Nimi: Pinnan alla
Kirjoittaja: Pahatar
Oikolukija: Lizlego, jolle jälleen kerran suurensuuri kiitos!
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Slash, draama, romantiikka, angst
Paritus: Sirius / Remus
Vastuuvapaus: J. K. Rowling ja Bloomsbury omistavat tässä tarinassa esiintyvät hahmot. Minä vain lainaan näitä, enkä tosiaankaan tee tällä rahaa.
Varoitukset: Ei ole.
Yhteenveto: Kelmit viettävät kaunista kesäpäivää Tylypahkan järven rannalla, kunnes Siriuksen tempaus saa Remuksen suuttumaan.
Lukijalle: Finissä on ollut viime viikkoina aivan ihania kesäaiheisia ficcejä, joten minäkin halusin kirjoittaa ainakin yhden sellaisen. Tätä miettiessäni huomasin tuolta
Juhannustaikoja -topicista, että tämä menisi aika mukavasti
Thelinan toiveen kanssa yksiin. Ainakin päähenkilö on Remus, ja Idiots in love taitaa täyttyä myös.
Joten oikein mukavaa kesää sinulle, toivottavasti tämä ilahduttaa!
PINNAN ALLAKuudennen lukuvuoden kesäkuun alku oli ollut helteisempi kuin vuosikausiin, ja sinä lauantaipäivänä aurinko tuntui porottavan erityisen kuumasti. Tylypahkan tiluksilla olevan järven rannat olivat täynnä oppilaita, jotka olivat tulleet nauttimaan paisteesta tai hakemaan virkistystä viileästä järvivedestä. Remus istui varjossa puun alla ja ajatteli, että kohta hänkin menisi veteen, jossa hänen kolme muuta ystäväänsä pitivät hauskaa täydestä sydämestään. Sitä ennen hän halusi kuitenkin keskittyä kirjaansa, jonka hän oli saanut vanhemmiltaan syntymäpäivälahjaksi sinä keväänä, ja jota hän ei ollut aikaisemmin ehtinyt lukea. Se oli Robert Louis Stevensonin kertomuskokoelma, ja erityisesti siinä oleva tarina
Tohtori Jekyll ja herra Hyde kiehtoi Remusta. Hän näki siinä selviä yhtymäkohtia ihmissutena elämiseen, vaikka arveli kirjailijan haluavan kertoa tarinalla ennemminkin ihmismielen eri puolista kuin jostain niin konkreettisesta muutoksesta kuin mitä täysikuut olivat hänelle.
Samassa läheltä kuului äänekäs ulvaisu, ja Remus kohotti katseensa Jamesiin ja Siriukseen, jotka melskasivat järvessä lähellä rantaa, ja yrittivät painaa toisiaan vuorotellen veden alle. Peter seisoi vedessä vähän kauempana ja seurasi tiiviisti näiden touhuja. Sirius näytti sillä kertaa pääsevän voitolle, ja James joutui antamaan periksi. Tämä sukelsi veteen pari kertaa lisää ja ilmestyi sitten pinnalle onnistuen näyttämään samaan aikaan hilpeältä ja vihaiselta.
”Sirius, senkin ääliö! Minä olin vähällä hukata silmälasini sinun takiasi äsken. Ajattele, jos en olisi löytänyt niitä!” James huusi Siriukselle. Tämä seisoi Jamesin edessä silmät loistaen tyytyväisyyttä.
”Miksi sitten pidät niitä päässä uidessakin?”
”No mitä luulisit? Koska en näkisi muuten yhtään mitään!”
Sirius nauroi hersyvästi, samoin Peter, ja pian Jameskin yhtyi näiden iloon. Remus jäi katsomaan ystäviään huvittuneena, eikä hän voinut olla huomaamatta, miten upealta Sirius näytti seisoessaan puolireiteen asti ulottuvassa vedessä. 17-vuotiaana Sirius näytti ulkoisesti täysikasvuiselta mieheltä, eikä enää pojalta. Siriuksen pitkä tumma tukka oli läpimärkä ja päänmyötäinen, ja sen myötä tämän komeat kasvonpiirteet tulivat tavallistakin paremmin esille. Siriuksen vartalo oli samaan aikaan hoikka ja jäntevä, ja tämän leveät hartiat ja kapea lantio olivat hyvin silmää miellyttävä yhdistelmä.
