Narnian tarinat: Petturikuningas ja tarkaanitar (K-11) Aravis/Edmund, 9/9 + epilogi

[Hely]

Nimi: Petturikuningas ja tarkaanitar
Kirjoittaja: Hely
Fandom: Narnian tarinat
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Väkivallan lievää kuvailua
Paritus: Aravis/Edmund, taustalla Lucy/Tumnus ja tulkinnanvarainen Koorin/Susan
Hahmot: Pevensien sisarukset, kuningas Lunus, Koor, Koorin, Aravis, Tumnus, OC
Genre: angst, hurt/comfort, romance
Yhteenveto: Arkkimaasta saapuu Cair Paraveliin tärkeitä vieraita, mutta ajankohta ei voisi olla Edmundin kannalta huonompi. Jatkuvien painajaisten lisäksi hänen hermojaan koettelee myös tarkaanitar, jolla itselläänkin on oma historiansa kannettavanaan.
Vastuunvapaus: En omista Narnian tarinoita enkä sen hahmoja, sillä muuten olisin laittanut tämän tarinan osaksi juonta.
A/N: Pidin muutaman vuoden tauon ficien lukemisesta ja erityisesti niiden kirjoittamisesta. Olen kuitenkin yrittänyt palata vanhan ja rakkaan harrastuksen pariin, vaikka vähän (paljon) hirvittää. Tämä on vanha, jo vuosia sitten aloitettu tarina, jota olen joutunut viilaamaan ja kirjoittamaan sieltä täältä uusiksi. Myös ikäraja tuotti hankaluuksia viimeisten lukujen kohdilla, mutta en usko tämän nousevan vielä K-15 asti.

Tämä voisi toimia välilukuna Hevosen ja pojan sekä Prinssi Kaspianin välissä. Eletään siis Narnian kulta-aikaa, Pevensien sisaruksien viimeistä hallintovuotta ennen heidän salaperäistä katoamistaan. Tässä seikkailevat myös Arkkimaan kuningasperheen jäsenet sekä erityisesti Aravis. Jo kirjoja lukiessani mietin, että Edmund ja Aravis voisivat sopia hyvin yhteen, mutta näistä kahdesta on kirjoitettu todella vähän ficcejä (suomeksi ei ole tullut yhtäkään vastaan). Kirjoitin tämän lähinnä omaksi versiokseni siitä, kuinka he olisivat voineet päätyä yhteen. Yritän pysyä mahdollisimman uskollisena kirjaversiolle, ja siksi esim. hahmojen hiusten väreissä on eroa elokuvien versioihin. Sellaisia pieniä yksityiskohtia siis.


Luku 1: Vieraat saapuvat


Se oli tärkeä aamu Cair Paravelissa, hallitsijoiden kaupungissa. Etelästä saapuivat Arkkimaan kuningaskunnan hovin tärkeimmät jäsenet. Ei vain kuningas Lunus, vaan myös hänen kaksospoikansa Koor ja Koorin, sekä heidän ystävänsä Aravis muun hovihenkilökunnan kanssa. Luvassa olisi viikon mittainen tapaaminen – nämä diplomaattivierailut kun sattuivat olemaan pitkiä tapahtumia – joka huipentuisi suuriin juhliin vieraiden lähtöä edeltävänä päivänä.

Kun he saapuivat kuninkaiden ja kuningattarien kaupunkiin, seisoivat Aatamin pojat ja Eevan tyttäret heitä vastassa.
”Lucy!” kuului ilahtunut huudahdus heidän edestään, ja hetkessä eräs tummatukkainen tyttö oli heittäytynyt ystävänsä kaulaan. He nauroivat ja syleilivät toinen toisiaan kuin sisaret, jotka eivät olleet nähneet toisiaan ikuisuuksiin.
”Voi, Aravis!” Lucy henkäisi vetäytyessään kauemmas. ”Kuinka iloiselta sinä näytätkään.”
”Minähän olen, ystäväiseni. On aina ilo nähdä.”

Nyt oli muiden sisarusten vuoro, ja Aravis syleili Susaniakin, vaikka aluksi häntä jännitti kohdata kaikkien rakastama kuningatar, jonka yönmustat hiukset laskeutuivat miltei maahan asti. Nainen oli jalopiirteinen ja kaunis, mutta hänellä oli lempeät, ystävälliset silmät ja äidillinen ääni, eikä Aravis äkkiä olisi enää tahtonut irrottaa katsettaan hänestä. Ylikuningas Peter kumarsi syvään, ja tarkaanitar painoi päänsä, sillä ei miestä turhaan kutsuttu narnialaisten keskuudessa Suureksi. Hänellä oli leveä rintakehä ja karaistuneet kasvot. Hänen maineensa ei ollut lainkaan liioiteltu. Sitten oli vuorossa Edmund, joka veljensä tapaan kumarsi, eikä Aravista jännittänyt niin kovasti, olivathan he kohdanneet jo kerran aiemmin Anvardin kaupungissa, jossa he olivat myös tuominneet Kalormenin prinssi Rabadasin sotarikoksistaan. Nuorempi kuningas ei ollut yhtä pitkä tai jykevä kuin veljensä, mutta hänellä oli arvokas olemus, ja sinisten silmien katse oli älykäs.

Kuningas Lunus tervehti heitä kuten kuninkaan kuuluikin tervehtiä vertaistaan, ja Pevensien sisarukset toivottivat heidät kaikki vielä kerran tervetulleiksi. Kun prinssi Koorin ja hänen vanhempi veljensä Koor lähestyivät Eevan tyttäriä, suutelivat he molemmat kummankin neidon kättä. Koorin, joka oli tuntenut kuningatar Susanin läheisesti aina kuninkaallisen äitinsä kuolemasta lähtien, myös halasi ystäväänsä.

Kun kuninkaat näyttivät prinsseille ja hallitsija Lunukselle heidän makuukammarinsa, johdatti Lucy ystävänsä hänelle tarkoitettuun huoneeseen.
”Dryadit valmistelivat sen sinua varten”, kuningatar kertoi avatessaan oven, jotta Aravis saattoi mennä ensin. ”Toivottavasti viihdyt.”
Tarkaanitar silmäli huonetta lattiasta kattoon. Se oli suuri, mutta viihtyisä. Yksi valtava sänky, vaatekaappi, teepöytä lähellä merelle avautuvaa ikkunaa sekä pehmeä matto. Tyypillisen  narniamainen, mutta Aravis ei valittanut, hän vain oli jo ehtinyt tottua perin arkkimaalaiseen Anvardin linnaan.
”Varmasti viihdyn”, Aravis vakuutti, istahti vuoteelleen ja taputti paikkaa vierellään. ”Tule istumaan kanssani, sisko, niin puhutaan.”

Lucy totteli hymyillen. Hän oli toista tyttöä vain pari vuotta vanhempi, mutta Aravis näytti ikäistään varttuneemmalta. Hänellä oli kauniit, salaperäiset kasvot ja iho, joka oli ruskea kuten kalomernilaisilla yleensäkin. Vaikka tarkaanitar nykyään asuikin Arkkimaassa, pukeutui ja käyttäytyi hän yhä osittain kuten kalormenilaisen aatelisneidon odottikin. Myös hänen puhetapansa erosi paljon arkkimaalaisten ja narnialaisten murteesta, ja hänen sanoissaan oli erikoinen korostus. Tummanruskeat, miltei mustaan taittuvat hiuksensa hän oli sitonut kiinni matkan ajaksi.
”No, mitä meillä on luvassa?” tarkaanitar vaati saada tietää, ja hänen kahvinruskeat silmänsä tuikkivat odottavina.
”Haluamme näyttää teille Narniaa”, Lucy oli pakahtua innosta ja heilutteli paljaita varpaitaan ilmassa. Hän oli sittenkin unohtanut laittaa kengät, vaikka Susan oli muistuttanut siitä moneen kertaan. Lu, on eri asia kävellä paljasjaloin metsässä, mutta nämä ovat kuninkaallisia vieraita! ”Viemme teidät ratsastamaan metsiin, ja uimaan! Saatte tavata nymfejä ja dryadeja ja puhuvia eläimiä!”
Aravis nauroi. ”Kuulostaa ihanalta, Lucy. Mitä muuta?”
”Oh, tietysti saatte kulkea vapaasti Cair Paravelissa. Keksimme joka päivälle jotakin, älä huoli. Niin, ja sitten päätteeksi juhlat, jonne kutsutaan väkeä läheltä ja kaukaa. Siitä tulee niin hauskaa!”
Tarkaanitar hymähti. ”En epäile sitä.”
Lucy oli odottanut tätä mahdollisuutta tavata ystävättärensä, josta oli pian tullut hänelle kuin toinen sisko. Aluksi hänen oli pitänyt muistuttaa, ettei ollut tarvetta kutsua häntä kuningattareksi. Sinulle olen vain Lucy.

Aravis jatkoi; ”Entäpä herra Tumnus ja sinä? Millaista se on?”
Tarkaanitar nautti nähdessään vanhemman Lucyn katsahtavan häntä miltei kauhuissaan.
”Mikä on millaista?” Eevan tytär oli rohkea ja taisteluissa hurja soturi, joka oli saanut oppinsa kentaureilta, sitä ei kiistänyt kukaan. Hän oli myös jalo ja uljas ja rakasti Narniaa sekä sen kansalaisia koko sydämellään. Hänen sanottiin olevan Aslanin valitsema, aivan eri tavalla kuin muut sisarukset. Mutta valehdella hän ei osannut.
”Olla faunin kanssa?” Aravis auttoi virnistäen leveästi, ja oli purskahtaa nauruun Lucyn punastuessa korviaan myöten. Pari vuotta vanhempi tai ei, nuorella neidolla oli yhä lapsenomainen sydän.
”Kautta Aslanin, emmehän me –”, hän parahti ja näytti unohtaneen miten sanoja muodostettiin.
”Ei hätää, sisko”, tarkaanitar rauhoitteli, mutta tietäväinen hymy hänen kasvoillaan ei pyyhkiytynyt pois. ”Sinun ei tarvitse sanoa mitään, sen näkee muutenkin.”
Lucy inahti. ”Näkeekö?”
Aravis nyökkäsi.

Hetken aikaa Lucy sisäisti hermostuneena ystävänsä sanoja, kunnes keksi keinon siirtää keskustelun suuntaa.
”Entä sinä ja Koor?”
”Oh, ei”, Aravis naurahti. ”Hän on minulle hyvä ystävä, mutta ainoa syy miksi suutelisin häntä olisi se, että haluan hänen tukkivan suunsa.”
Lucy jakoi hänen naurunsa. ”Te olette kyllä kaiken aikaa toistenne kiusana.”
”Kuinka sisaruksesi ovat ottaneet tiedon faunista?” Aravis ei tosiaan aikonut antaa asian olla.
Lucy näytti siltä kuin aikoisi yhä kiistää kaiken, mutta taisi lopulta luovuttaa, sillä sen sijaan hän vastasi;
”Eivät he tiedä.”
Tarkaanitar kohotti kulmiaan. ”Luulin, että kerroitte toisillenne kaiken?”
”Yleensä”, kuningatar korjasi. Hänellä ja Edmundilla oli tapana juoruta kahden kesken kaikesta, varsinkin Susanin kosijoista, joista riittikin puhuttavaa. Mutta silti, Lucy ei ollut saanut aikaiseksi kerrottua kenellekään, Araviskin oli vain arvannut.
”Eikä Tumnuskaan oikeastaan tiedä, joten jos voisit pitää pienempää ääntä.”
Nyt Aravis vasta hölmistyneeltä näyttikin. ”Se faunihan kiehnää sinussa kuin kevätvarsa”, hän huudahti Lucyn hyssyttelyistä huolimatta. ”Ja sinä olet aivan hänen pauloissaan.”
”Enpä”, kuningatar kiisti punastuen.
”Miksi muuten olisit kieltäytynyt kaikista niistä sulhasehdokkaista?”
Lucy ei katsonut häneen. Se kertoi enemmän kuin tarpeeksi.
”Ehkä kukaan heistä ei vain miellyttänyt minua.”
Aravis pyöritti silmiään. ”Mistähän se johtui?”
”Äh, olisit hiljaa.”
Ja niin hän hetken aikaa olikin. ”Juhlissa voisit pyytää häntä tanssimaan”, Aravis ehdotti, ja vastaukseksi Lucy heitti häntä höyhentyynyllä.

-oOo-

Jos illallista Cair Paravelin suuressa ruokasalissa oli kuvailtava yhdellä sanalla, yltäkylläinen olisi ollut sopivin. Tarjolla oli kaikkea aina alkuruoan juustoista, keitoista, salaateista ja leivistä pääruoan lukuisiin paisteihin, kaloihin, perunoihin ja kastikkeisiin, sekä lopuksi tietysti jälkiruoaksi monenlaisia kakkusia, teetä ja makeisia. Kukaan ei varmasti jäänyt nälkäiseksi, ja he istuivat kaikki pitkän pöydän äärellä. Iloinen rupattelu täytti ilman, ja toisinaan muutamat naurunpyrskähdykset koristivat tunnelmaa.

Ylikuningas Peter oli asettunut pöydän päähän, ja hänen vasemmalla puolellaan aterioi kuningas Lunus, ja hänen vieressään istuivat hänen kaksospoikansa, joiden väliin oli istutettu Aravis. Pitämään yllä järjestystä, kuningas Lunus oli selittänyt tietäväisesti hymyillen, sillä hänen kaksosensa olivat usein toistensa kimpussa veljeksille ominaiseen tapaan. Ylikuninkaan oikealla puolella puolestaan istuivat ikäjärjestyksessä hänen muut sisaruksensa aina vanhimmasta nuorimpaan. Näin ollen Susan istui Lunea vastapäätä, Edmund sijoittui kruununprinssi Koorinin ja Aravisin välille pöydän toisella puolella, ja Lucy puolestaan istui tarkaanittaren ja prinssi Koorin edessä. Muu hovi oli istunut vapaasti jäljelle jääneille paikoille, ja keskustelua pidettiin huolettomasti yllä. Vielä tänään ei puhuttaisi politiikasta.

Koorin ja Susan keskittyivät toisiinsa samalla kun Koor yritti kuunnella kauempaa isänsä ja Peterin keskustelua. Aravis huomasi, kuinka nuorempi kaksosista ei irrottanut hetkeksikään katsettaan kauniista kuningattaresta, joka hymyili huvittuneesti joutuessaan toistamaan kysymyksensä muutamia kertoja. Tarkaanitar tiesi, että prinssi piti tästä neidosta, joka oli varmasti kaikkien lähivaltakuntien herrojen ihailun kohteena, eikä syyttä. Kaikesta päätellen myös Susan piti nuorukaisesta, ei hän muuten olisi istuttanut tätä lähemmäs kuningasta isoveljensä Koorin paikalle.

Puheensorinan yltyessä päätti Aravis suunnata huomionsa hetkeksi pois Lucysta tämän hiljaiseen isoveljeen, joka oli koko illallisen ajan pitänyt yllä kuuntelijan roolia. Tarkaanitar halusi Edmundin osallistuvan keskusteluun, ja heti kuninkaan vilkaistessa hänen suuntaansa neito näki tilaisuutensa tulleen.
”Olen lukenut muutamia kirjeitänne”, Aravis tunnusti ja katseli kuningasta hieman kulmiensa alta. Nähdessään miehen kohottavan kulmiaan hän päätti lisätä; ”En mitään salaista tai valtiosalaisuuksia, teidän korkeutenne. Vain joitakin julkisia neuvonantoja, joita kuningas Lunus teiltä pyysi oikeudenkäyntejä koskien.”
Edmund näytti rentoutuvan silminnähden ja laski hetkeksi aterimensa käsistään ottaakseen melkein koskemattoman viinipikarinsa.
”Ah, muistan tapaukset. Hänen korkeutensa myöhemmin kirjoitti minulle kertoakseen kuinka niissä kävi. Oli ilo olla avuksi.”
Aravis puristi huulensa yhteen, ja kuningas näki neidon pohtivan. Mies ei ehtinyt arvuutella kovinkaan pitkään, mitä hänellä oli mielessään, kun tarkaanitar puhui. Jos Edmund olisi keskustellut hänen kanssaan enemmänkin, hän tietäisi neidon olevan hermostunut, sillä silloin hänellä oli tapana puhua hieman nopeammin.
”Tiesin heti ensimmäisiltä riveiltä, että olitte oppinut mies. Perustelitte kantanne perin pohjin, olitte tinkimätön oikeuden toteutumisesta. Kirjoititte kuin tuomari”, nyt Aravis veti henkeä, ja sinä aikana Edmund ehti ymmärtää hänen sanansa kehuina. ”En elinpäivinäni ole nähnyt kuninkaan kirjoittavan niin.”
Totisesti, jos kuningas Lunus oli sanonut kuninkaan noudattavan lakia, koska laki teki hänestä kuninkaan, Edmund Oikeamielinen olisi varmasti osannut taivuttaa tuota lakia mielensä mukaan. Silti, hän teki niin vain saadakseen oikeutta niille, joita laki ei muuten suojannut. Kyseinen kuningas vältteli hänen katsettaan, ja se sai tarkaanittaren ymmälleen. Oliko hän mennyt sanoissaan liian pitkälle? Lucykin seurasi sananvaihtoa uteliaasti, vilkuillen vuoroin ystäväänsä, vuoroin veljeään.
”Olette perin ystävällinen, arvon neito. Kiitän teitä sanoistanne, vaikka – ”
”Oh, lopettakaa!” Aravis käski hieman äänekkäämmin. ”Luulette vaatimattomuuden pukevan teitä, mutta todellisuudessa saatte minut tuntemaan kuin minun tulisi vähätellä teitä. Olkaa ylpeä, Aatamin poika, se sopii kuninkaalle paljon paremmin.”

Nyt muutkin olivat huomanneet kaksikon keskustelun, ja heidän huomionsa tuntui kuninkaasta ikävältä.
”Liika ylpeys on turmiollista”, Edmund muistutti, eikä enää katsonut eteensä. Oli kuin hänen lautasellaan lepäävä paisti olisi ollut mielenkiintoisin asia maailmassa.
”Vain jos ylpeilette turmiollisilla asioilla”, tarkaanitar hymyili.
Kun Edmund ei tiennyt mitä vastata, hänen isoveljensä riensi avuksi. Se olikin juuri sitä, mitä kuningas oli vähiten toivonut.
”Mitä?” Peter naurahti kumeasti. ”Esittääkö minun veljeni vaatimatonta? Tätä päivää en olisi uskonut Aslaninkaan näkevän.”
”Oh, koska ylikuningas osoittaa joka päivä nöyrää esimerkkiään?” Edmund heitti nopeasti takaisin, saaden ruokailijat naurahtamaan.
”Arvon neito”, Peter osoitti sanansa Aravikselle, joka taltutti naurunsa kuunnellakseen kuningasta. ”Luulenpa, ettei veljeni perin sarkastinen olemus ole vain vielä päässyt kanssanne oikeuksiinsa. Antakaa hänelle aikaa, ja muutama viinipikari, niin huomaatte kuinka teräväkielinen mies hän voikaan olla.”

Mutta tarkaanitar katsoi parhaimmaksi odottaa, kunnes toiset jatkoivat jälleen keskusteluaan, ennen kuin katsahti taas vaaleaan kuninkaaseen.
”Sanovat teidän olevan loistava miekkamies.”
”Se on totta”, Edmund myönsi ja huomautti sitten; ”Tunnutte tietävän minusta enemmän kuin minä teistä, arvon neito.”
Aravis kohautti olkiaan. ”On eri asia tietää teistä paljon kuin todella tuntea, teidän korkeutenne.”
Kuningas näytti hämmentyneeltä;
”Mitä tarkoitatte?” Lucy hänen vierellään pyöräytti silmiään, Edmund oli toivoton.
”Tahtoisin kovasti nähdä, onko kuulemani todella totta”, tarkaanitar siemaisi viiniään. ”Kenties voisitte näyttää minulle taitojanne miekan kanssa?”
Edmund katsahti pikkusiskoonsa, joka kohautti olkiaan. Älä minua katso, hänen ilmeensä kertoi.
”Se olisi kunnia”, kuningas lopulta tokaisi hieman liian napakasti. ”En usko teidän olevan sen huonompi aseen käsittelijä.”
”Mikä saa teidät uskomaan niin?” Aravis ihmetteli. Edmundin sanottiin olevan yksi Narnian parhaita miekkamiehiä, mutta neidon maineesta ei voinut sanoa samaa.
Edmund hymyili nyt itsevarmemmin kuin äsken. ”Oh, vain typerä tai uhkarohkea haastaisi jonkun nähdäkseen vastustajansa taidot vaikkei osaisi itse laisinkaan taistella. Ja koska ette vaikuta typerältä, ettekä liian uhkarohkealta, arvelen teidän osaavan käyttää miekkaa.”
Tarkaanitar vain naurahti, ja silloin palvelijat tulivat keräämään astiat pois jälkiruokaa varten.

-oOo-

Unikuningatar.
Aluksi hän esiintyi unissa pelkkänä pelkona. Tunteena, joka sai ihmisen katsomaan taakseen näkemättä siellä ketään. Hän oli varjo unen ja valveen rajamailla, joka sai säpsähtämään kuin olisi ollut putoamassa. Edmund pelkäsi häntä, kuten pienet lapset pelkäävät pimeää.

”Minun kuninkaani.”

Edmund yritti huutaa, mutta tuntui kuin hänen keuhkonsa olisivat äkkiä tyhjentyneet ilmasta. Hän sulki silmänsä, mutta sai pian katua sitä, sillä pedolle ei koskaan saisi kääntää selkäänsä. Kuningatar toi mukanaan kylmyyden ja varjot, ja voimillaan hän kahlitsi Aatamin pojan kiveen. Nainen kuiskasi kehuja hänen korviinsa, mutta kauniit sanat olivat vain valheita.

Hän oli niin kaunis ja niin hirvittävä. Oli kuitenkin liian myöhäistä perääntyä, pahuus oli heittänyt varjonsa hänen ylleen, merkinnyt hänet omakseen. Hän oli ansassa, ja tikarin terä kiilsi metallisena sen kohotessa ilmaan.

Kun Edmund heräsi, hänen yöpaitansa oli liimautunut kiinni hiestä nihkeään ihoon. Kuningas haukkoi henkeään ja katseli vauhkona ympärilleen pimeässä huoneessa. Häneltä meni jokunen tovi tajuta, että painajainen oli lopulta ohitse.
Vaikka eihän se koskaan ollut. Edmund oli potkinut peittonsa lattialle, ja nousi nyt istumaan vuoteensa reunalle. Hänen koko jäntevä vartalonsa tärisi holtittomasti, ja kyyneleet puskivat väkisin esiin. Kuningas hautasi kasvonsa käsiinsä ja itki kuin pikkulapsi kauhun hiljalleen laantuessa. Jäljelle jäi inhottava kylmyys, josta hän ei tuntunut koskaan pääsevän eroon. Se seurasi häntä kaikkialle kuin varjo, jota kukaan muu ei huomannut.

Sodasta oli aikaa jo yli kymmenen vuotta. Valkea velho oli voitettu, ja Edmundin synnit oli maksettu, hänen olisi luullut olevan vapaa taakastaan. Hän ei koskaan korjannut sitä luuloa. Rohkenematta kertoa kenellekään – kaikkein vähiten sisaruksilleen – hän kärsi unettomuutensa vaivoista. Toisinaan väsymyksen saattoi naamioida kohteliaaksi hiljaisuudeksi – olihan hän aina ollut vakavampi ja hiljaisempi kuin esimerkiksi Peter – ja adrenaliini hänen suonissaan korvasi unen tiukan paikan tullen. Siksi hän ei koskaan haukotellut oikeudenkäynneissä tai valtiovierailuilla – hänellä oli liian kiire saada asiansa läpi.

