True Detective: Sadeverhon takaa, Marty/Rust, K-11, ficlet

[Thelina]

Ficin nimi: Sadeverhon takaa
Kirjoittaja: Thelina
Fandom: True Detective (1. tuotantokausi)
Tyylilaji: Angst, hurt/comfort, haikea romance
Ikäraja: K-11
Paritus: Marty Hart/Rust Cohle
Yhteenveto: "Joskus näen hänet siellä", Rust sanoo hiljaa ja nyökkää kohti ovea. "Sadeverhon takana."
Vastuunvapautus: Kunnia kaikesta sarjaan liittyvästä kuuluu sen tekijöille.

A/N: Viime viikkoisen rankkasateen inspiroimaa Marty/Rustia ♥. Osallistuu myös Heinäseinä -haasteen kohtaan “Inspiroidu jonkun muun saamista inspiraationmurusista”: nämä Vehkan aikoinaan Odolle kokoamat muruset auttoivat viimeistelemään tämän loppuun, erityisesti kuvat ja giffit!


Sadeverhon takaa


Joskus Martysta tuntuu, että Louisianassa sataa aina.

Hän on herännyt kesämyrskyn kohinaan, painavien pisaroiden rämisevään rummutukseen ikkunapeltiä vasten. Rankkasade putoaa raskaana maahan, painaen ruohon lyttyyn ja muuttaen kadut vettä lainehtiviksi puroiksi. On vielä varhaista. Sadeilman pilvisyys hämärtää huoneen utuiseksi, vaikka verhojen raosta hiipiikin sisään hieman vaaleaa aamuvaloa.

Marty kierähtää toiselle kyljelleen, mutta patja hänen vieressään on tyhjä, tietenkin. Rust herää useimpina aamuina ennen häntä ja nukahtaa iltaisin hänen jälkeensä, jos nukahtaa.

Marty katsahtaa ikkunaan. Rust polttaa savukettaan puoliavoimien sälekaihtimien takana, seisten katoksen alla sadetta paossa. Marty erottaa miehen paidan vaaleana likaisen lasin läpi: tämä ei ole vaivautunut pukemaan pitkähihaista tai takkia, vaikka ilma onkin sateen tultua viilentynyt tuntuvasti. Patjalla lattianrajassa käy kylmänkostea veto, eikä Martyn tekisi lainkaan mieli nousta peiton alta, ellei hänen olisi ihan pakko päästä vessaan.

Sateen äänet kantautuvat vaimeina kylpyhuoneeseen asti, sekoittuen lorinaan. Marty asettelee bokserinsa paikalleen, vetää WC:n ja pesee kätensä saippualla, jonka pullosta on revitty etiketti irti. Hän ei ole viitsinyt kysyä Rustilta, miksi. Kai silläkin on jotakin tekemistä mielen tyhjentämisen kanssa, vaikka Marty ei kyllä täysin ymmärrä sitäkään. Hänen mielensä tuntuu tyhjenevän vain ja ainoastaan silloin, kun hän on juonut liian monta lasillista viskiä, tai silloin kun Rust tarttuu hänen –

Ulko-ovi aukeaa samalla hetkellä, kun Marty astuu ulos kylpyhuoneesta. Rust palaa sisään, potkaisee kaksikymmentä vuotta vanhat Adidaksen muovisandaalit jaloistaan ja kohottaa katseensa Martyyn.

"Hei", Rust sanoo, ääni unettomuudesta ja tupakasta käheänä.

"Hei", Marty vastaa, astellen takaisin patjan luo. Se narahtaa hänen painonsa alla, vanhat jouset väsyneesti valittaen.

Rust istuu patjan toiselle laidalle selkä Martyyn päin. Tämän paljaalle käsivarrelle on lennähtänyt muutama sadepisara ja hiukset kihartuvat kosteudesta niin, että Martyn tekisi mieli koskettaa niitä kädellään.

"Hän rakasti sadetta", Rust sanoo, eikä Martyn tarvitse kysyä, kenestä puhutaan. "Hän katsoi olohuoneen ikkunasta, kuinka pisarat valuivat harmaina pitkin lasia, ja minä pidin hänen kädestään kiinni, kun hän tanssi sateelle."