Niitä katsellessaan Remuksen valtasi tunne, joka oli samaan aikaan outo ja lämmittävä. Hän käänsi huomionsa nopeasti takaisin kirjaansa ja yritti keskittyä jälleen tohtori Jekyllin henkiseen kamppailuun ja tukahduttaa sisällään olevan mielenkuohun. Ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun Sirius onnistui herättämään hänessä jotain tällaista, mutta juuri nyt se tuntui vielä tavallista voimakkaammalta. Ja vaikka Remus oli tehnyt kaikkensa unohtaakseen nämä kyseenalaiset tunteet, niillä oli paha tapa tulla esiin yllättäen. Ja juuri silloin, kun sitä saattoi vähiten odottaa.
”Remus, etkö aio tulla uimaan ollenkaan?” Siriuksen ääni kuului samassa hänen lähellään. Remus säpsähti ja hän kohotti katseensa Siriukseen, joka oli tullut hänen huomaamattaan pois vedestä. Tämä seisoi nyt vain parin metrin päässä hänestä, ja Remus saattoi havaita Siriuksen vartalolla olevat lukemattomat vesipisarat, jotka kimaltelivat auringonpaisteessa. Sirius katseli häntä hymyillen hieman, ja tämän harmaat silmät loistivat juuri sillä tavalla, josta Remus piti erityisen paljon. Oikeastaan ihan liikaa.
”Joo, varmaan… ihan kohta”, Remus sanoi nopeasti peittääkseen hämmennyksensä.
”Mikset tule jo nyt?”
”Ajattelin lukea ensin vähän aikaa.”
”Toivoton tapaus”, Sirius sanoi päätään pudistaen ja kahlasi takaisin järveen Jamesin luokse. Tämä hyökkäsi saman tien Siriuksen kimppuun tarkoituksenaan saada mitä ilmeisimmin hyvitys äskeisestä, ja Sirius alkoi tapella vastaan nauraen samalla katketakseen.
Remus katseli ystäviään tuntien samaan aikaan sisällään lämpöä ja selittämätöntä haikeutta. Sillä hetkellä hän päätti, että olisi parasta jättää uiminen kokonaan väliin, vaikka hän olikin sanonut Siriukselle tulevansa. Kun pelkkä Siriuksen katseleminen kauempaa sai hänessä aikaan tällaisen reaktion, mitä sitten uiminen lähietäisyydellä voisi aiheuttaa? Pahimmillaan jotain sellaista, joka olisi suunnattoman kiusallista, Remus totesi huokaisten itsekseen. Hän syventyi uudelleen kirjaansa ja vietti antoisan hetken viktoriaanisen Lontoon kiehtovissa tunnelmissa, kunnes yhtäkkiä havahtui järven suunnalta kuuluviin ääniin.
”Sirius! Lakkaa pelleilemästä ja tule pintaan!” James huusi äänellä, joka oli selvästi huolestunut.
”Jos Sirius sukelsi jonnekin kauemmaksi? Tuonne, missä on muita”, Peter sanoi levottomana.
”Tai sitten yrittää lyödä oman sukellusennätyksensä, eikä pysty nousemaan takaisin. Voi helvetti! SIRIUS!”
Remus tuijotti tyrmistyneenä Jamesia ja Peteriä, jotka seisoivat vedessä neuvottoman näköisinä. James painui pinnan alle yrittäen ilmeisesti löytää Siriuksen.
Sen myötä Remus pudotti kirjan kädestään, nousi nopeasti ylös ja juoksi veteen ehtimättä riisua T-paitaansa ja shortsejaan. Hän veti henkeä ja sukelsi järveen. Remus kuitenkin tajusi yrityksen toivottomaksi saman tien. Järven yleensä kirkas vesi oli mennyt sameaksi Siriuksen ja Jamesin mellastamisesta, eikä hän pystynyt näkemään veden alla metriä pidemmälle. Siitä huolimatta Remus jatkoi ja ui pitkin pohjaa tunnustellen sitä samalla, mutta sai käsiinsä vain hiekkaa ja vesikasveja. Lopulta Remus joutui nousemaan pintaan henkeään haukkoen. Hän yritti miettiä kiivaasti jotain loitsua, joka mahdollistaisi veden alla hengittämisen tai saisi veden kirkastettua, mutta juuri sillä hetkellä hänen mieleensä ei tullut mitään. James oli myös noussut pintaan, ja he tuijottivat toisiaan hätääntyneinä.
”Pete, mene hakemaan apua! Joku opettajista, kuka tahansa, jonka vain näet. Me yritetään Remuksen kanssa löytää Sirius”, James sanoi äänellä, jossa kuului selvästi pelkoa.