Edmund olisi voinut pyytää Tumnusta hankkimaan hänelle unilääkettä hovin parantajalta, mutta joka kerta faunin nähdessään hän tunsi syyllisyyden pistävän rintaansa. Yhä vieläkin, vaikka heistä olikin tullut ajan mittaan rentoutuneempia toistensa seurassa, Edmund muisti tekonsa hirveyden. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta herra Tumnus ei tuntunut kantavan kaunaa Aatamin pojalle, mikä olisi kuninkaan mielestä ollut faunin oikeus.

Hän oli myynyt sisaruksensa makeisista, kuinka sellaista voisi saada koskaan kunnolla anteeksi?

Ja vieraat heidän linnassaan olivat saapuneet pahimpaan mahdolliseen aikaan. Toisinaan Edmund kärsi kausista, jolloin unet vaivasivat joka yö, päivisin häntä väsytti, ja väsyneenä hän oli kärttyisä ja hankala. Nuori mies tiesi, että hänen tulisi nukkua, mutta hän ei tahtonut sulkea silmiään aivan vielä, ei kun uni oli liian tuoreena hänen mielessään. Niinpä hän nousi ylös ja pukeutui nopeasti, minkä jälkeen kuningas suunnisti kohti kirjastoa. Oli valoisaa, niin kuin kesäisin Narniassa oli, eikä hän tarvinnut kynttilää löytääkseen perille.

[Hely]

A/N: Näköjään päätin sitten julkaista toisen osan heti perään, niin en sitten enää jää murehtimaan sitä. Tämä on kuitenkin pysynyt aika muuttumattomana pätkänä, niin mitä sitä koneella turhaan panttaamaan. Tämä on myös hieman lyhyempi kuin muut luvut, mutta en saanut sitä pätkittyä järkevämmin.



Luku 2: Kohtaaminen kirjastossa


Aravis ei itsekään ollut aivan varma, miksi oli yhä valveilla. Hän oli mennyt nukkumaan pirteänä, eikä tunne laantunut, päinvastoin. Ehkä se johtui siitä, että kotonaan Kalormenissa – silloin kun hän vielä siellä asui – oli hänen ollut tapana valvoa pitkälle yöhön ja herätä vasta iltapäivällä. Se rytmi ei tuntunut muuttuvan ajan kuluessa, eikä valoisa yö helpottanut asiaa.

Ehkä hän voisi käydä kuljeskelemassa hetken käytävillä.

Olisi turha yrittää nukkua, kun uni ei tullut. Yhtä hyvin hän voisi kävellä hieman ja yrittää sitten uudelleen. Niinpä tarkaanitar etsi käsiinsä suuren silkkihuivin ja heitti sen harteilleen yöpaidan päälle. Ovi narahti vain hieman hänen pujahtaessaan ulos, ja päämäärättömästi neito vaelsi eteenpäin. Lucy oli esitellyt hänelle linnaa, mutta se oli suuri paikka ja hän vain vieraana, minkä vuoksi hän liikkui niin, että löytäisi varmasti takaisin huoneeseensa. Kirjasto oli sen saman käytävän varrella, ja toinen sen suurista ovista oli raollaan.

Saapuessaan ovensuuhun hän näki, että kirjastossa oli jo joku. Ilman vehnänvaaleita kiharoitaan koristavaa kruunuakin mies oli tunnistettavissa. Neidon sydän alkoi lyödä tiheämmin.
”Pyydän kovasti anteeksi, teidän korkeutenne”, tarkaanitar painoi päänsä. ”En halunnut häiritä.”
”Ette te häiritse”, Edmund rauhoitteli, vaikka yllättyikin nähdessään neidon kirjastossa keskellä yötä. Tosin, tunne taisi olla molemminpuolinen. ”Vieraamme saavat kulkea linnassa vapaasti.” Mies ei kysellyt enempää ja toivoi tarkaanittaren suovan saman lahjan hänelle.
Neito puristi huulensa tiukasti yhteen kätkeäkseen ilahtuneen hymynsä ja astui lähemmäs pitkänmallista pöytää sekä sen äärellä istuvaa miestä, joka nojasi toiseen kyynärpäähänsä keskittynyt ilme kasvoillaan.
”Opiskeletteko usein öisin?” Aravis tiedusteli uteliaana ja tutkaili suurta kirjapinoa kuninkaan edessä.
Edmund antoi neidon selata sivuja huoletta.
"Minulla ei aina ole aikaa päivisin”, hän valehteli varsin sujuvasti ja syventyi sitten taas Narnian historiaan. Kenenkään ei tarvinnut tietää unista.
”Taidatte pitää lukemisesta?” tarkaanitar mutisi kulmiaan kohauttaen nähdessään erään kirjan sivumäärän.
Kuningas hymähti, muttei kohottanut katsettaan kirjasta.
”Olen aina pitänyt. Muistan kerran lukeneeni tarinoita salapoliisista, joka ratkoi rikoksia. Kummastuksekseni – ”, hän mutisi ja käänsi sivua. ” – En ole onnistunut löytämään niitä kirjoja enää.”
Se kieltämättä oli perin outoa, sillä muistikuvat tarinoista olivat jääneet hyvin mieleen, mutta hän ei kyennyt muistamaan, missä ja milloin oli niitä lukenut.
Aravis vain nyökkäsi ja paperin kahina täytti lohduttavasti sen hiljaisuuden, jonka heidän puhumattomuutensa aiheutti. Kun kumpikaan ei ollut sanonut hetkeen mitään, Edmund katsahti ylöspäin.
”Entä te?”
Neito mietti hänen kysymystään hetken, kunnes muisti mistä olivat puhuneet vain hetki sitten ja hymyili hieman.
”En voi sanoa vihaavani sitä, mutta en myöskään viihdy kirjan kanssa yötä myöten.”
Edmund myönsi itselleen, ettei kukaan selväjärkinen viihtynytkään. ”Haluan tuntea maan, jota hallitsen”, mies selitti. Se ei ollut vale.

”Voitteko oppia sen kirjoista?” Aravis kysyi äkkiä, eikä tarkoittanut sitä epäkohteliaisuudeksi. Kuningas ei vastannut, vaan sen sijaan katsahti neitoon päin, kuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä. ”Tarkoitan – kaikella kunnioituksella – teidän kuninkaallinen sisarenne Lucy”, Aravis puhui ylpeästi, eikä takellellut sanoissaan. ”Hän tapaa kansalaisiaan, puhuu heille ja oppii tuntemaan heidät. Lucy tuntee Narnian tänä päivänä, kun te taas tiedätte sen vain historialtaan. Kaikkea ei voi oppia kirjoista”, neito kuulosti niin varmalta, mutta kuninkaan pysytellessä hiljaa hän lisäsi; ”Teidän majesteettinne.”
Jos tarkaanitar olisi tiennyt paremmin, hän olisi huomannut, kuinka surulliseksi miehen ilme äkkiä muuttui.
”Arvon neito”, kuningas sulki kirjansa ja siveli sen kantta hajamielisen oloisesti. ”Sisareni Lucy on aina ollut sellainen; rakastava ja rakastettava. Hänellä on lapsen sydän; eikä se ole paha asia, päinvastoin se tekee hänestä niin hyvän hallitsijan. Joillekin meistä on helpompaa astua kansan eteen.”
Edmund varoi käyttämästä sanaa petturi. Hän ei tiennyt, kuinka tarkasti muualla tunnettiin heidän historiansa ja jos tunnettiin, tiesivätkö he taustoja. Ei ollut tarpeen huudattaa hänen rikoksiaan vieraille, varsinkin jos he eivät niistä jo etukäteen tienneet. Oli kyllin suuri paha, etteivät narnialaiset unohtaneet.
”Isäni, tarkaani Kidras, tapasi sanoa että sellainen mies, joka ei paljasta kasvojaan kansalle, salaa jotakin”, Aravis lipsautti ja kauhistui sitten sanojaan. Korkeaa syntyperää tai ei, hän oli vain vieras vieraassa maassa, ja hänen edessään istuva mies oli kuningas, vaikkei sillä hetkellä kantanutkaan kruunua.
Edmund puri poskihampaansa yhteen ja nousi seisomaan. Hän mietti mitä vastaisi pinotessaan kirjoja viedäkseen ne takaisin hyllyyn, kun neito rupesi jälleen puhumaan.
”Hyvä herra, teidän korkeutenne, tarkoitukseni ei ollut – ”
”Ei se mitään”, Edmund mutisi hajamielisesti etsiessään oikeaa paikkaa kirjaston suurista hyllyistä. ”Olette vapaa ihminen, teillä on oikeus puhua. Ja isänne sanoissa on varmasti perää, onhan meillä kaikilla salaisuutemme, asioita joita emme halua toisten kuulevan.” Sitten hän asetti viimeisen kirjan pöydältä paikalleen ja katsoi tarkaanitarta suoraan silmiin. Hänen ilmeensä oli vakava. ”Mutta usko kun sanon, etten salaa kansaltani mitään.”
”Teidän korkeutenne, en millään muotoa tahtonut loukata teitä”, Aravis puristi pöydän reunaa sormissaan niin lujaa, että se sattui.
”En minä niin uskokaan. Mutta minulla on kunniani, ja teen parhaani mukaan ollakseni hyvä kuningas. Nyt, jos suotte minulle anteeksi, poistun huoneeseeni. Hyvää yötä.”
Tarkaanitar painoi päänsä ja mutisi vastaukseksi, eikä kehdannut lähteä ennen kuin kuningas oli kadonnut näkyvistä. Hän huokaisi raskaasti ja muisti vanhan ystävänsä, tarkaanitar Lasaraleenan sanat; Oh, Aravis-kulta, jonain päivänä tuo suuri suusi saattaa sinut vaikeuksiin.

-oOo-

Seuraava aamu oli aivan yhtä raskas kuin Edmund oli pelännytkin.

Hän oli nauttinut aamiaisekseen paahtoleipää ja teetä – siis varsin kevyt ateria millä tahansa mittapuulla – minkä jälkeen kuningas oli pukeutunut ja lähtenyt tapaamaan sisaruksiaan keskustellakseen heidän kanssaan päivän tapahtumista. Luvassa olisi ainakin ratsastusta Narnian metsissä, mutta varmaan vasta myöhemmin. Tänään he istuisivat pitkissä neuvotteluissa. Edmund tiesi, miten kovasti Lucy inhosi sellaisia, eloisalla neidolla kun ei tahtonut riittää kärsivällisyys kuunnella hiljaa paikallaan. Oli se kuninkaallekin vaivalloista, sillä usein keskittyessään kovasti johonkin hänen oli tapana naputella jaloillaan tai sormillaan tai keksiä jotakin muuta, muita rasittavaa tekemistä. Peter istui kokoukset läpi keskittyneen näköisesti, hänen mukaansa pikkusisarusten kestäminen oli loistavaa kärsivällisyysharjoitusta. Susan oli myös loistava diplomaatti, kaikki pitivät hänestä heti. Lempeällä vain oli sellainen vaikutus ihmisiin.

Neuvottelut kestivät todella pitkään, aamusta päivään, jolloin päätettiin pitää tauko. Edmund otti mahdollisuuden äänettömästi riemuiten vastaan ja pakeni paikalta jonnekin, missä häneltä ei kysyttäisi ulkopolitiikan kysymyksiä.

Suurella parvekkeella hän näki seisovan tutun hahmon.

[Hely]

Luku 3: Ristiriitoja ja anteeksiantoa


”Arvon neito”, Edmund lähestyi tarkaanitarta syvään kumartaen. Aravis oli verhoutunut punaiseen, ja samansävyinen silkkihuivi oli kiedottu hänen mekkonsa päälle. Hänen asuaan koristivat kultaiset kirjonnat ja korut, mutta hän ei olisi tarvinnut niitä ollakseen kuninkaallinen näky.
”Arvon herra”, neito tervehti kuningasta. Hän mittaili nuorukaista katseellaan, kurtisti mietteliäästi kulmiaan ja kohtasi sitten Aatamin pojan siniset silmät. ”Pitäisikö minun etsiä kuningas Lunus?”
”Älkää suotta”, narnialainen hymyili. ”En tullut harjoittamaan politiikkaa.”
Aravis risti käsivartensa rintakehälleen. Hän yllätti itsensä varmuudellaan, eilinen kun oli vielä tuore haava hänen ylpeydessään. ”Olen kuullut teistä paljon.”
”Todellako?” Edmund virnisti, eikä vapautunut huvittuneisuus tuntunut sopivan yleensä niin vakavan kuninkaan kasvoille. ”Toivottavasti pelkkää hyvää.”
Neito kohotti leukaansa ylpeästi. ”Kutsuvat teitä Oikeamieliseksi. Taitavaksi puhujaksi.”
Edmund kallisti päätään hieman. ”Olen kuullut, ettette itsekään ole hullumpi tarinankertoja.”
”Olen erinomainen tarinoitsija. Se kuuluu kalormenilaisen ylhäisön kasvatukseen.”

”Olette tarkaani Kidrasin tytär, niinkö kerroitte?”
”Ainoa tyttärensä. Vaikka asunkin nyt Arkkimaassa, en ole unohtanut juuriani”, Aravis kertoi ja hymyili nyt ensimmäistä kertaa. ”Ihmiset usein puhuvat kalormenilaisista sotaisena, väkivaltaisena kansana, joka palvoo verenjanoista jumalaa.”
Edmund katsoi jonnekin neidon taakse. ”Niin, mutta ymmärrätte varmaankin, mistä moinen johtuu.”
”Tietenkin”, tarkaanitar vastasi närkästyneenä. ”Mutta se on sääli, sillä kansani on paljon muutakin. Me myös rakastamme kylpyjä – oih, kalormenilaiset kylpylät ovat jotain suurenmoista – tarinoita  ja runoja, koristeellisuutta, kunniaa ja – ”
”Ja pidätte orjia”, Edmund totesi, kieltämättä tylysti. Hän oli mies, joka sai tahtonsa läpi oikeudessa, mutta tällä tavoin kasvotusten puhuminen ei koskaan ollut osoittautunut hänen vahvimmaksi puolekseen.
Aravis vaikeni, ja tuijotti miestä tuimasti. ”Niin”, hän myönsi, koska ei voinut sitä kieltääkään. ”En ole väittänyt hyväksyväni sitä.”
”Te myös ylläpidätte yhä epäreilua luokkajärjestelmää, jonka vuoksi ihmisiä kohdellaan eriarvoisesti. Olette tarkaanitar, arvon neito, teidän asemassanne en puhuisi hyväksynnästä.”

Hetken aikaa heidän välillään ei ollut muuta kuin painostava hiljaisuus, kun kaksi silmäparia tuijotti tiiviisti toisiaan etsien merkkejä luovuttamisesta. Aravis todella oli tarkaanitar, eikä perääntyminen koskaan ollut ominaista kalormenilaisille. Mitä tämä narnialainen tiesi Kalormenista tai sen kansasta, kulttuurista ja tavoista? Ei yhtikäs mitään, ja silti hän puhui niin kuin kaikki muutkin – pohjoisen barbaarit, Aravis maistoi tutun nimityksen kielellään, mutta ei sanonut sitä ääneen.
”Ylhäistä syntyperää tai en, olin silti vain nainen. Olin vain tarkaanitar”, neito painotti sanan viimeistä tavua, ja hänen ilmeensä oli muuttunut tuomitsevaksi. ”Korkea herra unohtaa, kuinka jokaisessa vakassa on mätiä omenoita. Tekin kunnioitatte sellaisia puhuvia eläimiä, mutta samalla ratsastatte taisteluun tavallisten hevosten selässä, jotka eivät tiedä tai ymmärrä miksi. Luulin, ettette olisi niin ennakkoluuloinen.”
”En olekaan”, kuningas vastasi hetimmiten. ”Pidän sitä vain typeränä puolustaa – ”
”Minä en ole puolustanut kansani tekemiä vääryyksiä”, Aravis sihahti terävästi ja astui lähemmäs miestä niin, että seisoi aivan hänen edessään, tosin kuningasta päätä lyhyempänä. ”Minä olen vain kertonut niistä hyvistä puolista, jotka haluan itsessäni säilyttää. Kyllä, haluan säilyttää kunniani, tarinani ja vaatteeni. Haluan muistaa ne asiat, jotka tekivät minut onnelliseksi. Se ei tarkoita, että sulkisin silmäni virheiltä. En ole niin puolueellinen kuin te minua pidätte, teidän korkeutenne, ja odotan teiltä anteeksipyyntöä!”
Edmund ei perääntynyt, vaikka yllättyikin neidon sanoista. ”Pyydän anteeksi”, hän tokaisi, ja molemmat tiesivät, ettei hän todella tarkoittanut sitä.
”Tuo ei riitä”, Aravis mutisi edelleen raivoissaan. ”Ettekä te nyt ole siinä asemassa, että sopisitte väittää vastaan. Sitä paitsi, minä muistan, kuinka ensi kertaa kohdatessamme te sanoitte, että jopa petturi voi parantaa tapansa, ja että tunsitte yhden, jolle kävi niin. Minä olin paikalla, istuin siinä samassa salissa, jossa pahaa tuomittiin, ja sinä osoitit sellaista uskoa, että minäkin olin valmis antamaan Rabadashille anteeksi!”

Kuningas piti katseensa tarkaanittaressa koko sen ajan, eikä hänen ilmeensä pehmennyt, päinvastoin miehen olemus jännittyi kuin viritetty jousi. Hänen ei ollut tarve kiistää neidon sanoja, sillä mies muisti tapahtuneen, ja laskikin nyt katseensa häpeillen. ”Olen hyvin pahoillani, tarkaanitar Aravis. Puhuin epäoikeudenmukaisesti, teidän ei olisi pitänyt kuulla sellaista minulta.”
”Ja minä hyväksyn anteeksipyyntönne”, Aravis tuhahti ja astui nyt kauemmas. ”Seuraavan kerran kun haluatte puhua kalormenilaisten virheistä, lukekaa omaa historiaanne ja tulkaa sitten puheilleni.”
Sanojensa myötä neito suorastaan syöksyi pois hänen luotaan, ja Edmund jäi paikalleen miettien, kuinka kertoisi isoveljelleen aloittaneensa riidan varsin tärkeän vieraan kanssa. Ja mikä tärkeämpää, kuinka hän voisi osoittaa, että todella oli pahoillaan.


-oOo-


”Pelkään pahoin, että veljeni Edmund on typerys”, Lucy puuskahti kuultuaan välikohtauksesta.
Aravis oli liian vihainen edes nauraakseen. ”Onneksi hän aikoo yhä vastata haasteeseeni”, neito hymyili äkkiä voitonriemuisesti. Kuningatar hänen vierellään laski kasvot käsiinsä ja huokaisi väsyneesti. ”Älä turhaan huokaise, ystäväni, aion antaa hänelle kunnolla kuonoon.”
”Sitähän tässä pelkäänkin”, Lucy mutisi. ”Kumpikin olette liian jääräpäisiä perääntymään.”


-oOo-


Edmund havahtui kuullessaan jonkun paukuttavan oveaan. Nuorukainen oli torkahtanut vuoteelleen ja raahautui ovelle tarkoituksenaan pyytää koputtajaa odottamaan muutaman tunnin. Hänen päätään särki kuin joukko kääpiöitä olisi takonut hänen ohimoitaan sisältäpäin. Avatessaan oven tutut kasvot saivat hänet miltei parkaisemaan, sillä Aravis piteli miekkaa vyöllään.
”Näytätte oikein pirteältä, teidän korkeutenne”, tarkaanitar kuittaili nähdessään kuninkaan sotkuiset kiharat.
”Mitä haluat?” Edmund kysyi töykeästi, mutta kieltämättä hänellä oli siihen syynsä.
”Lupasitte näyttää minulle kaksintaistelutaitonne.”
Kuningas kirosi mielessään. ”Eikö se voi odottaa?”
”Onko teillä sitten kiire johonkin?”
Tumma ääni hiveli miehen korvia, mutta sanojen paino kertoi neidon olevan kärsimätön. ”Ei”, Edmund murahti ja kääntyi hakeakseen miekkansa. ”Minä olen sen verran herrasmies, että pidän antamani sanan.”
”Ja joskus sanotte hieman liikaakin”, Aravis tokaisi ja lähti kulkemaan edellä.
”Missä arvon neito tahtoo mitellä?” kuninkaan askeleet eivät kuuluneet kaukaa hänen jäljessään.
”Takapihalla. Lucy tarjoutui tulemaan paikalle.”
”Ja mitähän varten?”
”Todistamaan häviönne”, Aravis hymyili omahyväisesti taakseen. ”Ja vahtimaan, etten pistä teitä puoliksi.”
”Kuinka jaloa”, Edmund mutisi, ja seurasi neitoa linnan pihamaalle, jossa hänen sisarensa jo odottikin kasvoillaan moittiva ilme. Kuninkaan ei tarvinnut arvailla, oliko tarkaanitar kertonut tapahtuneesta kuningattarelle. Ellei hän saisi selkäänsä tässä ja nyt, Lucy tekisi sen varmasti myöhemmin.


-oOo-


Se taistelu oli nopeasti ohitse.

Alusta asti Aravis tiesi, ettei kuningas taistellut kaikilla taidoillaan. Hänen liikkeensä olivat hitaanlaisia, paikoittain jopa kömpelöitä. Se vain ärsytti kilpaviettistä tarkaanitarta, jonka iskut olivat tarkkoja turhautuneisuudestaan huolimatta. Kun kuningas sitten antoi hänen horjuttaa tasapainoaan ja pudotti miekkansa, oli Aravisin pakko antaa olla.
”Sinä luovutit”, hän sihisi osoittaessaan miekan terällä kuninkaan rintakehää. ”Minä en haastanut sinua saadakseni luovutusvoittoa.”

Edmund ei virkannut siihen mitään, vaan ojensi hänelle taitellun paperinpalasen, jonka Aravis otti ihmeissään vastaan. ”Mikä tämä on?” hän kysyi ennen kuin edes taitteli sitä auki.
”Anteeksipyyntö”, kuningas vastasi, ja kumarsi kankeasti. Sitten hän poistui paikalta miekka vyöllään ja suunnisti suoraan kohti linnaan tarkoituksenaan ottaa lämmin kylpy rentouttamaan kovia kokeneita lihaksiaan.
Aravis jäi Lucyn kanssa pihamaalle, ja kuningatar odotti malttamattomana, että tarkaanitar lukisi lappusen.

Kirjastoon teen jälkeen
            -Ed

”Mikä anteeksipyyntö tämä on olevinaan?” Aravis kivahti ja rutisti lapun nyrkkiinsä.
”Menisit sinne”, kehotti Lucy, joka oli lukenut viestin hänen olkansa ylitse.
”Ja miksi nimeen Sardenan, yön valtiattaren, minä tekisin niin?”
”Koska veljeni saattaa vielä yllättää sinut”, kuningatar hymähti tietäväisesti ja kääntyi kannoillaan. Tarkaanitar jäi jälkeen seisomaan käsissään miekka ja rypistynyt paperinpalanen. Olivatko sisarukset liittoutuneet yhdessä häntä vastaan, vai miksi Lucy yhtäkkiä oli veljensä puolella? Ei tietenkään tekisi tälle tapaamiselle hyvää, jos riidat syvenisivät. Niinpä Aravis seurasi Lucya ja tavoitti hänet linnan ovilla.

