition ilonpitoa. Huispausselostajana hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että ilo oli olennainen osa tuota urheilulajeista jalointa, mutta nyt toisten nauru tuntui väkivaltaiselta.

Oli Abraxasin ja Bereniken hääviikko, eikä Rhea tiennyt, miten kestäisi ylihuomisen.

Rhealla ei ollut kiire matsista kotiin. Kotona ei ollut ketään odottamassa. Kaksi viikkoa sitten Abraxas oli sanonut, että tämän täytyi loppua, että hän ei voinut enää tavata Rheaa, että se ei olisi oikein ketään kohtaan, ei Rheaa eikä Berenikeä.

Rhea ymmärsi sen ja oli osannut odottaa sitä. Silti se tuntui äärettömän pahalta eikä edes Henkipään Harpyijoiden äskeinen voitto piristänyt häntä rahtustakaan.

Selostajankopin ovelle koputettiin. Ja jo seuraavassa hetkessä Rhea seisoi vastatusten Berenike Mustan kanssa.

Bereniken oranssit hiukset oli solmittu korkealle nutturalle, jossa kiemurteli lumottu käärme. Epäilemättä hän oli juuri käynyt koekampauksessa häitä varten. Käärme oli Malfoyn vaakunaeläin.

Rheaa oksetti.

”Meidän täytyy puhua”, Berenike sanoi ja astui ahtaaseen selostajankoppiin. Hän istuutui ainoalle tuolille ja Rhea jäi avuttomana seisomaan. Hän ei ollut koskaan puhunut Bereniken kanssa. Berenike oli aina ollut se koulun kaunein tyttö, ylpeä luihuinen, jolle Rhealla ei ollut mitään sanottavaa.

”Abraxas on hyvin onneton minun kanssani”, Berenike sanoi kursailematta. Rhea ei tiennyt, mitä vastata. Niinpä Berenike jatkoi:

”Minä tiedän, että te rakastatte toisianne. Se ei haittaa minua. Mutta Abraxas on kehittänyt siitä ongelman, hän kuvittelee, ettei voi nähdä sinua enää häiden jälkeen.”

”Mutta… niinhän se on”, Rhea sanoi värittömällä äänellä. Berenike huitaisi kädellään.

”Koeta puhua hänelle järkeä, sinua hän kuuntelee. Minulla ei ole mitään aikomusta lopettaa suhdetta Druellan kanssa vain siksi, että minun isäni on tehnyt minusta kaupat Abraxasin isän kanssa. Minun puolestani sinä ja Abraxas voitte myös jatkaa elämäänne. Ei kenenkään tarvitse olla onneton.”

Bereniken ja Druella Rosierin suhteesta oli kyllä huhuttu, mutta Rhea ei ollut uskonut sen olevan totta. Äkkiä hän tunsi sääliä Berenikeä kohtaan. Kuvankaunis noita upeine hiuksineen näytti surkealta nuhjuisessa selostajankopissa. Nutturan käärme kiemurteli kuin etsien pakoreittiä ulos.

Loppuelämänsä Rhea muisti käärmeen ontot silmät Bereniken hiuksissa. Vielä hän ei sitä tiennyt, mutta käärme tulisi öisin hänen uniinsa ja sihisisi aina sen saman lauseen, jonka Rhea nyt sanoi Berenikelle:

”En minä tarvitse puolikasta.”

[Pahatar]

Luin tämän raapalejatkiksen jo jokin aika sitten, mutta en päässyt silloin kommentoimaan. Nyt kuitenkin haluan korjata tämän puutteen, sillä tämä oli aivan uskomattoman hieno tarina. Todella kaunis, vaikkakin samalla viiltävän angstinen ja sydäntä särkevä.

Tässä oli minusta hyvin omaperäinen idea, kun liikuttiin näinkin paljon kirjoja aikaisemmassa ajassa. Pidin kovasti Abraxasista ja Rheasta, heidät kuvattiin tässä hyvin elävästi. Tämä asetelma, jossa toisen isoäiti ja toisen isä olivat verivihollisia, oli kiehtova, vaikka jo heti alussa tuli pahaenteinen tunne, jota ficin nimi vain vahvisti. Eikä tämä sukulaisten välinen vihamielisyys selvästi ollut ainoa asia, joka erotti Abraxasia ja Rheaa toisistaan. Ilmeisesti Rhea ei ollut puhdasverinen, tai jos oli, ei Maalisvallien suku ainakaan muistuttanut Malfoyn sukua, mikä tuli hyvin esiin Malfoyn kartanoa kuvattaessa. Tuntui kuitenkin hienolta, ettei Abraxas ollut tässä mikään sukuylpeyttä ja ylimielisyyttä tihkuva yläluokan kasvatti, vaan sellainen kuin nuoret nyt yleensäkin olivat. Oli ihanaa, että hän piti maalaamisesta, vaikka Rhealle tulikin paha mieli taulusta. Tämä oli todella hienoa kerrontaa, jossa tuli hienovaraisella vihjauksella niin paljon esille:

Rhea jäi seisomaan maalauksen eteen ja yritti hahmottaa siitä jotain tunnistettavia muotoja.

