Nimi: Piertotum locomotor
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: S
Genre: Draama, slice of life
Paritus: Minerva/Albus (Gellert/Albus)
Tiivistelmä: Jos minä olisin kivipatsas, sinä olisit se, joka saisi minut liikkeelle.Kirjoittajan sana: Musta yks hienoimmista kohtauksista Potter-leffoissa on vikassa elokuvassa, kun Minerva loitsii Tylypahkan patsaat puolustamaan linnaa. Se kohtaus koskettaa mua aina, ja samalla myös naurattaa Mollyn Minervaan luoma side eye
.
Tää ficci on syntynyt piertotum locomotor -loitsun, JudeLaw!Dumbledoren sekä
valokin synttäritoiveiden ympärille. Eli tämän tekstin myötä: hyvää syntymäpäivää, valokki <3!
PIERTOTUM LOCOMOTORPääsiäisaamu vuonna 1963, klo 06.10, Tylypahkan ulkoportailla”Kaipaatko seuraa vai haluatko olla yksin?”
Jos kysyjä olisi ollut kuka tahansa muu kuin Albus, Minerva olisi vastannut haluavansa olla yksin. Mutta Albuksen seura ei koskaan kuormittanut häntä, ei edes kuulaana pääsiäisaamuna, jolloin hän oli kuvitellut saavansa yksin kuunnella lumen sulamista ja katsella linnan yli lentäviä lintuja.
”Liity toki seuraan.”
Albus hymyili ja seisahtui Minervan viereen. Albuksella oli yllään lempivillapaitansa, se, jonka hänen sisarensa Ariana oli vuosia sitten neulonut. Paidan vaaleansininen väri sopi Albuksen silmiin täydellisesti.
”Ajattelin kasvattaa parran”, Albus sanoi yllättäen. Ja kuin hänen sanojaan tehostaen linnan katolta tipahti maahan suuri, vetinen lumikokkare.
”Sinullahan on parta.”
”Ajattelin sellaista kunnollista partaa. Sellaista liehuvaa.”
Minervan oli pakko naurahtaa.
”Liittyykö tämä siihen, että löysit eilen ne valkoiset partakarvat?”
”Liittyy aivan ehdottomasti. Minä en ole enää nuori. Ja sitten, kun rupean kunnolla vanhaksi, aion tehdä sen näyttävästi.”
”Mitäpä sinä et tekisi näyttävästi. Minun tulee kyllä ikävä sinun siististi ajettua partaasi.”
Albuksen silmissä välähti ja hän katsahti taakseen kuin varmistaen, että kukaan ei ollut tulossa linnasta ulos. Hän oli sanomaisillaan jotain, kun katolta putosi jälleen suuri, jo puoliksi sulanut lumikasa iloisesti läsähtäen maahan.
”Mennäänkö kävelylle?” Albus ehdotti eikä Minervan tarvinnut pohtia kahta kertaa. Jokin Albuksen katseessa ja äänensävyssä sai Minervan ymmärtämään, että nyt ei kannattanut kieltäytyä, vaikka Minervalla ei ollutkaan ulkoviittaa, ja aamu oli viileä.
Hiljaisuuden vallitessa kaksikko käveli alas rappuset, halki pihamaan, läpi portin, jota pahkasikapatsaat vartioivat ja… ja heti Tylypahkan porttien ulkopuolella Albus painoi Minervan vasten kylmää kivikoroketta, jolla pahkasika seisoi.
”Minun on ollut sinua ikävä”, Albus sanoi ja laski otsansa vasten Minervan otsaa.
Minerva oli ollut vastaavassa tilanteessa aikaisemminkin. Albus kertoi tunteistaan, mutta heti seuraavassa hetkessä veti keskusteluun mukaan Grindelwaldin ja sen, miten uskoi rakkautensa ajaneen Grindelwaldin tekemään hirmuisia tekoja. Mutta nyt Albus ei perääntynyt, nojasi vain silmät suljettuina vasten Minervaa.
”Sinä näet minut joka päivä.”
”Ja joka päivä ajattelen, miten onnelliseksi me voisimme toisemme tehdä, jos vain…”
”Suutele äläkä selitä.”