Hän halusi vain välttää riidan, niin Aravis vakuutti itselleen. Ja koska hän ei vieläkään ollut saavuttanut rehellistä voittoaan, suuntasi tarkaanitar pyydettyyn paikkaan heti vaatteet vaihdettuaan ja juotuaan teetä kuningattarien kanssa.


-oOo-


Kuningas ei heti huomannut hänen läsnäoloaan, sillä asetteli kiireellä tarvikkeita pöydälle, ja kohotti katseensa ovensuuhun vasta pienen yskähdyksen kuultuaan.
”Arvon neito”, Edmund aloitti yllättyneenä, aivan kuin ei olisi uskonut tarkaanittaren todella tulevan. ”Haluan pyytää anteeksi, ja toivoin tämän olevan sopiva keino.”
Aravis ei lähtenyt pois, mikä riitti kuninkaalle. Neito oli antanut hänelle mahdollisuuden, minkä mies aikoi käyttää.
”Toivoin, että voisitte kertoa minulle Kalormenista. Sen kansasta, kulttuurista, tavoista ja kaikesta sellaisesta, jotta oppisimme heistä enemmän. Katsokaas, kun tässä kirjastossa on hävettävän vähän teoksia siitä aihepiiristä, eikä yksikään niistä ole kalormenilaisen kirjoittama.”
”Mutta minkä vuoksi?” Aravis oli yhä ymmällään. Tietysti häntä houkutti tilaisuus muistella kotiaan, mutta hän ei tahtonut tehdä sitä vain jotta kuningas voisi lievittää omatunnontuskiaan.
”Jotta ymmärtäisin”, Edmund selitti kuin asia olisi ollut itsestäänselvä. ”Tiedän, ettei se ole mikään selitys, mutta minulla oli syyni huonoon käytökseeni. Muistanette varmaan, kuinka prinssi Rabadash Naurunalainen halusi tehdä Susanista vaimonsa, mutta sisareni torjui hänet?”
Aravis nyökkäsi. Tietysti hän muisti, hän oli ollut paikalla kun itse Aslan oli ilmoittanut prinssille rangaistuksensa. Myös Edmund oli ollut siellä, hiljaisena ja vakavana. Se oli saanut hänet vaikuttamaan ikäistään vanhemmalta.

”Minä – minä rakastan sisaruksiani hyvin paljon. Haluan pitää heidät turvassa. Olin – ja olen yhä vihainen siitä kuinka he kohtelivat sisartani, mutta tiedän, etteivät kaikki kalormenilaiset ole sellaisia.”
”Minä ymmärrän”, Aravis keskeytti.
”Mutta inhottaisi tehdä teistä vihollinen. En haluaisi kohdata sinua enää miekka kädessä”, Edmund totesi hymyillen, vaikka kauhistelikin seuraavan päivän lihaskipua.
”Silloin te ehkä taistelisitte kunnolla. Mitä haluatte kuulla?” neito päätti antaa kuninkaalle tilaisuuden todella oppia.
”Kaiken, mitä haluatte kertoa”, Edmund otti itselleen tuolin ja muistiinpanovälineet odottivat pöydällä. ”Tietäkää, että veljeni, ylikuningas, antoi minulle luvan jättää väliin seuraavan kokouksemme kuningas Lunuksen kanssa sillä ehdolla, että tästä neuvottelusta todella jää jotain käteen.”
Aravis tiesi nyt, että kuningas oli tosissaan, joten hän istui alas miehen viereen ja katseli niitä muutamaa kalormenilaisista kirjoitettua kirjaa. ”Hyvä on”, hän vilkaisi Edmundia hymyillen. ”Aloitetaan uskonnosta, sillä tapamme määräytyvät sen mukaan. Palvomme montaa jumalaa, mutta tärkein niistä on ikiankara Tars.”

Sulkakynä suorastaan sauhusi, kun kuningas saneli ylös kaiken, minkä Aravis hänelle opetti. Kahden tunnin, lukuisten mustetahrojen – jotka olivat seurausta Aravisin yrityksestä maalata miehelle sellaiset viikset, joita kalormenilaisilla sotaherroilla usein oli – ja monien Edmundin uteliaiden kysymysten kuluttua neito oli jo unohtanut, mistä riita oli alkanut.


-oOo-


Kuningas Edmund saapui veljensä luokse hymyillen leveästi, ja asetti muistiinpanonsa – joita oli melkoinen määrä – suurelle kirjoituspöydälle ylikuninkaan eteen. Peter katsoi veljeään tutkivasti. ”Otaksun, että kokouksesi oli varsin tuottoisa?” hän kysyi ja alkoi selata paperinippua.
”Kyllä”, Edmund vain henkäisi. ”Peter, hän – Aravis, hän on niin viisas. Selvästi koulutettu, ja hän osasi kertoa minulle kaikkea hyödyllistä, tämä on hienoa, meillä ei ole koskaan ollut näin paljon tietoa kalormenilaisista, ymmärrätkö mitä tämä tarkoittaa, Peter? Me voimme vihdoin yrittää solmia uutta rauhaa – Mikä on noin huvittavaa?”
Ylikuninkaan hymy oli vain kasvanut sitä mukaa, mitä pidemmälle Edmund ehti kertoa. ”Ei mikään, armas veljeni”, hän hekotti pienesti. ”Vain se, että sinä taisit löytää parin tanssiaisiin. Ja se, että sinulla on mustetta tuossa.” Hän näytti sormellaan kohtaa, ja kiireesti kuningas alkoi hangata poskeaan.
”Mikset heti sanonut?” hän ärähti siirtäessään musteen vain poskesta sormiinsa.
”Eihän tässä oikein saanut suunvuoroa.”
Edmund raotti huuliaan sanoakseen jotain, muttei sitten oikein keksinyt mitään nasevaa. ”Tiedät, että inhoan tanssimista.”
”Ei se mitään, jos pari on oikea. Ei se lähtenyt vieläkään.”
Lisää raivokasta hankaamista. ”Hän on vain suurisuinen tyttö, joka puhuu hassusti”, Edmund mutisi. Hän saattoi miltei kuulla korvissaan kalormenilaisen korostuksen.
”Parempi ettet sano tuota hänelle.”
”Ei hätää, loukkasin häntä jo”, nuorukainen muistutti isoveljeään.
”Totta kyllä, mutta hän mitä ilmeisimmin antoi sinulle anteeksi.”
”Ei se ole vielä kosiskelun paikka.”

Ylikuninkaan oli myönnettävä nuoremman olevan oikeassa. ”Mutta mieti nyt, miten paljon hyvää se tekisi valtakuntien välisille suhteille.”
Edmund katsoi veljeään epäluuloisesti. ”Et kai vakavissasi puhu.”
”No en tietenkään”, Peter älähti hieman pettyneenä siitä, ettei hänen veljensä nauranut. ”Enkä minä ole sinua mihinkään painostamassa. Olet vasta kaksikymmentäkolme ja puoli, sinulla on aikaa löytää puoliso jos haluat. Sanon vain, että jos pidät siitä neidosta, tavoittele hänen kättään.”
”Aivan kuin en olisi seurannut vierestä, kuinka ne lukuisat miehet ovat tavoitelleet sisariani”, Edmund muistutti. Hän ei pitänyt siitä, kuinka pahalta tytöistä tuntui torjua jokainen kosija. Siitä prinssi Rabadashista puhumattakaan.
”No kai sinä osaat olla herrasmies”, Peter huudahti. ”Sinä et lähettäisi jotakuta hovipoikaa kertomaan puolestasi mitä haluat, vaan menisit itse ja kertoisit kasvotusten. Niin miehen kuuluisi tehdä.”
”Ja hyväksyä vastaus, oli se mikä tahansa”, nuorempi kuningas lisäsi merkitsevästi.

Ylikuningas nyökkäsi, ja nojasi nyt toisen kyynärpäänsä varaan. Hänen ilmeensä oli astetta vakavampi kuin äsken. ”En ymmärrä sinua. Hänestä saisit oivan morsiamen, jos rohkenisit kosiskelemaan.”
”Sokeako olet? Etkö näe, että hänestä on tulossa Arkkimaan kuningatar?”
”Jos viittaat prinssi Kooriin, olen varma, etteivät he ole vielä kihlautuneet”, Peter virnisti. ”Itse asiassa, aion asettaa sinut neito Aravisin vahdiksi huomiselle siirtyneelle matkallemme.”
Edmund katsahti häneen ilmeellä, joka kertoi nuoremman kyseenalaistavan veljensä tervejärkisyyttä kaikin tavoin. ”Että mitenkä?”
”Kuulit kyllä, veli rakas.”
”Tuo on epäreilu temppu”, Edmund ärähti, mutta tiesi ettei ylikuningas muuttaisi mieltään.

[Hely]

Luku 4: Kaappaus

”Minut on määrätty kulkemaan rinnallanne kaiken aikaa”, kuningas kertoi, ja Aravis melkein naurahti, sillä mies tuntui puolustelevan itseään, sanovan ettei tämä ollut hänen ajatuksensa. Tarkaanitar oli kuitenkin hyvillään, sillä mieluummin hän piti nuoremman kuninkaan lähellään. Jokin ylikuninkaassa oli hänelle liikaa. Kun Aravis ei vastannut Aatamin pojalle mitään, tuntui miehestä tarpeelliselta jatkaa puhumista. ”Arvon neito, en salli harmin tulla tiellesi.”
Aravis vilkaisi kuningasta, joka tuntui olevan tosissaan. ”Se on hyvä”, hän hymyili tyynnyttelevästi. ”Sillä teistä itsestänne on kylliksi harmia.”
Edmund päästi äännähdyksen, joka muistutti hieman sitä vastausta, kun poikalasta kutsuttiin pieneksi, vaikka hän mielestään olisi ollut jo kyllin vanha ratsastaakseen yksin kaupunkiin. Mielikuva sai tarkaanittaren naurahtamaan ääneen.

Heidän satuloidessaan hevosiaan oli Araviksella aikaa miettiä. Kalormenilainen Narniassa. Sellaisella oli huono kaiku kansalaisten korvissa. Vaikka kaksi maata eivät käyneet enää sotia, oli Narnia silti paljon pienempi, ja koki varmasti Kalormenin uhaksi kaiken tapahtuneen jälkeen. Araviksesta tuntui kuin hän olisi astunut vihollisen maille, häntä epäiltiin varmasti. Lisäksi tieto siitä, että hän tarvitsi kaitsijaa, oli omiaan lisäämään hänen huoltaan. Kuin aistien neidon hermostuksen Edmund astui hänen vierelleen. He eivät katsoneet toisiinsa.
”Älä unohda itseäsi ja mitä edustat, sillä he eivät aio unohtaa. Heidän katsoessaan sinua, muista millaiseksi olet tullut.”
”Auttaako se?”
”En tiedä, mutta ainakin heidän katseensa ovat helpompia sietää. Vaikket voisi muuttaa heidän mieltään”, tähän väliin kuningas piti tauon, hän ei tuntunut miettineen asiaa näin pitkälle ennen kuin avasi suunsa. ”Eivät he ainakaan voi väittää, ettetkö olisi yrittänyt.”
”Saatte sen kuulostamaan kovin yksinkertaiselta, teidän korkeutenne”, Aravis huomautti hieman happamana.
”Oh, tiedän ettei se ole sitä lainkaan.”
Tarkaanitar ei tiedustellut, mistä kuningas sen tiesi, sillä silloin muu kuningasperhe saapui pihamaalle, ja Edmund lähti heitä vastaan.

-oOo-

”Teidän korkeutenne!” kajahti kutsu linnanpihan poikki tallille, jonka ovilla Edmund seisoi odottamassa Aravista, joka oli vielä satuloimassa ratsuaan. Oli tapana, että jokainen valmisteli oman hevosensa, eivätkä vieraat tahtoneet olla poikkeuksia. Kääntyessään äänen suuntaan kuningas näki Arkkimaan kruununprinssin, joka saapasteli häntä kohti määrätietoisesti.
”Mitä nyt, teidän korkeutenne?” Aatamin poika teki pienen kumartavan eleen pojan seisahtuessa hänen eteensä.
”Minkä vuoksi te ratsastatte Aravisin kanssa?”
Edmund rypisti kulmiaan. ”Koska se oli ylikuninkaan päätös”, hän selitti hitaasti.
Mutta Koor ei tyytynyt tähän vastaukseen, vaan pisti kätensä puuskaan ja kohotti leukaansa. ”Ettekö vahtisi sisarianne mieluummin?”
”Kuningattaret tuntevat valtakuntansa, arvon prinssi”, nuorukainen koetteli kuninkaan kärsivällisyyttä ankarasti. ”Te, isänne, veljenne tai Aravis ette tunne, ja siksi kuljemme teidän kanssanne. Enkä kutsuisi tätä vahtimiseksi.”
Koor avasi suunsa sanoakseen vielä jotakin, kun Aravis ilmestyi pihamaalle ratsunsa kanssa ja katsahti molempia miehiä kysyvästi. ”Haluan tulla mukaanne”, prinssi vaati.
”Teidät on määrätty kulkemaan isänne ja ylikuninkaan kanssa”, Edmund muistutti.
”Miksen voi ottaa paikkaanne?”
Aatamin poika sääti jalustinhihnaansa sopivaksi, eikä enää katsonut nuoreen prinssiin. ”Koska olen kuningas.”
Aravis hätkähti äkillistä sananvaihtoa, ja jopa Koor näytti olleen ällikällä lyöty kuninkaan sanoista. Ei sitä joka päivä prinssille näytetty hänen paikkaansa, varsinkaan jos se oli jonkun alapuolella. Tarkaanitar tiesi, ettei Koor ollut ylpeä, mutta jokin raja hänelläkin täytyi olla. Itseasiassa näytti siltä, että se oli juuri ylittymässä. Prinssi oli aikeissa sanoa jotakin, kun kuuli isänsä ankaran äänen kutsuvan häntä luokseen, ja poika totteli vastahakoisesti.
”Oletteko valmis?” Edmund kysyi neidolta, joka oli hetkeksi unohtanut koko ratsastuksen. Hän nyökkäsi ja kiipesi sujuvasti hevosensa selkään.

-oOo-

He olivat ensin ratsastaneet pareittain yhtenä ryhmänä, mutta pian Koor oli haastanut Lucyn kiitolaukkaan kanssaan. Pian sen jälkeen Koorin ja Susan kiihdyttivät ratsunsa kaksikon perään, ja kuningas Peter sekä kuningas Lunus jäivät jälkeen keskustelemaan hallinnollisista asioista. Se tylsistytti Aravista, joka kaipasi seikkailua. Ymmärtäen neidon kaipauksen Edmund ehdotti, että he ratsastaisivat läheiselle lammelle katsomaan, jos hevoset voisivat juoda sen rannalta, ja niin tehtiin.

”Ratsastus tuntuu myös olevan osa tarkaanien koulutusta”, kuningas totesi tyytyväisenä siitä, että neitoa ei tarvinnut taluttaa perässä. Tämä ratsasti hänen edellään ja näytti sulautuvan yhdeksi jalon eläimen kanssa. ”Vaikka toisaalta, kuinka muuten olisitte selvinneet polttavan aavikon yli Arkkimaahan.”
Aravis kiristi otettaan ohjaksista kevyesti, ja hänen ratsunsa otti muutaman sivuaskeleen malttamattomana. ”Minut opetettiin ratsastamaan pienestä pitäen”, neito kertoi ja silitti rautiaan tammansa kaulaa. ”Toisin kuin Koor, joka vielä silloin oli nimeltään Sastra. Hän oppi ratsastamaan vasta pakomatkamme aikana. Riia opetti häntä, eikä ole olemassa parempaa opettajaa kuin puhuva hevonen, mitä ratsastamiseen tulee. Minäkin opin Hvinnalta yhtä ja toista, vaikka luulin oppineeni kaiken isäni tallimestareilta.”
Kaiken sen tiedon keskeltä Aatamin poika kuuli vain lämmön, jolla neito puhui Arkkimaan nuoresta kruununprinssistä, ja kateus kirpaisi miehen rintaa. Hän torui mielessään itseään ja yritti muistaa, mitä viimeksi oli tapahtunut hänen ollessaan kateellinen. Se oli melkein maksanut hänen henkensä ja ajanut Narnian kohti tuhoa.
”Olitte hänelle hieman tyly tallipihalla”, Aravisin äänen toruva sävy havahdutti kuninkaan mietteistään.
”Hänen nuori korkeutensa taitaa olla teille hyvin tärkeä?” Edmund arvuutteli hieman pistävästi, eikä ymmärtänyt miksi vastauksen kuuleminen pelotti häntä niin kovasti.
”Koor on paras ystäväni”, tarkaanitar hymyili. ”Kaksoset ovat minulle kuin veljiä. Olen onnellinen saadessani asua kuningas Lunuksen hovissa.”
”Kaipaatteko koskaan Kalormeniin?” kuningas yritti kätkeä mielihyvän, jonka neidon sanat olivat saaneet hänessä aikaan. Aravis ja Koor vaikuttivat läheisiltä, mutta neito puhui hänestä kuin sisarukset toisistaan.
Aravis laski katseensa siihen kohtaa hevosensa kaulaa, josta harja alkoi. ”Olen onnellinen Anvardissa”, neito toisti, vaikka jokin hänessä paljasti, ettei se ollut koko totuus. Aatamin poika ei voinut olla miettimättä, kuinka vieraaksi nuori tarkaanitar varmasti itsensä tunsi vieraassa valtakunnassa.
”Kuinka isänne voi?” Edmund jatkoi tiedusteluaan, eikä voinut tietää, miksi aihe oli tarkaanittarelle niin arka. Jos hän olisi tiennyt, ei kuningas olisi koskaan tohtinut kysyä sitä.
”En ole tavannut isääni sen jälkeen, kun lähdin hänen kodistaan.”

Hetken aikaa oli hiljaista, eikä kuningas enää tiennyt, kuinka paljon uskalsi kysyä. Aravis ei näyttänyt surulliselta, mutta ei enää katsonut mieheen päin. Edmund olisi vaikka pudonnut hevosensa selästä, jos sillä tavalla olisi saanut suklaanruskeiden silmien huomion itseensä. Hän ymmärsi äkkiä tietävänsä niin kovin vähän toisen elämästä ennen Arkkimaata ja Rabadashin oikeudenkäyntiä. Tummaverikkö neito oli saapunut ratsastaen puhuvalla narnialaistammalla ja tuonut tiedon, että Kalormenin kruununprinssi suunnitteli hyökkäystä Arkkimaahan tarkoituksenaan kaapata Susan vaimokseen. Mutta millainen hän oli ollut ennen sitä? Oliko hän nauttinut opiskelusta vai olivatko hänen opettajansa jatkuvasti joutuneet torumaan häntä? Millaisia hänen ystävänsä olivat olleet? Nukahtiko hän helposti vai oliko hänellä tapana heittelehtiä vuoteellaan levottomana ennen kuin lopulta sai unen päästä kiinni? Mikä sai hänet nauramaan? Edmund huomasi janoavansa lisää tietoa tästä salaperäisestä vieraasta.

”Minäkään en ole tavannut isääni sen jälkeen, kun hän lähti sotaan”, Edmund yhtäkkiä sanoi, eikä tiennyt miksi. Hän ei ollut muistellut vanhempiaan enää vuosiin, ja muistot edellisestä elämästä tuntuivat niin kaukaisilta, ettei niiden aitoudesta voinut olla enää varma. Aika Narniassa toimii eri tavalla kuin meidän maailmassamme, ja lapset olivat kasvaneet vuosien varrella aikuisiksi. Peter ja Susan muistelivat elämäänsä Lontoossa enemmän, mutta Edmund oli kokenut sen vaikeaksi. Lucy ei muistanut muuta kuin pelottavat räjähdykset öisellä taivaalla, eikä siksi pitänyt entistä elämäänsä painajaista aidompana.

”Olen pahoillani”, Aravisin ääni havahdutti miehen ajatuksistaan. ”Saiko hän surmansa taistelussa?”
”En – en ole aivan varma”, Edmund tuntui vasta nyt ymmärtävän, ettei todella tiennyt isänsä kohtaloa. ”Enkä usko koskaan saavani tietää.”
Aravis syventyi kuninkaan olemukseen, todella keskittyi tutkiskelemaan sitä kauempaa sellaisella hartaudella, jolla mies itse luki niitä paksuja lakikirjojaan. Kuningas Edmund oli komea mies; vasta hieman yli kahdenkymmenen, mutta varreltaan pitkä ja jäntevä kuin nuori koivu. Hänen kiharat hiuksensa olivat samaa kullankeltaisen sävyä pikkusisarensa Lucyn kanssa. He jopa jakoivat samat siniset silmät ja vaalean ihon. Kaksi vanhinta sisarusta olivat tummempia kaikin puolin. Silti suru, jota Aatamin poika piilotteli silmissään, oli vain hänen omaansa.
”Minun vanhempi veljeni kuoli taistelussa”, tarkaanitar kertoi. ”Olimme hyvin läheisiä hänen kanssaan. Monesti olen kaivannut hänen luokseen.”
”En tiedä mitä sanoa”, kuningas tunnusti. ”En tiedä mitä tekisin, jos minulla ei olisi sisaruksiani.”
”Minulla on myös nuorempi veli, mutta hän oli vasta pienokainen lähtiessäni. En tiedä, tunnistaisiko hän minua, jos kohtaisimme nyt. Minä ainakaan en tunnistaisi häntä. Siitä on niin kauan.”
Edmund kannusti ratsunsa ottamaan ripeästi ne muutamat askeleet, jotka olivat erottaneet ratsukot toisistaan. Päästyään neidon rinnalle hän pysäytti hevosensa ja kurottautui koskettamaan toisen tiukasti ohjia puristavaa kättä. ”Asioilla on tapana järjestyä”, kuningas sanoi tavoitellen lohtua ääneensä. ”Jos Aslan suo, kohtaatte vielä jonain päivänä.”
”Jos Aslan suo”, Aravis tunnusteli mahdollisuutta sydämessään ja huomasi, kuinka pieni toivonkipinä asettui sinne asumaan. ”Toivon, että sinäkin saat vielä tavata isäsi.”
Hetken aikaa he vain katsoivat hymyillen toisiaan, tutkivat toistensa silmiä ja Edmund puristi neidon kättä omassaan. Silloin toinen hevosista korskahti kärsimättömänä ja kuopaisi maata etukaviollaan. Edmund rauhoitteli hevostaan, mutta Aravis ei kääntänyt katsettaan. Hän olisi voinut katsella miestä loputtomiin.

