Title: Voisi merkitä jotain erityistä
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: SK∞ (SK8 the Infinity)
Pairing: Nanjou Kojirou (Joe)/Sakurayashiki Kaoru (Cherry blossom), pikkuisen myös (yksipuolinen) Sakurayashiki Kaoru (Cherry blossom)/Shindou Ainosuke (Adam)
Genre: Teinisähläys, hurt/comfort, jonkinlainen idiots in love
Rating: S
Disclaimer: En omista alkuperäissarjaa enkä sen hahmoja. Vain tämä tarina on minun, enkä ole saanut sen kirjoittamisesta rahaa.
Summary: Se olisi voinut ehkä merkitäkin jotain erityistä, mutta ei se merkinnyt, sillä he olivat vain ystäviä ja tiesivät kumpikin, ettei heidän ystävyytensä muuksi muuttuisi.A/N: Kun sain
Lyrics Wheelin 20. kierroksella Katri Ylanderin biisin
Valehdellaan sanat eteeni, mulle tule muutamista kohdista (varsinkin kertsin loppupuoliskosta) melkeinpä heti mieleen Matchablossom, ja sitä kautta mulle alkoi kehittyä mielessäni ideaa ficiin. Sen saamani idean myötä lähdin tulkitsemaan sanoituksen joitain kohtia ihan eri tavalla kuin miten mä normaalisti kappaletta kuunnellessa ymmärtäisin ne, joten sorry not sorry jos jonkun mielestä väärin tulkittu, minähän tein just niinku ite halusin
Oon itse ficin jälkeen ihan viestin lopussa biisien sanojen perässä vähän avannut, miten lähdin noita sanoja tulkitsemaan ja miten olen joitain kohtia soveltanut.
Lyrics Wheelin lisäksi tää on mukana
Multifandomin vitoskiekalla.
Voisi merkitä jotain erityistäEi ollut mitenkään harvinaista nähdä Kaorua pahalla tuulella, mutta jokin tämän senhetkisessä olemuksessa sai Kojirounkin olon hieman epämukavaksi. Siitä ei ollut pitkäkään tovi, kun tämän kasvoilla oli loistanut riemukas virne ja silmät olivat kipinöineet täynnä intoa, mutta nyt se kaikki oli vaihtunut selvään katkeruuteen ja syvään turhautumiseen. Syy niin suureen mielialanmuutokseen oli Ainosuke. Tai oikeastaan syy ei ollut Ainosuke itse vaan se, että tämä oli Kaorua (ja ketä tahansa muuta) parempi skeittaamaan. Kukaan heistä ei kyennyt rikkomaan tämän ennätyksiä tai täydellisesti jäljittelemään tämän jokaista temppua, ei vaikka miten olisi yrittänyt. Ja Kaoruhan yritti.
Ilta oli lopulta niin pitkällä, että kaikki muut olivat kyllästyneet skeittaamaan syrjäisellä umpikujalla ja lähteneet pois. Vain Kaoru yritti yhä sinnikkäästi liukua roskalaatikon reunaa pitkin ja tehdä siitä takaisin kadulle yhtä pitkän loikan kuin Ainosukekin, samalla kun Kojirou seurasi hiljaa vierestä. Hän oli aluksi laskenut mielessään, kuinka monta kertaa Kaoru oli yrittänyt kopioida Ainosuken tempun, mutta seonnut lopulta laskuissaan. Epäonnistumisien lukuisan määrän pystyi kuitenkin lukemaan tämän kiukun vääristämiltä kasvoilta.
”Miksei se vittu voi jo onnistua!?” Kaoru karjaisi lopulta, kun yksi yritys oli taas kerran epäonnistunut, ja hän miltei makasi maassa lauta vierellään.
”Kaoru hei, mennään mekin jo”, Kojirou yritti maanitella ystäväänsä. Oli enemmän kuin selvää, ettei tämä sinä iltana kykenisi täydellisesti toistamaan Ainosuken temppua, ja hän tiesi, että ainakin häntä alettaisiin jo pian kaivata kotona.
”En minä halua”, Kaoru murahti ja nousi äkäisesti ylös maasta. Hän keikautti jalalla lautansa pystyasentoon ja otti siitä kädellä kiinni. Hän mittaili katseellaan roska-astiaa kuin joko arvioiden sen reunalle pääsemiseen vaadittavan hypyn korkeutta tai sitten kiroten mielessään koko rotiskon alimpaan helvettiin. Ennen kuin hän kuitenkaan ehti yrittää temppua uudestaan, Kojirou tarttui hänen käteensä.
