Minerva & Walburga Forever | S | 12+ virkettä

[Altais]

Nimi: Minerva & Walburga Forever
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: S
Genre: 12+ virkettä -haasteficci, draama, AU
Hahmot: Walburga, Minerva, Sirius
Vastuuvapaus: En omista näitä hahmoja, enkä tienaa tämän kirjoittamisesta.

Tiivistelmä: Walburga Mustakin oli kerran nuori nainen, joka rakasti nauramista, huispausta ja Minervaa.

A/N: Valitsin 12+ virkettä XX -haasteeseen tällaisen parituksen, koska minusta Walburgallakin on täytynyt joskus olla (rakkaus)elämä. Yleensä kirjoittelen kaikenlaisia hauskoja seikkailuita vain Mustan suvun miehille, niin että onhan se vähän epäreilua. Toimikoon tämä edes pienenä hyvityksenä. Unohdetaan se pikku sivuseikka, että oikeasti Minerva on Walburgaa sen verran nuorempi, että he eivät olisi voineet olla Tylypahkassa samaan aikaan, sillä tässä tarinassa he kuitenkin olivat.

Huh, miten vaikea haaste tämä oli, ei ole mikään oma vahvuusalueeni tämä lyhyiden tekstien kirjoittaminen. Mutta tehtyä tuli. Sanalista löytyy tekstin lopusta.





Minerva & Walburga Forever


Nainen kulkee pitkin Tylypahkan huispauskentän laitaa, katselee tuttuja pukuhuoneita, katsomoita ja maalisalkoja, ja kaivaa sitten taskustaan esiin ikivanhan kirjeen.

Rakas Minerva, minun sukuni typerine periaatteineen on syyllinen siihen, ettei meitä voi olla olemassa muuten kuin salassa… silti haluan sinun tietävän, että suostuin avioliittoon yksinomaan olosuhteiden pakosta, eikä se tarkoita, että mikään meidän välillämme olisi muuttunut.

Kirjekuoressa on myös vanha valokuva, joka on kuin raikas henkäys jostain kaukaa, vuosikymmenien takaa.

’Mikäli sinulla ei ole huoltajiesi suostumusta koulun edustusjoukkueeseen liittymiselle, et valitettavasti voi pelata – ja paskat! Minerva & Walburga forever’, kuvan taakse on kirjoitettu, ja käsiala on sama kuin kirjeessä.

Minerva muistaa yhä tuon kylmän ja tuulisen maaliskuun päivän, jona hän ja Walburga Musta olivat oikeastaan hieman viluisia upouusissa huispauskaavuissaan, mutta heidän hymynsä ja sydämensä olivat sitäkin lämpöisemmät.

Minervan mielikuvissa taivas oli siihen aikaan aina sininen ja aurinko paistoi, Walburga oli kaunis, mustahiuksinen ja periksiantamaton, hän osasi vielä nauraa, ja he kumpikin osasivat vielä rakastaa.

Kun Tylypahkan edustusjoukkue pelasi Durmstrangia vastaan, Minervan vanhemmat hurrasivat heidän jokaiselle maalilleen ylpeinä, kun taas Walburgan vanhemmat näyttivät happamilta, ja suoni hänen isänsä Pollux Mustan ohimolla tykytti epämukavan näköisesti.

Walburga ei silti suostunut taipumaan vanhempiensa tahdon alle, sillä hänelle Minervan kanssa pelaaminen merkitsi miljoona kertaa enemmän kuin hänen naurettavien sukulaistensa esihistorialliset mielipiteet.

Kun Walburga voitetun ottelun jälkihuumassa painoi Minervan tyhjän pukuhuoneen seinää vasten ja suuteli, heistä tuntui, että Walburgan kodin ahdas arvomaailma oli jossain hyvin kaukana, eikä se koskaan saisi heitä.

Kun yhteiset kuukaudet muuttuivat vuosiksi, kaikki alkoi toistaa samaa kaavaa; aina kotiinpaluun lähestyessä Walburga alkoi muuttua kireämmäksi, ja vasta kauan loman loppumisen jälkeen Minerva näki hänessä taas tutun, rakkaan tyttöystävänsä, sillä sellainen Walburga hänelle oli, vaikka sen pitikin pysyä salassa.

