Title: 46⅔ − 28½ = elämän tärkein hetki
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Yuri!!! on ICE
Pairing: Otabek Altin/Yuri Plisetsky
Genre: Arkeilua pienellä romantiikalla
Rating: S
Disclaimer: Alkuperäisestä kiitos, kunnia ja kaikki oikeudet Kubo Mitsuroulle ja Yamamoto Sayolle sekä muulle YOI-staffille. Fici on kirjoitettu (itseni) viihdyttämiseksi, eikä kukaan ole hyötynyt siitä rahallisesti.
Summary: Otabekilla on uusi (vanha) moottoripyörä, eikä Yuri ymmärrä, mikä siinä on niin tärkeää.
A/N: Kirjoittelin tossa reilu vuosi sitten Otayuri-ficin, jossa he olivat huomattavasti vanhempia kuin sarjassa ja mun ficeissä ylipäätänsäkin (eli jotain nelikymppisiä). Sain tämän idean itse asiassa samoihin aikoihin, mutta kirjoittelu jäänyt nyt selvästi myöhemmälle – mikä ei kyllä ole mikään yllätys kun on minusta kyse
Päätin, että tää osallistuu
Lohtutekstihaasteeseen, koska vaikka tässä nyt ei lohduttamista tms. käsitelläkään missään muodossa, tämän ficin kirjoittaminen on ollut
mulle lohdullista, koska A) OTP ja B) pitkäkestoinen, yhä todella rakastava ja välittävä suhde. Kunnon soulmate-meininki käytännössä
Mulle tulee aina niin lämpöinen ja pehmoinen fiilis tarinoista, joissa se tosirakkaus on löydetty ja hahmoilla menee hyvin vielä vuosikymmenten jälkeenkin ♥
Otabekin ikäjuttu canonissa on ollut vähän sekava välillä, kun animen loppujaksoissa hänen sanottiin olevan yhdeksäntoista (silloin kun Yuri oli vielä viisitoista), mutta sitten myöhemmissä virallisissa julkaisuissa hänen iäkseen on annettu kahdeksantoista silloinkin, kun Yurin on sanottu täyttäneen jo kuusitoista. Joten tiedä nyt tuota (ei oo kyllä eka kerta kun fiktiivisten hahmojen tiedot enemmän tai vähemmän vaihtuu kesken kaiken tai on muuten epäselviä). Tää fici nyt on kuitenkin kirjoitettu sillä ajatuksella, että Otabek on niissä loppujaksoissa vielä kahdeksantoista (koska se on se, mikä on mun mieleen enemmän tai vähemmän juurtunut). Ei sillä, että asialla mulle on loppujen lopuksi mitään väliä, mutta koska tässäkin puhutaan vuosista, asia käy ilmi.
On muuten taas ”Otayuri middle anniversary”! Sen takia tämän ficinkin julkaisen vielä tämän vuorokauden puolella :3
46⅔ − 28½ = elämän tärkein hetkiYuri ei ollut nähnyt Otabekia sitten aamiaisen mutta oli varma siitä, missä tämä oli. Niinpä lähtiessään tätä etsimään hän jolkotti portaat alas pohjakerrokseen asti ja jatkoi matkaansa suoraan kotitalon parkkihalliin. Sieltä Otabek löytyikin, uusimman moottoripyöränsä eteen kyykistyneenä työkalut levällään ympärillään, ihan niin kuin Yuri oli mielessään ennustanutkin. Viime aikoina tämä oli viettänyt siellä lähes kaiken vapaa-aikansa.
”Hei”, Yuri sanoi kiinnittääkseen Otabekin huomion. Tämä käänsi päätään äänen suuntaan ja vastasi tervehdykseen. ”Vieläkin täällä, menopeliesi äärellä.”
”Missä muuallakaan”, Otabek totesi ja jatkoi moottoripyörän kiillottamista.