Mutta ainoa asia, minkä oranssisävyinen maalaus toi hänen mieleensä, oli Berenike Mustan hiukset.

Ja ensimmäistä kertaa elämässään Rhea tiesi, miltä mustasukkaisuus tuntui.

Tässä edettiin mahtavasti vuosi kerrallaan eteenpäin, ja vaikka jokainen luku oli lähinnä välähdys yhdestä lyhyestä hetkestä, se kertoi ihan kaiken olennaisen. Ihailen kovasti tapaasi kirjoittaa. Ilmeisesti kolmannessa luvussa Rhea ja Abraxas olivat jo rakastavaisia, mutta vain salaa. Berenikestä ei kyllä jäänyt sen myötä kovin hyvää kuvaa, vaan hän tuntui todellakin täysiveriseltä Mustalta. Minua harmitti niin paljon se, että hän sai selville Abraxasin ja Rhean salaisuuden, ja ajattelin, että sen avulla Berenike pääsee vielä kiristämään Abraxasia. Vaikka niin ei sitten käynytkään, tuli sellainen tunne, että Berenikellä oli ikävä yliote Abraxasiin.

Neljännessä luvussa tunnelmat olivatkin sitten ihan erilaiset, ja oli melkoinen yllätys, että Rhea ja Abraxas pelasivat kaiken lisäksi huispausta toisiaan vastaan. Rhealle oli selvästi huispaus todella tärkeää, ja tappio turhautti hirveästi. Vaikka ehkä Rhealle oli sittenkin pahinta nähdä Abraxasin ja Bereniken juhlivan voittoa yhdessä. Abraxasin viesti oli ihan uskomattoman upea ja kaunis yksityiskohta tässä, vaikka jollain lailla sekin vahvisti tunnetta siitä, että ei tässä tule hyvin käymään.

Viides luku ja Rhean valmistujaisjuhlat sekä ennen kaikkea Griseldan ja Abraxasin tuleminen keskenään toimeen lämmittivät kovasti mieltä ja toivat vähän toivoa paremmasta. Pidin tästä Griseldan rehellisyydestä todella paljon sekä siitä, että vihanpito Abraxasin isän kanssa ei vaikuttanut hänen tunteisiinsa poikaa kohtaan. Tämä oli aivan mahtava ja mieleen jäävä kohta, joka kuitenkin muistutti koko ajan siitä, että se kaikkein suurin este oli vielä olemassa:

Griselda lähti juhlista ensimmäisten joukossa. Hän tuli halaamaan Rheaa ja sanoi:

”Abraxas on kunnon poika. Minulla ei ole mitään häntä vastaan. Mutta minä en Merlinin nimessä tiedä, miten saatte Septimuksen siunauksen.”

Viidennen luvun loppu oli kuitenkin jälleen niin pahaenteinen ja ahdistava, että sydäntä kylmäsi. Ja kuudes sitten murskasi kaikki toiveet. Ymmärsin hyvin, että Abraxas ei voinut uhmata isäänsä, jos se olisi tiennyt paossa olemista koko loppuiän, eikä kyse ollut pelkästään sitä, että olisi joutunut perinnöttömäksi, vaan vielä paljon pahemmasta. Silti minäkin toivoin Rhean lailla, että löytyisi jokin keino, ihan mikä tahansa.

Seitsemäs luku yllätti minut aivan täydellisesti. Olin saanut aikaisemmin Berenikestä niin omistavan ja ylpeän käsityksen, etten olisi voinut kuvitellakaan hänen tulevan tapaamaan Rheaa, ja vielä tuollaisen ehdotuksen kanssa. Arvostin kovasti Bereniken suorapuheisuutta ja minusta hänen tarjouksensa oli varsin reilu ja suorastaan vilpitön. Tätä lukiessa oivalsin, että vaikka Berenikeä olin tähän asti ajatellut pahana ja sellaisena, joka asettuu toisten onnen tielle, hän oli yhtä lailla olosuhteiden uhri kuin Abraxas ja Rhea. Berenike yritti selvästi tehdä tästä vaikeasta tilanteesta parasta, mitä oli tehtävissä, ja ajatteli asiaa järjellä eikä niinkään tunteella, vaikka juuri tunteista olikin kyse. Tämä oli todella upea kohta:

”Abraxas on hyvin onneton minun kanssani”, Berenike sanoi kursailematta. Rhea ei tiennyt, mitä vastata. Niinpä Berenike jatkoi:

”Minä tiedän, että te rakastatte toisianne. Se ei haittaa minua. Mutta Abraxas on kehittänyt siitä ongelman, hän kuvittelee, ettei voi nähdä sinua enää häiden jälkeen.”

”Mutta… niinhän se on”, Rhea sanoi värittömällä äänellä. Berenike huitaisi kädellään.

”Koeta puhua hänelle järkeä, sinua hän kuuntelee. Minulla ei ole mitään aikomusta lopettaa suhdetta Druellan kanssa vain siksi, että minun isäni on tehnyt minusta kaupat Abraxasin isän kanssa. Minun puolestani sinä ja Abraxas voitte myös jatkaa elämäänne. Ei kenenkään tarvitse olla onneton.”