Kun Minerva nyt vuosikymmeniä myöhemmin jatkaa matkaansa kielletyn metsän laitaan, hän voi edelleen löytää sen puun, johon he kerran kaiversivat nimikirjaimensa ja vannoivat, ettei maailma koskaan tulisi heidän väliinsä.

Valmistumisen jälkeen he yrittivät löytää keinon elää yhdessä; päivisin he olivat ystäviä, öisin rakastavaisia, mutta kaikki loppui lyhyeen, sillä Walburgan avioliitto sukulaispojan kanssa oli sukujen kesken ennalta sovittu, eikä asialle ollut mitään tehtävissä.

Mutta vaikka Walburgan suku tulikin heidän onnensa tielle, ja vaikka kaikki päättyikin katkeransuloisiin jäähyväisiin ja katteettomiin lupauksiin, Minerva ei olisi vaihtanut pois päivääkään yhteisistä vuosista.

Silti hänen mielensä täyttää voimaton viha, kun hän lukee Päivän Profeetasta, mitä Mustan suku on jälleen kerran saanut aikaan, ja millaisen ihmisen katkerat vuosikymmenet ovat tehneet tuosta valokuvan nauravasta, huispausasuisesta tytöstä, jonka hän kerran tunsi.

Eräs ajatus antaa Minervalle uutta virtaa; Walburga Mustan esikoispoika on juuri aloittanut Tylypahkassa, ja tuossa päättäväisessä 11-vuotiaassa Minerva voi jo nyt nähdä sen saman taipumattomuuden ja tunteen palon, johon hän vuosia sitten rakastui pojan äidissä.

Pojan nimi on Sirius Orion Musta, hänen harmaissa silmissään on pieni laventelin vivahde kuten hänen äidilläänkin, ja kadotetun rakkautensa nimissä Minerva haluaa tehdä kaikkensa, että tuo poika saa kasvaa vapaana sukunsa vaatimuksista.

Hänen sydämensä värisee myötätunnosta, kun hän katsoo tuota poikaa, jota Walburga ei ole koskaan oppinut rakastamaan, ja siksi hän haluaa, että Tylypahkassa Siriuksella on aina rakastava koti.




Sanalista:

Spoiler: näytä

1. kirje
2. syyllinen
3. henkäys
4. mikäli
5. viluinen
6. sininen
7. suoni
8. taipua
9. koti
10. toistaa
11. puu
12. ennalta
13. vaihtaa
14. silti
15. virta
16. laventeli
17. väristä

[Larjus]

Tällaisella otsikolla odottais enemmän jotain humoristista ficciä, niin tuli pienenä yllätyksenä miten vakavasävyinen tämä oli. Ei kuitenkaan haitannut lainkaan, koska upea ficci joka tapauksessa ♥ Tosi kiva myös, että päädyit syventämään vähän Walburgaa hahmona, canonissa kun hänet muistaa lähinnä rääkyvänä tauluna 😅 Kiintoisaa ajatella, että hänkin olisi joskus ollut nuori nainen, joka rakasti nauramista! Ja huispausta sekä Minervaa. Omalla tavallaan vähän surullinenkin ajatus tosin, kun ajattelee, mikä on sitten lopputulos ja kohtalo :/ Mutta niin se vain valitettavasti joskus menee.

sillä Walburgan avioliitto sukulaispojan kanssa oli sukujen kesken ennalta sovittu, eikä asialle ollut mitään tehtävissä.

Eiks se sit oo melkeinpä ennemmin suvun kesken sovittu 😂😂

Ja siis voiii että toi loppu 🥺 Melkosella lailla iskee feelseihin. Samaan aikaan surullista mutta vähän lohdullistakin, että Minerva suhtautuu Walburgan poikaan noin lämpimästi ja äidillisestikin. Tärkeä tehtävä, varsinkin kun kerta Walburga ei Siriusta oppinut rakastamaan. Itse ainakin ajattelen myös, että Minerva heijastaa omia Walburgaa kohtaan tuntemiaan tunteita Siriukseen, ainakin jonkin verran. Rakasti tätä ja siksikin aikoo nyt rakastaa tämän poikaa (tosin ei romanttisesti vaan silleen äidillisesti).

Tosi hienosti olit myös saanut rakennettua tämän annetun sanalistan ympärille. Taidokasta työtä, ihailen ja kadehdin ♥ Upea fici toki muutenkin.

