Nimi: Suistokaisen joulu
Ikäraja: Sallittu
Fandom: Narnian tarinat (erityisesti Hopeinen tuoli)
Hahmot: Rapanhapakko, Aslan, Narnian ystävät + muita
Genre: draama, Saiturin joulu with a twist, one-shot
Vastuunvapaus: En omista alkuperäisiä Narnian tarinoita enkä niiden hahmoja (enkä myöskään alkuperäistä Saiturin joulua/Joulukertomusta)
A/N: En tiedä mitä tässä sanoisin puolustuksekseni. Tämä idea syntyi yksi talvinen ilta ihan yhtäkkiä ja sitten se vaivasi kunnes sain kirjoitettua jonkinlaisen jouluisen tarinan ylös. Jos Saiturin joulu on tarinana yhtään tuttu, tästä saattaa saada enemmän irti, vaikka tämä ei noudatakaan sitä ihan perinteistä kaavaa, joka on minusta usein vähän turhan synkkä.
Suistokaisen jouluOli joulunaika Narniassa, kuten joka vuosi siihen aikaan oli tapana olla. Muuan suistokainen istui kumarassa pienessä kolmionmallisessa teltassaan ja poltti piipussaan hyvin omituista väkevää tupakkalajia, johon jotkut väittävät heidän sekoittavan mutaa. Sen savu oli mustaa eikä noussut korkealle niin kuin savu yleensä, vaan tuntui ryömivän maata pitkin ulos talvipakkaseen.
Tämä oli se sama suistokainen – Rapanhapakko nimeltään – joka oli auttanut eräitä Aatamin poikaa ja Eevan tytärtä pelastamaan prinssi Rilianin hopeatuolin lumoukselta. Vaikka prinssistä olikin tullut kuningas, ja Narnian ystävät olivat palanneet omaan maailmaansa vuosia sitten, tuli Rapanhapakosta näin joulun aikaan erityisen alakuloinen.
”Se on oikein”, sanoivat muut suistokaiset silloin. ”On oikein, että sinäkin olet oppinut suistokaisen tavoille. Olet aina ollut liian huikentelevainen, etkä ole ottanut elämää kyllin vakavasti.”
Heidän seikkailunsa olisi pitänyt tehdä Rapanhapakosta kelpo suistokainen, mutta päinvastoin; hänestä oli tullut varsin hyväntuulinen veikko, joka saattoi toisinaan jopa vihellellä onkiessaan. Moinen pelotti pois kaikki ankeriaat, mutta silti Rapanhapakko vihelteli.
Ja vaikka kuningas Rilian joka joulu kutsui ystävänsä luokseen Cair Paraveliin joulunviettoon, suistokainen itsepintaisesti pysytteli vaatimattomassa asumuksessaan. Se tiesi, että pilaisi vain kaikkien muiden ilonpidon.
Äkkiä joku raapaisi telttaa ulkopuolelta, ja Rapanhapakko ponkaisi jaloilleen, jotka olivat pitkät kuin sammakonkoivet. Vaikka olennon keskivartalo ei ollutkaan kääpiötä pidempi, sen pitkien raajojen ansiosta suistokainen oli pidempi kuin useimmat ihmiset. Se ryömi ulos onkivapa kädessään tarkoituksenaan käskeä vierasta painumaan tiehensä ja jättämään hänet rauhaan.
”Laske aseesi, poikani”, lempeä ääni käski, ja kun Rapanhapakko kääntyi äänen suuntaan, hän näki leijonan, joka oli niin häikäisevä ja väkevä, että kaikki muu hänen rinnallaan näytti muuttuvan heti kalpeaksi ja hämyiseksi. ”Olen tullut toivottamaan sinulle hyvää joulua.”
”Tokkopa se hyvä on”, Rapanhapakko tokaisi, vaikka riisuikin suippokärkisen hattunsa leijonan edessä. ”Korkeintaan kohtuullinen. Sitä paitsi, suistokaiset eivät vietä joulua.”
Aslanin kurkusta pääsi kumea ääni, ja suistokaiselta meni tovi ymmärtää, että se oli ollut naurua.
”Sinä todella olet kelpo suistokainen”, leijona kehräsi. ”Mutta kenties haluaisit mieluummin olla kelpo ystävä ja viettää joulua kuningas Rilianin kanssa hänen hovissaan? Äläkä valehtele minulle, poikani, sillä minä tietäisin sen.”
”Herra”, Rapanhapakko kuiskasi. ”Jos tiedätte, miksi kysytte?”
”Koska olen tullut kertomaan sinulle, että kolme haamua saapuu luoksesi tänä yönä. Jos et tee niin kuin he sanovat, on kohtalosi kauheampi kuin hopeinen tuoli.”