Viimeksi, kun Yuri oli sen pari kuukautta sitten nähnyt, se oli ollut käytännössä pelkkä ajokelvoton romu. Otabek oli kuitenkin palavasti halunnut sen itselleen, mitä Yuri ei ollut ymmärtää lainkaan. Tällähän oli jo moottoripyörä, miltei tuliterä sellainen kaiken lisäksi, ja vasta hiljattain hankittu Lamborghini, johon siihenkin tämä oli välttämättä halunnut kuluttaa pitkän pennin, vaikka heillä oli entuudestaankin ollut ihan hyvä auto. Ainahan Otabek oli ollut kiinnostunut hienoista (ja kalliista) autoista ja moottoripyöristä, kyllä Yuri sen tiesi, mutta sen jälkeen, kun tämä oli ylittänyt neljänkymmenen vuoden rajapyykin, intoilu oli vain moninkertaistunut. Kai sitä saattoi pitää jonkinlaisena orastavan keski-iän kriisin ilmentymänä.
”Niin, pitäähän vanhuksenkin huolehtia leluistaan”, Yuri totesi pää kallellaan.
”En minä ole
vanhus.”
”No keski-ikäinen sitten.”
”Olen vasta neljäkymmentäkuusi! Keski-ikäni koittaa vasta joskus vuosien päästä”, Otabek tokaisi, vaikka tiesikin Yurin ihan tarkoituksella härnäävän häntä. Se keskustelu oli käyty aiemminkin, monet kerrat.
”Jos yhdeksänkymppiseksikin asti aiot elää niin kyllä, olet sinä elämäsi keskivaiheessa”, tämä huomautti. ”Todennäköisemmin sitä kuolee aiemmin, jolloin olet oikeastaan keski-iän ylikin jo.”
”Ai nytkö sinä jo suunnittelet minun kuolemaani?”
”En toki. Kunhan vain kerroin faktoja.”
”Niitäkö tulit minulle kertomaan, vai mitä asiaa sinulla oikein oli?”
Otabek nousi seisomaan, pyyhki käsiäänkin siihen rättiin, jolla oli kiillottanut moottoripyöräänsä, ja kääntyi katsomaan puolisoaan.
”Pitäisi tuota ruokapuoltakin miettiä”, Yuri muistutti. ”Kello on jo melkein viisi.”
”Niinkö on muka?” Otabek ihmetteli, mutta pikainen tarkistus puhelimesta varmisti hänelle että kyllä, niin tosiaan oli. Aika riensi ja muu maailma unohtui, kun oli asioita, joiden pariin uppoutua. ”Mietitään sitä kohta, olen melkein valmis tämän kanssa!”
”Noinhan sinä olet sanonut suunnilleen joka päivä viimeisen kahden viikon ajan”, Yuri sanoi. Hänen oli kuitenkin myönnettävä, että toisin kuin edellisellä kerralla, kun hän oli nähnyt pyörän, nyt se näytti hyväkuntoiselta ja ennen kaikkea ajokelpoiselta. Otabek oli tosiaan tehnyt erinomaista työtä sen kanssa. ”Niinkö tärkeä se on sinulle?”
”Yura, tunnistatko tätä pyörää laisinkaan?” Otabek kysyi takaisin vastaamatta tämän esittämään kysymykseen.
”En minä moottoripyöristä mitään tiedä”, Yuri sanoi hieman puolustellen vetäen kätensä samalla puuskaan. ”Joku harrikka se oletettavasti on,
sinut tuntien, ja niinhän siinä näyttäisi lukevankin, mutta mistä minä sen mallin tai mitään muutakaan tietäisin.”
Otabek hymyili.
”Harley Davidson Street 750”, hän vastasi, ”mutta en tarkoittanut sitä. Muistatko koskaan ennen nähneesi tällaista pyörää?”
Yuri yritti muistella, mutta hänen silmissään kaikki moottoripyörät olivat enemmän tai vähemmän samanlaisia, eikä hän saanut palautettua mieleensä yhtäkään muistoa, jossa olisi ollut juuri sellainen Harley Davidson. Otabek’kin oli ehtinyt vuosien aikana ajaa varmaan ainakin sadalla eri harrikalla.