Peter nyökkäsi ja kahlasi nopeasti rantaan. Remus veti henkeä valmistautuen sukeltamaan uudelleen, kun samassa hän huudahti säikähdyksestä tuntiessaan käsien tarttuvan hänen jalkoihinsa veden alla. Seuraavassa hetkessä Sirius nousi pintaan ja katsoi häntä ilahtuneen näköisenä.
”Sainpas sinutkin uimaan! Mutta eikö olisi ollut käytännöllisempää riisua vaatteet ensin?” Sirius sanoi nauraen.
Remus tunsi suunnatonta helpotusta siitä, että Sirius oli elossa ja kaikin puolin kunnossa. Se kuitenkin syrjäytyi nopeasti epäuskon myötä, kun hän oivalsi, mitä Sirius oli äsken sanonut.
”Siis… hetkinen nyt. Teitkö sinä tuon äskeisen katoamistempun tahallasi? Ihan vain saadaksesi minut veteen?” Remus sanoi hitaasti. Hän tuijotti Siriusta ja tunsi voimakkaan suuttumuksen mielessään edessään olevaa poikaa kohtaan, joka katsoi häntä silmät säteillen. Ja mitä ilmeisimmin tajuamatta lainkaan, mitä oli äsken saanut aikaan.
”No joo… tai siis… niin. Jotainhan minun piti keksiä, että saisin sinut irti tuosta pahuksen kirjasta”, Sirius sanoi hymyillen edelleen, mutta nyt jo vähän epävarman näköisenä.
”Olihan taas loistoidea, Antura. Oikein tyypillinen sinulle. Pete, tule takaisin! Sirius vain vedätti tapansa mukaan”, James huusi happamalla äänellä.
Remus tuijotti Siriusta raivostuneena ja tarttui tätä kiinni olkapäistä. Hän joutui käyttämään kaiken itsehillintänsä, ettei olisi työntänyt Siriusta veden alle ja pitänyt siellä. Tai lyönyt tätä.
”Voi vittu, Sirius! Kävikö sinulla äsken hetkeäkään mielessä, että me pelkäsimme sinun hukkuvan ja olimme todella huolissamme sinusta? Osaatko yhtään arvata, miltä se tuntui minusta äsken? Sinä olet yksi saatanan mulkku! Varsinainen itsekäs kusipää!” Remus huusi. Yleensä hänen kielenkäyttönsä oli hyvinkin siistiä, kun taas Sirius ja James kiroilivat hänenkin edestään, samoin Peter, joka yritti ilmeisesti matkia näitä kahta. Mutta sillä hetkellä Remuksesta tuntui, että hänen oli pakko saada purettua tunteitaan sanallisesti, ettei tekisi sitä käymällä Siriuksen kimppuun. Ja että tämä ymmärtäisi, mitä oli saanut aikaan.
Sirius tuijotti häntä hölmistyneenä.
”Kuutamo, älä nyt viitsi… sehän oli pelkkää pilaa. Mitään ei tapahtunut.”
”Joo, mutta olisi voinut! Minä luulin, että sinä olet kuollut, ja niin James ja Peterkin luulivat. Anna olla viimeinen kerta, kun teet jotain tällaista! Ja paina se siihen paksuun päähäsi niin, että se pysyy siellä myös! Tajuatko?”
Sen sanottuaan Remus mulkoili hetken aikaa Siriusta, joka katsoi häntä onnettomana. James tuijotti heitä huolestuneen ja Peter järkyttyneen näköisenä.
Remus irrotti otteensa Siriuksesta, kahlasi rantaan, otti kirjansa ja reppunsa ja lähti pois rannalta vilkaisematta taakseen. Hän ei pystynyt miettimään mitään muuta kuin sitä, miten paljon hän vihasi Siriuksen impulsiivisuutta ja ajattelemattomuutta. Ainakin silloin, kun se näyttäytyi tällä tavalla. Olihan se nähty ennenkin, niin kuin silloin viime syksynä, kun Kalkaros… Ja nyt taas. Jostain syystä Remuksen mieleen palasivat hänen aikaisemmat ajatuksensa Siriuksesta, ja hän hymähti niille katkerasti. Aikuisen näköinen tai ei, mieleltään Sirius oli kaikkea muuta kuin täysikasvuinen. Ja sillä hetkellä Remus epäili vahvasti, tulisiko tästä ikinä sellaista.
