Kaipauksen tiekartta, S, spurttiraapale 7/7

[Skorpioni]

Nimi: Kaipauksen tiekartta
Ikäraja: S
Tyylilaji: slice-of-life, kesäistä melankoliaa
Haaste: Spurttiraapale VI:n 1. kierros

Ongelmani kirjoittamisessa (ja kaikessa muussakin) on liiallisuuksiin meneminen ja valtavan pitkien tekstien loputon työstäminen. Siispä itseäni haastaakseeni päätin lähteä mukaan raapalespurttiin.

1.
150 sanaa

Kesäinen tuulenvire lipui löyhästi avonaisesta ikkunasta sisään. Hellesäällä ikkunoita oli pakko pitää jatkuvasti auki. Kadun puolelta avonainen ikkuna päästi sisään kaiken hälyn ja metelin, jota ison tien varrelta saattoi kuulua. Ambulanssi ajoi ohi sireeni huutaen.

Sisäpihan puolelta leyhyi naapurin grillin tuoksu. Pihalta kaikui hiljaista puhetta, etäämmältä pienen koiran haukuntaa. Vanha, väsynyt koira makasi jaloissa ja nosti päätään äänen kuullessaan.

Vaaleat hiukset heilahtelivat kevyessä tuulenvireessä kutittaen kasvoja. Pöydällä oli suklaakeksejä ja höyryävä teepannu. Lukas tarjosi aina suklaakeksejä. Ne olivat itseleivottuja, pehmeän meheviä, täydellisen herkullisia. Hän oli aina syönyt niitä – myös huonoimpina hetkinään. Nyt hän tarttui vielä lämpimään keksiin, mursi sen puoliksi, katseli mehevän sulaa suklaata. Keksin herkullinen tuoksu sekoittui pihalta nousevaan grillihiilten tuoksuun, syreenin makeaan huokaukseen ja koiran lämpöiseen hajuun. Hän painoi keksin suuhunsa ja nautti täysin siemauksin sen mausta, ja ennen kaikkea siitä, että saattoi syödä keksejä – miettimättä ollenkaan, kuinka monta kaloria siinä oli, ja kuinka monella askeleella sen polttaisi.

2.
150 sanaa

Lukas katseli pöydän toisella puolen istuvaa sisartaan, joka mutusti keksiä hiljaisuudessa. Sinisten silmien katse oli sulkeutunut. Kynnet oli taas purtu rikki. Lilja ei ollut sanonut juuri mitään koko iltana. Lukas ei tiennyt, mitä sisaren mielessä liikkui – hän ei ollut hyvä sellaisissa asioissa. Lukas oli hyvä käsillä tekemisessä, hän leipoi, kokkasi, veisti, sahasi, nikkaroi ja maalasi, mutta sanat juuttuivat kurkkuun ja kieli meni solmuun. Siskot olivat erilaisia, he rakastivat sanoja, puhetta, tekstejä, tulkitsivat paljon paremmin toisten tunteita, eleitä ja pieniä liikkeitä. Siskot kirjoittivat, lukivat ja lauloivat, ylipäänsä puhuivat paljon.

Keksinmuru putosi lattialle, Seppo syöksähti nuolaisemaan sen suuhunsa. Lilja hymyili ohimennen. Hymy oli kuin nopea siveltimenveto keskeneräisellä canvaksella, hetken siinä, mutta pian peittyvä seuraavan vedon alle. Ja niin hymy kuihtui Liljan kasvoilta, ja uusi keksinpalanen päätyi suuhun. Silloin Lukas ymmärsi, ettei Liljakaan ollut koskaan puhunut paljoa. Ja ikävä vihlaisi kovana ja viiltävänä. Hän kaipasi Lauhaa saman pöydän ääreen niin, että sieluun sattui.

[Skorpioni]

3.
150 sanaa

Teepannu höyrysi edelleen, kun hän kaatoi siitä kultaisenruskeaa juomaa parittomaan, suureen teemukiin. Hän tunsi Lukaksen katseen itsessään pöydän toiselta puolen, muttei osannut sanoa mitään. Hän tiesi, että olisi pitänyt sanoa jotakin. Lauha olisi osannut.

Seppo nuuhki keskittyneesti lattiaa, kuin varmana siitä, että keksinmuruja olisi vielä lisää. Hän olisi halunnut antaa keksin koiralle, mutta tiesi, ettei saanut – suklaa oli vaarallista. Kun hän laski teepannun takaisin pöydälle, Lukas kurotti sitä kohti, ja hetken heidän kätensä hipaisivat toisiaan. Hän perääntyi, lähes säikähtäneenä. Lukaksen sinisissä silmissä viipyi surullinen katse. Hän ei kestänyt katsoa sitä, vaan käänsi päänsä kohti ikkunaa, josta kesäinen tuulenvire yritti päästä sisään.

”Kaunis ilta”, hän lopulta sanoi.

”Niin”, Lukas vastasi. Ääni oli käheä ja vaimea, kuin sitä ei olisi pitkään aikaan käytetty.