”Voi, voi”, suistokainen vaikeroi ja puristi sormenpäillä ohimoitaan kuin sen päätä olisi särkenyt mahdottomasti. ”Minä teen niin kuin käsket, herra. Mutta vain siksi, että minä suhtaudun elämään hyvin vakavasti!”
Leijona hymyili sillä tavalla kuin leijonat hymyilevät, ja katosi lumipyryyn kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.
-oOo-
Rapanhapakko oli juuri saanut ankeriaat nyljettyä ja puhdistettua, kun se kuuli äänen huutavan nimeään teltan ulkopuolelta. Nopeasti suistokainen ryömi ulos talviyöhön, ja näki edessään pienen kaulaliinaisen faunin, jonka iho oli punertava ja vuohenosan karva mustaa kuin noki.
”Kas, hyvää iltaa herra suistokainen!” fauni tervehti ja kumarsi syvään. Se piti sylissään monta pientä pakettia ja toisessa kädessään sateenvarjoa. ”Minä olen Menneiden joulujen henki, ja olen tullut muistelemaan kanssasi joulua vuosien takaa!”
”Hyvää iltaa”, Rapanhapakko vastasi, koska kyllä kunnon suistokaisella oli käytöstavat hallussaan. ”Vaikka en minä tiedä, pysyykö se kovin hyvänä. Voi olla, että tämä lumipyry muuttuu myrskyksi ja kaataa vielä telttani.”
Mutta fauni vain hymyili sille, ja ojensi käsivarttaan, sitä joka ei pidellyt sateenvarjoa. Aslanin sanat mielessään suistokainen tarttui siihen räpyläisellä kädellään, ja siinä samassa hän huomasi, ettei ollut enää suollaan, vaan suurella aukealla. Oli päivä, ja pakkanen oli paljon kepeämpi kuin aiemmin, aivan kuin kevät tekisi tuloaan. Heidän edessään oli reki ja porot, joiden valjaat oli koristeltu pienillä kulkusilla. Ja reen edessä seisoi hahmo, jonka Rapanhapakko tunnisti, ja hahmo oli niin suuri ja iloinen ja niin todellinen, että jopa suistokainen tunsi olonsa kovin hartaaksi.
”Olen vihdoinkin tullut!” Joulupukki julisti – sillä toden totta, se oli ihka oikea Joulupukki! ”Ja nyt, teidän on aika saada lahjanne!”
Ja vasta silloin Rapanhapakko huomasi kaksi majavaa, Aatamin pojan ja kaksi Eevan tytärtä, jotka ottivat vastaan joululahjoja. Ja kun kaikki lahjat oli jaettu, Joulupukki nousi rekeensä ja huusi;
”Hauskaa joulua! Eläköön oikea kuningas!”
Ja niinpä reki lähti liikkeelle kadoten pian näkyvistä.
”Tämä oli ensimmäinen joulu sataan vuoteen”, fauni yllättäen kertoi ja katseli lapsia, jotka iloitsivat uusista lahjoistaan. ”Velho oli loihtinut ikuisen talven, mutta kokonaan ilman joulua. Aslanin ja Pevensien sisarusten saapuminen muutti kaiken, ja siitä lähtien Narniassa on saatu juhlia joka talvi.”
”Eivät suistokaiset”, Rapanhapakko totesi hieman happamasti. ”Koska tokkopa siitä mitään tulisi.”
Fauni kurtisti kulmiaan, ja sen hassunnäköisillä kasvoilla käväisi pettymys. Pian näkymä heidän edessään muuttui, ja he olivat taas sillä samaisella suolla, jolta he olivat alunperin lähteneet.
”Kenties seuraava henki on onnekkaampi”, fauni sanoi kuin varoituksena, ja katosi.
-oOo-
Rapanhapakko jatkoi ankeriaiden keittämistä, kun kuuli tutun äänen. Se oli kuningas Rilian! Katsoessaan ulos suistokainen kuitenkin huomasi, ettei tämä ollut se sama Rilian, joka nyt istui valtaistuimella Cair Paravelissa. Tämä oli se nuori prinssi Rilian, joka oli kadonnut pian kuninkaallisen äitinsä kuoleman jälkeen.
”Minä olen Nykyisten joulujen henki!” nuorempi Rilian ilmoitti kuuluvasti, ja suistokaisen oli vilkaistava ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan sen tovereista olisi kuullut ja tullut katsomaan, mitä ulkona metelöitiin. Monet samannäköiset teltat pilkuttivat suomaisemaa, mutta ne olivat kaikki aika matkan päässä toisistaan, sillä suistokaiset olivat yksityisyyttä arvostavaa väkeä.