***
Päivä kului vaitonaisesti, ja tunnelma kuudesluokkalaisten rohkelikkopoikien kesken oli synkkä ja painostava. Remus teki parhaansa vältelläkseen Siriusta ja muitakin, ja vietti suurimman osan päivää kirjastossa. Opiskelujen kannalta se tosin oli yhtä tyhjän kanssa, sillä hänen ajatuksensa kiersivät yhtä ja samaa kehää, eikä koulutyöhön keskittymisestä tullut mitään. Mutta ainakaan siellä hänen ei tarvinnut pelätä törmäävänsä kolmeen muuhun ystäväänsä.
Ateriat Remus söi mahdollisimman nopeasti puhumatta mitään ja poistui heistä neljästä ensimmäisenä pöydästä. Häntä ahdisti hiljaisuuttakin enemmän se, että James ja Peter yrittivät syömisen aikana pitää väkisin keskustelua yllä, kun he kaikki kuitenkin tiesivät, ettei mikään ollut niin kuin ennen. Sirius puolestaan tuntui olevan kuin unessa ja sanoi jotain ainoastaan silloin, kun tältä kysyttiin, ja silloinkin lyhyesti. Pari kertaa Remuksen ja Siriuksen katseet olivat kohdanneet, ja Remus saattoi nähdä Siriuksen silmistä, että tähän koski. Sen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tuottaa Remukselle tyydytystä, mutta sen sijaan se vain pahensi hänen omaa oloaan.
Päivällisen jälkeen Remus vetäytyi makuusaliin ja veti verhot kiinni sänkynsä ympärille. Ei siellä silti ollut sen parempi olla kuin missään muuallakaan. Hän oli edelleen vihainen Siriukselle, mutta nyt siinä oli mukana myös katumusta. Niin hermoille käyvä kuin Sirius välillä olikin, tämä oli silti hänelle kaikista kolmesta ystävästä se läheisin ja rakkain. Jälkimmäistä sanan kaikissa merkityksissä, Remus ajatteli lojuessaan sängyllään ja tuntiessaan kyyneleiden valuvan yksi kerrallaan pitkin poskiaan.
Siinä kai pohjimmiltaan oli syy siihen, miksi hän oli hermostunut Siriukselle rannalla niin pahasti. Jos Sirius olisi ollut hänelle pelkkä ystävä, hän olisi voinut kuitata koko jutun nauramalla tälle, tai ainakin avautua Siriukselle vähän hillitymmin kuin mitä oli tehnyt. Mutta Remus oli tajunnut kuluneen päivän aikana jotain, jonka oli tiennyt jo pitkän aikaa, mutta ei ollut halunnut aikaisemmin myöntää itselleen. Hän rakasti Siriusta kaikkine tämän vikoineen ja puutteineen, eikä voinut sille mitään. Ja ne hetket, kun hän oli luullut Siriuksen hukkuvan, olivat olleet hänen elämänsä pahimmat, eivätkä edes täysikuun vaikeudet vetäneet sille vertoja. Pelkkä ajatus siitä, että Sirius olisi poissa, oli tuntunut täysin ylivoimaiselta ja musertavalta.
Remus ei osannut eikä halunnut kuvitella elämää ilman Siriusta: tämän tarttuvaa naurua, loistavia silmiä, älykkyyttä, huumorintajua, uskollisuutta, läheisyyttä ja tukea. Heidän ystävyyttään, joka merkitsi hänelle kaikkea maailmassa. Remus oli varma, ettei koskaan voisi saada Siriukselta sen enempää, mutta hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pitää kiinni siitä, mitä heillä oli. Muuten hänellä ei olisi ollut mitään, minkä vuoksi yrittää. Ja se merkitsi sitä, että hänen täytyi tehdä sovinto Siriuksen kanssa tämän hölmöilystä huolimatta. Mutta sitä ennen Remuksesta tuntui, että hänen oli pakko päästä ulos raittiiseen ilmaan selvittämään ajatuksiaan. Ja miettimään, mitä sanoisi Siriukselle.
Remus nousi ylös sängyltä ja otti hetken mielijohteesta pyyhkeen mukaansa. Hän poistui makuusalista, meni portaat alas ja oleskeluhuoneen läpi. James, Sirius ja Peter istuivat sohvalla ja jäivät katsomaan häntä sanomatta mitään. Remus nyökkäsi näille nopeasti, meni muotokuva-aukosta käytävälle ja suuntasi alas eteishallia ja ulko-ovia kohti. Päästyään ulos Remus veti raitista ilmaa sisälleen ja tunsi olonsa jos ei hyväksi, niin ainakin paremmaksi kuin äsken. Hän lähti kävelemään järvelle päin tietämättä, että Sirius seisoi oleskeluhuoneen ikkunassa katsellen häntä.