”Ei sillä ettenkö voisi olla imarreltu, mutta miksi katselette minua tuolla tavoin, arvon neito?” Edmund havahdutti hänet ajatuksistaan, ja Aravis kokosi hetken itseään.
”Te vain olette niin kovin narnialainen, teidän korkeutenne, siinä kaikki”, tarkaanitar selitti olkiaan kohauttaen.
Edmund näytti hämmentyneeltä ja katseli itseään kuin olisi itse vasta kiinnittänyt asiaan huomiota. ”Taidatte olla oikeassa”, hän vastasi, eikä kuulostanut lainkaan loukkaantuneelta, päinvastoin.
”Muistutatte kovasti siskoanne”, Aravis lisäsi.
Edmund oli kuullut saman aiemminkin. ”Ah, samat silmät”, hän myönsi. ”Nuorempana se vaivasi minua. Halusin muistuttaa Peteriä.”
Tarkaanitar saattoi ymmärtää sen. ”Niin, leveä rintakehä on kieltämättä komea piirre.”
Kuningas vilkaisi häntä, ja käsitti vasta neidon kasvoista, että se oli tarkoitettu kiusoitteluksi. ”Ja parta”, mies lisäsi ja hieroi vielä sileitä poskiaan. ”Kovin miehekäs.”
Aravis naurahti. ”Totta kyllä, muttei kovin erikoinen minun silmiini. Kalormenissa parrattomia miehiä kutsutaan naisiksi”, hän vitsaili jälleen, ja tällä kertaa Edmund tajusi sen heti. Hänen naurahduksensa oli silti jollain tapaa pakotettu. ”Mutta olisitte ylpeä siitä, että olette kuningattaren kaltainen”, tarkaanitar painotti.
”Minähän olen”, Edmund vakuutti niin aidosti, ettei neidon mieleen olisi juolahtanutkaan epäillä sitä. ”Sisareni on uskollinen, jalo ja rohkea. Seikkailunhaluinen ja uskossaan järkkymätön.”
Aravis hätkähti kuullessaan syvän, veljellisen rakkauden kuninkaan äänestä. Hän tiesi nyt, kuinka kovasi Edmund välitti pikkusiskostaan. Silti, neito ei voinut olla aistimatta syyllisyyttä kaiken sen rakkauden ja ihailun alta. Lucy oli kerran kertonut heidän ensimmäisestä talvestaan Narniassa. Nyt katsoessaan Edmundin taas ratsastavan hieman edellään neidosta tuntui siltä, kuin jotain olisi jätetty kertomatta.

”Edmund, kertoisitko – ”, mutta Aravis ei ehtinyt sen pidemmälle, kun nuoli äkkiä iskeytyi hänen edellään kulkevan ratsukon lapaan, saaden hevosen ensin hypähtämään sivulle ja kompuroimaan, kunnes se lysähti etujalkojensa varaan. Edmund parahti ja menetti tasapainonsa lentäen orin korvien välistä maahan. Kuului vain kova pihahdus, kun ilma karkasi kuninkaan keuhkoista. Aravis ehti hädin tuskin ymmärtää tapahtunutta, kun heidän takaansa kuului huutoja ja kavioiden kopsetta. Joku ratsasti tarkaanittaren vierelle, jolloin hän huomasi sen olevan valtava kentauri, joka tarttui häneen kovakouraisesti ja kiskoi alas satulasta.

”Aslanin nimeen”, Edmund kähisi ja tavoitteli miekkaansa. ”Päästäkää neito tai minä –”
”Älä lausu hänen nimeään, petturi!” kentauri jyrähti ja päästi irti Araviksesta, joka putosi kipeästi aivan kavioparien väliin. Hän ei ehtinyt kivultaan nähdä, kuinka kentauri ehti yhdellä loikalla kuninkaan luokse ja iski häntä etujalallaan niin lujasti, että Edmund lennähti iskun voimasta taaksepäin. Kun mies yritti jalkeille, oli hänen taakseen ilmestynyt fauni, joka iski häntä miekan kahvalla. Kuningas tuupertui niille sijoilleen.
”Edmund!” Aravis kiljaisi, kun kentauri palasi ja kaappasi hänen mukaansa. Rimpuilu ei auttanut, sillä olennon ote oli luja ja siinä vauhdissa neito olisi saattanut pudota kohtalokkaasti. Kauhuissaan hän katsoi, kuinka kuninkaan tajuton hahmo ruohikolla muuttui yhä pienemmäksi ja pienemmäksi, kunnes lopulta katosi täysin metsän siimekseen.

[Hely]

A/N: Vaikka olisikin ihana kirjoittaa no beta we die like Susan's character arc -periaatteella, on tuskaista huomata vasta luettuaan oman tekstinsä viidennen kerran peräkkäin, että on käyttänyt tyyliin samassa kappaleessa kolme kertaa ilmaisua "havahdutti ajatuksistaan" Yritän kuitenkin suhtautua tähän enemmän nostalgisesti ja yrityksenä palata takaisin kirjoittamisen pariin, joten kyllä se sanavarasto tästä taas kasvaa. Toivon, että tämä luku pysyy yhä ikärajan sallimissa rajoissa.



Luku 5: Petturikuningas


Aravis yritti rimpuilla irti siteistä, jotka oli kiedottu hänen ranteidensa ympäri ja siitä nilkkoihin, niin ettei hän pääsisi ylös eikä varsinkaan juoksemaan karkuun. Hän makasi kyljellään kostealla nurmikolla puiden suojaamalla aukiolla. Neito laski kolme hahmoa, jotka käyskentelivät hermostuneen oloisesti pienellä kehällä.
”Kunhan kuningas kuulee tästä”, Aravis mutisi kuuluvasti, jättäen uhkauksensa leijumaan ilmaan.
”Kas, petturikuninkaan jalkavaimo puhuu ihmisten kieltä”, yksi kaappaajista, kääpiö nimittäin, sihahti halveksuen. Tällä kääpiöllä oli ankarat kasvot sekä pitkä parta ja hiukset, jotka olivat tummat ja karheat kuin hevosenjouhet. Se katseli tarkaanitarta kuin pelkkä hänen näkemisensä olisi tehnyt narnialaisen sairaaksi. Mutta Aravis oli hämmentyneempi sen käyttämistä sanoista kuin niiden loukkaavasta sävystä.

”Petturikuningas?” hän henkäisi ennen kuin ehti estää itseään, ja kääpiö läimäytti hänen jalkojaan miekkansa tylsällä puolella.
”Vaiti!”
”Älä riko häntä”, kielsi kentauri, se joka oli kaapannut hänet mukaansa hyökkäyksen aikana, ja joka nyt kuopaisi turhautuneena maata suurella etukaviollaan. ”Se on ulkomaalainen, mitä luulet sen historiasta tietävän.”
”Eikös petturi tunnista kaltaistaan?” kysyi kääpiö.
”Ketä kutsut petturiksi?” Aravis kimpaantui ja siteet hänen ranteidensa ympärillä kiristyivät kivuliaasti liikehdinnän seurauksena. ”Te tässä syyllistytte rikokseen! Diplomaattivieraan kaappaus on rangaistava teko millä tahansa mittapuulla.”
”Ah”, keskusteluun osallistui nyt aukion kolmas henkilö. Tämä oli se pieni fauni, jonka vuohen alaosa oli kellertävän karvan peitossa. ”Olen kuullut kerrottavan, että tarkaanitar Aravista etsitään maanpetturina kotimaassaan Kalormenissa.”

Neidon vihastunut ilme vaihtui kauhistuneeksi. Hän ei ollut astunut jalallakaan Kalormenin maaperälle sen jälkeen, kun oli kerran paennut sieltä ystäviensä kanssa. Neito ei ollut kuullut mitään sinne jääneestä perheestään, varsinkaan isästään tai hänelle naitetusta tarkaanista. Satyyri naksautti kieltään huvittuneesti.
”Aivan niin, tarkaanitar”, se hymyili pilkallisesti, eikä kalormenilainen arvonimi ollut loukkausta parempi sen sanomana. ”On eräs vanha tarkaani, joka kuollakseen haluaa saada teidät takaisin. Sille, joka tuo maanpetturin takaisin, on luvattu kultaa hänen painonsa verran.”
”Ja meitä on kolme, joten painamme yhdessä jonkin verran”, kääpiö hekotti kuin olisi keksinyt nokkelankin kaskun.
”Ei kulta ole mitään sen rinnalla, minkä palveluksen teemme Narnialle”, kentauri muistutti jylhästi. ”Ulkomaalaiset eivät kuulu tänne. Aslan asetti narnialaiset Narniaan syystä, jota me emme voi kyseenalaistaa.”
”Niin niin, kentaurit ja heidän jalot aatteensa”, kääpiö tuhahti. ”Kääpiöissä on kääpiöille kylliksi, jos minulta kysytään. Minun puolestani Aslan olisi voinut jättää Narnian kansalleni, minun esi-isäni sentään takoivat ensimmäiselle kuninkaalle hänen kruununsa.”
”Aslan tarkoitti Narnian meille ja puhuville eläimille”, fauni puhui oltuaan pitkään hiljaa. ”Eivät kääpiöt ole sen tärkeämpiä hänen Majesteetilleen kuin me muutkaan.”
”Ole hiljaa, pukinkuvatus!” kääpiö murahti, ja tilanne oli jo kärjistymässä tappeluksi, kun Aravis puhui;
”Päästäkää minut, niin kuningas tulee olemaan teille armollinen. Sitä paitsi, miksi noin jalot Narnian ystävät veljeilisivät kalormenilaisen sotaherran kanssa?”
Kentauri puuskahti halveksuen. ”Kuninkaat itsekin veljeilevät ulkomaalaisten kanssa enemmän kuin olisi narnialaisille sopivaa.”
”Eikä sovi unohtaa, että petturi on nostettu valtaistuimelle!” kääpiö iski väliin.
”Hah”, fauni risti karvaiset kätensä rintakehälleen. ”Te kääpiöt taidatte pitää häntä petturina aivan eri syistä kuin me muut.”

Kaikki tuntui jotenkin liittyvän Velhoon, josta Aravis alun alkaenkin tiesi varsin vähän. Kalormenissa ylhäistön kasvatukseen kuului olennaisesti tarinankerronta, mutta Narnian tarinoita harvoin kerrottiin ja silloinkin vain, jos oli tarve pelotella lapset kilteiksi kertomalla pahasta hengestä, joka oli ottanut Leijonan hahmon ja valloittanut Kalormenin pienen naapurimaan.

”Ketä te kutsutte petturiksi?” Aravis oli aidosti hämillään. Sen lisäksi, että hänen uteliaisuutensa oli heräämässä, hän tunsi siteiden hieman löystyneen liikkumisen seurauksena. Jos hän saisi pidettyä riitapukarit äänessä, hän kenties ehtisi saamaan kätensä vapaaksi. Se, mitä hän tekisi vapautumisensa jälkeen, oli vielä epäselvää.
”Kautta Aslanin harjan”, satyyri henkäisi. ”Eikö tyttö tosiaan tiedä?”
”Eiköhän kuningashuone halua pitää pikku salaisuutensa visusti sisäpiirissä”, kääpiö arveli silmiään pyöritellen. ”Tyypillistä ihmisille. He yrittävät hävittää kaikki tiedot kuningattaren hallintokaudesta.”
Hän todella puhuu Velhosta, Aravis tajusi kauhukseen. Olivatko nämä hänen palvelijoitaan? ”Hän oli oikea tyranni!” neito huudahti. ”Hänen hallintokautensa oli ikuinen talvi, jossa veljetkin kääntyivät toisiaan vastaan.”
”Mitäpä ulkomaalainen siitä tietäisi?” haastoi kääpiö, joka selvästi otti kuolleen kuningattaren kunnian hyvin vakavasti. ”Sinunlaisesi yrittivät valloittaa Arkkimaan ja sitten Narnian.”
”Minä olin mukana tuomassa varoitusviestiä hyökkäyksestä!” Aravis parahti loukkaantuneena. ”Minä en ole vihollisenne. Päästäkää minut!”

Hetken aikaa vaikutti siltä, kuin kolmikko olisi todella harkinnut asiaa. Se kuitenkin muuttui, kun kentauri puhui jälleen; ”Aslan oli liian puhdas nähdäkseen Aatamin poikien ja Eevan tyttärien kirousta. Hän asetti heidät valtaistuimelle näkemättä sen uhkia.” Kentaurit olivat luonnostaan ylpeitä olentoja, jotka mielellään tarkastelivat taivasta ja sen tähtikuvioita etsien vastauksia ikiaikaisiin kysymyksiin. Jotkut heistä olivat omistaneet elämänsä etsiäkseen merkkejä Aslanin paluusta, ja tämä kentauri oli sellainen. Mutta nyt se näki merkkejä kaikkialla, eikä voinut tulkita asioita toisin. Ennen niin viisaasta olennosta oli tullut uskonsa sokaisema.

”Ja mihin kukaan tarvitsee neljää hallitsijaa?” kääpiö puuskahti. ”Yhdessä on tarpeeksi.”
”Minä en paheksu Eevan tyttäriä”, fauni huomautti. ”Etenkin kuningatar Lucy on aina ollut meidän faunien ystävä.”
”Pikemminkin faunien rakastaja”, kääpiö huudahti ja sylkäisi sitten. ”Luonnotonta. Kääpiöissä on kääpiöille kylliksi.”
”Mutta ei faunien ystävyys tee hänestä petturia”, Aravis äyskähti ja hieroi ranteitaan yhteen. Vielä vähäsen.
”Ei Lucy ole petturi vaan hänen veljensä!” kentauri kopautti etukaviollaan maata kuin tuomari nuijaansa annettuaan tuomionsa. ”Edmund Oikeamielinen – jopa hänen arvonimensä on pilkkaa Aslania kohtaan!”
”Velho otti hänet suojelukseensa”, kääpiö katsoi kentauria kulmiensa alta.

”Edmund ei ikinä - ” Aravis aloitti, mutta ei ehtinyt jatkaa, kun fauni kumartui aivan hänen eteensä. Muuten niin hassunnäköisen olennon kasvoilla oli hurjistunut ilme.
”Kuningas Edmund liittoutui Velhon kanssa ja myi hänelle tietoa sisaruksistaan sekä kaikista, jotka suojelivat heitä. Sitten – aivan yhtäkkiä – hän loikkasi takaisin Aslanin puolelle, vaikka oli aluksi juoninut häntä vastaan.”
”Kaikki tietävät, kuinka suuri taika sanoo, että petturin veri kuului Velholle”, kentauri jatkoi kuin oppikirjasta.
”Ja se, mikä kuului Velholle, ei koskaan lakkaa kuulumasta hänelle”, kääpiö lopetti ja nyökkäsi vielä lauseensa lopuksi.

Aravis katsoi kaikkia kolmea vuoronperään. Hän ei voinut uskoa sitä, näiden kaappaajien täytyi olla hulluja. Ja silti, se kaikki sopi yhteen niin hyvin, että tarkaanitar ymmärsi tiedonjyvästen avulla paljon asioita. Hän ymmärsi nyt, miksi nuori kuningas pysytteli kaukana hallitsemistaan alamaisista, miksi hän oli niin alakuloinen ja antoi sisarustensa puhua puolestaan. Edmund koki syyllisyyttä kaikesta, mutta se ei tarkoittanut, että hän oli syyllinen. Aravisin veri kiehui; kuinka kuningas voisi olla tuntematta itseään petturiksi, kun niin monet pitivät häntä sellaisena.

”Te ette tiedä mistään mitään”, neito sihisi hampaidensa välistä. ”Te ette tiedä mitään Aatamin pojista, petturuudesta tai Aslanista, ettekä varsinkaan ymmärrä hänen tahtoaan!”
”Ja mitä kalormenilainen sitten tietäisi narnialaisia paremmin?” fauni naurahti kuivasti.
”Kaiken!” tarkaanitar huudahti ja rimpuili nyt kovemmin. ”Minä olen tavannut Aslanin, minä puhuin hänen kanssaan. Kukaan teistä ei ole koskaan edes nähnyt häntä, koska jos olisitte, tietäisitte puhuvanne roskaa! Ja tietäisitte myös, ettei hän tarvitse teitä puolustamaan itseään. Hän ei ole mikään kesy leijona!”

Kentauri näytti siltä, kuin neidon sanat olisivat olleet sivalluksia vasten kasvoja. Silti, se pysyi rauhallisena, sitoi miekkansa ihmisvyötärölleen ja alkoi kerätä joukon kantamuksia selkäänsä. ”Älkää enää puhutelko häntä”, se määräsi. ”Ja peittäkää hänen suunsa. Tyttö paljastaa vielä olinpaikkamme huudollaan, emmekä ikinä ehdi rajalle asti tapaamaan tarkaani Ahostaa.”
Aravis olisi huutanut silkasta pakokauhusta jos olisit ehtinyt, sillä samaan aikaan fauni tunki liinan hänen suuhunsa ja sitoi sen kiinni hänen takaraivonsa kohdalta.

-oOo-

Edmund havahtui tuttuihin ääniin. Yksi puhujista oli kuningatar Susan, joka oli nyt kumartunut nuorukaisen yläpuolelle ja puhdisti hänen kasvojaan kostealla liinalla. ”A-Aravis”, kuningas sopersi, sillä auringonvaloa vasten Susanin tummat hiukset muistuttivat häntä tarkaanittaresta. ”Missä hän on?”
”Shh”, hänen sisarensa vastasi. ”Peter on koonnut etsintäpartion, ja kuningas Lunus on heidän kanssaan. Se dryadi, joka sinut toi, kertoi mitä oli tapahtunut. Hänen puunsa oli aivan siinä lähellä, ja onneksi hän näki kaiken.”
Edmund olisi huokaissut helpotuksesta, elleivät hänen kylkensä ja rintakehänsä olisi olleet niin kivuliaat jo pelkästä hengittämisestä. ”Missä Lu on?” nuorukainen kysyi. ”Tarvitsen hänen taikajuomaansa.”
”Tiedät hyvin, että se on vain hätä-”, Susan aloitti, mutta hänen nuorempi veljensä keskeytti;
”Tämä on hätätapaus. Minun täytyy auttaa etsinnöissä.”
”Sinä et ole kuolemassa, vain hieman loukkaantunut”, kuningatar vastusteli, mutta ei enää niin voimakkaasti.
”Aravis oli minun vastuullani”, Edmund katsahti sisareensa anovasti. ”Ole kiltti, Su. Etsi Lucy.”

Hetken aikaa näytti siltä, että Susan aikoi kieltäytyä, mutta huokaisi lopulta ja nousi hakeakseen perheen kuopuksen. Hänen poissaollessaan nuori hallitsija ehti kerrata tapahtumat moneen kertaan ja kirota itseään niin monesti, että se oli viimeinen asia hänen mielessään oven jälleen avautuessa ja Lucyn astuessa sisään kädessään pieni timanttipullo. ”Susan kertoi, että tarvitset tätä”, nuori neito aloitti, ja ennen kuin Edmund ehti aloittaa taivuttelunsa, Lucy oli pudottanut pari pisaraa pullon suusta hänen huulilleen. Hetkessä kuninkaan olo muuttui paremmaksi kuin aikoihin, ja hän nousi varovasti istumaan vuoteellaan.

”Anna juoman hetki vaikuttaa”, Eevan tytär rauhoitteli ja laski kätensä hänen olkapäälleen.
”Tämä on minun syytäni”, Edmund tokaisi syyllisyyden kalventamalla äänellä. ”Minun olisi pitänyt pysytellä lähellä muita eikä lähteä seikkailemaan kuin mikäkin --”
”Älä uskalla!” Lucy huudahti. ”Se oli yllätyshyökkäys, ja olit yksin kolmea vastaan.”
Edmund ei kertonut, että oli itse nähnyt vain kaksi hahmoa, vaan nousi jalkeille. ”Kuinka hevoseni voi?” hän muisti äkkiä nuolen, joka oli lävistänyt hänen ratsunsa lavan.
”Se on tallissa lepäämässä. Tallimestarin mukaan se paranee täysin.”
”Tarvitsen uuden ratsun”, kuningas mutisi enemmän itselleen kuin sisarelleen, ja kiirehti kohti asevarastoa ja talleja.

-oOo-

Aurinko alkoi laskea, ja Aravis oli menettänyt tuntonsa jaloistaan jo aikaa sitten. Kentauri kantoi häntä selässään kuin kaadettua riistaa, mikä olisi varmasti ollut kolaus ylpeän olennon itsetunnolle, ellei se olisi ollut aatteessaan niin vankkumaton. Kolmikko oli koko päivän puhunut Narnian puhdistamisesta pettureiden verestä, joihin Aravis kiistämättä kuului.

Pohtiessaan kaikkea oppimaansa Aravis oli yrittänyt sulkea pois mielestään sen uhkaavan tosiasian, että nämä kolme olivat joko toimineet tarkaani Ahostan käskystä tai sitten lähettäneet hänelle sanan neidon löytymisestä rahapalkkion toivossa. Oli asia niin tai näin, he olivat nyt matkalla Narnian raja-alueille. Jos he olisivat edes kulkeneet Arkkimaan kautta, olisi Araviksella ollut mahdollisuus tulla huomatuksi, mutta kaappaajat pysyivät visusti Narnian syrjäseuduilla, jossa ei kulkenut ketään. Heitä ympäröi vain tyhjä metsä, jonka puiden oksilla edes linnut eivät tuntuneet laulavan.

Hetkinen, puut! Aravis olisi hihkaissut riemusta jos olisi suukapulaltaan pystynyt. Hänen täytyisi vain toivoa, että jossain näistä puista asuisi ystävällinen dryadi, joka voisi rientää Cair Paraveliin kertomaan, minne häntä vietiin. Mutta ensin hänen täytyi saada viestinsä kuuluviin, eikä neito oikein tiennyt, miten olisi sen tehnyt, kunnes huomasi vesileilin kääpiön vyöllä. Hän potkaisi kentaurin kylkeä jaloillaan, mutta olento vain käänsi ihmisen ylävartalonsa häntä kohti ja kohotti kätensä antaakseen hänelle mojovan korvatillikan. Aravis yritti puhua, mutta suukapulan vuoksi hän sai vain aikaan vaimeaa muminaa. Hän vilkuili merkitsevästi kohti kääpiön vesileiliä, ja kentauri seurasi hänen katsettaan. Olennon ohuille huulille levisi pahaenteinen hymy.

”Kääpiö”, se tokaisi. ”Vangillamme on jano. Etkö jakaisi leilisi sisällön?”
”Oletko sekaisin?” kääpiö kuulosti äärimmäisen tuohtuneelta. ”Ettäkö tuhlaisin kallisarvoista --”
Mutta fauni oli jo napannut kiinni toverinsa vyöstä ja irrottanut leilin yhdellä nopealla kiskaisulla. Hän heitti sen kentaurille, joka viimein seisahtui tarttuakseen tarkaanittaren hiuksista kiinni niskan kohdalta, ja väänsi kivuliaasti hänen kasvonsa kohti taivasta. Fauni kurkotti nostamaan suukapulan vangin kasvojen peitoksi, ja ennen kuin neito ehti ymmärtää mitä oli tapahtumassa, kentauri kiskoi leilin korkin irti hampaillaan ja kaatoi sen sisällön tytön päälle. Se poltti hänen huuliaan jopa suukapulan läpi, tunkeutui hänen nenäänsä ja sai neidon kakomaan hurjasti. Aravis tunsi tukehtuvansa ja rajut yskähdykset ravistelivat hänen kehoaan. Epätoivoisesti hän potki ja yritti päästä kauemmas, mutta kentaurin ote oli luja. Tarkaanitar oli kuulevinaan julmaa naurua, mutta se peittyi miltei kokonaan hänen pakokauhuisen ääntelynsä alle.

Lopulta ikuisuudelta tuntunut kidutus loppui, ja kentauri päästi irti, jolloin neito valahti alas hänen selästään ja kipu lävisti koko pituudeltaan sen käsivarren, jonka päälle hän putosi. Aravis tukahdutti parhaansa mukaan huutonsa, mutta päästi silti itkuisen parahduksen. Kangas katosi hänen kasvoiltaan ja hän räpytteli silmiään saadakseen polttelun loppumaan. Kääpiö marmatti ”vuosikertaviinan tuhlaamisesta”, mutta muuten kaikki olivat hiljaisia. Aravis puristi silmänsä kiinni, hän ei suostuisi itkemään kuin lapsi. Olet tarkaanitar, hän muistutti itseään ja samassa muisti alkuperäisen suunnitelmansa. Huivi oli poissa, hän saattoi viimein saada äänensä kuuluviin. Ja hän antoi kuulua, neidon avunhuudot tuntuivat halkaisevan muuten tyynen ilman kuin nuoli.