”Ei sinun tarvitse onnistua siinä”, tämä sanoi. ”Olet tarpeeksi hyvä skeittaaja ilmankin, että tekisit perässä kaiken minkä Adamkin. Sinun ei tarvitse todistella mitään kenellekään.”
Kaoru oli jo väittämässä vastaan mutta vaikeni sittenkin. Ehkä jokin Kojiroun sanoissa tavoitti hänet, puhutteli juuri sitä osaa hänestä, jota tämän täytyikin puhutella, tai ehkä tämän lämpimät sormet hänen omiensa välissä saivat hänet hetkeksi unohtamaan kaiken muun. Ehkä molempia.
”Olet varmaan oikeassa”, Kaoru myönsi hiljaa. Hän puristi kevyesti Kojiroun kättä tavalla, joka olisi voinut ehkä merkitäkin jotain erityistä, mutta ei se merkinnyt, sillä he olivat vain ystäviä ja tiesivät kumpikin, ettei heidän ystävyytensä muuksi muuttuisi.
**
Seuraavana päivänä koulussa Kaorun kiukusta ei ollut jäljellä enää ripaustakaan. Tämä näytti päinvastoin suorastaan poikkeuksellisen iloiselta, ja Kojiroun oli ihan pakko kysyä, mistä moinen oikein johtui. Alkuun Kaoru ei halunnut sanoa mitään. ”Minulla on tänään treffit Adamin kanssa”, hän kuitenkin myönsi lopulta ja kuulosti sen sanoessaan melko toteavalta ja neutraalilta, mutta Kojiroulta ei jäänyt huomaamatta pinnan alla kupliva into ja odotus. Se tosin ei tullut hänelle yllätyksenä, sillä kyllähän hän oli jo ihan alusta asti tajunnut Kaorun olevan ihastunut Ainosukeen, vaikka sitä kukaan muu tuskin tiesikään.
”Ai, kiva juttu. Pitäkää hauskaa.”
Illalla, kun Kojirou ei kuullut Kaorusta
mitään, ei saanut edes yhtä tekstiviestiä, hänestä alkoi vahvasti tuntua siltä, että jokin oli pielessä. Kuka tahansa muu olisi varmaankin vain ajatellut, että Kaorulla oli niin mukavaa treffeillään, ettei tämä tietenkään laittelisi viestejä kenellekään, mutta Kojirou tunsi ystävänsä paremmin. Kaikki ei ollut niin kuin piti, ja Kaoru aivan varmasti tarvitsisi häntä. Niinpä Kojirou kaappasi skeittilautansa kainaloonsa ja juoksi sen kanssa eteiseen, huikkasi vielä ovelta äidilleen tulevansa pian takaisin, ja vastausta odottamatta syöksyi ulos pihalle. Kompassinaan hänellä oli vain vahva tunne siitä, missä Kaoru oli, ja se riitti.
”Mitä sinä täällä teet?”
Kaoru oli juuri siellä, mistä Kojirou oli arvellutkin löytävänsä tämän. Vanha, nyt jo hylätty ja rapistumaan päässyt drive-in-ravintola pihoineen oli yksi niistä paikoista, joissa heillä oli tapana skeitata, haastaa toisiaan älyttömiin temppuihin ja muuten vain viettää aikaa yhdessä. Se oli myös se paikka, jonne he aina pakenivat muuta maailmaa. Kaiteen takana avautuvaan merinäköalaan oli helppo unohtaa itsensä ja elämän vaikeat asiat.
Kysymys, jonka Kojirou oli heittänyt ilmoille, sai kaiteeseen nojanneen Kaorun säpsähtämään. Tämä käännähti ympäri ja katsoi taakseen ilmestynyttä ystäväänsä jopa vihaisesti.
”Ei. Mitä
sinä täällä teet?” Kaoru korjasi äkäisesti. Aamuisesta ilosta ei ollut enää mitään jäljellä.
”Sinunhan piti olla Adamin kanssa.”
