Tämä teksti on kirjoitettu alun perin luovan kirjoittamisen verkkopajaan, jossa oli viikon aiheena kielletyt paikat: mikä tekee paikasta kielletyn, ja miksi ja miten joku kuitenkin päätyy sinne. Tarkoitus oli myös käsitellä sallitun ja kielletyn välisen rajan ylittämistä ja sen seurauksia. Jännittävä aihe! Tämä tarina itsessään oli todella raskas ja vaikea kirjoittaa, mutta olen kuitenkin helpottunut siitä, että sain tämän ulos itsestäni. Jostain syystä olen tuntenut palavaa tarvetta kirjoittaa tällaisesta aiheesta, ja se onneksi sopi tehtävänantoon ottamatta kovasti liikaa vapauksia, tai ainakin toivon niin.
Lämmin kiitos, jos luet! ♡ Kaikenlaiset kommentitkin ovat mitä lämpimimmin tervetulleita.
∿
Kylpyhuoneen kaakeleiden saumoihin on pinttynyt likaa, jonka olemassaolon tajuaa todella vasta, kun siihen kiinnittää huomion. Se alkaa maalata Lisan mieleen maisemaa, kun hän kyyhöttää viileällä lattialla paljaat polvet kivistäen. Hän kuvittelee, kuinka kaakelilaatat ovat kaupungin tasaista ruutukaavaa. Saumojen lika on katupölyä, pakokaasua ja elämän jälkiä. Sen väliin jääviin tyhjiin ruutuihin ilmestyy niin ikään elämää: hento halkeama pujottelee polkuna puiston poikki, ja tarkkarajainen tahra säkenöi suihkulähteenä.
Kädet käyvät. Vuoroin juuriharja ja vuoroin rätti huljuvat pesuvedessä, joka mustenee mustenemistaan. Silmät kuitenkin karkaavat käsien työltä; ne painuvat kiinni.
On kesä ja elinvoimainen aurinko, ehtymätön lämpö iholla. Vehreä puisto, jossa kukkaistutukset huumaavat tuoksuillaan. Sora rahisee askelten alla. Lisan mekossa tanssahtelee pulleita mansikoita, ja sen helmassa heilahtelee jäätelötahra. Hän tekee parhaansa ollakseen nopeampi kuin aurinko, mutta silti tahmea vanilja valuu sormille. Hän nuolee sormiaan ja pyyhkii ne sitten mekkoonsa, mutta hän ei saakaan osakseen nuhteita. Erityisinä päivinä ei nuhdella; silloin nauretaan. Hyväntahtoinen käsi pörröttää Lisan hiuksia – ja katoaa.
Silmät räpsähtävät auki ja kohtaavat taas kolkot kaakelit. Lisa ei enää muista, mikä teki siitä päivästä erityisen. Kaikki on jo liian kaukana ja kadoksissa. Jos hän vain pääsisi pidemmälle ja ehtisi tarttua käteen, hän ehkä muistaisi, mutta muisto päättyy aina samoin. Unetkin katkeavat kesken. Ne jättävät jälkeensä kumisevan tyhjyyden – samanlaisen, jota hiljainen talo nyt huokuu. Joskus Lisa ajattelee, etteivät hänen muistonsa ole todellisia. Ehkä ne ovat vain haamukuvia kaakeleissa, olemattomia polkuja ja suihkulähteitä.
Nykyäänkin on kuitenkin erityisiä päiviä. Tämä on juuri sellainen. Ben on päästänyt Lisan ylös taloon, uskonut tälle tehtävän ja lähtenyt hoitamaan asioita. Kylpyhuoneen pitää hohtaa puhtauttaan siihen mennessä, kun Ben palaa. Palkintona saattaa jopa olla jäätelö, sillä muutaman kerran Ben on tuonut sellaisen – ei tötteröä, vaan tikun, mutta se on takuulla maistunut vähintäänkin yhtä hyvältä.
Luottamus maistuu makealta, lintuseni.Lisa jatkaa työtään. Allaskaapin viereinen seinä on kaikkein likaisin, erityisesti lattianrajasta, mutta harjanveto ja rätinhuiskaus kerrallaan kaakelit alkavat kirkastua.