Minervan ohje oli niin selkeä, ettei Albus vastustellut edes näön vuoksi. Suudelma oli pitkä ja lempeä, ei sellainen, joita Minerva ja Albus olivat jakaneet niinä harvoina öinä, joina Minerva oli uskaltanut livahtaa Albuksen huoneistoon. Tämä suudelma oli täynnä kaipausta ja vuosien ikävää, mutta yllättäen Minervaa alkoi naurattaa tilanteen absurdius; pääsiäisaamu, pahkasikapatsas ja ajatus Albuksen valkoisena liehuvasta parrasta.
Albuksen itseluottamus ei Minervan naurunpyrskähdyksestä huojunut vaan hymy nousi hänenkin kasvoilleen.
”Mikä sinua naurattaa?”
”Tuo pahkasikapatsas. Kuinkakohan montaa kiellettyä suudelmaa se on vuosisatojen saatossa joutunut todistamaan?”
”Vuosisadoista en osaa sanoa, mutta tänä aamuna kahta”, Albus sanoi ja kumartui jälleen suutelemaan. Tämä suudelma oli erilainen, rajumpi ja täynnä halua. Kokemuksesta Minerva tiesi, että jos tilanteen antaisi jatkua omalla painollaan, he molemmat unohtaisivat varsin pian, missä olivat. Myös Albus tiesi sen, sillä hän irtautui suudelmasta, tasasi hetken hengitystään ja sanoi sitten:
”Haluatko oppia yhden varsin kätevän loitsun?”
Minerva ei edes yrittänyt peitellä hämmästystään siitä, miten sujuvasti Albus siirtyi asiasta toiseen. Hän oli jo vuosia sitten ymmärtänyt, että Albuksen ajatukset kulkivat aivan omia polkujaan, joten nytkin Minerva tyytyi vain nyökkäämään.
Albus hymyili hänelle ja otti taskustaan taikasauvansa (sekin oli, helvetti soikoon, kuulunut aikaisemmin Grindelwaldille). Albus osoitti sauvallaan kohti toista pahkasikapatsasta ja sanoi:
”Piertotum locomotor.”
Kivinen pahkasika heräsi henkiin, ravisti päätään ja valmistautui hyppäämään alas korokkeeltaan. Albus kohotti taas sauvaansa ja lausui loitsun, jota Minerva ei kunnolla kuullut, koska pahkasika mylväisi samaan aikaan suureen ääneen. Mutta loitsu selkeästi toimi, koska samassa pahkasika palasi patsasasentoon eikä enää liikahtanut.
”Vaikuttavaa. Luulin, etteivät muodonmuutosloitsut toimi Tylypahkan perustajien loitsimiin patsaisiin”, Minerva sanoi ja Albuksen hymy syveni.
”Niin on aina kerrottu. Ja tavallaan se pitää paikkansakin: vain se, jolla on Tylypahkassa valta käskeä, pystyy käskemään myös patsaita. Ja sellaiselle taikuudelle saattaa olla joskus tarvetta.”
”Mainitse yksikin tilanne, jolloin rehtorin täytyisi liikuttaa patsaita.”
Hymy Albuksen kasvoilla kuoli äkisti. Hetken hän oli hiljaa, ennen kuin sanoi:
”Taistelu Tylypahkan puolesta. Piertotum locomotor liikuttaa tarvittaessa jokaista linnan patsasta. Ja kuten tiedät, loitsu saa patsaat tekemään juuri sen, mitä loitsija haluaa niiden tekevän. Esimerkiksi puolustavan Tylypahkaa.”
”Miksi sinä kerrot minulle tämän? Sinä olet rehtori. Minä en saisi pahkasian korvakarvaakaan liikahtamaan.”
”Ajat muuttuvat. Minä en tule olemaan rehtori aina. Sinä olet meistä se, jolta ei löydy vielä valkoisia hiuksia, joten voimme myös olettaa, että sinulla on jäljellä enemmän vuosia, joina Tylypahkaa saatetaan uhata.”
”Jos sinä mietit Grindelwaldia, niin…”
”Ei, en mieti Gellertiä. Hän on ja pysyy Nurmengardissa. Mutta… minä en oikein pidä siitä, mitä Tom tekee.”
”Tom? Valedro?” Minerva kysyi, vaikka tiesi Albuksen puhuvan juuri Valedrosta, joka oli tullut kysymään Albukselta töitä eikä ollut suhtautunut kovin hyvin kieltävään vastaukseen.
