Nimi: Soppaa ja sympatiaa
Kirjoittaja: Satine
Ikäraja: S
Hahmot/paritus: James & Sirius, pieni viittaus James/Lilyyn
Tyylilajit: hurt/comfort, angsti, fluff (?)
Vastuuvapaus: En omista hahmoja tai maailmaa tai saa tarinoistani minkäänlaista korvausta.
Yhteenveto: Pienet, odottamattomat hyvät teot seurasivat toisiaan, eikä James ymmärtänyt syytä niille. Joka kerta kun hän kohtasi jotakin, mikä ärsytti häntä tai oli hänestä hankalaa tai jopa vain vähän epämukavaa, Sirius korjasi asian. A/N: Sain Tumblrissa toiveen: "can u write prongsfoot as a bromance ficlet... Where sirius comforts james?" Kesti vähän aikaa, että sain kirjoitettua jotakin, jossa en yritä saattaa näitä kahta yhteen, ja tässä on lopputulos. 😊 Tarinaa oli vaikea lokeroida yhteen tiettyyn genreen, mutta laitoin nyt kuitenkin tälle osastolle, koska tässä on maininta kahden sivuhahmon kuolemasta ja yksi teemoista on suru. (Alkuperäinen ficlet englanniksi
täällä.)
Soppaa ja sympatiaa Kaikki alkoi keitosta.
James löysi kulhon yöpöydältään palattuaan poikien makuusaliin huispausharjoituksista uupuneena ja litimärkänä ulkona riehuvan myrskyn jäljiltä. Hän tuijotti keittoa silmiään räpytellen. Täyteläinen, herkullinen kanakeiton tuoksu tulvi hänen nenäänsä loitsun pitäessä ruoan lämpimänä. Vesi herahti hänen kielelleen, ja hänen vatsansa murisi.
"Sirius?" James kääntyi parhaan ystävänsä puoleen, joka makoili sängyllään lukien kirjaa muinaisista riimuista.
Sirius kohotti katseensa Jamesiin. "Niin?"
"Toitko sinä tämän keiton minulle?"
Sirius käänsi katseensa takaisin kirjaansa. "Tietty. Kuutamoa väsyttää yhä hänen kuukausittaisen kiertonsa jäljiltä –"
"Hei!" Remus murahti unisesti sängystään kolmen peiton alta; täysikuu oli ollut vain kaksi yötä sitten.
"– ja Matohäntä yritti pyytää Macdonaldia treffeille koko illan, mutta jänisti viime hetkellä."
"Helppohan sinun on sanoa, herra unelmien prinssi", Peter mutisi omasta sängystään. "Teen sen huomenna."
"Niin varmaan." Sirius hymyili. "Joten jäljelle jään vain minä."
James odotti Siriuksen selittävän, miksi hän oli tehnyt jotain niin ajattelevaista Jamesin puolesta, mutta ei saanut vastausta. Hän istui omalle sängylleen; oli kai turha kyseenalaistaa asiaa. Harjoitukset olivat kestäneet odotettua kauemmin, ja häneltä oli jäänyt illallinen väliin. Siinä vaiheessa James olisi voinut hotkia vaikka hevosen.
"Kiitti, kamu. Arvostan sitä."
Sirius käänsi sivua, ja hänen suunpielessään lymyili pienempi, pehmeämpi hymy.
"Ei kestä."
**
Pienet, odottamattomat hyvät teot seurasivat toisiaan, eikä James ymmärtänyt syytä niille. Joka kerta kun hän kohtasi jotakin, mikä ärsytti häntä tai oli hänestä hankalaa tai jopa vain vähän epämukavaa, Sirius korjasi asian.
Hän ei koskaan tehnyt siitä isoa numeroa, ja James olisi voinut helposti pitää vain onnekkaana sattumana sitä, että Sirius sai niin nopeasti torjuttua tiettyjen luihuisten manaukset Jamesin puolesta käytävillä tai sattui tietämään, milloin James tarvitsisi lisää luutavahaa ja oli tilannut sitä hänelle etukäteen tai antoi Jamesin nukkua nokoset useimmilla taikuuden historian tunneilla ja kirjoitti muistiinpanoja hänen sijastaan (vaikka he tavallisesti vuorottelivat tässä) tai vaati saada tarjota hänelle Tylyahossa kermakaljaa. (Ja kun James myöhemmin löysi matka-arkustaan ylimääräisiä pakkauksia suosikkilakritsiaan ja -toffeetaan, hän tiesi keneltä ne olivat.)
James kiitti Siriusta joka kerta ja teeskenteli kuin mitään sen kummempaa ei olisi tapahtunut, koska siten Sirius halusi hänen siihen suhtautuvan.
Mutta tietysti James huomasi. Totta puhuen hänen kiintymyksensä Siriusta kohtaan vain kasvoi, mutta häntä myös arvelutti tämän käytös.
Sirius oli jättänyt Kalmanhanaukion lopullisesti taakseen kesällä ja muuttanut Jamesin perheen luo. James oletti, että Sirius tunsi velvollisuudekseen hyvittää heidän vieraanvaraisuutensa antamalla hänelle ylimääräistä huomiota ja lahjoja tietäen kuinka paljon hän arvosti niitä.
