Tämä teksti on lahja Kevätvaihtareiden osallistujalle numero 8. Toivottavasti pidät!
Inspiraationa toimivat kaksi sitaattia:
Nobody knows what they are doing, so don’t be afraid to try things &
I just cleaned everything from top to bottom, so now I’m gonna need everyone to stop living there. Etenkin jälkimmäinen sitaatti sai minut ajattelemaan sitä, miten hyvää joskus voi tehdä päästää irti menneisyyden möröistä, jotka asuttavat omaa mieltä, ja aloittaa ikään kuin puhtaalta pöydältä. Jossain määrin inspiraatiota tarjosi myös paketin kappale
Caesars – Jerk It Out, joka itse asiassa myös siivitti minut takaisin jonnekin nuoruuteeni, haha. Voisin vaikka vannoa, että kyseinen biisi oli osa SSX 3 -pelin soundtrackia! // Tarkistin, ja olihan se, ei hitsi!
// Tämä tarina sai jaettua pronssia vuoden 2021 Finipikareiden Vuoden originaaliteksti -kategoriassa, kiitos kovasti!
Varastotilan ovi kirskahtaa, kun painan sen lukkoon. Käytävän värittömyydessä saatan vielä hetken aikaa kuvitella näkeväni edessäni siistit pinot pahvilaatikoita, joiden kylkiin on kirjoitettu
KIRJOJA,
PEHMOLELUJA ja
ANDREAS. Hymyilen itsekseni. Paljosta olen pystynyt luopumaan, mutta en siitä kaikesta, mitä sydämeni kantaa kaiken aikaa mukanaan. Joka kerta kun yritän, näen Andreaksen pitelemässä lempikuvakirjaansa pulleissa sormissaan tai retuuttamassa nuhjuista pehmosammakkoaan perässään pitkin lattioita. Siitä kaikesta en pysty luopumaan, ainakaan ihan vielä. Kai pelkään muistojen katoavan, mikäli niissä esiintyvät esineet katoavat, vaikkei siinä olekaan järkeä – eihän Andreaskaan ole mihinkään kadonnut. Sydän kantaa.
Ehkä maapallon toisella puolella luopuminen on helpompaa. Jos muistot kulkevat mukanani Kilimanjaron kivikkoisilla rinteillä ja Delhin kolisevissa junissa, voin ehkä luottaa niiden säilyvän, vaikkei niillä olisi enää materialistisia hahmoja. Aion antaa avaimen Sonjalle, ja hän on pitkin hampain mutta käsi sydämellä luvannut alkaa kantaa tavaraa kirpputorille, kunhan vain käsken. Sitä varten siskot ovat.
Astelen ulos keväiseen auringonpaisteeseen. Heilautan kättäni lähdön merkiksi varastotyöntekijälle, mukavalle miehelle joka parhaillaan mittailee katseellaan julkisivun uutta mainosta.
Säilytystilaa halvalla, laske taakka sydämeltäsi!”Miltä näyttää?” mies huikkaa perääni.
”Hienolta. Suorassa ko sapluuna.”
Mies hymyilee. Sen enempää en taakseni katso. Toukokuun ensimmäinen varsinainen lämpöjakso hyväilee paljaita sääriäni, kun ylitän aution parkkipaikan pienen Punton luo. Sonja tupakoi takamustaan konepeltiin nojaten ja tuijottaa tien toiselle puolen, vaikkei siellä suomalaisittain juuri muuta näy kuin peltoa ja metsää. Kun avaan pelkääjän puoleisen oven, Sonja säpsähtää niin, että savuke kirpoaa hänen sormistaan ja jää maahan kytemään. Sonja talloo sen sammuksiin ja kerää sen Minigrip-pussiin. Hän on hiljattain alkanut taas polttaa, mutta sentään hän ei ole palannut toiseen vanhaan paheeseensa eli roskaamiseen.