Marty hivuttautuu lähemmäksi, painaen kätensä Rustin olkapäälle.

"Joskus näen hänet siellä", Rust sanoo hiljaa ja nyökkää kohti ovea. "Sadeverhon takana."

Marty ei voi kuvitellakaan, miltä se tuntuu. Nähdä lapsensa siten. Hän ajattelee omia tyttöjään, jotka luultavasti nukkuvat vielä lämpiminä sängyissään, autuaan tietämättöminä sateesta ja aikuisten huolista. Ikävä vihlaisee Martyn sydäntä, eikä lainkaan helpota tuskaa, jota hän Rustin puolesta tuntee. Hän puristaa hellästi tämän käsivartta, sanoja hakien.

"Rust, minä…"

Rust kääntyy häntä kohti, surullisesti hymyillen.

"Se on oikeastaan helpotus. Sehän vain tarkoittaa, etten ole unohtanut häntä."

Rust käy makaamaan patjalle ja työntää kylmät jalkansa peiton alle. Marty laskeutuu kyljelleen hänen viereensä, aivan lähelle. Marty ei tiedä, kaipaako Rust häneltä lohdutusta tai mitään muutakaan, mutta ainakaan tämä ei työnnä häntä pois. Hän antaa kosketuksen puhua puolestaan, silittäen Rustin posken parransänkeä peukalollaan. Rust sulkee silmänsä ja vastaa suudelmaan, jonka Marty varovasti painaa tämän rohtuneille huulille.

"Et sinä häntä unohda", Marty sanoo hiljaa.

Rust nyökkää. Hän tietää sen kyllä.

Marty antaa kätensä kuljettaa Rustin ajatukset toisaalle. Hänen sormensa haparoivat ihoa, kunnes Rust palauttaa kosketuksen kuin peilikuvana: ensin kevyenä, sitten voimakkaampana, mieltä tyhjentävänä. Ikkunasta kantautuva kohina vaimenee hiljalleen.

Kun he hetken kuluttua irrottautuvat hengästyneinä toisistaan, Marty huomaa sadeverhon väistyneen sumuisen aamuauringon tieltä.

[kaaos]

Oi kauhistus, ihana!

En oikein muista mitään sarjasta, muuta kuin että ihanat hahmot nää oli kyllä. Täytyy ehkä katsoa se ykköstuottari uudelleen joskus.

Siitä huolimatta etten muistanut että rustilla olisi lapsi tai mitään muutakaan näistä, tämä oli tosi tosi ihanaa luettavaa.

Seesteinen ja kipeä. Välittäminen näkyi ja välittyi hienosti. Hauskasti kuuma tunnelma alkoi jo, kun martyn mietteessä sellaiseen vihjattiin. Väritti sitten loppupätkää ja tiivisti vielä näiden kahden välejä.

Katsoin youtubesta yhden kohtauksen ennen tätä, jotta saisin mieleen hahmot paremmin. Se oli joku pukuhuonekohtaus ja ajattelin vain että On se nyt kumma kun en silloin Sarjaa katsoessani  muka näitä shipannut :’Ddd

Rust (...ja matthew) etenkin on kyllä <3

Kiitos ihanasta lukukokemuksesta, sori vaan että puhelinkommentti on puhelinkommentti.

[Thelina]

kaaos, minulla oli ihan sama ajatus, kun katsoin True Detectiven ensimmäisen kauden uudelleen, että miten en muka silloin ekalla katsomiskerralla shipannut näitä kahta yhteen, tai en ainakaan muista mutta toisaalta silloin en kyllä shipannut oikein mitään muutakaan, oli todella epäaktiinen kausi yhtään minkään ficceihin liittyvän suhteen. Suosittelen katsomaan ekan kauden uudestaan, se on niin hyvä ♥ ja tuo pukuhuonekohtaus lienee kaiken Rust/Marty -slashin alku ja juuri :'D ihanaa kuulla, että kipeys ja välittäminen tulivat esille, sellainen sopii jotenkin näille hahmoille tosi hyvin, varsinkin Rustille. Kiitos kovasti kommetista