Lähemmäs tullessaan Kojirou erotti hailakat juovat Kaorun poskilla. Tämä oli itkenyt. Hän ei kuitenkaan kommentoinut havaintoaan mitenkään, pysähtyi vain Kaorun viereen ja jäi odottamaan vastausta toteamukselleen, joka piilotti sisälleen kysymyksen. Sitä hänelle ei vain kovin helpolla annettu.
”Adam perui”, Kaoru paljasti lopulta, kun hiljaisuus ja odottaminen alkoivat olla hänellekin liikaa. ”Hän laittoi viestin juuri silloin, kun meidän olisi pitänyt tavata.”
Enempää hänen ei tarvinnut sanoa. Kojirou pystyi päättelemään kaiken muun ilmankin.
”Olen pahoillani.”
”Ei se sinun syysi ole.”
Siihen mitään vastaamatta Kojirou otti kiinni Kaorun kädestä. Tämä ei tehnyt elettäkään vetääkseen sitä pois vaan antoi hiljaisen hyväksyntänsä kosketukselle. Se oli kuin lupa jatkaa pidemmälle, ja edelleen mitään puhumatta Kojirou veti Kaorun syliinsä halaukseen. Hän kietoi kätensä lujasti tämän ympärille ja painoi heidät toisiaan vasten. Hetken epäröityään Kaorukin nosti omat kätensä hänen selkäänsä ja nojasi päätään hänen olkaansa.
”Kojirou, kiitos”, tämä mumisi hetken päästä ihan hiljaa, hieraisi silmäkulmansa olkapäähän ja tiukensi otettaan Kojiroun paidasta. Se olisi voinut ehkä merkitäkin jotain erityistä, mutta ei se merkinnyt, sillä he olivat vain ystäviä ja tiesivät kumpikin, ettei heidän ystävyytensä muuksi muuttuisi.
**
Vain muutamaa päivää myöhemmin Kaorua ei näkynyt koulussa laisinkaan. Luokassa leviävien puheiden mukaan tämä oli sairastunut, mikä sinällään kuulostikin järkevältä syyltä olla poissa, mutta Kojiroulla oli asiasta omat epäilynsä. Kaoru ei nimittäin ollut vastannut mitään hänen välitunnilla lähettämiin tekstiviesteihin, joissa hän oli kysellyt tämän perään, eikä sellainen ollut normaalia. Kojirou tunsi ystävänsä niin hyvin, että tiesi tämän laittavan viestiä takaisin vaikka koomassa pää kainalossa.
Koulupäivän jälkeen Kojirou ei mennytkään suoraan kotiin niin kuin yleensä vaan päätti poiketa Sakurayashikeilla. Hänellä oli pakottava tarve saada puhua Kaorun kanssa, ja hän päätteli tämän olevan kotonaan, oli tämä kipeä tai ei. Oven hänelle avasi Kaorun äiti, joka pyysi hänet sisään vaikka sanoikin poikansa voivan huonosti. Hyvän ystävän vierailu tosin toivottavasti piristäisi.
”Miksi sinä tulit?”
Kaorusta näkyi vain selkä ja kasa sotkuisia hiuksia, kun hän makasi sängyssään melkein kippuralla. Hän ei ollut nähnyt vielä tulijaa mutta tiesi sen olevan Kojirou. Vaikka hän ei olisi kuullutkaan tämän puhuvan hänen äitinsä kanssa, hän olisi tiennyt sen olevan Kojirou. Kuka muukaan se olisi ollut?
”Koska halusin tietää, mikä sinulla on.”
”Ei minulla mikään ole.”
Kojirou istahti Kaorun viereen vuoteen reunalle ja kumartui tämän yläpuolelle voidakseen nähdä edes vilauksen tämän kasvoista. Hiukset peittivät paljon, mutta Kojirou siirsi ne varovasti sivuun. Kaoru liikautti kättään kuin olisi aikonut estää sen mutta lopulta antoikin asian olla.
”Mitä tapahtui?” Kojirou kysyi myötätuntoisesti. Hiusten alta oli paljastunut kyynelten juovittama poski.