”Vaienna se!” kentauri käski, ja kaksi muuta syöksyivät neidon kimppuun. Toinen tukki hänen suunsa samalla kun toinen taitteli huivia takaisin suukapulaksi. Kahdestaan he olivat nopeita, ja pian vangin huuto oli tukahdutettu. ”Eikä enää mitään temppuja, tai Ahosta saa sinut takaisin ilman jalkoja!” kentauri ärähti, eikä Aravis epäillyt hetkeäkään, etteikö se toteuttaisi uhkaustaan. Samalla neito saattoi vain toivoa, että joku oli kuullut hänet, että joku tulisi apuun.

Aslan, oi Aslan, hän huomasi rukoilevansa ääneti. Aslan, auta minua.

[Hely]

Luku 6: Pelastus

Edmund kannusti ratsuaan kovempaa, ja metsä vilisi hänen silmäkulmissaan, jotka olivat ilmavirrasta kosteat. Kaviot rummuttivat maaperää, ja kuningas näki kaukaisuudessa ylikuninkaan viirin. Hän saavutti etsintäpartiota, joka koostui ylikuninkaan lisäksi kuningas Lunuksesta, fauneista ja leopardeista.

”Edmund”, Peter kuulosti yllättyneeltä nähdessään hänet. ”Sinulla pitäisi olla murtunut kylkiluu?”
”Lucy hoiti minut kuntoon”, nuorukainen vastasi lyhyesti ja painoi nopeasti päänsä tervehtiäkseen Arkkimaan hallitsijaa. ”Teidän korkeutenne, otan tapahtuneesta täyden vastuun. Jos arvon neidolle tapahtuu jotain, saan maksaa siitä hengelläni.”
”Älä ole typerä”, kuningas Lunus huudahti melkein kauhuissaan. ”Teidän pitäisi olla lepäämässä, puolikuntoisena teistä ei ole mitään hyötyä Aravikselle.”
”Olen tullut auttamaan etsinnöissä”, Edmund katsoi jälleen veljeään aivan kuin ei olisi kuullut vanhimman kuninkaan sanoja. ”Onko jälkiä?”
”Leopardit ovat löytäneet vainun, seurasimme sitä aukiolta, jossa luulemme heidän leiriytyneen. Mutta jälki ei ole aivan tuore, ja olemme etsineet jo tuntikausia. Faunit kertoivat puiden kuiskineen, että he ovat matkalla kohti etelää.”

Nyt Edmund näki, että hevosten kaulat olivat hiestä vaahdossa. Leopardien kyljet kohoilivat kiivaan hengityksen tahtiin, ja osa niistä oli ottanut äkillisen lepotauon tilaisuutena istua alas. Faunit nojasivat puiden runkoja vasten, osa piteli kylkiään kun niitä pisti juoksemisen seurauksena. Kauhukseen hän ymmärsi, etteivät etsintäjoukot jaksaisi haravoida koko metsää yhtä nopeasti kuin tarvitsi. Niinpä hän tiukensi otettaan ratsunsa ohjaksista ja kohottautui istumaan suoremmassa.
”Joku teistä”, hän viittoi leopardeja, jotka nostivat katseensa jännittyneinä, valmiina juoksemaan jos kuningas niin käskisi. ”Kuka teistä jaksaa juosta hevoseni rinnalla? He ovat matkalla kohti rajamaita, meidän täytyy saavuttaa heidät ennen kuin he ehtivät Kalormeniin.” Ettei vain olisi jo liian myöhäistä, hän huomasi pelkäävänsä.

Yksi leopardeista, joka näytti hyvin nuorelta, nousi seisomaan ja painoi päänsä. ”Nimeen Aslanin”, se naukaisi ylpeästi. ”Minä juoksen kuninkaan rinnalla, kunnes käpäläni eivät enää kanna.”
”Mistä päättelette heidän olevan matkalla Kalormeniin?” kuningas Lunus ihmetteli.
Edmund ei kertonut, kuinka kentauri oli kutsunut häntä petturiksi, mutta se oli antanut hänelle vihjeen kaappareiden aikeista. ”Aravis on tarkaanitar”, Aatamin poika totesi kuin asia olisi ollut itsestäänselvä. ”Eivätkä kaikki narnialaiset ole mielissään siitä, kuinka yritämme sopia rauhaa kalormenilaisten kanssa.”
”He aikovat palauttaa hänet takaisin”, ylikuningas oli pian samoilla jäljillä kuin nuorempi veljensä. ”Mutta siinä tapauksessa he joutuvat väistämättä kulkemaan Arkkimaan kautta.”
”Ei välttämättä”, Edmund muistutti. ”Jos heillä on laiva apunaan, he voivat lähteä Narniasta ennen kuin joutuvat ylittämään maiden rajoja.”

”Tämä on sodanjulistus!” Arkkimaan hallitsija huudahti äkkiä ja kokosi hevosensa ohjia. ”Aravis on kenties syntynyt Kalormenissa, mutta hän on yhtä lailla hovini jäsen kuin omat poikani.”
”Joskus menneisyytemme painaa enemmän kuin se, millaisia meistä on tullut”, Edmund puhui niin hiljaa, ettei ollut varma kuulivatko toiset sitä. Hänen vatsansa tuntui kääntyneen ylösalaisin.
”Keitä nämä kaapparit sitten ovatkin”, Peter rauhoitteli molempia. ”He eivät edusta Narniaa tai sen kansaa syyllistyessään tähän rikokseen, teidän korkeutenne. Varmistan, että he saavat ansionsa mukaan.”
Leopardi, joka oli lupautunut Aatamin pojan avuksi, heilutti häntäänsä kärsimättömästi puolelta toiselle. Lupauksestaan huolimatta se näytti tavattoman uupuneelta, ja Edmund pelkäsi sen voimien hiipuvan sitä mukaa, mitä pidempään se saisi levätä. Niinpä hän käänsi ratsunsa kohti rajamaita.

”Ed”, Peter tarttui veljensä hevosen harjaan ja näytti siltä kuin olisi lähettänyt hänet sotaan. ”Ole varovainen.”
Edmund vain nyökkäsi ja kannusti hevosensa laukkaan. Leopardi juoksi perään, ja saavutti heidät juuri kun joukko katosi muiden näköpiiristä.


-oOo-


Matka tuntui taittuvan pelottavan nopeasti, vaikka Aravis oli jo kauan sitten kadottanut ajantajunsa. Maasto muuttui vähitellen, kasvillisuus väheni ja suuret tammet olivat vaihtuneet kitukasvuisiin pensaisiin. Välikohtauksen jälkeen kentauri oli kaapannut hänet käsivarsilleen, jotta voisi ravata nopeammin ilman että tarvitsi huolehtia vangin putoamisesta ja matkan hidastumisesta. Nyt he joutuivat enää odottamaan kääpiötä, joka oli joukon hitain. Kentauri olisi päässyt nopeammin, mutta sen oli odotettava tovereitaan.

Siitä huolimatta Aravis tiesi rajan lähestyvän nopeasti. Hän oli pian ymmärtänyt, etteivät he aikoisi kulkea Arkkimaan kautta. Sitä paitsi Arkkimaan ja Kalormenin välillä lepäsi polttavan kuuma hiekkameri, jonka ylittäminen olisi yhtä helppoa kuin saada tarkaani myöntämään virheensä. Aravis oli varma, että kaappareilla oli jokin muu keino kuljettaa hänet pois Narniasta, kenties laiva.

Mitä Ahosta hänelle tekisi, tarkaanitar huomasi ajattelevansa. Vanha, irstas mies oli nuoren morsiamensa avulla suunnitellut nousevansa vielä korkeammalle muun aatelisväen suosioon, olihan tarkaani alunperin ollut varsin alhaista syntyperää. Aravis ei uskonut miehen etsineen häntä vain sen vuoksi, että halusi niin kovasti avioon. Ahosta halusi kostaa. Kenties hän ei kertoisi neidon isälle saati suurelle Tisrokille tytön löytymisestä, vaan tappaisi hänet heti rajan tuntumassa. Sekin tuntui houkuttelevammalta vaihtoehdolta kuin joutua naimisiin tai vielä pahempaa, takaisin isänsä taloon. Aivan kuin hän sinua ottaisi, neito ymmärsi katkerana. Hän oli valmis antamaan sinut sille irstailijalle epäröimättä. Miksi kuvittelet hänen tuhlaavan edes ajatustakaan sinun suuntaasi?

”Vauhtia kääpiö!” kentauri käski, ja ellei Aravis olisi ollut niin vihainen, hän olisi säälinyt hikoilevaa ja puuskuttavaa kääpiötä. Eivät he olleet sen hitaampia kuin tavalliset ihmiset, mutta kentaurin vauhdissa ei pysynyt kukaan, ellei sitten toinen samanlainen. Ajatus vain kasvatti neidon lohduttomuutta, tätä vauhtia kukaan ei saisi heitä kiinni ajoissa.


-oOo-


Edmundin ratsu osoitti väsymisen merkkejä, mutta armottomasti hän ajoi sitä eteenpäin. Vaikka se ei ollutkaan sellainen puhuva narnialaishevonen, kuninkaan teki silti pahaa hänen painaessaan kantapäänsä yhä uudelleen sen kylkiin. Kyseessä oli kuitenkin sotahevonen, ja kuningas vannotti itseään palkitsemaan ratsunsa – ja leopardin – ruhtinaallisesti heidän lopulta löytäessään tarkaanittaren. Jos me löydämme hänet, miehen vatsanpohjaa kouraisi ajatuksen voimasta. Siinä samassa hänen katseensa vangitsi jokin kiiltävä, mikä auringonvalossa loisti niin kirkkaan kultaisena, ettei hän voinut erehtyä. Aslan!

Leijona heilautti kultaista harjaansa ja kääntyi kannoillaan. Edmund kiskaisi ohjaksista, ja hevonen kääntyi niin äkkinäisesti, että oli kaatua kyljelleen. Kuningas vain huudahti anteeksipyynnön kannustaessaan ratsunsa seuraamaan Leijonaa. Se oli kadonnut näkyvistä, mutta pieni toivonkipinä sen näkemisen myötä oli leimahtanut paloksi, joka ajoi miestä eteenpäin. Leopardi pysyi vain hädintuskin heidän kannoillaan, mutta Edmund ei enää huomannut sitä. Hän oli nähnyt Aslanin, ja se itsessään oli melkein liikaa, niin että kuningas oli unohtaa, miksi seurasi sitä. Silloin hän näki maassa vesileilin, ja pysäytti ratsunsa. Leopardi saavutti heidät ja nosti tyhjän esineen hampaisiinsa. Sitten se haisteli sitä ja alkoi muristen etsiä jälkiä.
”He eivät voi olla kovin kaukana”, peto heilutti häntäänsä vimmatusti puolelta toiselle, ja alkoi näyttää tietä.


-oOo-


”Olemme pian perillä”, kentauri tokaisi, eikä Aravis ollut aivan varma, kenelle se oli tarkoitettu. Kääpiö kuitenkin huokaisi helpottuneena, ja pinkoi minkä lyhyistä jaloistaan pääsi pysyäkseen vielä loppumatkan heidän mukanaan. Tarkaanitar huomasi, että he olivat yhä Narniassa, kenties Ahosta oli tullut hakemaan sitä, minkä katsoi itselleen kuuluvan.

Pian he näkivät kaukaisuudessa kaksi ratsukkoa, jotka eivät kantaneet lippuja. Ei silti ollut epäilystäkään, etteivätkö he olisi kalormenilaisia. Jo ennen kuin he olivat päässeet sille etäisyydelle, että saattoivat kuulla toisensa huutamatta, oli Aravis helpottunut huomatessaan, ettei Ahosta ollut kumpikaan ratsastajista. Kolmikkoa se ei kuitenkaan miellyttänyt.

”Missä tarkaani on?” kysyi fauni epäilevänä.
”Herramme, tarkaani Ahosta, lähettää terveisensä ja kiitoksensa siitä, että toitte maanpetturin hänelle”, vastasi toinen sotilaista hyvin harjoitellun kuuloisesti.
”Entäs palkkiomme?” kääpiö tiuskaisi. ”Painomme verran kultaa?”
Kentauri kuopi hermostuneesti maata hevosenjalallaan. ”Eikö herranne itse suvaitse saapua?”
”Tarkaani on hyvin kiireinen mies”, totesi toinen, selvästi vanhempi sotilas. Hänen partansa ulottui miltei napaan asti. ”Luovuttakaa tyttö.”
”Ei ilman palkkiota!” huusi kääpiö, mutta kentauri oli jo laskenut yhä sidotun Aravisin maahan.
”Narnian vuoksi”, se sanoi vakavana ja nyökkäsi nuoremmalle sotilaalle, jotta tämä tulisi hakemaan neidon. Aravis alkoi rimpuilla hurjasti, ja sätki kuin kala kuivalla maalla yrittäessään ryömiä pakoon. Hän ei kuitenkaan päässyt kauas, kun kääpiön kaiken aikaa jatkunut marmattaminen palkkiosta katkesi kuin veitsellä leikaten. Kentauri kavahti takajaloilleen, ja se sai neidon katsomaan olkansa yli mitä tapahtui. Ensimmäinen asia, minkä hän näki, olivat kentaurin ilmaa halkovat etukaviot, ja niistä hieman kauempana kääpiön eloton ruumis. Nuoremman sotilaan miekka kiilsi verenpunaisena.

”Kirottu Kalormenin käärme!” kentauri tavoitteli miekkaansa, joka roikkui sen ihmisvyötäröllä. ”Aslan tulee vielä puhdistamaan maailman sinun kansastasi!”
Mutta saatuaan miekan käteensä, oli fauni ehtinyt kääntyä ja juoksi hurjaa vauhtia tiehensä. Se ei ehtinyt kovinkaan kauas, kun jo vanhemman kalormenilaisen nuoli iski sitä selkään melkein lapaluiden väliin, ja pikkuinen otus kaatui vatsalleen. Aravis oli kaikesta niin kauhuissaan, ettei ollut pystynyt liikkumaan ennen sitä, mutta faunin kohtalo sai hänet jatkamaan epätoivoista pakoaan.

Hän ehti kuulla, kuinka kentauri ja sotilas ottivat miekoillaan yhteen, kun hän kuuli karjaisun. Aslan? hän pohti toiveikkaana ja kääntyi katsomaan. Mutta se olikin vain leopardi, joka oli loikannut kentaurin selkään, ja raapi vimmatusti sen kylkiä minne vain suinkin yletti. Kentauri oli kuitenkin nopea, ja huitaisi petoa miekallaan, jonka se ehti väistää vain viiksikarvan verran. Samaan aikaan toinen sotilaista huusi; ”Ota tyttö!”
Se sai Aravikseen vauhtia, mutta hän ehti ryömiä vain joitakin kymmeniä senttejä, kun joku tarttui hänen jaloistaan. Kaikillä jäljellä olevilla voimillaan neito onnistui kääntymään selälleen ja koukisti jalkansa potkaistakseen miestä kaikkialle minne vain suinkin sidotuilla raajoillaan pystyi. Samalla hän näki miekan, joka osoitti miestä jostakin tarkaanittaren yläpuolelta. ”Älä edes yritä”, tuttu ääni sanoi uhkaavasti, ja Aravis olisi voinut itkeä silkasta onnesta nähdessään Edmundin istuvan ratsunsa selässä aivan hänen vierellään.

Silloin kentauri iski miekkansa nuoremman sotilaan sydämeen, ja nuorukainen rojahti elottomana aivan Aravisin jalkoihin. Hän tukahdutti kiljaisun veren roiskahtaessa pisaroina hänen päällensä. Vanhempi sotilas laukkasi jo kaukana, hän oli paennut jättäen nuorukaisen yksin kaikkia vastaan. Kaiken kauhunsa keskellä Aravis ehti inhota miestä sen vuoksi.
”Petturi”, kentauri sylkäisi ja kohotti miekkansa kohti kuningasta, jonka kasvot muuttuivat miltei surumielisiksi. ”Olisi pitänyt arvata, että yrität pelastaa tämän kyynpoikasen. Ehkäpä tavoittelet sellaista haaremia, johon tarkaanit keräilevät orjia kuin kauniita kiviä.”
”Aslan johdatti minut tänne”, Edmund sihahti hampaidensa välistä, ja narnialaisen kasvot valahtivat kalpeiksi.
”Valetta!” se huusi. ”Pilkkaa! Petturi! Aslan ei ikinä -”

Ja silloin leopardi loikkasi uudelleen kentaurin selkään ja iski hampaansa sen kaulaan. Valtava olento huitaisi miekallaan, mutta polvistui ensin ja lopulta kaatui kyljelleen maahan. Leopardi oli ulvaissut kivusta miekan viiltäessä sen kuonoa, ja ruohikkoon sekoittui senkin verta. Se lysähti puolittain istumaan ja läähätti kuin koira konsanaan. Edmund laskeutui ratsunsa selästä ja irrotti suukapulan. ”Oletko kunnossa?” Aravis ehti sanomaan, ja leopardilta meni hetki ymmärtää, että tarkaanitar puhui sille.
”Olen, arvon neito”, se sai sanotuksi, ja kuulosti siltä kuin sen kieli olisi ollut hiekkapaperia. ”Huolenpitonne imartelee minua.”
”Entä te?” Edmund kysyi huolissaan ja otti Aravisin kasvot käsiinsä tarkastellakseen häntä kunnolla. ”Sattuuko teihin?”
Aravis pudisti päätään. ”Ei, mutta löyhkään viinalta”, hän huomautti, ja kuningas naurahti yllättyneenä. Se tuntui vapauttavalta, ja neitokin uskalsi hymyillä.
”Se on totta, mutta tärkeintä, että olette elossa”, Aatamin poika huokaisi ja ennen kuin hän ehti ajatella asiaa sen tarkemmin, mies otti Aravisin syleilyynsä. Neito ei vastustellut, vaan helpottuneena laski kasvonsa vasten rintapanssaria.

[Hely]

A/N: Jos jollain menee nuo kaksoset sekaisin, niin ihan varmasti minulla jossain kohtaa tarinaa Koor on siis vanhempi ja kruununperijä, kun taas Koorin on se nuorempi. Suomen kielellä välillä hankala tehdä eroa näiden välille ilman, että menee sekaisin.


Luku 7: Totuus

He olivat ottaneet kuolleen tarkaanin ratsun ja nousseet molemmat sen satulaan, jotta Edmundin hevonen oli saanut kulkea takaisin Cair Paraveliin ilman ratsastajan tuomaa taakkaa. He olivat ensin ehdottaneet, josko leopardi olisi asettunut kuninkaan paikalle satulaan, mutta peto kieltäytyi kohteliaasti vedoten siihen, ettei ollut Aatamin poika. Kotimatka taittui hitaasti, ja matkalla he kohtasivat prinssi Koorin ja hänen mukaansa lähteneet narnialaiset. Arkkimaalainen syleili Aravista onnellisena ja nyrpisti sitten nenäänsä viinan löyhkälle, mutta neito oli ikionnellinen nähdessään hänet.

Heidän saapuessaan pääkaupungin linnan porteista oli heitä vastaanottamassa melkoinen joukko. Siinä olivat Peter ja Eevan tyttäret, kuningas Lunus, joka oli saapunut vain hetkeä aiemmin vaihtamaan hevosta, sekä mestari Tumnus ja prinssi Koorin. He kaikki syleilivät vuoron perään toisiaan, ja Lucy sai silittää leopardin turkkia kiitokseksi.
”Tule mukaani, rakas lapsi”, kuningatar Susan tarttui Aravisin käteen ja lähti sisarensa kanssa taluttamaan tätä sisälle. Edmund jäi vielä seisomaan sisäpihalle ja vaati saada palkita ratsunsa sen ansaitsemalla tavalla, mutta kun ylikuningas oli vannottanut tarpeeksi uskottavasti hoitavansa asian, oli hän lopulta uskonut isoveljeään ja seurannut herra Tumnusta sisälle peseytyäkseen. Vielä ennen lähtöään hän kuitenkin vannotti Peteriä lupaamaan, että vielä samana iltana he tekisivät leopardista ritarin, niin rohkeasti se oli pelastanut heidät kentaurilta.

Lämmin kylpyvesi tuntui niin ihanalta, että sen saattoi ymmärtää vain se, joka oli kokenut saman kuin Aravis. Hän painautui korviaan myöten veden alle ja antoi tuoksuöljyjen humalluttaa aistinsa. Lucy oli hänen kanssaan ja hieroi tuoksuvaa saippuaa ystävänsä hiuksiin. Kylpyvesi olisi ollut lämmintä vielä pitkään, mutta Aravis halusi kovasti päästä lepäämään kaiken kokemansa jälkeen, ja Lucy saattoi ystävänsä tämän huoneeseen, jossa neito nukahti miltei heti silmänsä suljettuaan.


-oOo-


Aravis heräsi vasta seuraavana aamuna, ja vaikka kaikkialle koski, hän oli onnellisempi kuin pitkään aikaan. Varoen hän kipitti pitkin suurta käytävää, jonka tiesi johtavan Lucyn huoneeseen. Ehkä hän voisi nauttia aamiaista ystävänsä kanssa. Matkalla hän kuitenkin kohtasi ylikuninkaan, joka katsoi hieman kummeksuen vielä yöpukuista tyttöä.

”Teidän korkeutenne”, Aravis kiirehti niiamaan niin sirosti kuin kykeni, ja kuningas alkoi heti puhua;
”Kuningas Lunus on palannut Arkkimaahan prinssi Koorin kanssa. He lähtivät varhain tänä aamuna, sillä katsoivat tilanteen olevan uhkaava johtuen kalormenilaisten läheisyyden rajallamme. Ottaen huomioon kaiken kokemanne, arvon neito, he päättelivät olevan parasta, jos jäisitte lepäämään vielä pariksi päiväksi.”
Aravis oli osannut odottaa sitä, mutta tunsi olonsa äkkiä kovin vieraaksi. ”Mutta entäpä – ?”
”Prinssi Koorin on jäänyt kanssanne, olkaa huoleti. Kun voimanne palaavat, hän saattaa teidät takaisin. Hän myös esitti toiveen siitä, että voisitte jäädä tanssiaisiin.”

Sitä tarkaanitar ei osannut odottaa. ”Tanssiaisiin?”
Ylikuningas hymähti ja risti kädet selkänsä taakse. ”Tarkoituksenamme oli järjestää suuret tanssiaiset kuningas Lunuksen ja hänen hovinsa saapumisen kunniaksi. Koska heidän täytyi poistua, ajattelimme ensin perua koko jutun, mutta prinssi Koorin vaatimalla vaati meitä pitäytymään suunnitelmassamme. Ellette tietysti toivo lähteä aiemmin?”
Neidolta meni hetki ymmärtää, että ylikuningas oli esittänyt kysymyksen. ”T-tuota, tietysti?” hän sai sanottua. ”Tai siis, jos prinssi haluaa jäädä, ei minulla ole mitään sitä vastaan.”
”Hienoa!” Peter kuulosti aidosti ilahtuneelta ja nyökkäsi kohteliaasti lähtönsä merkiksi. ”Ai niin”, hän vielä kääntyi kannoillaan. ”Edmund esitti toiveen, että söisitte hänen kanssaan aamiaista. Hän on ollut kovin huolissaan teistä.”
Aravis tunsi punastuvansa, mutta ei oikein osannut selittää miksi. Ennen kuin hän ehti kysyä, mistä kuninkaan saattoi löytää, Peter osoitti käytävän päässä olevaa suurta, kaksiovista huonetta. Tietysti, tarkaanitar hymyili. Kirjasto.