Tämä loppu, jossa Rhea torjui Bereniken minusta hyvin mielekkään ehdotuksen, herätti minussa hyvin ristiriitaisia tunteita. Ehkä yllättäen minua harmitti eniten se, että kun Rhealle tarjottiin sittenkin jonkinlaista mahdollisuutta onneen, hän hylkäsi sen kylmästi. Ymmärsin toisaalta hyvin Rheaa, mutta olisiko sittenkin ollut parempi ottaa puolikas kuin ei mitään? Tässä jäi nyt auki se, mahtoiko Rhea koskaan löytää ketään toista elämäänsä. Jos löysi, sitten hän teki varmasti oikean ratkaisun, mutta jos Abraxas oli hänelle se ainoa oikea, sitten tämä äkkinäinen päätös saattoi olla suuri virhe. Vaikka olisihan tuollainen salattu järjestely ollut myöskin hankala juttu, etenkin menneinä vuosikymmeninä. Ristiriitaista, ja juuri siksi ihan uskomattoman vaikuttavaa.

Suuri kiitos tästä ficistä, tämä oli niin tunteisiin käyvä, ilahduttava ja itkettävä samaan aikaan. Tätä tarinaa ei tosiaankaan unohda.    

[Thelina]

Tällä on houkutteleva nimi, alkoi heti kiinnostaa mitä Bereniken hiuksilla tarkoitetaan! Tykkäsin tästä kovasti, muistan Rhean ja Abraxaksen siitä huispausficistä, joten oli kiva päästä lukemaan heistä lisää. Pidin myös siitä, miten eri vuosiluvut kuljettivat tarinaa eteenpäin! Jokaisessa osassa oli jotain kiehtovaa ja jotain, mistä pidin.

Vetää fletkumato nenäänsä on kyllä oiva sanonta ja ekan raapaleen lopussa niihin hiuksiinkin jo viitattiin. Pidin muuten siitä, miten hiukset esiintyvät jossain muodossa joka raapaleessa, joko Bereniken hiuksina tai kolmannessa myös hiusdonitsina. Huispausottelu-osassa oli jälleen huikea sanonta, Hillitkää luutianne! Ja entä seuraava osa, lamppu syttyi päässäni kun en jotenkin koskaan ollut ajatellut, että Myrtti voisi olla Myrtin oikea nimi :”D jotenkin kai olin miettinyt, että se on hänen haamunimensä, samaan tapaan kuin vaikka Harmaa Leidi tai Verinen Paroni.

Voi tuota loppua! Berenike on aika hurjakin ilmestys ja voin hyvin kuvitella, että hän ottaa sen mitä haluaa eli tässä tapauksessa pitää itsellään suhteen Druellaan, vaikka joutuukin naimisiin. Voi Rhea, hänen sydämensähän oli jo särkynyt, joten sinänsä ymmärrettävää, että hän tuskassaan kieltäytyi Bereniken tarjouksesta, vaikka se sitten myöhemmin tuli uniinkin ja ilmeisesti kadutti häntä.

Kiitos tästä!

[Rowena]

Kiitos ihanista kommenteista <3! Oon tosi iloinen, että tämmönen omasta hahmosta ja kirjoissa kertaalleen mainitusta hahmosta kirjoitettu tarina innosti lukemaan .

Pahatar,
Olipa mukavaa lukea sun ajatuksia! Ja hauskaa, että Bereniken inhimillisyys pääsi yllättämään! Oli kutkuttavaa kirjoittaa hänestä koko ajan Rhean näkökulmasta ja etäältä, jolloin Berenikestä syntyi Rhean mielikuvien takia kylmempi kuva kuin mitä totuus sitten (ainakin vikaan raapaleen perusteella) olikaan.

Loppu oli aika vaikea kirjoittaa raapalemittaan. Olis ollu kiva pohtia enemmän tuota Bereniken ehdotusta Rhean näkökulmasta käsin, mutta sanamäärä pakotti mut kirjoittamaan Rhean hylkäämään ajatuksen välittömästi. Mutta ehkä tilanne oli Rhealle niin kuumottava ja yllättävä, että syvälliset pohdinnat eivät tuossa hetkessä olisi onnistuneetkaan. Plus kukaan ei kysynyt Abraxasin mielipidettä asiaan .


Thelina,

muistan Rhean ja Abraxaksen siitä huispausficistä, joten oli kiva päästä lukemaan heistä lisää

Mäkin halusin kertoa heidän tarinansa alusta alkaen, kun se jäi huispausficissä niin auki.

Kiva, että bongasit Bereniken hiusten toistuvan jokaisessa raapaleessa . Ja joo, munkin täytyi googlata, että mikäs se Myrtin oikea nimi onkaan . Jos vielä innostun kirjoittamaan Rheasta ja Abraxasista, vois tarina liittyä just Myrttiin ja salaisuuksien kammion avaamiseen.


Kiitos vielä molemmille <3!