”Olen tehnyt itsestäni täyden pellen”, Kaoru mutisi lopulta. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi: ”Adam torjui minut, kun yritin eilen ehdottaa hänelle uusia treffejä aiempien tilalle. Hän ei ole koskaan nähnyt minua minään muuna kuin vain kaverina. Olen itse elätellyt turhaan toiveita…”
Oli outoa nähdä Kaoru sillä lailla valittamassa ja itkemässä yksipuolisen ihastuksensa perään. Hän muistutti niin tehdessään enemmänkin jotain ällöromanttisen tyttöjenmangan päähenkilöä kuin omaa kapinallista, poliiseja pakoon juoksevaa ja isänsä tupakoita salaa polttavaa itseään, jota moni koulussa samaan aikaan sekä ihaili että pelkäsi. Tätä hänen toista, hyvin haurasta ja ehdottoman salaista puoltaan ei kovin moni pääsisi koskaan todistamaan. Todennäköisesti Kojirou oli ainut, jolle Kaoru oli valmis paljastamaan senkin puolen itsestään.
”Olen pahoillani”, Kojirou sanoi ja antoi Kaorun kietoa kätensä hänen ympärilleen ja vetää viereensä vuoteelle. Halaus oli lämmin ja kiireetön, ja hän toivoi sen olevan juuri sitä mitä Kaoru eniten tarvitsisi.
”Olen täysidiootti”, tämä puuskahti haudatessaan kasvojaan Kojiroun paitaan.
”Etkä ole. Adamia on vaikea tulkita. Ei se sinun vikasi ole, jos olet ymmärtänyt jotain väärin.”
Kaoru kohotti katseensa Kojiroun kasvoihin. Hän halusi uskoa tämän sanoihin, todella halusi, mutta epäilys kalvoi hänen mieltään.
”Ihan totta”, Kojirou vielä sanoi, kun huomasi Kaorun epäuskoisen ilmeen. ”Luuletko, etten minä olisi sanonut mitään, jos olisin tiennyt?”
”En luule.”
Sen sanoessaan Kaoru kuulosti Kojiroun mielestä hellyttävällä tavalla niin säälittävältä, että hän halusi palavasti tehdä jotain – mitä tahansa – tätä lohduttaakseen ja piristääkseen. Sen ajatuksen johdattamana hän painoi huulensa vasten Kaorun omia ja suuteli tätä varovaisesti, tajuamatta kunnolla itsekään mitä teki. Kaoru kuitenkin vastasi hänen aloitteeseensa, ja niin he hetken aikaa vain suutelivat, maistelivat ja tunnustelivat toistensa huulia ja unohtivat kaiken muun ympäriltään. Se olisi voinut ehkä merkitäkin jotain erityistä, mutta ei se merkinnyt, sillä he olivat vain ystäviä ja tiesivät kumpikin, ettei heidän ystävyytensä muuksi muuttuisi.
**
Seuraavana päivänä Kaoru tuli kyllä kouluun mutta vaikutti ainakin Kojiroun mielestä normaalia poissaolevammalta. Tämä aluksi ihmetteli asiaa mutta päätteli lopulta sen johtuvan siitä, että pakkien saaminen kaihersi yhä Kaorun mieltä. Olihan tämä kuitenkin pohjimmiltaan äärettömän ylpeä ihminen, joka ei voinut ohittaa olankohautuksella sitä, että oli tullut torjutuksi, vaan hyvinkin märehti sellaisia asioita päiviä, ehkä jopa viikkoja.
Kojirou kuitenkin oli päättänyt käyttäytyä niin kuin aina normaalistikin sillä ajatteli sen tekevän Kaorullekin vain hyvää. Hän jutteli niitä näitä, vitsaili sopivissa väleissä ja ehdotti myös, että he voisivat hengata yhdessä koulun jälkeen.
”En voi, pitää… tehdä läksyjä”, Kaoru kuitenkin mumisi vastaukseksi, yhä hieman poissaolevana.
”Voidaanhan me tehdä niitä yhdessäkin”, Kojirou sanoi. ”Niin kuin ollaan montaa kertaa aiemminkin.”
”Tiedän, mutta nyt ei käy…”
Kojirou kohotteli kulmiaan vastaukselle, mutta ei jäänyt inttämään. Läksyt olivat selvä tekosyy sille, miksei tämä voisi viettää aikaa hänen kanssaan, senhän tämä oli melkeinpä itsekin myöntänyt, mutta tekosyytä tai ei, Kaoru ei juuri nyt kaivannut hänen seuraansa koulun jälkeen. Niinpä oppituntien päätteeksi Kojirou vain sanoi ystävälleen hyvästit ja suuntasi askeleensa kotia kohti. Kotona hän Kaorun sanoja muistellen alkoi tehdä läksyjään melkeinpä saman tien, vaikka yleensä viivytteli koulutehtävien kanssa myöhäisempään iltaan asti.