Päästyään rantaan Remus istahti samaan paikkaan kuin sinä aamuna ja jäi katselemaan järvelle, joka oli nyt autio ja hiljainen. Ilta oli hämärtymässä, ja vaikka ilma oli edelleen lämmin, oli alkanut tuulla, ja taivaalle oli kerääntynyt harmaita pilviä. Remus nojasi puun runkoa vasten ja ajatteli hetken aikaa Siriusta, kunnes huomasi, että taivaalta oli alkanut putoilla hiljalleen sadepisaroita. Kyseisen havainnon myötä Remus mietti hetken, lähtisikö takaisin linnaan, mutta päätti kuitenkin käydä pikaisesti uimassa. Hän alkoi riisua vaatteitaan jättäen ainoastaan alushousut jalkaan ja kahlasi veteen. Remus alkoi uida pitkin vedoin keskelle järveä ja nautti veden viileästä ja hyväilevästä tunteesta ihollaan.
Juuri kun oli aikeissa kääntyä takaisin rantaan päin, Remus tunsi oudon nykäisyn ja kivun jalassaan. Hetken hänen mielessään kävi, että se oli järvessä asuva jättiläiskalmari tai jokin muu otus, mutta sitten Remus oivalsi, että kyseessä oli suonenveto. Se vaivasi häntä aina välillä johtuen ilmeisesti linnan kylmistä kivilattioista. Koskaan ennen niin ei ollut kuitenkaan käynyt uidessa, ennen kuin nyt. Remus tunsi jalkansa olevan käyttökelvoton, ja hän keskittyi pitämään itseään pinnalla ja lähti uimaan pelkkien käsien varassa takaisin rantaan. Nopeasti Remus kuitenkin tajusi, että puristava tuska hänen jalassaan sai aikaan sen, että eteneminen oli hidasta, ja hän tunsi väsyvänsä nopeasti. Ja alkavansa sen myötä painua pinnan alle.
Remus tunsi paniikin valtaavan mielensä, ja se sai hänet ponnistelemaan yhä enemmän. Sitä nopeammin hänen voimansa alkoivat kuitenkin ehtyä, ja hän tajusi vajoavansa yhä syvemmälle veteen. Remus onnistui kohottamaan itseään ylöspäin kerta toisensa jälkeen, kunnes hän tunsi, ettei enää kerta kaikkiaan jaksanut. Alkaessaan upota pinnan alle hän ehti ajatella, että olisi niin mielellään halunnut puhua Siriuksen kanssa. Ja jos Siriuksella oli edes osittain yhtä paha olo kuin hänelläkin, tämä tulisi kärsimään lisäksi vielä siitä, etteivät he olleet ehtineet sopia asioita. Sitä hän ei olisi missään tapauksessa halunnut Siriukselle.
Yhtäkkiä Remus tunsi jonkun tarttuvan häneen ja hän tajusi nousevansa jälleen pinnan yläpuolelle. Hän haukkoi kiivaasti henkeään ja katsoi Siriusta, joka oli aivan hänen lähellään ja tuijotti häntä hätääntynyt ilme silmissään. Sirius oli kietonut kätensä hänen ympärilleen ja piteli hänestä lujasti kiinni.
”Mikä sinulla on? Sattuuko johonkin?”
”Jalkaan… vetää suonta…” Remus onnistui sanomaan.
”Selvä. Yritä vain olla paikoillasi, äläkä ui. Minä vien meidät rantaan”, Sirius sanoi päättäväisellä äänellä.
Remus nyökkäsi ja nojautui selälleen veteen. Sirius otti hänestä kiinni niin, että pystyi samaan aikaan uimaan ja kannattelemaan häntä, ja he lähtivät etenemään hitaasti rannan suuntaan. Heidän päästyään sinne Remus rojahti hiekalle tuntien itsensä lopen uupuneeksi. Matka oli ilmeisesti käynyt Siriuksenkin voimille, sillä tämä jäi myös lojumaan paikoilleen. Jonkin aikaa he molemmat makasivat selällään vierekkäin puhumatta mitään ja huohottaen kiivaasti. Satoi edelleen hiljalleen, mutta juuri sillä hetkellä Remus ei olisi voinut välittää siitä vähempää. Hän saattoi vain ajatella, miten vähällä oli ollut, että hänelle olisi käynyt huonosti.