-oOo-


Edmund oli nähnyt sinä yönä mitä kamalimpia painajaisia, ja sen vuoksi hänestä tuntui siltä kuin ei olisi nukkunut ollenkaan. Aivan oman lisäyksensä uneen oli tuonut Aravisin hahmo, joka oli puhunut kentaurin äänellä syyttäen häntä petturiksi samalla kun yökuningatar kahlitsi hänet kivipaateen.

Hän oli havahtunut hereille jo ennen auringonnousua ja päätynyt kirjastoon, johon palvelijat olivat ystävällisesti kattaneet hänelle herkullisen aamiaisen, joka ei kuitenkaan maistunut. Kuningas oli odottanut saavansa hetken rauhaa ennen kuin joutuisi sisarustensa riepoteltavaksi kaikilla niillä kysymyksillään ja huolillaan, joita edellispäivä oli herättänyt. Hän toivoi, että olisi voinut lähteä kuningas Lunuksen lailla pois, mutta oli kaikki tapahtumat kerrattuaan vain tyytynyt piiloutumaan huoneeseensa viime yönä.

Samassa kirjaston toinen raskaista ovista avautui hitaasti, ja ennen kuin Edmund ehti ihmetellä tulijaa, hän tunnisti sen tarkaanittareksi.
”Aravis?” hän hämmästyi nähdessään yöpukuisen neidon edessään. Yöpuku oli pitkänmallinen tunika, joka yletti polviin asti jättäen kuitenkin olkapäät paljaiksi. Edmund koki tilanteen hieman sopimattomaksi ja laski katseensa. ”Mikä teidät tänne tuo heti aamusta?”
Aravis näytti vielä hämmentyneemmältä kuin kuningas sopertaessaan, että ylikuningas itse oli kertonut Edmundin kaivanneen häntä. Niinpä tietysti, kuningas ajatteli hieman ärtyneesti siksi, että hänen veljensä oli toiminut niin kuin parhaaksi näki, mutta ilman Edmundin suostumusta. Hän tiesi kyllä hyvin, mitä Peter oli ajatellut lähettäessään yöpukuisen neidon hänen luokseen varoittamatta siitä etukäteen.

Ymmärtäessään, että Aravista varmasti kiusaannutti tilanne aivan yhtä paljon kuin häntä itseään, Edmund viittoi neitoa istumaan. ”En vain ajatellut teidän tulevan heti – herättyänne”, kuningas onnistui valehtelemaan.
Tarkaanitar vilkaisi nyt itseään ja hymyili hermostuneesti tavalla, joka oli miehestä tavattoman suloista.
”A-anteeksi, teidän korkeutenne, minä olin matkalla kuningatar Lucyn luo, kun veljenne –”
”Ei se mitään, minä ymmärrän”, Edmund heilautti kättään rauhoittelevasti. ”Veljeäni on vaikea vastustaa. Siis koska hän on ylikuningas, ei siksi että hän olisi jotenkin – vetovoimainen tai – ”
Nyt oli Aravisin vuoro rauhoitella. ”Niin, tiedän mitä tarkoititte”, sitten hän katsahti kuninkaan koskematonta aamiaista ja kohotti kulmiaan. ”Eikö teidän ole nälkä?”
”Ah”, Edmund ei ymmärtänyt, miksei voinut vain kertoa ruokahaluttomuudestaan. Kenties hän pelkäsi neidon kysyvän, mistä se johtui. ”Minä odotin teitä.”
”Mutta juuri sanoitte että ette osanneet odottaa minua näin aikaisin?” Aravis kohotti toista kulmaansa ja nappasi suuresta paahtoleipäkasasta yhden. Se oli paistettu täydellisen rapeaksi, ja voideltu paksusti molemmin puolin.
Edmund huokaisi väsyneemmin kuin olisi halunnut näyttää, ja nähdessään neidon huolestuneen ilmeen hän kiirehti lisäämään; ”Anteeksi, olen nukkunut huonosti. Mukavaa kun tulit.”
Yllättävän tuttavallinen puhetapa sai Aravisin puraisemaan vahingossa kieltään paahtoleivän sijaan, ja hän puristi silmänsä kiinni ettei olisi paljastanut äkillistä kipua.

Hetken aikaa he – tai oikeastaan Aravis – söivät hiljaisuuden vallitsessa. Edmund näykki haluttomana paahtoleivän kuorta, mutta näytti poissaolevalta ja jotenkin surulliselta. Tarkaanitar tutkaili häntä ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes hiljaisuus oli kasvanut kuin kuiluksi heidän välilleen. Äkkiä Aravis puhui, tai oikeammin ajatteli ääneen;
”En ole koskaan nähnyt noin onnetonta kuningasta.”
Edmund hätkähti äkillistä ääntä eikä niinkään sen sisältöä, ja pakotti itsensä vastaamaan. ”Montako kuningasta olet nähnyt?”
Tarkaanitar hymyili hieman, mutta siinä oli jotain apeaa. ”Sinulla on surulliset silmät”, hän jatkoi vastaamatta miehen kysymykseen ja kohotti kätensä hipaistakseen miehen kättä. Hän hätkähti omaa rohkeuttaan, mutta neito halusi niin polttavasti tietää, oliko siinä perää kun kentauri oli kutsunut miestä petturiksi. ”On kuin kantaisit raskasta taakkaa.”
Kuningas vain huokaisi syvään, eikä edes yrittänyt siirtää kättään neidon ulottumattomiin. Se sai hänet rohkaistumaan; ”Haluatko puhua siitä?”
”En”, mies vastasi heti. Tämä oli nytkin ehtinyt edetä liian pitkälle.
”Johtuuko se siitä – ”, Aravis keräsi rohkeutta sanoakseen ajatuksensa ääneen. ” – Että olit petturi?”

Edmund kavahti kuin hänen kosketuksensa olisi äkkiä polttanut kuuman raudan lailla. Hänen katseensa oli epäilevä, ja mies kysyi kuin ei olisi kuitenkaan tahtonut kuulla vastausta; ”Kuinka sinä tiedät siitä?”
”Edmund”, tarkaanitar henkäisi, hän ei tahtonut karkottaa kuningasta enää luotaan. Se oli siis totta? Muutenhan tämä kieltäisi sen. ”Se ei haittaa, minä tiedän sinun olevan parempi – ”
”Se ei muuta tapahtunutta”, Edmund vastasi. Hän näytti jo luovuttaneen.
”Olit vasta lapsi.”
”Olin typerä.”

Aravis mietti, paljonko uskalsi arvata. Hän tiesi miehestä jotakin sellaista, minkä kuningas olisi tahtonut unohdettavan. Sekin oli jo loukkaus. Mutta koska kaikki tuntui liittyvän Velhoon, tarkaanitar jatkoi kuin yllytettynä; ”Se noita oli voimakas, etkä voinut tietää.”
”Olin itsekäs, ja kateellinen”, Edmundin ääni kohosi, ja hän taisteli paniikkia vastaan. Miten jokin saattoi pelottaa häntä pelkkänä ajatuksena, miten sillä noidalla oli vieläkin niin suuri valta häneen? Entä jos Velho hallitsi yhä, hänen kauttaan?
”Minä myin sisarukseni! Makeisista! Sitten minä typerys menin ja kävelin suoraan hänen ansaansa. Aslanin piti pelastaa minut. He eivät koskaan kertoneet, miten hän sen teki, mutta minä en ole ihan niin tyhmä. Kyllä minä tiedän, että jollakin tavalla Aslan maksoi siitä verellään.”

Katsokaas, vielä silloin Narniassa ei kerrottu tarinoita Aslanin ylösnousemuksesta, vaikka kaikille oli selvää, miten Merentakaisen kuninkaan poika oli armahtanut nuoren petturin. Vain Eevan tyttäret tiesivät, sillä he olivat olleet paikalla, mutta kieltäytyivät puhumasta tapahtuneesta edes keskenään. Heidän lisäkseen vain hiiret tiesivät ja kertoivat tarinaa toisilleen, sillä olivathan he olleet paikalla järsimässä poikki Aslanin kahleita. Menisi kuitenkin vielä satoja vuosia, ennen kuin tarinat leviäisivät muidenkin korviin, ja silloin niistä olisi ehtinyt kadota lähes kaikki todenmukaisuus.
”Aslan näki sinussa hyvää”, Aravis oli varma siitä, mutta Edmund vain painoi päänsä kuin ei olisi tohtinut katsoa.
”Mikään minussa ei ole niin hyvää, että sen puolesta kannattaisi uhrata jotakin niin kaunista!”

Aravis hätkähti miehen äkkiä iskiessä nyrkkinsä vasten pöydän pintaa. Edmund lyyhistyi nojaamaan osittain pöydän varaan, ja hautasi sitten kasvot käsiinsä. Hän ei itkenyt ääneen, mutta miehen keho tärisi niin, että olkapäät hytkyivät.
”Edmund, lopeta tuo”, tarkaanitar käski. ”Mitä Aslan sanoisi, jos näkisi sinut nyt?”
Edmund ei vastannut, ja Aravis otti sen lupana astua eteenpäin. Hän polvistui miehen viereen ja hetken epäröityään laski kätensä kuninkaan olkapäälle. Mies säpsähti, mutta ei karttanut hänen kosketustaan ja käsi siirtyi silittämään hänen selkäänsä rauhallisin vedoin.
”Minä kerron sinulle jotakin”, Aravis aloitti, ja hänen tarinoitsijan taitonsa pääsivät oikeuksiinsa. ”Kun olin vielä pieni lapsi isäni talossa, hän meni uusiin naimisiin äitini kuoltua. Uusi vaimo ei pitänyt minusta, ja sai isäni lupaamaan minut inhottavalle vanhalle miehelle.”
Edmund oli lakannut tärisemästä. Mikä hänen kohtauksensa ikinä olikaan, se oli hiipumassa.

”Se mies oli alhaista syntyperää ja inhottava, mutta oli jotenkin luikerrellut tiensä Tisrokin suosioon. Häneltä olisin saanut palatsit ja helmet ja aasinmaitokylvyt, mutta minä en halunnut naimisiin. En rakastanut sitä vanhaa, kyttyräselkäistä käärmettä.”
”Sinä pakenit”, Edmund tiesi, ja tapa jolla hän sen sanoi oli ihaileva. Hänen suustaan sana pako ei kuulostanut pelkurimaiselta ratkaisulta.
”Niin, mutta en heti”, Aravis tunnusti katuvana, ja hänen silittelynsä taukosi hetkeksi. ”Ajattelin itsekseni, että mieluummin kuolen kuin päädyn naimisiin. Joten minä otin ratsun ja tikarin ja päätin riistää henkeni, toivoen pääseväni veljeni luokse. Voisinpa edes sanoa, että tulin itse järkiini, mutta ei. Se oli Hvinna, joka kielsi minua tuhoamasta itseäni.”
Edmund katsoi häneen nyt, ja suru miehen silmissä oli erilaista. ”Aravis”, hän kuiskasi ja otti neidon käden omaansa. Mies puristi sitä tiukasti, melkein epätoivoisesti.
”Minä en ole petturi”, neito sanoi nyt voimakkaasti. ”Mutta minä olen Kalormenin tarkaanitar, ja heidän silmissään nyt arvoton. En ole enää koskaan tervetullut kotiini, en näe isäni vanhenevan tai pienen veljeni varttuvan mieheksi. Ja jos Tars tosiaan on ikiankara, sodassa me taistelemme eri puolilla. Minä tiedän, millaista on menettää kasvonsa, näyttää viholliselta omiensa silmissä.”
”Et sinä ole – ”
”Mutta nyt minulla on Koor ja Koorin ja Lunus. Minulla on Lucy.” Ja sinut, hän tahtoi lisätä, mutta ei uskaltanut. ”Narnialaiset eivät ehkä unohda, mutta sinä olet silti heidän kuninkaansa. Meidän täytyy vain jaksaa, taistella heidän kunnioituksensa vuoksi, mutta lopulta se on varmasti sen arvoista.” Ja koska meillä ei ole muutakaan.
”Minä haluan olla heidän arvoisensa kuningas”, Edmund mutisi.
”Ja sinä oletkin”, Aravis vakuutti pehmeästi, tumma ääni lämpöä täynnä. Hänen ei tarvinnut vakuutella miestä enempää, taitava puhuja osasi kertoa asioita sanojensa viereltäkin. ”Toivon vain, että jonain päivänä näkisit sen itse.”

Hetken aikaa oli hiljaista, kuin yksikin sana olisi voinut rikkoa sen, mitä heidän välillään ikinä sitten olikaan. Edmund hukuttautui ruskeisiin silmiin, ja Aravis hymyili hänelle niin lempeästi, hänen kätensä oli niin lämmin hänen omaansa vasten, että lopulta kuningas nojautui hitaasti eteenpäin ja suuteli tarkaanitarta.

[Hely]

A/N: Loppu lähenee, mutta olen suunnitellut tälle vielä epilogin kirjoittamista! Se onkin ainoa pätkä, joka pitää kirjoittaa kokonaan alusta loppuun. Tässä luvussa esitellään enemmän muitakin alussa mainittuja parituksia


Luku 8: Tanssiaiset



”Sali on täynnä neitoja, jotka toivoisivat tanssia kanssasi”, Lucy huomautti.
”Sehän tässä onkin kauheaa.”
Lucy ei voinut sille mitään, vaan kikatti ääneen. Siinä hänen isoveljensä, kuningas Edmund Oikeamielinen, etevä valtiomies ja tuomari, varsin komea, kultakutrinen nuori mies seisoi peläten tanssimista. ”En olisi uskonut sinun pelkäävän tyttöjä, Edmund.”
Edmund puuskahti. ”En minä pelkää heitä”, hän mutisi ärtyneesti ja tunnusti sitten. ”En vain nauti tanssimisesta.”
”Kuninkaan velvollisuudet ovat todella varsin raskaita”, nuori kuningatar jatkoi kiusoitteluaan. ”Varokaa, ettette kaadu taakkanne alla, teidän korkeutenne.”
”Hysh”, Edmund heilautti kättään sisarensa suuntaan pieni hymynkare huulillaan. ”En liioin näe sinua tanssimassa.
”Ehkä me kaikki emme vain saa haluamaamme paria”, neito totesi puoliääneen antaessaan katseensa vaeltaa kullanhohtoisessa salissa.
”Voi, Lu”, Edmund kosketti sisarensa käsivartta. ”Olen pahoillani siitä mitä sanoin.”
”Ei se mitään, Ed. Sinuna pyytäisin silti Aravista tanssimaan, vai tarvitsetko sinä itse Aslanin karjumaan päähäsi järkeä ennen kuin uskot?”
Kuin puheenaihetta vaihtaakseen kuningas kumarsi syvään ja ojensi kätensä. ”Tahtoisitteko tanssia kanssani, arvon neito?” Nähdessään sisarensa epäröivän ilmeen, Edmund tarjosi hänelle hymyään. ”Ei hätää, Susan opetti minua.”
”Milloin?” Lucy naurahti epäuskoisesti, mutta niiasi kohteliaasti ja tarttui veljensä käteen. ”Kiristikö hän sinua?”
”Todella huvittavaa”, miehenalku esitti loukkaantunutta johdattaessaan tanssiparinsa keskemmälle huonetta. ”Hänen mielestään minun oli jo korkea aika oppia, joten – ”
He molemmat tiesivät, ettei kukaan kyennyt kieltäytymään kuningatar Susan Lempeän pyynnöstä.

”Lisäksi hän lupasi olla kertomatta kenellekään”, Edmund jatkoi. ”Harjoittelimme salaa.”
Lucy pyöritti silmiään huvittuneena. Salaa tai ei, kuningas osoittautui varsin hyväksi tanssijaksi, joka astui sisarensa varpaille vain kaksi kertaa. Lucy antoi sen anteeksi, olisi antanut vaikkei Edmund olisikaan pahoitellut joka kerran.
Tanssin lomasta kuningatar vilkuili tanssilattian reunoja etsien sieltä tuttua hahmoa. Edmund huomasi sen, ja sanoi; ”Olen kiitollinen, että olet mieltynyt häneen. Totisesti, vähemmän sinua kiittäisin, jos olisit tahtonut sellaisen miehen kuin vaikkapa Rabadash.”
Lucy ei nähnyt mieltä siinä, että olisi enää yrittänyt valehdella veljelleen. ”Kuinka tiesit? Kertoiko Aravis?”
Edmund näytti yllättyneeltä. ”Ei hänen tarvinnut, olet sisareni; tunnen mielesi yhtä hyvin kuin tunnen omani.”

Hetken aikaa he vain tanssahtelivat hiljaisuuden vallitsessa. Se johtui osittain siitä, että Edmundin oli keskityttävä hartaasti jokaiseen askeleeseen, ettei olisi mennyt rytmissä sekaisin. Toisaalta hän oli vaipunut ajatuksiinsa.
”Se vain on sellaisia asioita, joita ei oikein koskaan tule ajatelleeksi, mutta kun niin käy, ymmärtää kuinka luontevalta se tuntuu”, Edmund selitti mietteliäästi.  ”Kuin niin olisi tarkoitettu, se pitää vain itse huomata.”
”Kuten sinä ja Aravis?”
Lucyn viaton kysymys oli sekoittaa kuninkaan askeleet, mutta hän onnistui korjaamaan virheensä nopeasti ja katsoi sitten siskoaan, kuin ei olisi ollut varma oliko neito tosissaan. Kuningatar kallisti päätään kevyesti sivulle odottaen vastausta. Hänen siniset silmänsä olivat täynnä hiljaista ymmärrystä.
”Niin”, oli kaikki mitä miehen onnistui mutista tanssin lakattua. Hän johdatti sisarensa kauemmas salin keskustasta kohti sen sivuja, jossa herra Tumnus tepasteli jokseenkin eksyneesti ympäriinsä.

”Mestari fauni”, Edmund kiinnitti neuvonantajansa huomion ojentaessaan Lucyn pitelemää kättään kuin olisi palauttanut kuningattaren takaisin faunille. ”Pahoitteluni, halusin lainata sisartani tanssia varten.”
Tumnus räpäytti ruskeita silmiään ja vilkaisi Lucya saadakseen kuninkaansa sanoihin jonkinlaista järkeä. Hänen kasvoilleen levisi pieni hermostuksen puna, joka tarttui pian myös Eevan tyttäreen. Kun kolmikko seisoi siinä hetken jännittyneessä hiljaisuudessa, Edmund rykäisi tietäväisesti saaden molempien katseet itseensä.
”Herra Tumnus, teille ei varmasti olisi vaivaksi tanssia hetken sisareni kanssa?”
Nyt Tumnuksen ennestäänkin punertavat kasvot olivat lehahtaneet kuin kaikki veri olisi rynnistänyt hänen poskilleen. ”Teidän korkeutenne, onkohan se sopivaa, fauni tanssimassa kuninkaiden keskellä?” hän sopersi ja haroi tummia kiharoitaan hermostuneena.
”Pyydän”, Edmund hymyili ja kohotti toisen kätensä rauhoittelevaan eleeseen. ”Kuulutte hoviin. Ja osaatte varmasti askeleet paremmin kuin minä, joka juuri suoritin vuosittaisen velvollisuuteni tanssilattialla.”
”Enpä nyt tiedä taidoistani, teidän korkeutenne.”
”Lisäksi Lucy on tainnut jo tanssittaa kaikkia salin kruunupäitä. Luulen nyt olevan teidän vuoronne.”
Lucyn ilme muuttui jatkuvasti hänen pitäessään katseensa veljessään. Ensin kiusaantunut hermostuneisuus vaihtui paniikinsekaiseksi jännitykseksi, joka pian suli kiitolliseen hymyyn.
”No tuota, jos teidän korkeutenne vaatii – ”, Tumnus takelteli ja kumarsi.
Edmund hymyili tyytyväisenä ja kuittasi faunin eleen nyökkäyksellä. Hän katseli, kuinka neuvonantaja talutti kuningattaren kauemmas uuden sävelmän lähestyessä jo kertosäettään. Lucy ei enää vilkaissut taakseen, mutta kuninkaan ei tarvinnut nähdä sisarensa kasvoja tietääkseen hänen säteilevän ilosta.

Ja niinpä Edmund keskittyi etsimään Aravisin hahmoa salin väenpaljoudesta.


-oOo-


Tumnus oli jättänyt Lucyn hetkeksi lepuuttamaan jalkojaan ja lähtenyt etsimään heille juotavaa. Kuningatar oli kiitollinen pienestä lepotauosta, sillä vaikka hänen ystävänsä oli hyvä tanssittaja, hän tanssi kuin – no, fauni. Sille oli syynsä, miksi faunit yleensä tanssittivat vain puunhenkiä tai toisiaan, sillä Eevan tyttärien oli aivan mahdotonta pysyä tahdissa yhtä kauan kuin olisi toivottavaa. Mutta Lucy ei saanut nauttia rauhastaan kovinkaan kauan, sillä hänen luokseen oli löytänyt eräs Arkkimaalainen, jonka kasvot neito muisti etäisesti vierailun ensimmäisiltä illallisilta.

”Arvon neito, tanssiparinne”, sanahti lordi, jonka nimen Lucy oli jo aikaa sitten unohtanut, ja miehen viiniltä haiskahtavan hengityksensä perusteella niin oli hän tehnyt itsekin.
”Mitä hänestä?” nuorin hallitsijoista kannusti kohottaen hieman leukaansa.
”Hän on –”, aatelismies haparoi sanoissaan, ja näytti sormillaan mittaa. ”– pieni.” Toteamus tuntui huvittavan miestä suuresti, ja hän hymyili ylpeästi hetken, kunnes hänen ilmeensä vakavoitui. ”Anteeksi tahdittomuuteni, tarkoitin – hän on lyhyt.”

Kuningattaren kasvot kiristyivät. Lyhyt oli tämän herrasmiehen elämäkin, jos hän jatkaisi moista ryypiskelyä, mutta hallitsijan ominaisuudessaan Lucy pakotti olemuksensa rauhalliseksi. Hiljaisuus ei tuntunut häiritsevän humaltunutta miestä, joka oli mitä ilmeisimmin mieltynyt omaan ääneensä.

”Kuinka noin pieni voi suorittaa velvollisuutensa aviomiehenä?” lordi soi hänelle pitkän katseen pikarinsa takaa, ja Lucy kurtisti kulmiaan testatakseen miehen rohkeutta, joka tuntui pitävän viinin voimalla. Selvinpäin aatelinen tuskin olisi rohjennut sanomaan sellaista, varsinkaan kuningattaren läsnäollessa.
”Arvon herra, te kyseenalaistatte asioita, jotka ovat ennen kaikkea hyvin henkilökohtaisia, eivätkä kuulu teille lainkaan. Oletan, että pystytte humalaltanne pyytämään anteeksi?”
”Tietysti!” mies hekotti, vaikka huone tuntui pyörivän hänen silmissään. ”Mutta eikö arvon neidin kuuluisi naida lordi, tai prinssi tai herttua?”

Ennen kuin Lucy ehti vastata, hän tunsi käden alaselkäänsä vasten. Eleessä oli jotain niin tuttavallista, että kuningatar olisi lyönyt ketä tahansa toista, joka olisi yrittänyt samaa mitä herra Tumnus nyt teki. Fauni seisoi hänen vierellään ja kohtasi Arkkimaalaisen lasittuneen katseen.
”Tanssitaanko, teidän korkeutenne?” hän kysyi Lucyltä, mutta ei irrottanut katsettaan – eikä liioin kättään.
Eevan tytär vain inahti vastaukseksi ja seurasi ystäväänsä pois tilanteesta.