Todennäköisyyslaskujen kanssa vielä tuskaillessaan Kojirou kuuli ovikellon soivan. Hetken kuluttua hän erotti kahden äänen puhuvan: äitinsä ja… Kaorun?
”Mitä sinä täällä oikein teet?” Kojirou ihmetteli, kun Kaoru lampsi hänen huoneeseensa kuin se olisi ollut tämän oma ja jäi seisomaan vähän matkan päähän hänen kirjoituspöydästään. ”Minä luulin, ettet voinut olla tänään! Sinä itsekin sanoit niin!”
”Minä tulin vain kysymään yhtä asiaa.”
Kaoru ei kuitenkaan jatkanut heti, seisoi vain paikallaan ja naputteli vasemman jalkansa päkiää lattiaa vasten.
”No?” Kojirou kysyi lopulta, kun odottava hiljaisuus alkoi tuntua hänestä suorastaan naurettavalta.
”Minä olen miettinyt, että silloin eilen, kun tulit käymään luonani koulun jälkeen, niin… niin…” Kaorusta näki, ettei hän oikein itsekään tiennyt, miten olisi asiansa muotoillut. ”Miksi sinä oikein suutelit minua?”
Syntyvä hiljaisuus oli sillä kertaa Kojiroun syytä.
”Mitä? Enhän suudellut!” tämä älähti viimein mutta heti sen sanottuaan jäi muistelemaan, mitä edellisenä päivänä olikaan tapahtunut. ”Vai häh? Suutelinko muka?”
”No suutelit!” Kaoru ärähti takaisin jopa melkein vihaisesti. Heti seuraavaan hengenvetoon hän kuitenkin kuulosti taas samalta kuin hetkeä aiemminkin – hieman hämmentyneeltä ja ehkä kiusaantuneeltakin. ”Suoraan suulle.”
”Ai.”
”Etkö aio muuta sanoa?”
”Öh? No… anteeksi? Toivottavasti et saanut siitä pahoja traumoja.”
”En saanut. Minä vain mietin, miksi sinä teit niin.”
Sillä hetkellä Kojirou itsekään ei ollut aivan varma siitä, miksi loppujen lopuksi olikaan Kaorua suudellut.
”Miten niin?”
”Kun minä… ei, älä pakota minua sanomaan sitä”, Kaoru pyysi. ”En kestä tulla torjutuksi kahta kertaa muutaman päivän sisään.”
”Torjutuksi?” Kojirou toisti ihmeissään. ”En minä ainakaan sinua torju.”
”Etkö?” Kaorun kasvot kirkastuivat aavistuksen. ”Joten siis, suutelitko sinä minua, koska… koska… pi-pidät minusta?”
”Totta kai minä pidän sinusta.”
Kaoru kuulosti samaan aikaan hermostuneelta ja innostuneen kiihkeältä, kun hän hengitti raskaasti ilmaa ja kysyi hiljaa, melkein kuiskaten: ”Tekisitkö sinä sen sitten uudestaan?”
”Mikä ettei.”
”Vaikka heti?”
”Vaikka heti.”
Ilma suorastaan täyttyi odotuksesta, ja Kaoru näytti siltä kuin kuoriutuisi ulos nahoistaan hetkenä minä hyvänsä. Kojirou ei heidän keskustelustaan huolimatta kuitenkaan heti ymmärtänyt, miksi tämä vaikutti niin kärsimättömältä. Kun hän sitten lopulta käsitti kaiken, hän ponkaisi ylös tuoliltaan kuin olisi nastan päälle istunut.
”Tekisin sen uudestaan, ja teenkin. Nyt heti”, hän sanoi ja enää sekuntiakaan aikailematta painoi huulensa Kaorun omille.
Suudelma oli lempeä ja varovaisen kokeileva. Kaoru vastasi siihen halukkaasti ja yritti vain tulla lähemmäksi, kun Kojirou laski kätensä hänen niskaan. Suudelma kesti ja kesti. Kun heidän sitten viimein oli vetäydyttävä irti toisistaan ja vedettävä henkeä, Kaoru tarttui Kojiroun paidanhelmaan ja painoi poskensa tämän poskea vasten.