”Lauha piti juuri tällaisista illoista”, hän jatkoi, vaikka ymmärsi sen virheeksi. Kun hän vilkaisi pikkuveljeään, oli tämän silmissä lasittunut katse.

”Niin”, poika sanoi, vielä hiljempaa, ja käänsi katseensa syliinsä.

[Skorpioni]

4.
150 sanaa

Hiljaiset sanat leijuivat ilmassa paljon pidempään, kuin niiden olisi ehkä kuulunutkaan. Lukas poltti kielensä liian kuumaan teehen. Hän ei käyttänyt maitoa, ja teevesi jäi aina liian kuumaksi, vaikka hän kuinka yritti hauduttaa sitä pitkään pannussa, niin kuin Lauha oli häntä opettanut.

Lilja siristi silmiään tuulen heilauttaessa pihapuun lehtiä pois auringon edestä, ja näytti hetken aikaa aivan Lauhalta. Lukasta itketti ikävä ja ulkopuolisuuden tunne, mutta palanut kieli tuntui painavalta suussa ja Lilja liian keskittyneeltä ajatuksiinsa. Lukas olisi halunnut puhua Lauhasta enemmänkin, mutta Lilja ei koskaan puhunut siskosta.

Lilja kävi harvoin kylässä, paljon harvemmin kuin Lauha, harvemmin kuin äiti. Yleensä Lilja tuli Lauhan kanssa, Lauha kokosi heidät kaikki yhteen, Lukaksen, Liljan, Lauhan, äidin ja mummin, piti perheestään huolta kuin leijonaemo poikasistaan. Ja Lukaksesta tuntui kipeältä ymmärtää, kuinka vahvana liimana sisko oli toiminut heidän kaikkien välillään. Lauhalle hänen oli ollut helppo kertoa kuulumisensa, mutta Liljalta hän ei saanut edes kysyttyä, eikä kysynyt Liljakaan.

[Skorpioni]

5.
200 sanaa

Tee jäähtyi kuppiin, kun hän pyöritteli sitä hitaasti käsissään. Hän piti kylmästä teestä. Lauha oli opettanut hauduttamaan teen juuri oikein, oli näemmä opettanut Lukastakin, sillä se maistui aivan Lauhan teeltä.

Lauha oli opettanut hänelle niin monta asiaa, johdattanut eteenpäin vaikeina aikoina, muistuttanut kaikesta hyvästä. Taisi olla Lauhan ansiota, että hän oli selvinnyt kaikesta. Silloin, kun hän ei ollut halunnut syödä mitään, Lauha oli päättäväisesti tehnyt ruokaa, istunut vieressä. Silloin, kun hän ei ollut jaksanut poistua kotoaan, Lauha oli hakenut hänet pienellä, punaisella autollaan, ja vienyt kauppaan, puistoon, Lukaksen luokse kylään. Silloin, kun hän ei ollut jaksanut puhua, oli Lauha puhunut niin, että siihen oli pakko yhtyä, saanut hänet nauramaan.

Seppo oli hyväksynyt, ettei keksinmuruja löytynyt enempää, käynyt makuulle kyljelleen hänen jalkoihinsa ja nukahtanut. Se päästi kovaäänisin kuorsauksen. Hän vilkaisi koiraa, ja pieni hymynkare kiiri huulille. Samalla hänen katseensa osui taas Lukakseen, jonka silmissä oli kipeä katse. Hänen kävi veljeä sääliksi. Hän tunsi itse vain syvää kiitollisuutta, vaikka se tuntuikin karhealta ja kaipaukselta, mutta Lukaksen kaipaus oli vielä vereslihalla, vielä arpeutumatta. Olisipa hän osannut sanoa jotakin lohduttavaa, jotakin kaunista, mutta veli tuntui ilman Lauhaa jotenkin etäiseltä, eikä hän osannut valita sanojaan. Varovasti hän kurotti silittämään pikkuveljen kämmentä, antoi ajatuksen Lauhasta johdattaa.

[Skorpioni]

6.
150 sanaa

Liljan käsi oli pieni ja karhea, kynnet epätasaiset. Auringossa ruskettunut iho tuntui kuivalta. Kyynärvarsien iholle nousi pisamia samalla tavalla, kuin Lauhan iholle. Lukakselle niitä ei tullut.

Liljan ote tuntui erilaiselta kuin Lauhan, erilaiselta kuin äidin tai mummin. Harva muu häntä koskettikaan. Siskon pieni käsi sulkeutui Lukaksen karhumaisen käden sisään helposti, eikä Lilja vetänyt sitä pois. Hän hymyili, ja Lukas yritti vasta hymyyn. Silmissä häivähti varjo, jollaista Lukas ei ollut ennen nähnyt. Hänelle sopi paremmin tällainen, kevyt kosketus mieluummin kuin puhe. Se tuntui lohdulliselta, kuin sisko olisi tuntenut Lukaksen valtavan hyvin. Lukas ajatteli, että Lauha oli tuntenut heidät molemmat paljon paremmin, kuin he toisensa. Ehkä keskimmäisille lapsille kävi niin.