[hiddenben]

No, tästä maanantaistahan tuli vähän vahingossa pieni True Detective -ficcimaraton – mutta mikäpä siinä

Oikeastaan olenkin todella iloinen siitä, että luen tämän ficletin vasta nyt noiden kahden toisen jälkeen, koska jotenkin tämä asettuu sopivasti ja luonnollisesti osaksi kahden ensimmäisen jatkumoa. Tässä ollaan päästy kaksikon suhteessa jälleen vähän eteenpäin ja onkin mielenkiintoista, kuinka tässä tutkitaan hieman Rustin perhesuhteita ja menneisyyttä, kun taas Sinistä savua sivuaa Martyn perhetilannetta. On hienoa, että Marty kykenee olemaan Rustin tukena ja he pystyvät löytämään tasapainon molempien vaikeiden, jopa kivuliaitten tilanteiden välillä.

Pidän tämän arkisuudesta ja pienistä yksityiskohdista. Varsinkin sateen kuvailun monipuolisuus on tässä ficletissä antoisaa ja nautin hurjasti tuon rankkasateen kuvailusta ja millaisia mielikuvia se herättää. Tässä on myös hauskoja yhdistelmiä, kuten tuo virtsaamisen lorinan sekoittuminen sateeseen Ja sitten myös sateen kautta romantiikkaa, kuinka Marty huomaa nuo muutamat sadepisarat Rustin käsivarrella. Hienoa tulkintaa siis!

Tässä ficletissä huomasin muuten sellaisen asian, että jään kaipaamaan monipuolisempaa persoonapronominien käyttöä! Varsinkin tässä tekstissä käytät lähes poikkeuksetta miesten nimiä kuvaamaan, kuka tekee tai sanoo mitä, jolloin nimien käyttö muodostuu varsin toistuvaksi ja tekee tekstistä tökkivämpää. Esimerkiksi mies-sanan (tai hän-pronominin) käyttö joissain kohdissa nimen sijasta toisi riittävää variaatiota tekstiin ja kunhan se sijoittaa "oikeisiin kohtiin", lukijan on helppo pysyä mukana En osaa sanoa, onko tätä ollut samalla tavalla muissa teksteissäsi, mutta tässä tekstissä se tuli erityisesti esiin. Aika pieni juttu loppujen lopuksi, mutta ehkä jotain, mihin voi kiinnittää huomiota jatkossa

Mutta sitten taas tekstin sisällön pariin! Pidin hurjasti tämän tekstin nimestä ja se tulee kauniisti esiin tekstissä. Tykkäsin myös siitä, kuinka tuo Hänen mielensä tuntuu tyhjenevän vain ja ainoastaan silloin, kun hän on juonut liian monta lasillista viskiä, tai silloin kun Rust tarttuu hänen – tulee uudelleen esiin tässä: Hänen sormensa haparoivat ihoa, kunnes Rust palauttaa kosketuksen kuin peilikuvana: ensin kevyenä, sitten voimakkaampana, mieltä tyhjentävänä. Hieno tuollainen Tsehovin ase -tyylinen kikka, joka toimii!

Kiitos tästäkin ihanasta ficletistä ♥ Pidän todella paljon siitä, millaisena Martyn ja Rustin ja heidän suhteensa kirjoitat

[Thelina]

hiddenben:  Tämä ei suotta ollut rankkasateen inspiroima, jotenkin se sai heti True Detective -vaihteen päälle. Kivaa, että arkisuus ja yksityiskohdat miellyttivät! Tuo oli hyvä huomio, että tässä toistui vähän liikaa kaksikon nimet - päädyin sitten vaihtamaan muutamaan kohtaan toisen sanan, kun pistivät pahasti omaankin silmään. Mutta tuntui myös, että tässä joitakin vaikeita lauseita, missä välillä tuntui että pelkän "hän" -sanan käyttö sekoittaisi sitten, kummasta puhutaan. Tämä on ehdottomasti sellainen asia, mihin pitää muistaa kiinnittää jatkossa huomiota, enpä osaa itsekään sanoa, onko vastaavaa ollut muissa teksteissäni.