[Pahatar]

Olen harmillisen myöhässä tämän kommentoimisessa, vaikka toki luin tämän heti kun näin, että tänne oli tullut tällainen. Olipa iloinen yllätys löytää tämä monestakin syystä. Paritus ei ole ihan tavallisimpia, ja olin hyvin utelias näkemään, mitä olet näistä kahdesta kirjoittanut. Femslashia näkee myös aika vähän suomeksi, ja tämä oli senkin takia virkistävää luettavaa.

Tässä päästiin todella kiehtovasti Walburgan ja Minervan nuoruuteen. Liian usein tulee ajateltua Minervaa pelkästään iäkkäänä opettajatätinä ja Walburgaa pelkkänä puhdasverisyyden paremmuuden ja sukuylpeyden ankarana ilmentymänä. Mutta ovathan hekin joskus olleet nuoria ja sen myötä erilaisia sekä muutenkin monipuolisempia kuin nuo mielikuvat. Oli todella kiva lukea heistä tällaisina kuin kuvasit heidät tässä, velvollisuuksista vapaina, ja ennen kaikkia kahtena iloisena ja elämästä nauttivana teininä. Ja onhan se todella jo tasapuolisuudenkin vuoksi ihana lukea joskus siitä, että tytöilläkin on kivaa, eikä aina vain nuorilla miehillä, niin paljon kuin jälkimmäisistä pidänkin.

Minua kosketti tuo, kuinka Minerva muisteli Walburgaa vielä noin neljännesvuosisata sen jälkeenkin, kun he olivat viimeksi saaneet olla yhdessä. Ja vaikka eivät ilmeisesti enää olleet juuri tavanneet sittemmin, selvästi Walburga oli merkinnyt Minervalle joskus todella paljon, kun oli säilyttänyt tuon kirjeen ja kuvan. Kuvan taakse kirjoitettu teksti ihan säteili nuoruuden iloa ja kapinallisuutta, se hymyilytti kovasti. Tuntui niin mahtavalta ajatella, että Walburga oli joskus tosiaan osannut nauraa, vaikka se oli varmaan järjestetyn avioliiton ja muiden velvollisuuksien myötä loppunut. Sen lisäksi tämä kohta oli aivan mielettömän ihana ja kuvasi niin täydellisesti tätä, mitä heillä oli joskus ollut:

Minervan mielikuvissa taivas oli siihen aikaan aina sininen ja aurinko paistoi, Walburga oli kaunis, mustahiuksinen ja periksiantamaton, hän osasi vielä nauraa, ja he kumpikin osasivat vielä rakastaa.

Noihin aikoihin, kun Minerva ja Walburga olivat nuoria, kaapissa oleminen oli varmaan ainoa vaihtoehto missä tahansa piireissä, ja erityisesti Mustan suvussa. Oli kuitenkin mahtavaa, että Walburga uskalsi uhmata isäänsä, mitä huispauksen pelaamiseen tulee, vaikka ei sitten pystynytkään pakenemaan kotinsa arvoja loputtomiin. Tätä lukiessa tuli kuitenkin sellainen tunne, että edes kouluajan ja vähän sen jälkeenkin se oli silti mahdollista, ja että Minervalla ja Walburgalla oli todella ihanaa yhdessä niin kauan kuin sitä kesti. Mietin, että mahtoiko joku, kuten Walburgan perhe, kuitenkin arvata asian oikean tilan, vaikka siitä ei varmaan ikinä puhuttu? Jotenkin miellän Mustan perheen sellaiseksi, että siellä ei suinkaan oltu tyhmiä tai sokeita, mutta katsottiin tarkoituksella toiseen suuntaan ja esiinnyttiin tietämättöminä, koska se oli ehkä kaikkien mielestä parasta niin.

Minua liikutti suuresti tuo, että Minerva tavallaan siirsi rakkautensa Walburgasta Siriukseen ja halusi tehdä kaikkensa tämän hyväksi. Ja tiesi senkin, että Siriuksella ja Walburgalla olivat vaikeat välit. Tämä loppu oli todella hieno, ja minusta tämä kuvasti hyvin sitä, millä tavalla Minerva ja Walburga pohjimmiltaan erosivat toisistaan. Walburga ilmeisesti katkeroitui loppuiäkseen, kun joutui pakotetuksi muottiin, johon ei olisi halunnut, eikä pystynyt rakastamaan edes poikiaan, tai ei ainakaan Siriusta. Minerva menetti mahdollisuutensa onneen yhtä lailla, mutta se ei vienyt hänestä myötätuntoa ja lämpöä, ja siitä tuli lukijalle hyvin mukava olo:

Hänen sydämensä värisee myötätunnosta, kun hän katsoo tuota poikaa, jota Walburga ei ole koskaan oppinut rakastamaan, ja siksi hän haluaa, että Tylypahkassa Siriuksella on aina rakastava koti.

