Nimi: Omenapiirakkaa ja autonromuja
Kirjoittaja: sademestari
Ikäraja: S
Genre: Draama, slice-of-life, ripaus fluffyä
Paritus: Molly/Arthur
Disclaimer: En omista, kaikki tunnistettavissaoleva menee J. K. Rowlingille
Haasteet: Salainen ystävä III
A/N: Salainen ystävä -haaseesta minulle arpoutui
Fiorella, jonka toiveista lähdin kehittelemään tekstiä Mollyn, Arthurin ja kotoisan tunnelman ympärille. Mieleen muistui iki-ihana Ford Anglia, jonka saapumista Weasleyn perheeseen ei koskaan itse tarinassa päästy näkemään. Siitäpä kehittyi sitten tämä tarina. Lukuiloa!
Omenapiirakkaa ja autonromuja
Iltapäivän aurinko lämmitti Mollyn selkää tämän astellessa takapihalle ulko-ovesta. Hän pysähtyi kolmen suuren omenapuun juurelle ja tarkasteli niiden satoa hetken aikaa. Oli vasta myöhäinen toukokuu, mutta yhdessä puussa oli jo kypsiä omenoita valmiina poimittavaksi. Molly kiitteli mielessään professori Verson aikoinaan opettamia kasvitaikoja, ilman niitä hän olisi joutunut odottelemaan omenoiden kypsymistä vielä useamman kuukauden.
Punertavat omenat siirtyivät yhdellä sauvan heilautuksella Mollyn vierellä leijuvaan koriin ja toisella heilautuksella kori palasi takaisin sisälle Kotikoloon. Hän seurasi itse perässä ja vilkaisi tottuneesti olohuoneen kelloon matkalla takaisin keittiöön. Viisarit näyttivät kuten pitikin – Bill, Charlie ja Arthur töissä, Ginny ystävän luona, loput lapsista koulussa.
Omenakori oli laskeutunut keittiönpöydälle leikkuulaudan ja veitsen vierelle. Molly napautti radion päälle ennen kuin kääri hihansa ja alkoi paloitella ensimmäistä omenaa. Radiosta kuuluvat velhomaailman ikivihreät sävelet sulautuivat yhteen pilkkomisesta kuuluvan äänen kanssa. Toki Molly olisi voinut vain lausua yksinkertaisen loitsun ja omenat olisivat olleet hetkessä täydellisen kokoisina paloina, mutta hän oikeastaan tykkäsi laittaa ruokaa itse. Varsinkin tällaisina päivinä kun ei ollut kiire minnekään.
Kädet muuttuivat jauhoista valkeiksi taikinaa tehdessä ja ilmassa leijuva mausteiden pilvi kutitti leipojan nenää. Molly piilotti kasvonsa käsivarteensa aivastaessaan. Pehmeä taikina mukautui hyvin piirakkavuokaan ja sitä jäi vielä hieman yli, joten hän päätti tehdä siitä ristikon koristeeksi piirakan päälle. Molly katsoi tyytyväisenä aikaansaamansa piirakkaa ennen kuin työnsi sen uuniin kypsentymään.
Kesken pöydän siivoamisen leipomisen aiheuttamista sotkuista, Molly havahtui ulkoa kuuluvaan omituiseen hurinaan ja paukkeeseen. Pikainen vilkaisu ikkunasta ulos kertoi, että äänen lähde oli todennäköisesti taivaansininen metallikasa (autoksiko jästit niitä kutsuivat?), joka saapui parhaillaan heidän etupihalleen.
"Mitä ihmettä?" Molly mutisi itsekseen kulmat rypyssä. Ei kai joku jästi ollut vahingossa eksynyt heidän tontilleen? Sen pitäisi olla mahdotonta. Kun auton pysähdyttyä keskelle heidän pihaansa sen sisältä ilmestyi Arthur, Molly tunsi itsensä idiootiksi. Olisihan hänen pitänyt arvata.
Molly katoutti loput sotkuista nopeasti taikasauvan heilautuksella ja pyyhälsi sitten pihalle aviomiestään vastaan. Arthur seisoi auton vieressä katsellen sitä mietteliäästi.
"Arthur, mitä ihmettä tämä romukasa tekee meidän pihallamme?" Molly tivasi tältä. Arthur hätkähti, kuin ei olisi tajunnut hänen seisovan aivan tämän vierellään.
"Ah, Molly-rakas. Tämä on auto", Arthur sanoi.
"Minä näen sen kyllä. Miksi se on meidän pihallamme?" Molly toisti.
"Tarkoitus oli kyllä viedä se verstaaseen, mutta se pysähtyi tähän."
Molly huokaisi raskaasti. Arthur oli ilmeisesti taas niin jästiromun pauloissa, ettei tältä tahtonut saada kunnon vastausta edes yksinkertaisimpaan kysymykseen.
"Mistä sinä sait tämän?" Molly päätti kuitenkin yrittää.
"Törmäsimme tänään töissä varsin mielenkiintoiseen tapaukseen. Archibald oli eilen kuullut läheisessä pubissa viereisen pöydän velhon kertovan toverilleen, että hän oli hankkinut itselleen jästiauton, jota oli päättänyt hieman höystää taikuudella, ennen kuin myisi sen takaisin jollekin jästille. Luonnollisesti me jäljitimme tuon velhon heti ensitöiksemme tänään aamulla ja takavarikoimme auton", Arthur kertoi innokkaasti.
"Tuo on hyvä kuulla, Arthur, mutta se ei siltikään vielä selitä, miksi auto on nyt meidän pihallamme eikä Taikaministeriön säilössä."