”Tule, mennään katsomaan mistä olet jäämässä paitsi!”
Vähemmän vastahakoisesti suistokainen tarttui ojennettuun käteen, ja silmänräpäyksessä suo vaihtui lämpimään valtaistuinsaliin, jonka keskellä oli suuria pöytiä täynnä hyvää ruokaa ja juomaa ja kaikenlaisia herkkuja, joista sinä osaat vain haaveilla. Pöydän päässä istui kuningas – se oikea Rilian – joka parhaillaan piti jouluista maljapuhetta:
” – ja vaikka kaikki ystävämme eivät olekaan luonamme tänä iltana, haluamme silti muistaa heitä tänä hartaana aattona. Hyvää joulua!”
Ja silloin Rapanhapakko huomasi tyhjän tuolin, joka oli jätetty kuninkaan vierelle. Se ei voinut kuulua kenenkään kuningasperheen jäsenelle, sillä he kaikki istuivat omilla paikoillaan saman pöydän äärellä.
”Kuningas Rilian jättää sinulle joka vuosi paikan vierestään”, Nykyisten joulujen henki selitti. ”Hän tekee niin joka joulu, vaikka tietää ettet ole tulossa.”
”Oi, voi”, suistokainen purnasi. ”Se siitä sitten – kuninkaamme on tullut hulluksi.”
Mutta henki vain huokaisi syvään.
”Toivottavasti Tulevien joulujen henki muuttaa mielesi.”
Ja pian he olivat jälleen suolla.
-oOo-
Toden totta, kun joku kolmannen kerran kutsui häntä nimeltä teltan ulkopuolelta, Rapanhapakko mietti, kuinka tosissaan Leijona oli ollut uhkauksessaan. Haluamatta ottaa asiasta selvää suistokainen ryömi ulos, eikä ollut vielä kertaakaan ollut niin ilahtunut kuin nähdessään edessään nuoren Eevan tyttären.
”Jill!” Rapanhapakko riemuitsi ja oli jo kaappaamassa neidon syleilyynsä, kunnes tajusi tämän olevan vain varjo siitä oikeasta Jillistä, johon oli saanut tutustua matkallaan pohjoiseen.
”Hei, rakas ystävä”, henki tervehti ja ojensi molemmat kätensä suistokaiselle. ”Oletko valmis näkemään, mitä tulevat joulut pitävät sisällään?”
”En erityisemmin”, Rapanhapakko tunnusti. ”Mutta jos pitää valita Aslanin vihan ja sen väliltä, otan mieluummin jälkimmäisen.”
Ja Jillin nauru oli niin heleä, että se muistutti pääkaupungin hopeisia kelloja. Tällä kertaa Rapanhapakko oli jo ehtinyt valmistautua siihen mitä tapahtuisi, mutta silti hän ei ollut uskoa silmiään seisoessaan suuren majavapadon sisällä. Paikka oli niin lämmin ja viihtyisä, että suistokainen tunsi olevansa kotona, vaikka ei ollut koskaan ollut kyseisessä padossa. Eikä se ollut mahdollistakaan, sillä tämä oli se sama majavapato, jossa Pevensien sisarukset olivat viipyneet ennen matkaansa kivipöydälle.
Ja siinä he istuivat, kaikki neljä. Mutta heidän lisäkseen paikalla olivat herra ja rouva Majava, fauni Tumnus – jonka suistokainen tunnisti Menneisyyden joulujen hengeksi – sekä ensimmäiset ihmiset Narniassa; Diggory-herra ja Polly-neiti. He kaikki rupattelivat kotoisasti, kunnes oveen koputettiin.
”Sen täytyy olla Eustace!” kiljaisi nuori Eevan tytär, jonka hiukset olivat kuin kerittyä kultaa.
Tämä Eevan tytär oli nimeltään Lucy, mutta sitä Rapanhapakko ei tiennyt. Sen sijaan hän tunnisti nuorukaisen, joka näytti terveemmältä ja rohkeammalta kuin koskaan vieraillessaan Narniassa. Samassa Rapanhapakon luokse säntäsi padon ovelta pieni pellavapäinen poika, joka takertui hänen pitkään koipeensa. Suistokainen parahti ja loikkasi kauemmas, mutta lapsi roikkui sinnikkäästi hänen säärestään.
”Tässä on nyt jokin virhe, luulemma!” Rapanhapakko vaikeroi, mutta pieni poika vain kikatti.
”Jillian!” huudahti nuori miehenalku, joka riensi irrottamaan lasta suistokaisen koivesta. Hän ei voinut tunnistaa tätä kuningasta, sillä Tirian oli elänyt vuosisatoja hänen jälkeensä, ja hallinnut Narniaa sen viimeisenä kuninkaana. ”Tiedän että olet innoissasi Rapanhapakko-sedän näkemisestä, mutta nyt on joulu!”