”Kuinka inhottava mies!” kuningatar puuskahti ennen kuin he olivat varmasti ehtineet niin kauas, ettei mies kuulisi. ”Kuulitko miten hän puhui minusta – ja sinusta?”
”Miksi sinä välität, Lucy?” faunin ääni oli niin välinpitämätön, että neito pysähtyi niille sijoilleen.
”Miksikö?” kuningatar ei voi uskoa kuulemaansa. ”Sinä taistelit sodassa, sinä kohtasit Velhon, suojelit minua vaikka se oli maksaa henkesi. Sinä olet sotasankari, sinä olet ansainnut paikkasi näissä saleissa, enemmän kuin yksikään noista pöyhkeilevistä herroista, jotka juottavat itsensä humalaan ja yrittävät sitten tyrkyttää itseään minulle.”
”Lucy”, Tumnus keskeytti hänet lempeästi. ”Minä tein, mitä jokaisen kunnollisen narnialaisen olisi kuulunut tehdä; tein oikein. Se ei ole jotain sellaista millä kehuskellaan, rakas Eevan tytär.”

”On jo tarpeeksi paha, että Edmund kärsii heidän sanoistaan. En salli samaa sinulle. Sanovat häntä petturiksi”, nuori nainen parahti, mutta jatkoi sitten hiljaisemmin, kuin olisi kertonut salaisuuden. ”Hän ei pysty edes olemaan kanssasi kahden.”
”Kautta Aslanin”, Tumnus mutisi. ”Vaistosin kyllä, että toisinaan hänen oli vaikea olla kanssani, mutta luulin sen menneen ohitse, mehän molemmat inhoamme talvea ja – .”
”Hän yrittää niin kovasti, Tumnus! Kerran löysin hänet yöllä kirjastosta, hän oli ollut siellä useamman tunnin, koska ei saanut unta. Hän opetteli Narnian kartan ulkoa heti ensitöikseen, kun meistä tehtiin hallitsijoita. Hän halusi tietää kaikesta kaiken, halusi osoittaa olevansa Aslanin luottamuksen arvoinen.”
”Veljesi pärjää kyllä. Meidän täytyy luottaa Aslaniin.”
”Aslan ei ole täällä”, neito mutisi pettyneesti.
”Lucy”, Tumnus keskeytti, ennen kuin kuningatar ehti jatkaa pidemmälle. Hänen äänensä oli lempeä, mutta päättäväinen. ”Sinä olet leijonatar, rohkea ja uljas. Kuka tahansa näistä salin herroista olisi onnekas saadessaan edes katsoa sinua – minä mukaanlukien.”
”Toisin kuin kuka tahansa näistä herroista, sinä saisit tehdä paljon muutakin kuin vain katsoa”, Lucy laski katseensa, mutta oli ehtinyt nähdä, kuinka faunin ilme oli ehtinyt sanojen myötä muuttua aivan erilaiseksi kuin millaisena neito oli sen koskaan nähnyt. Silti se ei pelottanut häntä, hän ei ikipäivänä osaisi pelätä ystäväänsä.

Ja juuri ennen kuin Tumnus oli aikeissa vastata, heidän luokseen ilmestyi kuin tyhjästä se sama humalainen lordi, josta he jo luulivat päässeensä eroon.
”Luulin, että kääpiöt ovat parempia tanssijoita”, mies hekotti vain hieman sammaltaen.
”Olen fauni!” Tumnus huudahti kuin se olisi ollut miehen loukkauksista suurin.


-oOo-


Ennen tätä kuningas ei olisi ikimaailmassa uskaltanut lähestyä tarkaanitarta näin, mutta nyt hän tiesi neidon tietävän totuuden. Ja vielä enemmän häntä rohkaisi tieto siitä, ettei Aravis välittänyt, vaikka tiesikin. Heidän suudelmansa kirjastossa oli ollut – kuin leijonan karjaisu, niin kuningas sitä kuvaili mielessään. Yhtä hurja ja voimakas. Mutta se oli myös päättynyt aivan yhtä nopeasti, sillä Lucy oli avannut oven etsiessään ystäväänsä. Kiusaantuneena he olivat irtaantuneet toisistaan ja hiljaisesti pahoitellen tarkaanitar oli kadonnut ovista lähes kiskoen uteliaan kuningattaren perässään. Edmund oli vältellyt neitoa, aina tähän asti.

Aravis oli syventynyt keskustelemaan Koorinin kanssa, joka ei tuntunut keskittyvän kunnolla siihen, mitä tarkaanittarella oli sanottavanaan. Nuoren prinssin katse seurasi tanssilattialla pyörähtelevää tummahiuksista Eevan tytärtä, ja tarkaanittarelle oli selvinnyt jo aikaa sitten, miksi miehenalku oli välttämättä halunnut jäädä tanssiaisiin.
”Koorin”, neito tokaisi ja tönäisi lempeästi nuorukaisen olkapäätä. Kysyvästi Koorin vilkaisi häntä ja mutisi anteeksipyyntönsä. ”Olet toivoton”, Aravis pudisti päätään. ”Mene ja kysy häntä tanssimaan.”
”Lempeällä näyttää olevan tarpeeksi tanssittajia”, Koorin huomautti ja hänen olkapäänsä lysähtivät.
”Sitten sinun täytyy vain ohitella jonossa”, tarkaanitar virnisti ilkikurisesti, mutta poika ei tehnyt elettäkään liikkuakseen. Silloin hän nyökkäsi tervehdykseksi jollekin neidon selän takana, ja katsoessaan taakseen Aravis pelkäsi muuttuneensa yhtä punaiseksi kuin fauni Tumnus.
”Siinähän te olette”, Edmund hengähti kuin olisi etsinyt heitä kauankin. ”Arvon prinssi, sisareni Susan on odottanut koko illan, että tanssisitte hänen kanssaan.”
Koorin leimahti tulipunaiseksi. ”Tuskinpa vain, mehän olemme vain ystäviä.”
”Minä ja Koor olemme vain ystäviä”, Aravis huomautti, sillä hän halusi kovasti olla kahden kuninkaan kanssa. ”Sinä annoit turpaan kokonaiselle tasbaanialaiselle vartiolle, koska joku pikkupoika sanoi kuningattaresta pahasti.”
”Aivan totta”, Edmund muisteli. ”Sinä tulit takaisin luoksemme silmä mustana ja vaatteet niin repaleisena, ettei sinua meinannut tunnistaa.”

Koorin mutisi jotakin siitä, kuinka vartijoilla oli ollut keihäät apunaan, mutta etsi katseellaan jälleen kuningatar Susania. Kuin ihmeen kaupalla Narnian kaunotar oli saanut itselleen hetken rauhaa lordeilta ja herroilta, jotka vuoron perään kilpaa pyysivät häntä tanssimaan. Koorin keräsi rohkeutensa, nyökkäsi kuninkaalle ja suukotti Aravisin poskea, ennen kuin asteli määrätietoisesti kohti kuningatarta. Tarkaanitar näki jopa salin reunalle asti, kuinka Eevan tyttären ilme kirkastui nähdessään Arkkimaan prinssin.
”Nyt sekin asia on hoidettu”, Edmund tokaisi tyytyväisenä ja ojensi kätensä. ”Tanssitaanko?”


-oOo-


Orkesteri soitti nyt hitaammin, mikä sopi Edmundille mainiosti. Oli tarpeeksi hankalaa pysyä mukana tanssin rytmissä ilmankin sitä tosiasiaa, että Aravisin keho painautui joka toisen askeleen myötä häntä vasten. Tarkaanitar puolestaan pelkäsi, että Edmund kuulisi hänen hermostuneen sydämensä sykkeen, se kun tuntui hakkaavan kylkiluita vasten.

”Te vaikutatte minusta neidolta, joka ei ole eläissään tyytynyt mihinkään”, Edmund tokaisi hieman hengästyneenä. Hän ei osannut sanoa, johtuiko se tanssimisesta vai jostain muusta.
”Teidän korkeutenne?” tarkaanitar suoristautui kasvoillaan tutkimaton ilme.
”Te olisitte voineet tyytyä isänne sanaan ja naida miehen, jota ette rakastaneet”, kuningas selitti. ”Te olisitte voineet riistää hengen itseltänne, mutta ette tyytyneet kuolleen kohtaloon. Muut olisivat kenties tyytyneet ensimmäiseen anteeksipyyntööni, kun lausuin loukkaavia sanoja heidän kansastaan, mutta te vaaditte minulta enemmän. Olisitte voineet ottaa vastaan suorastaan häpeällisen helpon luovutukseni, ja kehuskella voitollanne, mutta halusitte ansaita sen. Te olisitte voineet tyytyä muutamaan lauseeseen, mutta sen sijaan panitte minut kirjoittamaan, kunnes rannettani särki.” Tähän Aravis naurahti. Kuningas vaikeni, aivan kuin olisi suunnitellut kaiken tähän asti, ja vasta nyt havahtunut siihen, ettei tiennyt mitä seuraavaksi tekisi.

”Siinä tapauksessa minunkin on tunnustettava teille jotain, teidän korkeutenne”, neito puhui suoraan. ”Ihastuin teihin jo ensimmäisen kirjeenne jälkeen. Te olette sanojen mies, ja sellaisen minä haluan. Miehen, joka ei tyydy osaansa, vaan näkee vaivaa oppiakseen tuntemaan jotakin voidakseen sitten palvella sitä kaikilla voimillaan. Ja sitten – te pelastitte minut.” Neidon ääni oli täynnä kiitollisuutta.
Edmundin sydän pamppaili. ”Uskon voivani olla mies, johon teidän ei tarvitse tyytyä. Lisäksi uskon, että tarjoaisitte minulle vastuksen, jonka ilomielin kohtaisin joka päivä.”
Aravis hymyili hieman. ”Vaikutatte kovin itsevarmalta.”
Edmund halusi kertoa, ettei neito olisi voinut olla enempää väärässä. Häntä hermostutti, eri tavalla kuin kansalaisten eteen astuessaan. Tämä jännitys muistutti sitä salaperäistä kauhua, jota hän oli tuntenut kohdatessaan itse Aslanin ensi kertaa.
”Aravis”, Edmund lausui hänen nimensä kuin pyynnön. ”Älä säikähdä minua, kun kerron ihailevani sinua suuresti ja toivon, että jäisit luokseni Cair Paraveliin jonakin päivänä.”

Kuningas oli mies, jolla oli kaksi sisarta. Mikä Aravisin vastaus sitten olikaan, hän uskoi miehen hyväksyvän sen sellaisenaan, ja niinpä ilman pelkoa neito vastasi; ”Kuten et varmasti ottaisi hevosta kokeilematta sen selkää ensin, en minäkään aio päästää sinua helpolla.”
Edmund olisikin pettynyt, jos niin ei olisi ollut. Todella, hän ei odottanut neidolta vähempää.
”Huomenna minä palaan Anvardiin perheeni luokse”, Aravis muistutti heidän rajallisesta ajastaan, ja olisi mielellään keskittynyt muistamaan kuninkaan silminnähden pettyneen ilmeen, mutta siirtyi eteenpäin. ”Jonka vuoksi”, hän kosketti miehen olkapäätä nojautuessaan lähemmäs. ”Minä odotan sinulta kirjettä niin pian kuin suinkin ehdit velvollisuuksiltasi kirjoittaa.” Nähdessään Edmundin ilmeen jälleen kirkastuvan toiveikkaasti hän kiirehti lisäämään; ”Mutta älä kirjoita joka päivä. Haluan sinun keskittyvän muuhunkin.”

Edmund asetti kätensä neidon oman päälle. ”Ehtonne ovat varsin tiukat, arvon neito”, hän käänsi päätään antaakseen huultensa hipaista sormia, jotka värähtivät kosketuksen vuoksi. ”Mutta noudatan niitä mielelläni.”
Juuri kun hän oli kumartumassa suutelemaan neitoa, Lucyn huudahdus sai hänet kääntymään ympäri. Hän näki, kuinka kuningatar oli juuri vetänyt pienen tikarinsa esiin – mistä, siitä kuningas ei ollut varma, sillä hän ei nähnyt juhlamekossa tuppea – ja humaltuneen Arkkimaan lordin, joka nyt makasi maassa jotain punertavaa paidallaan. Pian hän helpotuksekseen huomasi, että punertava väri johtui viinipikarista, joka oli läikkynyt miehen rinnuksille hänen kompuroidessaan.
”M-minä”, hän takelsi anteeksipyytävästi. ”Kuninkaan velvollisuudet –”
Aravis laski katseensa kuten tapoihin kuului, ja Edmund riensi siskonsa luokse, jossa Susan jo kiljui kilpaa tämän kanssa Koorinin ja kuninkaan vartijoiden nostaessa humaltuneen lordin jaloilleen.

[Hely]

A/N: Tämä oli kaikista luvuista haastavin, toivon että tämä pysyttelee edelleen ikärajan sallimissa rajoissa, mutta varoituksena silti: tässä luvussa käsitellään seksiä!
Tulossa olisi vielä jonkinlainen epilogi, sillä Pevensien kohtalo on kaikkea muuta kuin reilu.


Luku 9: Kaikella on aikansa


Aravis makasi vuoteellaan, eikä saanut unta. Se oli alkanut jo muodostua tavaksi hänen vierailullaan Cair Paravelissa, mutta tällä kertaa hän tiesi syyn. Hän mietti vaaleaa kuningasta, joka oli aiemmin päivällä suudellut häntä kirjastossa ja myöhemmin tunnustanut mieltymyksensä kalormenilaiseen neitoon. Tarkaanittaren mahanpohjaa kipristi hänen muistellessaan, kuinka kuninkaan siniset silmät olivat mittailleet hänen huuliaan tanssilattian reunalla, ja kirosi Tisrokin nimeen sen Arkkimaan lordin, joka nyt häpeäkseen nukkui humalaansa pois linnan tyrmissä. Ilta oli jatkunut välikohtauksen jälkeen, mutta sen aiempi hilpeys oli muuttunut varovaiseksi, eikä kukaan oikein tohtinut rentoutua loppuiltana. Varsin pian kaikki olivatkin vetäytyneet pois suuresta tanssiaissalista, ja Aravis heidän joukossaan oli palannut huoneeseensa, vaikka olisikin halunnut keskustella kaikesta tapahtuneesta Lucyn kanssa. Nähtyään kuitenkin nuoren kuningattaren ja mestari faunin erään syrjäisen parvekkeen varjoissa, hän päätti odottaa aamuun. Silloin Lucyllakin saattaisi olla jotain kerrottavaa hänelle.

Hänen pitäisi odottaa, olla kärsivällinen. Aravis tiesi, että sitä nuorilta neidoilta vaadittiin, että he vain odottaisivat nuorukaisten saapuvan luokseen kättään pyytämään. Tarkaanitar itse oli vaatinut sitä kuninkaalta; ”älä kirjoita joka päivä”. Miksi nimeen Sardenan hän oli vaatinut sitä, kun kaikki mitä hän halusi, oli tuntea Edmundin huulet omillaan. Aravis puuskahti äänekkäästi, kuin hän olisi yrittänyt puhaltaa ulos kaiken turhautumisensa yhdellä kertaa. Se ei tietenkään auttanut, mutta se selkeytti jotain neidon mielessä.

Kuin leijonan uhkaava murina, neidonkin sisimmästä kumpusi tietoisuuden pinnalle jotain uhmakasta. Kukaan ei ollut koskaan odottanut tehdessään päätöksiä hänen elämästään. Hänen isänsä ei ollut odottanut hetkeäkään luvatessaan ainoan tyttärensä inhottavalle Ahostalle, joka vuorostaan ei ollut odottanut neidon vastausta, vaan ainoastaan päättänyt naida paljon nuoremman tarkaanittaren. Hänen äitipuolensa ei odottanut, että olisi oppinut tuntemaan aviomiehensä lapsia, vaan inhosi näitä heti ja halusi päästä heistä eroon. Narnialaiset eivät odottaneet, että hän olisi todistanut olevansa heidän puolellaan, vaan olivat kaapanneet, kiduttaneet ja yrittäneet palauttaa hänet maahan, jossa hänen kohtalonsa oli kuolla – tai vielä pahempaa, naida Ahosta.

Aravis päätti, että hän ei enää odottaisi, vaan nousi ylös vuoteestaan ja pujahti hiljaa käytävään.


-oOo-


Tarkaanitar koputti ovea, ensin hiljaa ja sitten hieman lujemmin, varoen kuitenkin herättämästä koko linnaa. Kun vastausta ei hetkeen kuulunut, Aravis pelkäsi, ettei sitä edes kuultaisi unen läpi. Epäröinti alkoi jäytää hänen mieltään, ja neito oli jo palaamassa vuoteeseensa valvoakseen kuitenkin koko yön, kun ovi aukesi narahtaen. Aravis kääntyi, ja huomasi Edmundin seisovan ovenraossa. Nuori kuningas nojasi kädellään puiseen ovenkarmiin ja näytti yllättyneeltä nähdessään neidon edessään. Ensin tarkaanitar aikoi pyytää anteeksi herätettyään nuorukaisen, mutta vaikka tämän kiharat olivat sotkuiset ja osittain tyynyn litistämät sekä olemus hämmentynyt, sinisten silmien katse oli terävä ja tarkka. Aravis ymmärsi, ettei kuningaskaan ollut nukkunut sinä yönä. Hän ei tiennyt, johtuiko se miehen huonoista unenlahjoista vai jostain muusta, mutta ennen kuin kuningas ehti kysyä, mitä hän teki siinä, neito puhui;
”En haluaisi odottaa”, tunnustus jäi hetkeksi leijumaan ilmaan heidän välillään. ”Haluan olla kanssasi, haluan olla sinun – kokonaan.”
Viimeisen sanan kohdalla Edmundin suupieli nytkähti hieman, kuin kuningas olisi estellyt sitä poikamaista virnistystä, joka tuntui olevan osoitettu vain kaikkein erityisimmille ihmisille hänen eämässään. Kun mies ei vieläkään sanonut mitään, turhautunut tarkaanitar kohotti leukaansa haastavasti. ”Olen kyllästynyt siihen, miten muut yrittävät elää elämäni puolestani.”
”Aravis”, kuningas rauhoitteli ja astui askeleen lähemmäs, pois ovensuusta. ”Meillä ei ole kiire – voisin odottaa sinua siihen asti, kun Narnia tehdään uudeksi. Ja kauemminkin, jos vain haluat.”
”Oikeamielisen lisäksi taidat olla kuuro”, Aravis näpäytti ennen kuin ehti estää itseään. ”Minä sanoin, etten halua odottaa.”
Edmund naurahti vaimeasti ja otti kaksi viimeistä heitä erottavaa askelta yhdellä kertaa. ”Petturikuningas ja tarkaanitar – tästä eivät vastustajamme saisi tarpeekseen.” Vielä viimeisiä tavuja lausuessaan mies asetti kätensä neidon leukapieltä pitkin tämän niskaan ja kumartui niin lähelle, että heidän nenänsä hipoivat toisiaan. ”Kuten en minäkään sinusta.”
Aravis seurasi kuningasta tämän makuukammariin ja hetken ajan hänen korviensa kohina kuulosti leijonan karjunnalta.


-oOo-


Edmund katsoi neitoa, joka istui hänen vuoteellaan käsivarret kiedottuina polviensa ympärille. Yllättäen tämä näytti niin kovin hauraalta, ja kuningas tunsi, ettei hänen ollut tarkoitus nähdä hurjaa tarkaanitarta sellaisena. Hän kohottautui itsekin istumaan ja painoi huulensa ruskettuneelle olkapäälle. Tämän iho tuoksui huumaavalta, sillä tarkaanittaret käyttivät mielellään tuoksuöljyjä perinteisten parfyymien sijasta. Toisin kuin sellaisten tungettelevien parfyymien läpitunkeva katku, tämä tuoksu oli viekotteleva, kuin sen tehon olisi todella huomannut vasta aivan läheltä.
”Aravis”, hän pyysi, peläten loukanneensa neitoa jotenkin.

Mutta kun hän kohtasi pitkien, tummien ripsien kehystämät silmät, hän tunnisti sen saman uhman, joka oli loistanut neidosta niin monta kertaa aiemmin. ”Minä olin koskematon”, Aravis tokaisi kuin olisi haastanut kuninkaan väittämään vastaan. Edmund oli häkeltynyt ja samalla jotenkin kauhuissaan. Hän oli yrittänyt olla varovainen ja lempeä, ja kuuli vieläkin neidon hiljaiset voihkaisut korvissaan.

”En ymmärrä”, Edmund henkäisi ja kietoi toisen käsivartensa neidon ympärille. Helpotuksekseen Aravis ei työntänyt häntä kauemmas, vaan päinvastoin nojautui lämmintä kehoa vasten. Tyttö puristi silmänsä tiukasti kiinni turhautuneena. Miksi kuningas pakotti hänet sanomaan ilmiselviä asioita ääneen? ”Minä – en vuotanut”, neito sai lopulta sanottua nöyryytyksen poltellessa hänen poskiaan.
Edmund vain räpytti silmiään hämmästyksestä ja vilkaisi lakanaa heidän allaan. Se oli hieman rypistynyt ja yksi sängyn kulmista pilkotti paljaana sen alta, mutta muuten se oli puhdas. ”Aravis”, kuningas toisti neidon nimen uudestaan.
”Vanha imettäjäni kertoi, että aidon neidon kuuluisi vuotaa ensimmäisellä kerralla”, tarkaanitar parkaisi äkkiä. ”Kaikki tiesivät, että niin kuului tapahtua. Kuinka muuten aviomieheni tietäisi, että kuulun hänelle?”

Narnialaisena Edmund ei tietenkään voinut tietää vanhoista tavoista, jotka yhä vaikuttivat jossain Kalormenin maakunnissa. Hän ei myöskään voinut tietää, että sen isoissa kaupungeissa, kuten Tasbaanissa, sellaisista ajatuksista oli luovuttu jo aikoja sitten. Kalormenista kauan sitten karannut Aravis ei myöskään voinut tietää sitä, saati ymmärtää hänen isänsä olleen vanhoillinen mies, joka oli pitänyt yllä vanhoja perinteitä.
”Sinä et kuulu minulle”, Edmund muistutti lempeästi ja sipaisi muutaman karanneen hiussuortuvan neidon korvan taakse. ”Sinä et kuulu minulle yhtään sen enempää kuin tähdet, aurinko, puhuvat eläimet tai itse Aslan kuuluu minulle. Sinä et ole kesy, Aravis.”
Kun neito avasi suunsa väittääkseen vastaan, kuningas kiirehti lisäämään. ”Minä en tunne kalormenilaisia tapoja, mutta täällä Narniassa yksikään mies ei haluaisi neidon vuotavan hänen takiaan. Totisesti, Aravis, minä en ikinä haluaisi satuttaa sinua.”
Tarkaanitar tutkiskeli sinisiä silmiä, jotka tuntuivat heijastavan itseään taivasta vaikka ilta olikin jo hämärtynyt. ”Minä pidin siitä”, hän myönsi hiukan ujosti, kuin se olisi ollut salaisuus, jota ei saanut sanoa ääneen.
”Hyvä”, Edmund virnisti nyt ja hautasi kasvonsa tummien hiusten laineisiin. ”Se on kaikki mitä tarvitsen.”