Istun autoon, mutta jätän oven auki siksi aikaa, että Sonja saa järjesteltyä itsensä kuskin paikalle ja ajovalmiuteen. Auringossa kylpenyt penkki tuntuu kuumalta, ja minun on laskettava häikäisysuoja alas. Oloni ei kuitenkaan ole tukala. Se on tyhjä ja levollinen, aivan kuin olisin riisunut kaiken tarpeettoman. Olemassaoloni on tiivistynyt rinkkaan, joka odottaa auton takakontissa.
”Viimonen reissu heitetty?” Sonja varmistaa ja nyökkää taaksemme kohti varastokompleksia.
”No toivottavasti ei ihan viimonen. Ei muuta ko kokka kohti kenttää.”
Sonja hymähtää. Hän käynnistää auton ja asettaa toisen kätensä ratille ja toisen vaihdekepille, mutta sen jälkeen hän ei tee elettäkään lähteäkseen ajamaan. Hän vilkaisee passia ja lentolippua, jotka odottavat kojelaudalla, ja sitten minua. Hänen ilmettään on vaikea tulkita valtavien aurinkolasien takaa. Näen niiden pinnasta vain oman heijastukseni kaksin kappalein. Haistan häivähdyksen tupakan katkua ja sitruksista autonraikastinta, joiden kotoisa sekoitus muistuttaa minua kaikista niistä kyydeistä, jotka Sonja on minulle vuosien varrella tarjonnut. Hänellä on ollut sama kosla ainakin kymmenen vuotta, siinä missä minä kapinallinen vietin autotonta arkea yksinhuoltajanakin.
”Soittelehan sitte”, Sonja sanoo lopulta.
Tuhahdan ja pyörittelen silmiäni. ”Sää oot ollu hempeilemättä viimoset kakskytä vuotta, elä ny alota.”
”Ja lähetä postia”, Sonja jatkaa, ja voisin vaikka vannoa, että hän pyyhkäisee silmäkulmaansa samalla kun sipaisee hiussuortuvan ohimoltaan. ”Eelis ilahtuu.”
”Tiesinhän mää, että tässä on kyse Eeliksestä eikä susta”, sanon virnistäen ja kiinnitän katseeni horisonttiin, joka vihdoin alkaa elää auton peruuttaessa parkkiruudusta.
Me molemmat kyllä tiedämme, ettei kyse ole Eeliksestä. Kyse on Andreaksesta ja meistä kaikista, ja minä ymmärrän kyllä. Toistaiseksi olen kuitenkin hempeilyni hempeillyt. En jaksa vuodattaa enää yhtäkään kyyneltä, en kenenkään takia. Varmasti minä soitan, ja varmasti lähetän turistipostikortteja Eeliksen ja vähän Sonjankin iloksi, mutta en minä halua itkeä hyvästeiksi. Haluan halata, hymyillä, vilkuttaa ja olla vapaa. Haluan tuntea rinkan painavan hartiani lysyyn, ja haluan jalkani kipeiksi kävelemisestä. Haluan olla jossain aivan muualla kuin paahteisella parkkipaikalla odottamassa ja muistelemassa.
Varmasti minä muistan myös Kilimanjaron kivikkoisilla rinteillä ja Delhin kolisevissa junissa, sillä sydän kantaa, mutta siellä sydämeni kantaa toivottavasti jotain muutakin.
Kun Sonja kaartaa tielle ja kiihdyttää, vilkaisen vielä kerran taakseni. Varastomies katselee peräämme ja heilauttaa kättään yksinäiseksi hyvästiksi. Aurinko killittää täydeltä terältä. Pujotan varaston avaimen Sonjan shortsien taskuun, ja Sonja irvistää tuulilasille.
Taustapeilistä saatan vielä kuvitella sanat
Säilytystilaa halvalla, laske taakka sydämeltäsi! Nojaudun laiskemmin selkänojaa vasten ja hymyilen. Tunnen kehoni kevyeksi, aivan kuin olisin todella laskenut yhden taakan harteiltani. Sydämeni kantaa toista taakkaa, raskaampaa taakkaa, mutta siitä ei ole aika luopua.
On aika lähteä.