”Mitä aiot nyt?”, Lilja kysyi yhtäkkiä. Lukas hämmentyi. Kysymys oli suora, koruton. Lauha olisi kertonut, mitä tehdä, mutta Lilja ei niin tekisi. Kaikki oli pakattu valmiiksi ja valmistelut tehty, mutta ilman Lauhaa matka ei tuntunut samalta.

”En tiedä”, hän vastasi lopulta totuudenmukaisesti.

7.
100 sanaa

Linnunlaulu peittyi naapurin ruohonleikkurin äänen alle. Grillin tuoksut olivat laantuneet, syreenin ei. Koira lakannut haukkumasta. Tee oli jäähtynyt kuppeihin ja keksit syöty viimeistä murua myöten. Pikkuveljen suuri koura piti hänen kädestään kiinni, ja empivä katse kiersi pienessä asunnossa. Hän tiesi, että Lauha olisi käskenyt veljen mennä yksin. Kannustanut ja tsempannut. Hän ei osannut sanoa, mikä veljelle olisi parasta, kai sellaiset päätökset piti tehdä itse.

”Lauha käskisi varmaan mennä”, Lukas sanoi epäröiden.

”Niin”, hän vastasi. Lukas puri huultaan, empi hetken.

”Tai… Ehkä sinä voisit tulla mukaan?”

Hän katsoi ulos ikkunasta ja hymyili ehdotukselle. Lauha tai Lilja, ehkä pikkuveli tarvitsi tiekarttaa matkalleen.

[Larjus]

Vaikka tässä vahvasti nousikin sympatiat ja alkoi surettaa hahmojen puolesta (koska sisaruksen menettäminen on kauhea kokemus), pakko todeta, että kyllä oli kauniisti kirjoitettuja nämä raapaleet! Kaikessa arkisuudessaan ihan herkkä ja vähän sellainen pysähtynytkin tunnelma. Hahmojen ajatuksia oli mukava (vaikkakin riipaisevaa) lukea, mutta yritän lohduttautua sillä, että ainakin hahmoilla on vielä toisensa. Vaikka heidän välinsä eivät vaikutakaan kovin läheisiltä (varsinkaan ilman Lauhaa) ja tunnelma on muutenkin hieman vaivaantuneen oloinen. Mutta selvästi he kuitenkin välittävät toisistaan.

Lukas ajatteli, että Lauha oli tuntenut heidät molemmat paljon paremmin, kuin he toisensa. Ehkä keskimmäisille lapsille kävi niin.

Ehkä tossa on jotain perään. Tällee keskimmäisenä lapsena voin kans todeta sen, että kyllä musta tuntuu, että oon ollu läheisempi molempien sisaruksieni kanssa kuin he keskenään. Varsinkin lapsena! Minä leikin paljon molempien kanssa ihan kahdestaankin mutta en muista, että oisin koskaan nähnyt heitä keskenään leikeissä ilman minua...

”Lauha käskisi varmaan mennä”, Lukas sanoi epäröiden.
”Niin”, hän vastasi. Lukas puri huultaan, empi hetken.
”Tai… Ehkä sinä voisit tulla mukaan?”
Hän katsoi ulos ikkunasta ja hymyili ehdotukselle. Lauha tai Lilja, ehkä pikkuveli tarvitsi tiekarttaa matkalleen.

Voiii, tää lopetus oli suloinen :3 Ja siitä jäi näin lukijanakin kevyt ja toiveikaskin fiilis, vaikka loppu käytännössä jääkin avoimeksi. Se oli kyllä kiva, kun koko tarina oli muutenkin rakennettu niin, että asioita paljastuu pikkuhiljaa, vaikka yhä jäikin paljon peittoon. Mutta pystyi kuitenkin keskittymään hyvin tunnelmaan, ja sehän tässä varmaan tärkeintä olikin. Toivottavasti Lukas saa toisesta sisarestaan itselleen tiekartan/oppaan matkalleen (minne se sitten ikinä viekään).

Oli kyllä mukava lukukokemus kaikessa haikeudessaan ja riipaisevuudessaan, kiitos!

[Skorpioni]

Kiitos kovasti kommentistasi, Larjus!

Kiva, että tykkäsit tunnelmasta - lähdin jotenkin tunnelma edellä kirjoittamaan tätä ilman sen suurempia suunnitelmia juonelle, ja tähän se päätyi. Hyvä, että lopusta jäi kuitenkin toiveikas fiilis, tän ei ollut tarkoituskaan olla pelkää angstia 

Musta sisarussarjojen väliset vuorovaikutussuhteet on aina jotenkin mielenkiintoisia. Meilläkin keskimmäiset on enemmän tekemisissä kaikkien kanssa  ehkä siinä on jotain, kun on kaikille se seuraavaksi nuorin tai vanhin.