Kiitos tästä hyvin ilahduttavasta ja tuoreesta ficistä, jota olisin lukenut mielelläni paljon pidempäänkin. Ei tosiaankaan ole helppoa kirjoittaa lyhyesti, eikä varsinkaan sanalistan perusteella, ja senkin vuoksi komppaan Larjusta, todella hyvää työtä.

[Thelina]

Todella hienon tarinan sait tuolla sanalistalla aikaan! Oli kivaa lukea femmetekstiä pitkästä aikaa ja tykkäsin tästä ideasta, että suvun pakottama avioliitto tuli kaksikon väliin ja ehkä sen vuoksi Walburga ei Siriusta rakasta (ja kenties vielä vähemmän siksi, että tästä tuli Rohkelikko ja se toi esiin kipeitä muistoja) mutta Minerva haluaa pitää huolta, että Siriuksella on aina Tykypahkassa rakastava koti. Vähän samaa hän varmasti ajattelee myöhemmin Harryn kanssa. Sanat sujahtivat tekstiin huomaamattomasti ja ihailen tuota, miten keksit käyttää laventelin, joka oli itselleni hankalin sana upottaa tarinaan kiitos tästä!

[Altais]

Hei kiitos aivan ihanista kommenteista, ja mukavaa kun löysitte tämän hiukan harvinaisemman parituksen pariin!

Larjus: Juu no eihän tämä kovin humoristinen ollut, vaikka aikanaan Walburgalla ja Minervalla on varmaan ollutkin kyllä varsin hauskaa keskenään. Kun olen joskus miettinyt Walburgan hahmoa hiukan tarkemmin, niin onhan hänen ollut melkein pakko olla ollut joskus muutakin kuin rääkyvä taulu. Onhan hänessä pakko olla myös pohjimmiltaan jotain samaa kuin pojissaan, ja jostain syystä näin nuoren Walburgan tässä hiukan niin kuin naispuolisena versiona nuoresta Siriuksesta. Tuntui söpöltä ajatella, että hänelläkin olisi sentään joskus ollut ihan oikeakin romanssi, kun tuo avioliittopuoli sitten tosiaan järjestettiin suvun kesken. (Ei siinä oikeastaan edes mitään nauramista ole, ihan hirveä juttuhan tuollainen on.) Mutta joo, Minervan ja Walburgan luonteiden erot tulivat sitten varmaan näkyväksi siinä, miten Minerva pystyi sitten kääntämään epäonnisen rakkautensa joksikin hyväksi auttamalla Walburgan poikaa eteenpäin, kun taas Walburga katkeroitui elämälle.

Pahatar: Olen ihan samaa mieltä, että Minervaa ja Walburgaa ei yleensä tule ajateltua romanttisessa kontekstissa, mutta tietystihän heillä on voinut olla yhtä lailla mielenkiitoinen rakkauselämä kuin esimerkiksi noilla Mustan suvun miehilläkin. Minun on tullut kirjoiteltua femmeä hirveän vähän, mutta halusin nyt yrittää hiukan korjata tätä puutetta. Onhan se nyt ihan reilua, että tytöillä on hauskaa myös, ja minä kun tykkään huispausromansseista, niin nyt olikin hauska kuvitella, että juuri huispaus olisi aikanaan yhdistänyt näitä kahta. Jostainhan Regulus on perinyt lahjansa, ja miksei yhtä hyvin äidiltään kuin isältään (tai sitten molemmilta).  Teini-Walburga ei muuten välttämättä ollut yhtään niin kovin erilainen kuin Sirius, ainakaan omissa mielikuvissani, koska onhan heissä paljon samaa, halusi Sirius sitä myöntää tai ei. Joo, mutta niinhän siinä taisi käydä, että Walburgan perhe haistoi asioiden oikean tilan ja päätti huolehtia siitä, että tytär ei pääse ajautumaan heidän mielestään väärille raiteille. Walburga raukka ei sitten tainnut koskaan antaa tätä elämälle anteeksi, ja niinpä sitten hänessä ei ollut jäljellä enää kykyä rakastaa edes lapsiaan (en usko, että hän olisi pystynyt tuntemaan hirveästi enempää lämpöä Regulustakaan kohtaan, vaikka ehkä sitten kuitenkin vähän, koska Sirius nyt varmaan oli elävä muistutus hänelle siitä, millainen hänkin joskus oli.) Onneksi Minerva sentään pystyi hieman paikkaamaan Siriukselle äidinrakkauden puutetta.