”Anteeksi, että olemme myöhässä”, sanoi tuttu ääni suistokaisen vierestä.
Katsoessaan sivulleen hän hämmästyi, sillä tämä kuningatar – ja epäilemättä hän oli kuningatar – oli niin eläväinen ja kaunis, ettei Rapanhapakko ensin tunnistanut sen olevan Jill. Sillä tämä ei ollut se sama Jill, jonka hän oli nähnyt Narniassa, eikä samanlainen kuin hänet tänne tuonut Henki. Tämä Jill oli hieman vanhempi, vaikka jostain syystä siitä ei voinut olla ihan varma, ja Eevan tytär katsoi häntä kuin suistokainen todella olisi ollut siinä huoneessa.
”Oletko se todella sinä, pikku-Jill?” Rapanhapakko kysyi henkäisten, ja jos suistokaiset osaisivat nimetä tunteita, se tunnistaisi olevansa liikuttunut.
”Tietysti olen, vanha pöhkö!” kuningatar nauroi. ”Minulla on sinullekin lahja!”
Suistokainen katsoi naista kuin tämä olisi yhtäkkiä kasvattanut kentaurin alavartalon.
”Lahja, minulle?” se mumisi. ”Pelkkiä hiiliä, luulemma.”
”Sinä et ole muuttunut yhtään”, Jill hymyili ja kurkotti suukottamaan suistokaisen mudanharmaata poskea.
Tuskin kuningattaren huulet olivat ehtineet koskettaa häntä, kun Rapanhapakko huomasi olevansa taas suollaan. Eikä hänen vierellään enää ollut kuningatarta eikä sen enempää Henkeä. Sen sijaan Leijona istui suistokaisen teltan vierellä ja loisti niin kultaisena, että sen täytyi herättää jokainen suon asukki.
”Poikani”, se sanoi juhlallisesti ja asetti toisen suurista käpälistään suistokkaan olkapäälle. ”Olet saanut minulta harvinaisen joululahjan, sillä kukaan muu ei ole saanut nähdä tarinaansa noin monta lukua pidemmälle. Halusin näyttää sinulle, mitä tulevat joulusi voisivat olla sen sijaan, millaisia ne tulevat olemaan, jos eristäydyt yksin suollasi. Mutta nyt kaikki riippuu sinusta, sillä tulevaisuutemme on ailahtelevainen kuin meri.”
”Kaikella kunnioituksella, herra”, Rapanhapakko kähisi kuin jokin Leijonassa olisi vienyt häneltä kyvyn puhua. ”Minä en vieläkään usko, että kelpo suistokaisen sopii viettää joulua.”
Aslan kallisti harjaansa ja kosketti sitten kielellään suistokaisen otsaa. Lämpö tuntui virtaavan veren sijasta Rapanhapakon suonissa, ja siinä oli jotain kaivattua.
”Minun valtakunnassani sinä kelpaat juuri tuollaisena”, leijona virkkoi lohdullisesti.
”No jaa, kenties siinä tapauksessa”, Rapanhapakko rapsutti terävän nenänsä vierttä. ”Ehkäpä sitä voi kunnon suistokaisena sitten joskus juhliakin, vai mitä? Tuskinpa Narnia siitä kaatuu, vaikka varmahan minä en voi olla.”
Leijona naurahti kumeasti. Sitten se nousi jaloilleen ja avasi valtavan kitansa. Rapanhapakosta tuntui, että niin suurena ammottava kita nielaisisi sellaisen pikkusuistokaisen yhtenä suupalana, mutta sen sijaan Leijona puhalsi, ja kuin tuulen tempaamana Rapanhapakko huomasi lentävänsä.
Kuningas Rilian tervehti ystäväänsä lämpimästi, vaikka yllättyikin nähdessään suistokaisen seisovan tanssisalin parvekkeella. Hän ei kysynyt, miten tämä oli sinne päätynyt, eikä Rapanhapakko kertonut. Eikä se myöskään kertonut, miksi oli muuttanut mielensä joulun suhteen, mutta vietti jatkossa jokaisen elinvuotensa jouluaaton yhdessä ystäviensä kanssa. Ja kun Narnia tehtiin uudeksi, se tervehti vanhoja ystäviään ja joka joulu kertoi satuja vanhoista ajoista prinssi Jillianille, joka istui suistokaisen polvella ja kuunteli.
A/N: prinssi Jillian on ihan oma keksintöni, sillä olen viime aikoina kiintynyt Jill/Tirian-paritukseen ja mikäs sen sopivampi nimi heidän lapselleen kuin yhdistelmä molempia