”Okei, no, autan vähän”, Otabek sanoi sitten nähtyään Yurin ilmeestä, ettei tämä selvästikään muistanut. ”Joulukuu 2016. Barcelona.”
Mitään yksittäistä moottoripyörää Yuri ei ehkä muistaisi, mutta hän ei koskaan unohtaisi sitä, mitä tapahtui Barcelonassa joulukuussa 2016. Hän katsahti ymmällään Otabekia, joka nyökkäsi rohkaisevasti.
”Se ilta, kun pakenin fanejani”, hän aloitti. ”Sitten sinä tulit, moottoripyörällä ajaen, viskasit minulle kypärän ja kysyit, tulenko kyytiin.” Se ilta, jona he olivat aidosti tavanneet toisensa ensimmäistä kertaa, tutustuneet, ystävystyneet.
”Muistathan sinä”, Otabek vastasi, ja hänen silmänsä tuikkivat iloisesti.
”Eli siis onko
tuo pyörä se – ”
”Ei se sama ole. Mutta samanlainen, Street 750, ihan niin kuin sekin pyörä silloin. Ja kun näin sen varaosiksi myytävänä, pakkohan minun oli se ostaa kunnostettavaksi. En vain voinut jättää sitä muille.”
”Et tietenkään.”
Yuri alkoi viimein ymmärtää Otabekin poikkeuksellista intoa sen vanhan moottoripyörän suhteen. Hän huomasi jopa itsensäkin kiinnostuvan siitä hieman, eri tavalla kuin hän oli koskaan aiemmin välittänyt yhdestäkään ajoneuvosta.
”Mutta mites se päivällinen?” hän kysyi sitten palatakseen takaisin siihen asiaan, jonka vuoksi oli Otabekia alun perin tullut etsimään. Hänen vatsansa kurisi jo nälästä.
”Hmmm…” Otabek mumisi hieman sen oloisesti kuin ei olisi Yurin kysymystä kuullut tai ainakaan sitä ajatuksiinsa rekisteröinyt. Hän oli taas kumartunut työkalujensa ja muiden moottoripyörän kunnostamisessa tarvitsemiensa tavaroiden äärelle, mutta Yuri huomasi pian, että hän olikin keräämässä niitä kokoon. Kysymys oli sittenkin kuultu.
”No?” Yuri kysyi, kun Otabek lähti kiikuttamaan tarvikkeitaan pois. Olisihan asiasta voinut hyvin keskustella siivoamisen ohessakin.
Sanallisen vastauksen sijaan hän saikin pian syliinsä kypärän, jonka Otabek heitti hänelle.
”Nouse kyytiin, Yura.”
”Voiko sillä jo ajaa?”
”Olen tehnyt sillä pari koeajoa, tänäänkin yhden. Hyvin se pelittää.”
Yuri ei epäillyt Otabekin sanoja, mutta hän jäi silti puntaroimaan vastaustaan muutamaksi sekunniksi. Siinä oli muutama sekunti liikaa.
”Tuletko vai et?”
Kolmatta kertaa ei tarvinnut pyytää. Yuri laittoi ajokypäränsä päähänsä, eikä kulunut kauaakaan kun hän istahti Otabekin taakse moottoripyörän selkään. Edellisestä kerrasta oli ainakin parisen vuotta aikaa, mutta hän oli varsinkin nuorena istunut niin monet kerrat Otabekin kyydissä, että sille paikalle palaaminen tuntui vain luonnolliselta.
Kun Otabek sai käynnistettyä pyörän ja ajettua sen ulos hallista aina kaduille asti, Yuri suuntasi katseensa ylös taivaalle ja ajatteli koko sen hetken olevan melkein kuin liki kolmekymmentä vuotta sitten, kun he olivat ajaneet hänen fanejaan pakoon aivan samanlaisella Harley Davidsonilla. Samalla tavalla hän oli silloin tavoitellut taivasta katseellaan tietämättä lainkaan, minne he olivat ajamassa. Jopa Otabekin sanat hänelle olivat olleet samat, hän tajusi.