"Asiahan on niin, Molly-hyvä, että kyseinen velho ei suostunut kertomaan mitä taikoja oli jo ehtinyt autolle tehdä", Arthur aloitti varovaisesti, "joten se pitää tutkia perinpohjin. Taikaministeriön tutkijat hukkuvat jo valmiiksi heille sysättyihin tutkintakohteisiin, joten tarjouduin ottamaan tämän taakan pois heidän harteiltaan."
Molly ei pitänyt siitä, miten Arthur vältteli katsomasta häneen selityksen aikana. Se yleensä tarkoitti sitä, ettei mies paljastanut koko totuutta vaimolleen. Molly tiesi, että Arthur oli halunnut saada jästiauton käsiinsä jo pitkään, joten totta kai hän oli tarttunut tilaisuuteen, kun sellainen oli hänelle tarjoiltu lähes kultalautaselta. Silti häntä hieman epäilytti mitä kaikkea Arthur saattaisi saada autolla aikaan oikein innostuessaan.
***
Arthur seurasi jännittyneenä, kuinka Molly pohti hänen sanojaan ja loi samalla teräviä katseita mintunvihreään autoon. Hän tiesi ettei Molly varmasti uskonut häntä täysin ja olihan hän hieman värittänyt tarinaa. Hän oli pikaisesti jo skannannut auton taikuudella tehtyjen muutosten varalta, eikä ollut löytänyt mitään. Arthur toivoi silti saavansa pitää auton. Hän oli halunnut sellaista jo niin kauan.
Lopulta Molly siristi silmiään viimeisen kerran ja suuntasi katseensa aviomieheensä.
"Vaikka taivaansininen onkin ihan kiva väri, näyttäisi se paremmalta verstaassasi", Molly totesi. Arthur tuijotti pöllämystyneenä vaimoaan, jonka kasvot pehmenivät hymyyn. Ilmeisesti hän oli tullut siihen tulokseen, ettei auton jääminen voisi aiheuttaa liian suurta vahinkoa. Hän nappasi Mollya vyötäröltä kiinni ja painoi huulensa vasten tämän huulia.
"Kiitos", Arthur mutisi vetäytyessään suudelmasta.
"Älä uppoudu liiaksi auton pauloihin verstaassasi. Uunissa on omenapiirakka tulossa", Molly naurahti.
Arthur seurasi katseellaan, kuinka Molly palasi takaisin sisälle Kotikoloon. Sitten hän vetäisi sauvansa esiin ja nosti auton ilmaan. Auto siirtyi helposti pihamaalta sisälle verstaaseen. Auto näytti komealta keskellä verstasta.
Arthur kierteli auton ympärillä ja tutkiskeli sitä katseellaan. Sen pinta oli hieman kärsinyt ja aiemmin ajaessa kuuluneet äänet kertoivat ettei se ollut sisältä yhtään paremmassa kunnossa. Arthurin sormet syyhysivät innosta päästä tutkimaan autoa tarkemmin, kurkistamaan sen konepellin alle, ihmettelemään monenkirjavia osia. Toki se pitäisi vielä tarkistaa perinpohjaisemmin taikojen varalta, mutta ei hän uskonut löytävänsä mitään, kun ei ajonkaan aikana ollut mitään ilmennyt. Hän ei ollut voinut vastustaa kiusausta istua ratin taakse ja kokeilla ajamista. Se olikin osoittautunut odotettua monimutkaisemmaksi, vaikka hän oli perehtynyt ajotekniikoihin etukäteen. Muutama sauvanheilautus oli saanut ajamisen sujumaan paremmin, mutta ehkä hänen pitäisi harkita muutaman ajotunnin ottamista.
Arthur pakotti itsensä peruuttamaan pois verstaasta. Mollyn puheet omenapiirakasta kuitenkin veivät vielä hetkellisesti voiton auton rassaamisesta. Ehkä hän voisi illansuussa hiipiä takaisin kurkkaamaan sinne konepellin alle.
Omenapiirakan tuoksu tavoitti Arthurin heti tämän astuttua ulko-ovesta sisälle. Molly hyräili keittiössä radion tahtiin ja järjesteli lautasia pöytään. Arthurin rinnassa läikehti lämmin tunne näkyä katsellessaan.
"Juuri sopivasti!" Molly huudahti hänet nähdessään ja viittoi tätä istumaan pöydän ääreen.
"Missäs Ginny on?" Arthur kysyi istuutuessaan. Yleensä lapsista nuorin syöksyi heti häntä vastaan kunhan ovesta sisään pääsi.
"Lunan luona. Aikoi kuulemma jäädä yöksi, sillä yöllä olisi oiva tilaisuus nähdä töyhtöpuuhkaisten kiiltomatojen kuoriutuminen."
"Siinäpä vasta näky, jota ei kannata jättää näkemättä", Arthur naurahti. Hän ei ollut koskaan kuullutkaan töyhtöpuuhkaisista kiiltomadoista, kuten ei useimmista muistakaan Lovekivojen mainitsemista eläimistä. Molly nauroi myös ja leikkasi heille molemmille palat omenapiirakkaa.
"Aina yhtä hyvää!" Arthur ylisti vaimonsa leivontataitoja piirakkaa maistettuaan. "Olet varsinainen noita leipojaksi."
"Aina sinä jaksat ylistää ruokiani", Molly sanoi pudistellen päätään huvittuneena.
"No mutta totta kai! Olisi suoranainen rikos olla kehumatta niitä."
Molly hymyili ja kurottautui painamaan suukon Arthurin huulille. Huulet olivat pehmeät, omenapiirakan makeuttamat ja niin tutut. Ehkä se auto voisi sittenkin odottaa aamuun asti.