”Sinä siis… pidät minusta?” hän kysyi hiljaa, jopa arasti.
”Totta kai pidän”, Kojirou vastasi. ”Todella paljon.”
Sitten hän suuteli Kaorua uudestaan, ja tämä vastasi tekoon empimättä. Se olisi voinut merkitä jotain erityistä, ja niin se merkitsikin, sillä vaikka he olivatkin ”vain ystäviä”, he tiesivät nyt kumpikin, että heidän ystävyytensä voisi siitä vielä syventyä ja muuttaa muotoaan, jos he vain sitä halusivat.
Ja he halusivat.
Spoiler: Biisin sanat ja höpinää • näytä Katri Ylander - Valehdellaan
Viiteenkymmeneen täytyy laskea
Aikaa piiloutua enemmän
Vaikka minne meen, oot pian paikalla
Hiljaa hengitystä pidätän
Mitä tapahtuu
Olen hereillä
Eikä kukaan muu tunne mua niinkuin sä
Valehdellaan pienemmäksi vahinko
Älä muista että kiinni jäätiin jo
Sillä kukaan ei oo edes puoltakaan
Siitä mitä susta saan
Aina kun mua kosketat
Sataantuhanteen vaikka ootetaan
silti etsimättä löydät mut
Yhä uudelleen puhdas liataan
Jos nyt katsot, ehkä sokaistut
Mitä tapahtuu
Olen hereillä
Eikä kukaan muu, tunne mua niinkuin sä
Valehdellaan pienemmäksi vahinko
Älä muista että kiinni jäätiin jo
Sillä kukaan ei oo edes puoltakaan
Siitä mitä susta saan
Aina kun mua kosketat
Aa-aa-aaaaa
Mitä tapahtuu
Olen hereillä
Eikä kukaan muu tunne mua niinkuin sä
Valehdellaan pienemmäksi vahinko
Älä muista että kiinni jäätiin jo
Sillä kukaan ei oo edes puoltakaan
Siitä mitä susta saan
Aina kun mua kosketat
Valehdellaan pienemmäksi vahinko
Älä muista että kiinni jäätiin jo
Sillä kukaan ei oo edes puoltakaan
Siitä mitä susta saan
Aina kun mua kosketat
Kuten alun A/N:ssä kerroin, inspiraationi pohja lähti kertosäkeen loppupuoliskosta (sekä kohdasta ”Eikä kukaan muu tunne mua niin kuin sä”). Siitä mulle tuli mieleen heti ensimmäisenä Kaoru ja Kojirou, miten he tuntevat toisensa niin hyvin ja viime kädessä kaikki muut jäävät toiseksi – myös silloin kun he eivät sitä itse edes tajua. Halusin mukaan vähän sellaista epäsuoraa ”vertailua” suhteisiin, ja siitä Kaorun yksipuoliset tunteet Ainosukea kohtaan saivat alkunsa. Toki mä tykkään siitä asetelmasta muutenkin
Kertosäkeen alun valehteluaspektia aloin sitten pohtia näiden ensiajatusteni kautta, ja tuli mieleen sellainen, että hahmot käytännössä valehtelevat itselleen (ja toisilleen) tunteistaan ja suhteensa laadusta. Kiinni ovat jääneet siinä mielessä, että paikoitellen käytös on niin läpinäkyvää, mutta silti ollaan muka sitä mieltä, että joo, ystäviä vain. Vähätellään koko tilannetta ja sen merkitystä – kunnes sitten lopulta ei enää voidakaan.
Biisin sanoista mukaan tuli myös se, että ihan käytännönkin tasolla Kojirou tietää, mistä löytää Kaorun tilanteessa kuin tilanteessa, ja pysyy tämän luona vaikka miten pitkään. Toki sama myös toistepäin, ja siksi esim. Kaorukin vain suoraan ilmestyi Kojiroun kotiin kysymään edellispäivän tapahtumista eikä ensin viestillä tai muulla kartoittanut, voisivatko he jutella. Hänkin yksinkertaisesti vain
tiesi, mistä Kojiroun tavoittaisi. Heillä on sellainen sanaton yhteys siinä(kin) mielessä, tuntevat toisensa paremmin kuin kukaan muu.