Jossain vaiheessa ulkonakin kirkastuu. Auringonsäteet murtavat pilvimuurin ja kiirivät kylpyhuoneeseen vinokaton pienestä ikkunasta. Ne valavat valollaan kaiken. Pesuveden tumma pinta kimmeltää, ja puhdistetut kaakelit kiiltävät. Aurinko lämmittää, mutta silti kylmiä väreitä alkaa kiiriä Lisan käsivarsia pitkin, aivan kuin huoneeseen olisi valon saattelemana astunut näkymätön vieras.
Lisa kohottaa katseensa ikkunaan. Rätti molskahtaa ämpäriin. Paksut pilvet ovat hapertuneet, ja niiden lomasta avautuu heleänsininen taivas. Aurinko ilakoi, ja se tuntuu kutsuvan Lisankin ilonpitoon. Sen polte otsalla tuntuu samalta kuin silloin joskus, kaukana kadotuksessa. Lisa nousee seisomaan ja kuivaa kätensä paidanhelmaan, ja kuin lumottuna hän astelee lähemmäs.
Lisa tietää yltävänsä. Hän on kasvanut niin pitkäksi, että jos hän nousisi kylpyammeen reunalle, hän voisi vaikka pistää päänsä ikkunasta. Sitä pitää suljettuna aivan tavallinen kahva ilman minkäänlaista näkyvää lukkoa. Vain vaatimaton kädenliike erottaa Lisan ulkoilmasta. Ovi on lukittu ulkoapäin, mutta ikkunaa ei varmasti ole. Lisa on yhtäkkiä varma siitä, yhtä varma kuin siitä että hän yltäisi. Hän yltäisi, jos hän uskaltaisi, ja ikkuna avautuisi, jos hän koettaisi sitä.
Luottamus maistuu makealta, lintuseni.Benin kiellot eivät koskaan ole suoria. Ne ovat enemmän tekoja kuin sanoja, enemmän katseita kuin esteitä. Lisalla ei ole lupaa ulos, koska hän ei kuulu ulkomaailmaan. Siellä on vain pahuutta ja likaa, joka tahraisi hänetkin. Hän on turvassa Benin luona.
Kaikkia lintuja ei ole luotu lentämään.Ben on poissa, mutta aurinko on läsnä. Sen valo ja lämpö tuntuvat niin tutuilta ja turvallisilta, että Lisa tuntee olevansa lähempänä kuin koskaan. On pakko päästä vieläkin lähemmäs, ihan lähelle, pidemmälle, perille. Hänen ei tarvitse edes sulkea silmiään palatakseen kesäiseen puistoon, sillä hän on siellä jo. Ben ei pääse sinne. Se on lukkojen takana, ja se kuuluu Lisalle, vaikka se olisikin pelkkää kuvitelmaa.
Jalat haparoivat hakiessaan sijaa ammeen reunalta. Keho tasapainoilee täyteen mittaansa, ja toinen kantapää kohoaa ilmaan. Toinen käsi tukeutuu seinään ja toinen tarttuu täristen kahvaan. Se tuntuu niin tavalliselta, tavallisen ihmisen tavalliselta välineeltä, arkiseen toimeen tarkoitetulta. Sydän jyskyttää kiihkeää, kuumeista odotusta.
Lisa nostaa kahvaa ja työntää. Sarana valittaa, mutta ikkuna raottuu. Lisa hädin tuskin hengittää.
Aurinko soljuu suoraan kasvoille, ja sen hännyksillä humahtaa tuuli. Se tarttuu hiuksiin, ottaa ne omikseen ja leyhäyttää niitä. Suortuvia karkailee silmille. Lisa muistaa valon ja lämmön, mutta tuulen tuntu iholla on melkein epätodellinen. Se vaihtaa suuntaa, kerää voimiaan ja taas taantuu. Se on elossa. Jokin sen liikkeissä ja henkäyksissä kertoo Lisalle, että se on sama tuuli, joka hulmutti hänen mansikkamekkonsa helmoja. Se on todistanut kaiken, ja niinpä se tietää kaiken. Sen tuoksu kertoo lähestyvästä kesästä, ja sen hively on kuin hyväntahtoinen käsi hiuksissa. Lisa puristaa silmänsä kiinni, kurkottaa, hapuilee kättä omaansa, tavoittelee sen kosketusta. Kesä on lähellä, ja Lisa on melkein perillä –
Pihatie talon toisella puolen rahisee.
Valo varisee ja käsi kaikkoaa, mutta ei ennen kuin Lisa saa siitä otteen.