”Niin. En pidä siitä, millä nimellä hän kutsuu ystäviään. Kuolonsyöjät. En pidä siitä yhtään.”
Minervaa puistatti. Albus huomasi sen ja kiirehti riisumaan villapaitaansa:
”Miten minä en tajunnut, ettei sinulla ole kunnollista ulkoviittaa päällä.”
”En minä tarvitse, ei, ihan totta…”
Mutta Albus oli jo ehtinyt riisua paitansa ja ojensi sen Minervalle.
”Minä vaadin. En aio tarkistaa muodonmuutoskokeita puolestasi, jos vilustut.”
Huokaisten Minerva otti paidan ja puki sen päälleen. Paita oli lämmin ja tuoksui villan lisäksi musteelta ja kirjoilta. Albukselta.
”Kiitos. Mutta nyt sinä palellut lyhythihaisessasi. Minä olisin yhtä hyvin voinut käyttää kutsuloitsua.”
”Tiedän. Mutta ei kaikkea kannata tehdä taikuudella. Sitä paitsi paita sopii sinulle. Ja koska minä olen nyt vaarassa vilustua, voin hyvällä omalla tunnolla tulla vähän lämmittelemään”, Albus sanoi ja veti Minervan syliinsä. Minerva ei vastustellut.
Suudelma seurasi toistaan ja aika menetti merkityksensä. Lopulta Minerva onnistui myös hiljentämään mielestään takaraivoaan repivän ajatuksen:
Albus ei koskaan tule olemaan sinun. Albus kuuluu Grindelwaldille Tylypahkalle. ”Ette sitten yhtään julkisempaa paikkaa löytäneet? Vai tilasiko pahkasika teiltä esityksen?”
Minerva ja Albus hätkähtivät erilleen ja kohtasivat Pomona Verson ilkikuriset kasvot.
”Pomona, liity toki seuraan. Tai siis ei sillä tavalla, mutta me tässä… tai siis Minerva ja pahkasika ja minä…” Albus takelteli itselleen epätyypillisesti. Minerva hiljensi hänet tarttumalla häntä käsivarresta.
”Albus. Ei hätää. Pomona tietää meistä.”
Albus rentoutui silminnähden, mutta loi Minervaan katseen, jonka viesti oli selvä:
Miksi Pomona tietää meistä?”Niin tiedän. Eikä minulla ole mitään aikomusta laverrella kenellekään. En tosin ihan ymmärrä, miksi te tapaatte toisianne salassa. Mitä pahaa siinä olisi, että olisitte julkisesti yhdessä?”
Minerva loi Pomonaan varoittavan katseen, mutta kermakalja oli jo läikkynyt yli ja kiusallinen hiljaisuus laskeutui kolmikon välille. Minerva huomasi toivovansa, että voisi loitsia pahkasian henkiin ja laittaa sen heittämään muutaman kuperkeikan tilanteen keventämiseksi.
”Minä olisin todella huono kumppani. Enkä minä halua satuttaa Minervaa”, Albus sanoi niin hiljaa, että Minervan oli pinnistelevä kuullakseen. Kun hän ymmärsi kuulemansa, hänen kurkkuaan alkoi kuristaa. Miksi tämä keskustelu piti käydä nyt, pahkasian ja Pomonan edessä?
”Ja salailuko ei satuta häntä?” Pomona kysyi. Albus ei vastannut mitään, katsoi vain Pomonaa, joka katsoi haastavasti takaisin. Vihdoin Minerva sai äänensä takaisin:
”Minä en halua käydä tätä keskustelua nyt. En tässä. Mitä sinä edes teet tähän aikaan ulkona, Pomona?”
”Olen menossa ostamaan nuuskaa Hagridilta.”
”Minä luulin, että olet lopettanut nuuskaamisen”, Minerva sanoi ja oli tyytyväinen puheenaiheenvaihdoksesta.
”Niin olenkin. Mutta en aio siirtää alruunoita uusiin ruukkuihin ilman nuuskaa. Jossain ne minunkin rajani menevät. Mutta jätän teidät nyt kahden, niin saatte jatkaa… mitä nyt haluattekin jatkaa”, Pomona sanoi, huiskautti kättään ja lähti kohti Hagridin mökkiä.