Ihanaa kuulla, että tykkäsit nimestä, kerrankin se tuli jotenkin todella helposti! Ja muutenkin kiva kuulla, että pidit ♥ Kiitos kommentista ♥

[Sisilja]

Vielä löytyi listauksestasi True Detective -fikkejä joita en ole lukenut taikka kommentoinut, joten täällähän minä tietenkin olen!

Tämä sopi tähän päivään ihan mahdottoman hyvin, tänään kun on satanut armottomasti koko päivän. Tykkäsin kovasti tämän tekstin tunnelmasta, tässä oli kaunista melankolista tyyneyttä, mutta lisäksi sitä tyyneyttä hauskasti ja yllättävästi katkovia yksityiskohtia, niin kuin sateen ääneen sekoittuva virtsauksen lorina, hehee, tai se kuinka Marty lipsahtaa ajattelemaan Rustia tarttumassa (oi, mihinhän tarkalleen, hmm hmmm) ja tyhjentämässä kosketuksellaan Martyn mielen siinä missä monta lasia viskiä. <3<3

Voi mun sydän kyllä rasahteli, kun Rust tulee tupakalta ja istahtaa patjalle ja kertoo Martylle muistoja lapsestaan, herkän avoimesti, tuosta noin vain. Ja että Marty pystyy häntä jopa lohduttamaan, vaikka itsekseen toteaakin, ettei voi kuvitellakaan miltä Rustista tuntuu. Aah, rakastin tuota, miten olit kuvannut heidät käymään makaamaan patjalle ja koskettamaan toisiaan - samaan aikaan se tuntui lohdulliselta ja kutkuttavalta! Niin hellä myös tuo Martyn vakuutus, "et sinä häntä unohda". Ihana repla!

Tää on tietysti jo useamman vuoden vanha teksti, samoin kuin on tuo hiddenbenin kommenttikin, mutta haluan vielä heittää mukaan viisisenttiseni siitä, että mun mielestä hahmojen nimien toistelu ei tee tekstistä tökkivää! Vähän sama kuin jos turhaan yrittää välttää ihan perus hyvän sanoa-verbin käyttöä. Mä en ainakaan kiinnitä huomiota siihen, jos hahmon nimi toistuu tai vaikka kirjoittaja ei muuta verbiä replojen yhteydessä käyttäisikään kuin "sanoi". Erikoisemmat korvikkeet taas tökkäävät silmään eri tavalla (ja silloin niillä onkin hauska tehokeinoarvonsa). Enkä tarkoittanut tätä nyt millään lailla ohjeeksi, että "kirjoita näin", tahdoin vain sanoa, että kaikkia lukijoita ei häiritse hahmon nimen toistuminen. (: Toki esim. sana "hän" on tosi kätevä kaveri tuomaan vähän vaihtelua - vaikka siinä tosiaan onkin hahmojen nimiin verrattuna suurempi sekoittumisvaara, niin kuin kommentissasi totesitkin.

Ihana Marty/Rust-fikki jälleen! Jäin oikein fiilistelemään tuota lopun kohtausta patjalla, sen intiimiyttä ja herkkyyttä. Kiitos valtavasti tästä!

[Thelina]

Sisilja, hauskaa, että löysit sadepäivään sopivaa luettavaa! Olin muuten ilmeisesti jossain vaiheessa korjaillut tekstistä vähän liiaksi toistuvia nimiä pois, joten hyvä jos eivät pistäneet silmään totta kyllä tuokin, että kaikenlaiset kiertoilmaukset ovat joskus vielä enemmän silmään pistäviä. Melankolisuus, sade ja Rustin tyttären muistelu taitavat toistua useammassakin True Detective -ficissäni, mutta nämä asiat jotenkin vain inspiroivat kirjoittamaan! Vielä kun mukaan yhdistää vähän kosketuksia yms. Kiitos kommentista ja oi miten ihanaa, että tämä sai fiilistelemään!