Se oli tietysti tarpeetonta, koska tapahtuipa heidän välillään mitä tahansa, vaikka heille tulisi iso riita (epätodennäköistä, mutta silti), James tai hänen vanhempansa eivät koskaan käskisi Siriusta lähtemään pois luotaan.
"Kuule, Antura, kaikki on ihan hyvin. Voin tehdä itse asioita ja ostaa omat ostokseni. En odota sinun täyttävän jokaista toivettani", James sanoi löydettyään eräänä aamuna koululaukustaan loitsukirjan 1800-luvun kokeellisesta muodonmuutoksesta, mikä kiinnosti häntä itse asiassa todella paljon, eikä hän malttanut odottaa sen lukemista.
"Tiedän. Ajattelin vain, että koska voin, niin miksi ei?" Sirius istui sängyllään vetäen sukkaa jalkaansa.
"Ja olen kiitollinen siitä. Mutta kai tiedät, ettei sinun ole
pakko tehdä mitään?"
Sirius kohautti olkiaan ja työnsi silmille karanneen mustan suortuvan korvansa taakse. Hänen katseensa kääntyi alaspäin hänen alkaessa tutkailla kynsiään. "Okei, ihan miten vain."
"Mitä jos kerron sinulle, kun tarvitsen vähän ylimääräistä huomiota?" James ehdotti istuen Siriuksen viereen sängylle ja tönäisten kevyesti hänen olkapäätään omallaan. "Jokaisena syntymäpäivänä ja jouluna odotan viiden tähden veroista kohtelua sinulta, sopiiko?"
Sirius nyökkäsi hymyillen. "Hyvä on."
**
Neljä syntymäpäivää ja joulua myöhemmin heidän koulupäivänsä olivat haalistuneet etäisiksi ajatuksiksi. Talo, jossa hän oli varttunut, oli tyhjä, vain muistot jäljellä sen kaikissa nurkissa ja koloissa.
James nojasi keittiön työtasoa vasten painava olo rinnassaan. Hän oli lykännyt käyntiä vanhassa kodissaan kolmella kuukaudella yhteisten hautajaisten jälkeen. Hänen täytyi selvittää asiat, tehdä päätöksiä, jotka tuntuivat mahdottomilta. Mitä järkeä oli missään, kun ne kaksi ihmistä, jotka olivat rakastaneet häntä niin ehdoitta, olivat poissa?
James ei ollut koskaan tuntenut oloaan yksinäisemmäksi. Hän veti henkeä sisään vapisevasti, yksi, kaksi, kolme, neljä, ja päästi ilman ulos keuhkoistaan.
Se ei auttanut lainkaan.
Hän oli vakuuttanut Lilylle pärjäävänsä kyllä. Lily oli raskaana, hänen pitäisi levätä; James voisi hoitaa asian.
Se oli ollut valetta; Lily tiesi sen.
James veti jälleen vapisevasti henkeä, ja poltteleva tunne hänen silmissään vaihtui kyyneliksi, jotka sumensivat hänen näköään.
Hän ei tiennyt kuinka kauan istui lattialla vain hiljaisuus seuranaan, kun taikasuojat ilmoittivat saapuvasta vieraasta. Tätä seurasi koputus ulko-oveen.
James nousi jäykästi seisomaan tuntien veren kihelmöinnin jaloissaan. Hän avasi oven ja kohtasi pitkän, tutun hahmon.
"Hei, Sarvis", Sirius sanoi tarkkaillen Jamesia tiiviisti. "Lils sanoi, että olisit täällä. Ajattelin tulla auttamaan sinua pakkaamisessa."
James onnistui nyökkäämään ja siirtyi pois oviaukolta päästäen Siriuksen sisään.
"Miten menee?" Sirius kysyi heidän saavuttuaan keittiöön, jossa kaikki tavarat olivat vielä paikoillaan.
"Ihan hyvin", James valehteli tyynesti.
Sirius huokaisi, ja James huomasi valkoisen muovipussin tämän kädessä.
Sirius otti pussista kaksi pahvirasiaa ja asetti ne pöydälle. "Toin keittoa."
Herkullisten, täyteläisten aromien tuoksu täytti ilman muistuttaen Jamesia, että oli kulunut tunteja siitä, kun hän viimeksi söi mitään.
Sirius nappasi heille lusikat kaapin laatikosta; hän tunsi tiensä keittiössä yhtä hyvin kuin James.
"Kiitos."
"Ei kestä." Sirius istui häntä vastapäätä, ja he söivät hiljaisuuden vallitessa. Kermainen kanakeitto lämmitti Jamesia mukavasti.
"Luulin sinun olevan kiireinen killan tehtävissä tänään."
"Olen juuri siellä, missä minua tarvitaan."
James katsoi ylös keitostaan kohdaten Siriuksen tarkkailevan katseen. "Saatat olla oikeassa."
Sirius kohotti kulmiaan. "Olen aina oikeassa."
Omaksi yllätyksekseen Jamesin huulet kääntyivät ylöspäin ihan vain hetkeksi. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän sai hymyn aikaiseksi. "Olet usein oikeassa", hän myönsi.
"Suurimman osan ajasta." Sirius virnisti pyöritellen lusikkaa kädessään.
"Ihan sama, Antura. Syö nyt vain sitä keittoa."
Jotenkin hiljaisuus tuntui sen jälkeen vähän helpommalta.
**