Minerva ja Albus seisoivat vastatusten ja molempien katse oli toisesta poispäin. Kun hiljaisuutta oli kestänyt kestämättömän kauan, molemmat käänsivät katseensa kohti toisiaan ja aloittivat samaan aikaan:
”Olen pahoillani, että kerroin meistä Pomonalle.”
”Anteeksi tämä kaikki salailu.”
Minerva ja Albus naurahtivat, ja Albus kohotti kättään kohti Minervaa. Minervan tartuttua siihen Albus sanoi:
”Täällä alkaa tulla kylmä. Puhutaanko lisää illalla? Jos tulet minun huoneeseeni?”
Minerva nyökkäsi. Sitten hänen silmiinsä syttyi ilkikurinen pilke:
”Mitä jos palautan villapaitasi vasta silloin?”
Albus irvisti.
”No, jos sinun on aivan pakko antaa Horatiukselle syy ruveta suunnittelemaan meidän häitämme.”
Minerva ei voinut olla nauramatta. Oli yleinen vitsi, että Horatius Kuhnusarvio alkoi heti suunnitella hääjuhlia (tai lähinnä siellä tarjottavia juomia) jos sai kuulla uudesta pariskunnasta.
”Hyvä on, saat villapaitasi takaisin heti, kun pääsemme sisälle”, Minerva sanoi armollisesti ja veti Albuksen liikkeelle.
Käsikkäin he kävelivät kohti linnaa. Puolivälissä matkaa Albus kysyi:
”Mitä sinä olet kertonut meistä Pomonalle?”
”Että minä haluaisin sinulta enemmän kuin ystävyyttä.”
Albus ei vastannut mitään, eikä Minerva vastausta odottanutkaan. Mutta kun he ehättivät linnan ovelle, Albus pysähtyi, katsoi Minervaa silmiin ja sanoi:
”Jos minä olisin kivipatsas, sinä olisit se, joka saisi minut liikkeelle.”
Ja sitten Albus päästi Minervan kädestä irti, avasi oven ja muuttui hetkessä rehtoriksi, koska matami Prilli juoksi vauhkona häntä kohti ja puolittain kirkuen kertoi löytäneensä Arthur Weasleyn ja Molly Prewettin kirjastosta suutelemasta. (
Pääsiäisaamuna seitsemältä?)
Minerva katsoi Albusta, joka tyynnytteli matami Prilliä sillä rauhallisuudella, joka hänelle oli syntymälahjaksi annettu. Tai ehkä hän sittenkin oli joutunut opettelemaan sen. Ehkä perheen tragedia oli pakottanut hänet rauhalliseksi. Tai ehkä se oli ollut Grindelwald. Kaikki palautui aina lopulta Grindelwaldiin.
Eteisen ikkunoista tulviva aamuaurinko osui suoraan Albukseen ja paljasti valkoiset haituvat hänen kastanjanruskeissa hiuksissaan ja parrassaan. Ensimmäistä kertaa Minerva mietti, miltä Albus näyttäisi vanhana. Hän pystyi hyvin kuvittelemaan valkoisen parran ja pitkät, lumenvalkeat hiukset sekä värikkäät kaavut. Mutta vaikka Minerva kuinka yritti kuvitella itsensä Albuksen rinnalle, hän ei saanut itseään sopimaan kuvaan.
Minerva pudisti päätään kuin saadakseen ajatuksensa kasaan. Mutta ajatuksiaan ei voinut määrätä, niille ei voinut sanoa piertotum locomotor.
Jos minä olisin kivipatsas, sinä olisit se, joka saisi minut liikkeelle. Mutta Albus ei ollut kivipatsas, hän oli lihaa ja verta, hänellä oli rintalastansa alla kiivaasti sykkivä sydän, joka ei koskaan sykkisi Minervalle, ei sillä tavalla kuin Minerva haluaisi, ei niin täysivaltaisesti. Osa Albuksen sydämestä tulisi aina olemaan Nurmengardin kivisissä selleissä.
Piertotum locomotor, piertotum locomotor, piertotum locomotor. Mutta Minerva ei saanut ajatuksiaan liikkumaan toisille poluille.
Voi kunpa Pomona ymmärtäisi ostaa hänellekin nuuskaa.