Lopulta Remus käänsi päänsä Siriukseen päin, joka tuijotti tummenevalle taivaalle. Hän oivalsi vasta nyt, että Siriuksella oli pitkät housut jalassa, mutta ei paitaa. Tämä oli ilmeisesti ehtinyt riisua vaatteensa vain puolittain kiirehtiessään pelastamaan häntä. Ajatus siitä sai lämmön syttymään Remuksen sisälle.
”Miten sinä löysit minut?”
”Katselin ikkunasta ja näin sinun kävelevän järvelle päin. Ajattelin ensin, että haluat olla yksin, mutta lähdin sitten kuitenkin sinun perääsi. Ja kun saavuin tänne ja näin sinut uimassa, tajusin heti, että jotain on vialla.”
”Onneksi lähdit. Minä olisin muuten nyt järven pohjassa. Kiitos, Antura”, Remus sanoi käheällä äänellä tuntien silmiensä täyttyvän kyynelistä. Sirius nyökkäsi hänelle sen näköisenä, ettei pystynyt sanomaan mitään juuri sillä hetkellä, mutta hymyili hänelle hieman. Remus tunsi Siriuksen laskevan kätensä kevyesti hänen kätensä päälle, ja hän puristi sitä yrittäen kertoa Siriukselle kosketuksellaan sen, mitä ei sanoilla osannut eikä voinut. Tämä puristi hänen kättään takaisin, ja hetken ajan he hymyilivät toisilleen puhumatta mitään. Sillä hetkellä Remus tunsi, että kaikki oli jälleen kohdallaan heidän välillään, ja se tuntui hänestä uskomattoman hyvältä. Silti hän tiesi, ettei voisi jättää asiaa siihen, vaan hän halusi selvittää koko jutun kunnolla Siriuksen kanssa.
”Kuule… siitä tämänaamuisesta. Olen pahoillani, kun hermostuin sinulle niin pahasti. Se vain… kun…” Remus aloitti epävarmasti, mutta Sirius keskeytti hänet.
”Ei sinulla ole syytä olla pahoillasi mistään, vaan minun. Olit oikeassa, kun suutuit minulle. En vain tajunnut silloin sitä, minkä tiedän nyt.”
”Mitä tarkoitat?”
”Sitä, että kun näin sinun äsken kamppailevan vedessä ja sitten alkavan upota, se oli… jotain ihan hirveää. En ole ikinä pelännyt niin paljon kuin silloin, kun luulin etten ehtisi ajoissa sinun luoksesi. Käsitän nyt, miten huolissasi sinä olit tänä aamuna, kun luulit minun hukkuneen. Se oli todella typerä idea. Annatko minulle anteeksi, Kuutamo?” Sirius sanoi oudolla äänellä.
He tuijottivat toisiaan hetken aikaa, ja Remus saattoi nähdä Siriuksen silmissä ahdistusta ja tuskaa. Tämän silmät näyttivät kiiltelevän, ja Sirius käänsi katseensa jälleen taivaalle sen näköisenä, että yritti parhaansa mukaan hillitä itseään, ettei itkisi Remuksen nähden. Remus tunsi itsensä liikuttuneeksi katsoessaan Siriusta. Hän ojensi kätensä ja silitti hiljaa Siriuksen märkiä hiuksia. Tämä käänsi katseensa jälleen Remukseen ja hymyili heikosti. Remus pyyhkäisi hellästi sormillaan kyyneleen pois Siriuksen poskelta.
”Tietysti. Olisin antanut anteeksi joka tapauksessa, vaikka et olisikaan joutunut pelastamaan minua äsken. Mitä vain sinulle”, Remus sanoi hiljaa. Hänen mielessään kävi, että Sirius tajuaisi kohta kaiken hänen tunteistaan tätä kohtaan, mutta ei jaksanut välittää siitä juuri nyt. Tärkeintä oli se, että Sirius tiesi, että kaikki oli nyt hyvin, ja ettei tämän tarvinnut olla pahoillaan hänen takiaan.