Tuletko vai et?Ja vaikka he olivatkin jo molemmat täyttäneet neljäkymmentä joitain vuosia sitten ja ajoivat nyt pitkin Pietarin kesäisiä katuja, sillä hetkellä he olivat molemmat taas teinejä joulukuisessa Barcelonassa ja elivät uudestaan elämänsä ensimmäistä yhdessä jaettua kokemusta. Yuri muisti yhä sen hetken hämmentyneen, kuplivan jännityksen, viileän viiman kasvoillaan ja moottoripyörän pärinän muun liikenteen seassa. Mielessään hän kuvitteli, miten he ajaisivat seuraavaksi Güellin puistoon ihan niin kuin sinä iltana, ja hänelle valkenisi, miten paljon yhteistä he jo jakoivatkaan.
Mutta puiston sijasta Otabek pysäyttikin moottoripyörän äkisti kadun reunaan. Yurin teko yllätti, sillä hän oli ajatellut heidän vain ajelevan hetkisen lähikaduilla kunnes he palaisivat takaisin kotiin.
”Mitä nyt?” hän kysyi.
”Mennäänkö?” Otabek vastasi hänelle omalla kysymyksellään ja nyökkäsi heidän oikealle puolelleen. He olivat pysähtyneet kebabravintolan eteen, jossa he toisinaan kävivät syömässä tai tilasivat ruokaa suoraan kotiin. ”Hoituisi se päivällispuolikin tässä samalla.”
”Jos olisin tiennyt tällaisesta suunnitelmasta, olisin kyllä pukeutunut vähän edustavammin”, Yuri mutisi. Hän oli alkujaan mennyt Otabekin luo rispaantuneissa farkuissa ja ikivanhassa, hieman virttyneessä paidassa, jossa olevien reikien laskemiseen tarvittiin molempien käsien sormet. Sellaisissa vaatteissa edes hänkään ei kovin innoissaan kuljeskellut ihmisten ilmoilla, vaikkei ollutkaan niin tarkka ulkonäöstään kuin Otabek. Toisaalta olivat tämänkin senhetkiset vaatteet virttyneet ja moottoriöljystä tahraiset.
”Eihän tässä mihinkään viiden tähden ravintolaan olla menossa”, Otabek huomautti ja riisui kypärän päästään. ”Ja sinä olet hyvä juuri tuollaisenakin. Aina.”
”Yök”, Yuri tyytyi vastaamaan. Se oli ollut hänen vakiovastauksensa vastaavanlaisiin puheisiin aina teini-ikäisestä asti eikä tapa ollut lähtenyt pois edes vanhenemisen myötä. Mihinkä sitä jäätiikerikään raidoistaan pääsisi.
”No? Tuletko vai et?”
Yuri katsahti Otabekia, joka oli jo noussut pyörän selästä ja ojensi nyt kättään hänelle. Mielessään hän näki pitkäaikaisen puolisonsa sijasta sen kahdeksantoistavuotiaan, joka oli vuosia sitten tarjonnut hänelle kättään ystävyyden merkiksi. Siihen hän tarttui omallaan.
”Kovin edustavia me kyllä ollaan”, Yuri mutisi, kun he suuntasivat kypärät kainaloissa ravintolan ovelle.
”Joskus niinkin. Ei se minua ainakaan haittaa”, Otabek totesi. ”Tiesitkö muuten, että tänään tulee kuluneeksi tasan kaksikymmentäkahdeksan ja puoli vuotta siitä, kun tutustuimme?”
”Miten minä tuollaisia muka voisin tietää?” Yuri tuhahti mutta pehmensi sitten ääntään hieman. Otabek oli selvästi elänyt mielessään uudestaan niitä samoja hetkiä kuin hänkin. ”Niinkö kauan siitäkin jo on?”
Kaksikymmentäkahdeksan ja puoli vuotta. Ja silti hänestä tuntui, että siitä, hänen elämänsä tärkeimmästä hetkestä, ei olisi kulunut vielä päivääkään.