Thelina: Ihana kuulla, että tästä tuli toimivan oloinen tarina tuolla annetulla sanalistalla! Oli kieltämättä kyllä aika haastava tehtävä sovittaa tarinaa annettuihin raameihin, ja jossain kohtaa mietitytti jo, tuleekohan siitä edes mitään. Tuo on kyllä muuten varmaan ihan totta, että Walburgalla olisi tuossa kohtaa erityisen vaikeita tunteita Siriusta kohtaan juuri Rohkelikkoon lajittelun takia, koska se muistuttaisi häntä varmaan erityisen paljon Minervasta. Minullekin muuten tuo laventeli oli yksi kaikkein haastavimmista sanoista, ja toinen oli mikäli, kunnes tuli mieleen tuo huoltajan lupalappu. Kaiken kaikkiaan tämä oli ihan loistava vaikkakin vaikea haaste, ja ehdottomasti on välillä hyvä mennä hiukan oman mukavuusalueen ulkopuolelle!

[ReginaRiddle]

Ihana lukea Minerva näin! Tykkään tosi paljon kun Minervasta tuodaan esiin sekin puoli, joka kaipasi rakkautta ja ystäviä - ei ollut vaan no-nonsense opettaja vailla omia haaveita ja rakkauden kaipuuta. On jotenkin tosi Minervaa, että hän näki Siriuksessa myös huolenpitoa tarvitsevan lapsen - eikä vain oman onnensa tuhoajan.

[Rowena]

Olipa tää ihana ihan otsikosta alkaen! Minervasta on aina ilo lukea, samoin kuin huispauksesta. Tää tarina vei mut niin mukanaan, että unohdin lukevani virkehaasteeseen kirjoitettua tekstiä. Yleensä tykkään bongailla, miten eri kirjoittajat sanalistan sanoja käyttävät, mutta nyt vei kyllä tarina täysin mennessään .

Walburgassa on tässä ihanan paljon samaa ku Siriuksessa. Mua kosketti erityisesti se, miten hän katkeroituu elämälle ihan samalla tavalla kuin poikansa myöhemmin. Mutta tosi ihana ajatus, että Minerva tunnistaa Siriuksessa Walburgan ja siksi kiintyy Siriukseen heti tämän nähdessään. Ehkä se myös selittää, miksi Minervalla riittää jatkossa huumori Siriuksen ja Jamesin kanssa .

Kiitos tästä <3.

[Altais]

ReginaRiddle: Minustakin oli kiva kirjoittaa Minervalle tällainen puoli. En ollut ennen tätä kirjoittanut häntä, enkä ole paljon miettinyt hänen yksityiselämäänsä. Hänet on tosiaan helppo nähdä lähinnä työlleen omistautuvana, mutta kiva toisaalta ajatella, että varsinkin nuorena olisi hänelläkin ollut tällainen toinenkin puoli. Lisäksi oli kiva miettiä tällaista mahdollista taustaa sille, miksi Minervalla voisi olla niin lämpimiä ajatuksia Siriuksesta.

Rowena: Huispausficit ovat omakin heikkouteni, tai ainakin yksi niistä. Hauska kuulla, että tämä oli tarinallisesti toimivan oloinen, koska tuskailin kyllä noiden virkehaasteen sanojen kanssa aika paljon, pakko tunnustaa.  Walburgan ja Siriuksen luonteissa ja elämäntarinoissa on tavallaan aika helppo nähdä yhtäläisyyksiä, vaikka kumpikaan hahmo ei missään nimessä olisi tästä samaa mieltä. Mutta kyllä ihan varmaan tämä voisi selittää hyvinkin pitkälti sen, miksi Minervalla ei heti lopu huumori Siriuksen ja Jamesin kohellusten kanssa.