Otsikko: Muukalainen
Hahmot: ei nimetty
Ikäraja: S
Genre: dystopia, draama
A/N: Osallistuu
12+ virkettä XVII -haasteeseen. Sanalista tuttuun tapaan tekstin lopussa. Olipa virkistävää kirjoittaa jotain ihan muuta kuin koskaan aiemmin. Tällä kertaa sanat sattuivat olemaan ihan superinspiroivia!
M U U K A L A I N E NEn ole nähnyt aikoihin ketään, mutta koitan silti valita reittini siten, että saappaani osuvat siellä täällä kasvaville sammalpeitteille, ettei kulkemistani kuule kukaan. Taivas avautuu yläpuolellani harmaana. Tuulenvire, joka puskee rakennusten raunioiden lomitse, on heiveröinen. Vain hetkeä myöhemmin tunnen pisaran pirstoutuvan poskelleni ja alan automaattisesti etsiä katseellani suojaa. Tänne tuleminen on aina huono idea näin epävakaalla säällä, sillä kohta sekä sammal että marmori on liukasta ja märkää, enkä tule todennäköisesti pääsemään täältä ennen yötä lämpimämpään piiloon, mikäli sade yltyy ja pysyy yllä koko päivän. Kun liikkuu yksin, on vapaus valita minkä reitin ja paikan minäkin päivänä valitsee, mutta joskus se tuntuu olevan ennemminkin kirous kuin lahja.
Piiloutuessani suurien lohkareiden muodostamaan onkaloon huomaan ajattelevani, miten minun olisi pitänyt antaa klaanille mahdollisuus, mutta jo samalla hetkellä totean, etten olisi kestänyt Carlin tapaa johtaa ryhmää. Päätän pitää nuolikoteloni selässäni, mutta tartun entistä tiukemmin jouseeni ja nappaan kotelosta nuolen siltä varalta, että sattuisin näkemään liikettä lohkareiden väleistä, sillä sateen yltynyt ropina alkaa lamaannuttamaan kuuloaistini muilta ääniltä. Vaaroja on nykyään aivan liian monia. Jos näkee yhden villieläimen, jostain ilmaantuu aina toinen, ja klaanilaiset taas kulkevat hajautetusti, mutta aina vähintäänkin pareittain, eivätkä raatelijatkaan poikkea muista, sillä ne liikkuvat aina yhdessä isossa laumassa.
Ensimmäinen samoajien sääntö on, ettei koskaan pidä luottaa keneenkään, ja sen opin mukaan olen koittanut elää siitä lähtien, kun valitsin tämän polun – kun hylkäsin klaanilaisten tarjouksen. Tiedostan kuitenkin, ettei kesää ole enää paljoa jäljellä ja seuraavaan kevääseen on ikuisuus, joten minun täytyy alkaa etsiä liittolaisia, mikäli haluan pysyä hengissä läpi tulevan talven. Herään ajatuksistani, sillä raoista katsottuna oikealla puolellani liikkuu sateen lomassa jotain mustaa, eikä aikaakaan, kun kuulen saappaiden läiskähdykset marmoriin. Se ei ainakaan voi olla vihollinen, muttei todennäköisesti myöskään kukaan, kenestä kannattaa harkita liittolaista. Taivaanrannassa pilvipeite tummenee ja tuuli alkaa ujeltaa korvissa aina yhä kovempaa kuin kilpaillen marmoriin iskeytyvien pisaroiden kanssa.
Tumma hahmo kantaa selässään reppua ja käsissään hänellä on melko varmasti lintusaalis, ja se jos mikä saa minut harkitsemaan liittolaisuutta uudelleen, sillä en ole nähnyt ihmisten tai raatelijoiden lisäksi myöskään yhtään riistaeläintä tai lintua aikoihin. Koitan tähyillä muukalaista ilman, että tulen itse huomatuksi, ja pingotan kädessäni olleen nuolen valmiiksi joustani vasten harkiten, kannattaako minun ampua, mutta nähdessäni valtavan viillon hahmon kasvoilla, päätän olla toistaiseksi toimimatta mitenkään, sillä muukalaisen lisäksi täällä voi liikkua muitakin. Hahmo hengittää raskaasti nojatessaan pystypäin olevaan pilariin, eikä häneltä varmasti vie enää kauaa hoksata, että tämä lohkareiden verhoama onkalo on paras suojapaikka, minkä nämä vanhat rauniot voivat tällä säällä tarjota. Minun pitäisi kai pelätä, mutta aivoissani raksuttaa ja suonissani virtaa adrenaliini, enkä tunne pelonhiventäkään.
Zoomaan edelleen katseellani muukalaista koittaen mittailla hänen vaatteitaan etsiäkseni teräviä tai kulmikkaita muotoja tunnistaakseni mahdollisia aseita, mutta toistaiseksi en ole nähnyt mitään epäilyttävää. Kun hahmo on tasannut hengityksensä, hän tarkastelee ympäristöään, laskee katseellaan marmorilaattoja, jotka muodostavat kompleksisen ristikon yhdessä sammalmättäiden kanssa. Muukalaisen kasvoilla häivähtää ilo, kun hän huomaa piilopaikkani. Minun pitäisi kuulla lähestyvät askelet tai vähintäänkin sateen ropiseva ääni, mutta päässäni jyskyttää enää pelkkä hiljaisuus. Tunnen, kuinka ihoni nousee kananlihalle pidellessäni toisessa kädessä tiukasti jousta ja toisessa vielä tiukemmin nuolta. Kun muukalainen saavuttaa onkalon suuaukon, kohtaan hänen yllättyneen katseensa, enkä ole vieläkään varma tapanko, tulenko tapetuksi vai sainko juuri liittolaisen.
1. sammal
2. harmaa
3. heiveröinen
4. pisara
5. marmori
6. vapaus
7. antaa
8. napata
9. vaara
10. yhdessä
11. ettei
12. kevät
13. musta
14. vihollinen
15. pilvi
16. kantaa
17. viilto
18. pilari
19. kai
20. kulmikas
21. ristikko
22. ilo
23. hiljaisuus
24. iho
25. varma