Sirius jäi tuijottamaan häntä, ja Remus näki kyyneleiden alkavan valua Siriuksen kasvoja pitkin. Hän kietoi vaistomaisesti kätensä Siriuksen ympärille yrittäen lohduttaa tätä kosketuksellaan. Seuraavassa hetkessä Remus tajusi heidän olevan sylikkäin ja pitävän toisistaan lujasti kiinni. Hän silitti Siriuksen kosteaa selkää, jota sade kasteli parhaillaan lisää ja tajusi itkevänsä itsekin. Ilosta ja helpotuksesta ja siitä surusta, minkä Siriuksen paha olo sai hänessä aikaan. Sekä siitä tunteesta, jonka Siriuksen läheisyys hänessä herätti, ja joka oli samaan aikaan niin kallisarvoinen ja katkeransuloinen. Remus tajusi vartalonsa tärisevän ja tunsi Siriuksen sen myötä tiivistävän otettaan hänestä. He olivat lähekkäin pitkän aikaa mitään puhumatta, mutta Remuksesta tuntui siltä kuin he olisivat käyneet pitkän keskustelun ilman sanoja.
Lopulta he irrottautuivat toisistaan ja vetäytyivät hieman kauemmaksi, ja Remus jäi katsomaan Siriuksen itkettyneitä silmiä. Ja silti niin uskomattoman kauniita, hän tajusi ajattelevansa. Sirius katsoi häntä vähän aikaa äänettömänä, kunnes alkoi puhua hiljaa:
”Remus, tiedätkö, miltä se tuntuu, kun haluaisi jotain todella paljon? Mutta samalla tietää, ettei voi koskaan saada sitä.”
Remus tunsi sydämensä lyövän pari kertaa ylimääräistä, ja hän joutui nielaisemaan työläästi.
”Tiedän minä. Oikein hyvinkin”, Remus onnistui sanomaan. Hänen mielessään nousi pieni toivo, mutta hän tukahdutti sen saman tien. Oli täysin turhaa edes kuvitella sellaista.
”Sen takia minä… tänä aamuna… tein sen, mitä ei olisi pitänyt. Halusin saada sinut lopettamaan lukemisen, kun se vei sinun mielenkiintosi kokonaan. Ja että… huomaisit minut.”
”Huomaanhan minä sinut. Ei sinua voi olla huomaamatta”, Remus sanoi tuijottaen Siriusta hämmästyneenä.
”Niin, mutta tarkoitan… muutenkin kuin pelkkänä ystävänä. Tiedän ettei minun pitäisi sanoa tätä, ja olin jo päättänyt, etten koskaan sanoisi. Ja tiedän, ettet sinä välitä minusta… samalla tavalla. Mutta haluan, että ymmärrät, etten minä ole pelkästään itsekäs kusipää, vaan siinä oli taustalla muutakin. Ja että tiedät, miksi sain sellaisen ajatuksen… ettei se ollut pelkkä ääliömäinen pila. Tai olihan se, mutta siis… niin”, Sirius lopetti vaikean näköisenä.
Remus tuijotti Siriusta tuntien sisimpänsä kuohuvan. Sade oli yltynyt hiljaisesta ripottelusta voimakkaammaksi, ja kasteli heitä koko ajan enemmän, mutta Remus tuskin huomasi sitä. Hän saattoi vain ajatella, että Sirius sittenkin, vastoin kaikkia odotuksia, tunsi häntä kohtaan samalla tavalla kuin hän tätä. Se oli jotain niin uskomatonta, että Remuksen oli vaikea tajuta tämän todella tapahtuvan. Mutta niin Sirius oli juuri hetki sitten sanonut, ja sen myötä hänet täytti suunnaton ilo.
”Mitä sanoisit, jos kertoisin, että minusta tuntuu ihan samalta? Minäkin olen ajatellut sinua kauan… ja paljon enemmän kuin ystävänä”, Remus sanoi hiljaa katsoen Siriusta tiiviisti.
Sirius tuijotti häntä silmät suurina sanomatta mitään, ja Remus alkoi hymyillä Siriukselle. Sen myötä Siriuksen silmiin näytti syttyvän aivan uudenlainen kimallus.
Sirius nojautui hieman eteenpäin, ja Remus teki samoin. Sen myötä heidän huulensa kohtasivat toisensa, aluksi kevyesti ja varovasti. Mutta seuraavassa hetkessä Remus tajusi suudelman syventyvän, ja hän saattoi vain ajatella sitä, miten uskomattomalta se tuntui. Siriuksen huulet hänen omillaan, suutelemassa häntä lämpimästi ja halukkaasti, ja niin ihanasti. Remus tajusi, että hänen kätensä oli jotenkin kulkeutunut hyväilemään Siriuksen kasvoja, ja hän tunsi Siriuksen kietoneen käsivartensa hänen ympärilleen ja vetävän hänet tiiviisti itseään vasten. Tuntiessaan heidän paljaiden ylävartaloidensa koskettavan toisiaan Remus hengähti mielihyvästä. Se kaikki oli vielä paljon enemmän ja parempaa kuin mitä hän oli koskaan osannut kuvitella. Hän ei halunnut mitään muuta kuin tätä. Eikä ketään toista kuin Siriuksen, joka sai hänet tuntemaan jotain näin suurta.