-oOo-


Seuraava aamu oli katkeransuloinen.

Edmund oli herännyt aikaisin, sillä hänen olonsa oli levoton. Lisäksi hän oli pelännyt painajaisia, eikä halunnut ottaa riskiä että herättäisi nuoren tarkaanittaren, joka vielä nukkui hänen vieressään. Kuningas hymyili nähdessään, kuinka levolliselta Aravis näytti, kuinka kauniisti muutama hiussuortuva oli valahtanut kuin koristeeksi tummille poskipäille. Edmund ei olisi halunnut herättää häntä, mutta aamunkoitto toi mukanaan tiedon siitä, että pian neidon olisi palattava Arkkimaahan.

Aatamin poika tunsi syyllisyyden piston ymmärtäessään, kuinka hän riistäisi neidon uudesta kodistaan, tekisi hänestä taas muukalaisen vieraassa valtakunnassa, veisi hänet yhä kauemmas kotimaastaan ja juuristaan. Mutta hän ei voinut hylätä sisaruksiaan tai jättää Merentakaisen majesteetin pojan heille jättämää tehtävää.

Kerran Narnian kuningas, aina Narnian kuningas.

Aravis oli herännyt, sillä neidon hengitys oli muuttunut tiheämmäksi. Ruskeat silmät tarkkailivat levotonta kuningasta, joka yritti kätkeä tunteensa hymyilemällä heränneelle seuralaiselleen hellästi. ”Etkö nukkunut lainkaan?” tarkaanitar ihmetteli ja venytteli aamun kankeutta pois raajoistaan.
”Kuinka voisin nukkua, kun sinä olet siinä?” Edmund suukotti neidon otsaa.
”Minun tulee ikävä sinua”, Aravis tunnusti ymmärrettyään, että nyt todella oli aamu, joka tarkoitti heidän aikansa käyvän vähiin.
”Nämä eivät ole jäähyväiset”, kuningas muistutti. ”Tulen pian tapaamaan sinua Anvardiin.”
”Minä odotan sinua.”
Edmund oli varma, että näki häivähdyksen leijonankultaista neidon ruskeissa silmissä aamuauringon säteiden osuessa niihin verhojen raosta.

Kun neito sitten nousi pukeutuakseen huoneessaan – ja jotta kukaan ei ehtisi huomata hänen nukkuneen muualla kuin omassa sängyssään, Edmund sanoi huolensa ääneen; ”En haluaisi, että joudut valitsemaan minun ja Arkkimaan väliltä, mutta en voi hylätä Narniaa.”
Kuninkaan uskollisuus maalleen ja tehtävälleen liikutti Aravista, joka oli kuitenkin ehtinyt nähdä sen ennakkoluulojen ruumiillistuvan narnialaisissa kaappaajissa. Totta puhuen, vaikka neito asuikin nyt Anvardin linnassa, ei se ollut hänen kotinsa. Ei samalla tavalla kuin hänen isänsä talo oli ollut, ja nyt sekin oli poissa. Arkkimaassa hänen korostuksensa huomattiin, hänen tapojaan ihmeteltiin ja hovin nuoret neidot kikattivat nähdessään, kuinka Aravis öljysi hiuksiaan kalormenilaiseen tapaan, niin kuin hänen äitinsä ja äidinäitinsä ja heidän äitinsä oli aina tehnyt. Hän kaipasi Kalormenilaisten markkinoiden hälinää ja mausteiden huumaavaa tuoksua, pientä veljeään ja imettäjää, joka oli iltaisin kammannut hänen hiuksiaan, kunnes ne kiilsivät yönmustina. Mutta kaikkea tuota hän ymmärsi kaipaavansa niin kuin ikävöi kuollutta äitiään, sillä tavalla kaivattiin vain jotain sellaista, mitä ei enää saisi takaisin. Ja niinpä tarkaanitar mietti itsekseen, olisiko voinut kertoa miehelle, että hänen kotinsa olisi siellä, missä Aatamin poika olisi.
”Siinä tapauksessa on hyvä, että olen vierailuni aikana ehtinyt kovasti mieltyä Narniaan”, Aravis sen sijaan sanoi.
Edmund hymyili. ”Se tosiaan on hyvä.”


-oOo-


Rakas Aravis,
Lähetän sinulle ohessa ensimmäisen painoksen kirjasta, jonka toivon saavan hyväksyntäsi, ennen kuin annan sen kopioitavaksi.
Cair Paravelissa on kaikki hyvin. Painajaisetkin ovat vähentyneet, mutta näen niitä yhä toisinaan. Tahtoisin uskoa omaan osuuteeni siinä, vaikka sinusta oli suuri apu.
Vain sinulle voin tunnustaa, että on tuskallista nähdä sisareni ja mestari fauni yhdessä, sillä se saa minut kaipaamaan sinua. Toivon, että mekin voisimme käydä kävelyllä metsässä milloin vain haluaisimme. Olen myös saanut sen käsityksen, että kuninkaallinen sisareni Lempeä haluaisi myös suorittaa valtiovierailun Arkkimaahan, mutta kysyessäni sen syytä, hän punastuu.

Ed



-oOo-


Oi, ystäväni, oi silmäini ilo.
Luin kirjasi (vai sanoisinko, kirjamme) ja annan sille hyväksyntäni. Koskaan ei ole kansastani kirjoitettu noin hyvin. Tiedä, ketkä tahtovat sitä lukea, mutta ainakin historiaanne jää jotain meiltäkin.
Olen hyvilläni siitä, että voit paremmin. Olen miettinyt sinua paljon viimeisen kuukauden ajan. Toivon, että saisin nähdä sinut jälleen pian, sillä mietintäni ovat liian isoja paperille.
Prinssi Koorin todella tuntuu muuttuneen lempeämmäksi vierailumme jälkeen, jos ymmärrät mitä tarkoitan.

Sinun, Aravis


-oOo-


Rakas Aravis,
Kirjoitan sinulle vielä lyhyesti ennen kuin lähden satuloimaan ratsuni.
Fauni Tumnus toi tänään tiedon Valkeasta hirvestä, jonka kiinnisaaja saa esittää toiveen.
Minulla on vain yksi toive, eikä Valkea hirvi voi sitä toteuttaa, sillä suurin toiveeni olisi saada sinut vaimokseni, rakas Aravis. Sisarukseni kuitenkin tahtovat saada hirven kiinni, joten on velvollisuuteni lähteä heidän kanssaan. Ja mainittakoon, että aion silti napata sen ennen heitä. Tarvitsen kaiken mahdollisen avun, jotta toiveeni kävisi toteen.

Sinun, Edmund


-oOo-


Teidän korkeutenne,
Ellen väärin tulkitse kirjettänne, pyysitte siinä minua tulemaan vaimoksenne.
Luulisi sinun saapuvan tänne pikimmiten esittämään pyyntösi minulle kasvotusten, kuten todellisen herrasmiehen kuuluisi.
Odotan teitä saapuvaksi viikon sisällä, jonka ajan harkitsen toivettanne hartaasti.

Aravis

P.S. Senkin typerys, tietysti suostun.

[Hely]

A/N: Kuten uhkasin, kirjoitin tälle vielä epilogin. Huh, ajatella että tämä makasi jossain koneen tiedostoissa yli 5 vuotta ja sitten parissa viikossa kirjoitin (ja julkaisin) koko homman.
Samalla voin törkeästi mainostaa toista Narnia-aiheista ficciäni (Ehkä ensi elämässä S), joka ei varsinaisesti ole osa tätä jatkista, mutta toisaalta selittää viimeisen luvun ja tämän epilogin välisiä tapahtumia.
   


EPILOGI


”Tohtori Cornelius!" Edmund huomasi huudahtavansa miehen perään. ”Kaspian kertoi minulle, että Arkkimaan suurin kuningas oli Ram Suuri.”
Vanha mies kääntyi kuullessaan kuninkaan kutsuvan häntä nimeltä. Hetken ajan Kaspianin opettajan kasvoilla käväisi hämmennys.
”Kas, nuori prinssi on sittenkin oppinut jotain historiastaan. Ram Suuri oli todella mahtava hallitsija, mutta myös hänen isästään ja sedästään kerrottiin tarinoita sukupolvien ajan ennen vanhan Narnian valtaamista.”
Samalla hetkellä Corneliuksen silmissä pilkahti ymmärrys hänen katsoessaan nuorta kuningasta, joka oli tullut takaisin hallittuaan Narniaa sen kulta-aikoina yli tuhat vuotta sitten.
”Mutta tehän tunsitte heidät? Kuningas Koor ja hänen veljensä prinssi Koorin Ukkosnyrkki?”
Edmund puristi toisella kädellä miekkansa kahvaa kuin olisi valmistautunut taisteluun.
”Kaspian ei millään muistanut, kuka oli Arkkimaan kuningatar niihin aikoihin.”
Se ei ollut kysymys, mutta Cornelius hymyili vastatessaan;
”Kuningas Koor meni naimisiin Aravisin kanssa. Kuningatar oli omaa sukuaan Kalormenin tarkaanitar.”
Edmundia huimasi ja hän vain nyökkäsi tohtorille ennen kuin kääntyi kannoillaan. Osa hänestä ehti toivoa, etteivät he koskaan olisi tulleet takaisin Narniaan.


-oOo-


”Senkin typerys”, Aravis sihahti terävästi ja läpsäisi nuorukaista päälaelle. ”Sinä jätit minut!”
Edmund räpäytti silmiään kuin ei olisi ollut aivan varma, näkikö unta vai seisoiko Arkkimaan kuningatar todella hänen edessään.
”Aravis?” hän henkäisi.
”No kuka muukaan?” nainen huudahti tulisesti ja heristi miehenalulle etusormeaan. ”Sinä vain lähdit, sanomatta hyvästejä! Ymmärrätkö, millaisen sotkun jätit jälkeesi?”
Edmund raotti suutaan pyytääkseen anteeksi, selittääkseen ettei hän tahallaan, kertoakseen kuinka kovasti oli kaivannut Narniaa ja ystäviään siellä, kuinka hän oli etsinyt keinoa päästäkseen takaisin, mutta kaiken sen sijaan hän totesi;
”Luulin – pelkäsin, etten näkisi sinua enää.”
Tarkaanitar pehmeni hänen sanojensa myötä ja hymyili jokseenkin surullisesti. Hän otti hellästi nuorukaisen kasvot kämmeniensä väliin ja suukotti miehenalun otsaa.
”Minunkin oli ikävä.”
Edmund vältteli kuningattaren katsetta kietomalla käsivartensa tiukasti hänen ympärilleen ja painamalla päänsä hänen olkapäälleen.


-oOo-


Aravis istui kuninkaan vierelle.
”Jokin painaa mieltäsi.”
Se ei ollut kysymys, ja ilman pyyntöäkin oli selvää, että kuningatar halusi kuulla mistä oli kyse. Edmund hieraisi poskeaan nopeasti ja alkoi sitten nyppiä ruohoa saadakseen käsilleen jotain tekemistä.
”Kyse on sisarestani”, kuningas vihjaisi, mutta oli selvästi haluton puhumaan asiasta.
”Lucy?” tarkaanitar ihmetteli, mutta Edmund pudisti päätään.
”Susan. Vanhempi sisareni.”
Aravis muisti kyllä kuningattaren, ja olikin jo ehtinyt ihmetellä naisen poissaoloa.
”Ehkä hän tulee myöhemmin - ”
”Ei hän ole tulossa”, kuningas huokaisi hänen vierellään. ”Hän ei – Siitä on vaikea puhua.”
”Yritä”, Aravis kannusti ja otti miehen käden omaansa.
Edmund kohotti nyt katseensa ja antoi silmiensä levätä vihreillä ruohotasangoilla, jotka jatkuivat kuin niillä ei olisi loppua ollutkaan.
”Susan ei muista Narniaa. En usko hänen unohtaneen tahallaan. Muistaminen vain sattui niin hirveästi. Joskus minäkin toivoin, että olisin vain voinut unohtaa.”
Tarkaanitar katsoi häntä myötätuntoisesti.
”Nyt hän ei ole täällä. Se ei ehkä olisi niin kauhistuttavaa ellei hän olisi kotona aivan yksin”, Edmund räpytteli tiheämmin, mutta siitä huolimatta kyyneleet kimmelsivät hänen silmissään. ”Susan ei ole pelkuri, ei tosiaan, mutta hän ei koskaan pitänyt seikkailuista niin kuin Lucy. Yleensä se olin minä, joka neuvoi häntä rohkaistumaan, mutta nyt - ”
Aravis puristi hänen kättään lujemmin. Hän ei ollut tuntenut vanhempaa kuningatarta niin kuin oli oppinut tuntemaan kaksi nuorempaa Pevensien sisarusta.
”Kerrottiin, että Susan todella oli Lempeä, mutta ei koskaan sodassa.”
”Hän ei ampunut ohi”, kuningas myönsi.
”Olen varma, että hän vielä löytää tiensä Narniaan”, kuningatar lohdutti. ”Asioilla on tapana järjestyä, vaikka ei välttämättä sillä tavalla kuin olisimme toivoneet.”
Edmund hymyili hänelle hieman, ja se miellytti naista enemmän kuin itse Aslanin näkeminen. Mutta pian kuninkaan hymy katosi, ja tilalle jäi vain tuskainen tietoisuus tästä kaikesta ympärillään.

”Minä etsin tietä takaisin”, miehenalku vakuutti, kenties enemmän itselleen kuin kuningattarelle. ”Rukoilin Aslania vielä sittenkin, kun emme enää etsineet. Ensin olin kuningas valtakunnassaan, johdin sotajoukkoja ja tuomaroin oikeudenkäyntejä. Kosiskelin maailman ihmeellisintä neitoa omakseni”, tähän väliin kuningas katsahti Aravikseen hymyillen.
”Ja sitten yhtäkkiä olin taas kotona Englannissa, siinä samassa lapsen ruumiissa jossa olin ollut saapuessani Narniaan, mutta mieleni oli vanhempi. Minä tiesin asioita, joita kukaan ei edes ajatellut minun tietävän.”
Aravis tiesi, ettei voisi sanoa mitään sellaista, mikä lohduttaisi Aatamin poikaa, ja niinpä hän vain istui ääneti silittäen peukalollaan kuninkaan kämmentä omassaan.
”Sitten, juuri kun olin ehtinyt luulla, etten enää koskaan näkisi Narniaa”, Edmund jatkoi oltuaan hetken hiljaa. ”Meidät kutsuttiin takaisin. Etkä sinä enää ollut siellä.”
”Olen tässä nyt”, Aravis kuiskasi.

Edmund katseli ympärilleen. Täällä Aslanin maassa hän vasta ymmärsi, miten hassua oli etsiä Narniaa ja Leijonaa. Sitä etsii ties mistä, jos ei ymmärrä, että etsimänsä asia on kaikkialla. Tämä oli se sama vanha Narnia, mutta silti uudempi ja parempi. Yhtä tuttu, mutta vieraampi. Kuin olisit herännyt ihanasta unesta vain huomataksesi, että uni olikin totta.
”Kaikki on muuttunut”, mies henkäisi terävästi, ja Aravis tiesi mitä kuningas tarkoitti.
”Jotkin asiat eivät muutu”, nainen vakuutti lujasti. ”Tule, kävele kanssani.”


-oOo-


He kävelivät pitkään hiljaisuuden täyttäessä tyhjää tilaa heidän välillään. Tuuli aaltoili kuin meren laineet ruohikkoa pitkin ja kutitteli heidän poskiaan. Jonkin ajan kuluttua Edmund kertoi, kuinka oli palannut Narniaan yli tuhat vuotta lähtönsä jälkeen prinssi Kaspianin avuksi. Hän kertoi, kuinka olivat sisaruksiensa kanssa löytäneet Cair Paravelin autiot jäännökset ja olivat melkein oppineet tuntemaan sen Narnian taas paremmin, kun Aslan oli lähettänyt heidät pois. Hän kertoi Kaspianin matkasta maailman ääriin, kuinka hänen serkkunsa oli muuttunut lohikäärmeeksi, ja kuinka Aslan lopulta oli kertonut sen olevan heidän viimeinen seikkailunsa Narniassa. Aravis puolestaan kertoi, millaista oli kuulla kuningassisarusten katoamisesta ja epävarmuuden aikakaudesta, kun he odottivat hallitsijoita takaisin. Lopulta toivo hiipui, ja elämän oli jatkuttava.

”Koor ja minä riitelimme – välillä myös tappelimme – mutta me aina sovimme riitamme. Pian lähtösi jälkeen me päätimme mennä naimisiin voidaksemme jatkaa mukavasti totuttuun tapaan”, Aravis kertoi, ja hänen äänensävynsä oli vitsikkään kepeä.
”Hienoa, että minusta oli niin helppoa päästä yli”, Edmund tokaisi tavoitellen samaa kepeyttä omaan ääneensä, mutta kauhukseen ymmärsi kuulostaneensa kohtuuttoman katkeralta. Ei tämä ollut Aravisin syytä, ja kautta Leijonan, hän olisi ollut syvästi murheissaan, jos kaunis ja ihmeellinen tarkaanitar olisi elänyt yksin kaikki ne vuodet.

Nainen hymyili hänelle, vaikka oli pannut merkille kireyden kuninkaan suupielissä.
”Minusta tuli Arkkimaan kuningatar”, hän kertoi. ”Ajattele, Kalormenin tarkaanitar istumassa hallitsijan valtaistuimella Anvardissa. Olit oikeassa silloin.”
Edmund kohotti kysyvänä kulmiaan, jolloin Aravis jatkoi;
”He eivät unohtaneet mistä olin tullut, mutta tietäessäni miksi olin muuttunut, heidän katseensa olivat helpompia sietää. Ja Koor oli minulle hyvä, hän oli hyvä hallitsija ja isä -”
”Kaspian kertoi minulle pojastasi”, kuningas tunnusti, kuin lapsi olisi kuulunut vain äidilleen. ”Kerrottiin, että hän oli Arkkimaan mahtavin kuningas, Suureksi häntä kutsuttiin. Ainakin sen mukaan, mitä hän muisti historian oppitunneiltaan.”
Aravis näytti ylpeältä, kuin leijonaemolta poikastensa oppiessa karjumaan.
”Ram on yhtä viisas kuin isänsä”, hän myönsi pehmeästi. ”Lapsena hän näytti aivan Koorilta, mutta vanhemmiten hänen hiuksensa kihartuivat korkkiruuveiksi. Kukaan ei osannut epäillä, vaikka Koorin hiukset olivat aina olleet piikkisuorat. Olihan pojalla minun silmäni, ja kun väitin isäni olleen kiharatukkainen, kaikki oli hyvin.”

Edmund oli viisas, mutta edes hän ei osannut heti yhdistää tiedonjyväsiä toisiinsa.
”Epäillä mitä?”
Tarkaanitar laski katseensa.
”En mennyt naimisiin Koorin kanssa niin pian lähtösi jälkeen, koska olisin luopunut toivosta – tai sinusta. Mutta hovissa alettiin kuiskutella, ja Koor lupasi minulle, ettei esikoiseni syntymä muuttaisi mitään – että hän rakastaisi kaikkia lapsiaan yhtä paljon, jos meille siunaantuisi joskus omia. Ja Koor piti lupauksensa, vaikka minä en myöhemmin halunnutkaan enempää lapsia.”

Miehen sydän takoi hurjasti, ja hän otti naisen kädet omiinsa. Tarkaanitar kohtasi hänen katseensa värähtämättä, mutta tummat silmät paljastivat huolen, pelon ja helpotuksen, kun salaisuus oli vihdoin pudonnut hänen sydämeltään, jossa kuningatar oli piilotellut sitä kaikki nämä vuodet. Kuninkaan suuta kuivasi, tuttu jäinen pistos tuntui jossain päin rintalastaa. Hän oli melkein unohtanut sen – petturin merkin – joka oli haalistunut vuosien saatossa. Nyt se poltti ja silti yhtäaikaisesti lähetti kylmiä väreitä pitkin miehen kehoa. Hän halusi etsiä käsiinsä Aslanin, haastaa tämän kaksintaisteluun – joka koituisi hänen kohtalokseen, vaikka miehellä olisikin ollut miekkansa vyöllään – ja huutaa, itkeä ja kirota alimpaan helvettiin tämän maailman ja kaikki seuraavat. Hetken ajan hän toivoi, että hän vieläkin istuisi junassa tietämättä kaikkea tätä, tuntematta syyllisyyttä siitä kaikesta, mihin ei voinut vaikuttaa.
”Olen pahoillani”, oli kuitenkin kaikki, mitä Edmund pystyi sanomaan.
Aravis tuntui ymmärtävän.
”Ei se ollut sinun syytäsi.”


-oOo-


”Miksi hän teki meille näin?” Edmund huomasi kysyvänsä ääneen. ”Miten mikään noin kaunis voisi aiheuttaa tällaista tuskaa?”
Aravis seurasi kuninkaan katsetta. Vaikka Aslania ei näkynyt missään, hänen läsnäolonsa tuntui täällä yhtä selkeästi kuin auringonpaiste lämpimänä kesäpäivänä rannalla, kun olet unohtanut peittää olkapääsi sen säteiltä. Tämä tunne ei kuitenkaan ollut polttava.

”En usko, että hän halusi tämän menevän näin”, tarkaanitar huomautti. ”Luulen, että se on hänen kirouksensa. Hän tietää ja näkee niin paljon asioita, mutta ei voi kertoa niistä meille. Koska jos todella tietäisimme, mitä tulee tapahtumaan, eivät valintamme olisi oikeasti vapaita. Sen vapaan tahdon hän halusi antaa meille jo silloin, kun teki Narniaan ensimmäiset puhuvat eläimet.”
Kuningas oli seisahtunut ja otti naisen kasvot hellästi kämmeniinsä.
”Mieluummin olisin elänyt tuhat vuotta ilman vapaata tahtoa kuin nämä vuodet ilman sinua.”
Mutta Aravis pudisti päätään.
”Silloin et ehkä olisi valinnut minua. Jos olisin tiennyt menettäväni sinut niin pian, en tiedä olisinko pystynyt mihinkään siihen. Ja silti”, hän piti pienen tauon suudellakseen miehen käsiä. ”En vaihtaisi hetkeäkään pois. Aslan yritti varoittaa minua sinä iltana tanssiaisissa, kun ilmestyin huoneesi ovelle. Ymmärrän sen nyt, mutta olen kiitollinen, etten ymmärtänyt sitä silloin.”
”Aravis”, Edmund kuiskasi hänen nimensä kuin hukkuva huutaa apua. ”Sanoit, että jotkin asiat eivät muutu. Kautta Leijonan harjan, minä toivon että tämä – me – olemme yksi niistä.”
Kuningatar painoi nenänsä vasten miehen omaa.
”Et koskaan lukenut vastausta kirjeeseesi, siihen jonka kirjoitit juuri ennen katoamistasi. Muistatko, mitä halusit toivoa valkealta hirveltä?”
Kuningas nyökkäsi pienesti ja sulki silmänsä neidon tuoksun täyttäessä hänen tajuntansa.
”Vastaukseni oli kyllä”, Aravis tunnusti. ”Se ei ole muuttunut, vaikka minä olenkin.”
Edmund tunsi kyynelten poltteen itkun puskiessa pintaan, mutta piti silmänsä suljettuina. Hän pelkäsi, että jos hän avaisi ne, kaikki tämä paljastuisi uneksi. Mutta tämä oli parempaa kuin uni, tämä oli totta, he olivat tässä yhdessä ja heillä olisi käsissään kaikki maailman aika.