Pitkän ajan kuluttua he vetäytyivät irti toisistaan vetääkseen henkeä, ja Remus jäi katsomaan Siriusta tuntien päässään pyörivän. Sirius vastasi katseeseen, ja Remus näki tämän silmissä sen saman, jota itse tunsi, ja se sykähdytti häntä yhtä paljon kuin äskeinen suudelma. Hän silitti hiljaa Siriuksen märkiä hiuksia ja ajatteli, miten paljon tämä merkitsi hänelle.
Hänen Siriuksensa. Ajatus siitä tuntui Remuksesta huimaavalta ja samalla oikeammalta kuin mikään.
”Tiedätkö, että minun on vaikea uskoa tätä todeksi?” Sirius sanoi hiljaa ja kosketti hellästi hänen kasvojaan.
”Niin minunkin. Ehkä meidän pitäisi toistaa tuo äskeinen? Ihan vain varmuuden vuoksi.”
Sirius hymyili hänelle ja veti hänet uudelleen suudelmaan, ja Remus vastasi siihen kaikella sillä lämmöllä ja kaipauksella, joka oli hänen sisällään. Jossain mielensä taustalla Remus tajusi, että satoi yhä kiivaammin. Hänen mielessään kävi, että heidän pitäisi lähteä takaisin linnaan, ennen kuin he molemmat vilustuisivat pahemman kerran. Mutta ei ihan vielä. Sillä hetkellä Remuksesta tuntui, että hän ei ikinä haluaisi irrottautua Siriuksesta tai lähteä pois rannalta. Hän oli toivonut ja halunnut tätä niin kauan ja oli yrittänyt tukahduttaa tunteensa kerta toisensa jälkeen. Ja kaiken aikaa Sirius oli joutunut tekemään samoin, eikä Remuksella ollut siitä aavistustakaan. Nyt, kun he olivat lopulta päätyneet tähän tilanteeseen, Remus ei tuntenut saavansa tästä tarpeekseen. Eikä ilmeisesti Siriuskaan, joka piti häntä tiiviisti sylissään ja suuteli häntä ikään kuin ei haluaisi päästää koskaan irti.
”Vieläkö tuntuu, etten huomaisi sinua?” Remus kysyi vähän ajan päästä ja katseli Siriusta hymyillen. Sirius nauroi silmät loistaen iloa ja lämpöä.
”Ei enää. Mutta varoitan: olen jo nyt mustasukkainen sinun kirjoillesi.”
”Ei sinun tarvitse. Pidän kyllä lukemisesta, mutta se on ollut myös tekosyy vetäytyä pois silloin, kun kaikki tuntui liian vaikealta. Tai kun pelotti olla sinun lähelläsi”, Remus sanoi hiljaa.
”Minkä takia?” Sirius kysyi hymyillen hieman samalla, kun tämän sormet leikittelivät Remuksen hiuksilla.
”Ettet tajuaisi sitä, miltä minusta tuntui. Niin kuin vaikka tänä aamuna, kun jouduin miettimään, uskaltaisinko tulla uimaan ollenkaan. Sinä siinä lähellä… pelkissä uimahousuissa… niin upeana. Eikä se ollut ainoa kerta. On ollut niin vaikeaa yrittää peittää kaikki se, mitä on tuntenut ja pysyä pelkästään ystävänä. Kun olisi halunnut sanoa ja tehdä niin paljon enemmän.”
Sirius nyökkäsi ja katsoi Remusta lämmin ilme silmissään.
”Älä muuta sano. Samasta syystä minä olen vältellyt suihkuun menoa sinun kanssasi koko kuluneen vuoden.”
He nauroivat tälle yhdessä, ja Remus tunsi miellyttävän sykähdyksen sisällään. Hän halusi Siriusta niin kovasti, joka tavalla, ja saattoi tuskin odottaa, mitä kaikkea tulevaisuus toisi heille tullessaan.
”Rakastan sinua”, Remus kuiskasi hiljaa ja hyväili Siriuksen kasvoja. Tämän silmät tuntuivat tummenevan hänen sanojensa myötä.
”Niin minäkin sinua, Remus.”