Kirjoittajalta: Jippii, valmista tuli ja hyvissä ajoin ennen seuraavaa juhannusta! Jatkiksen valmiiksi saaminen on mulle edelleen sen verran harvinaislaatuinen kokemus, että tekee mieli aina järjestää juhlat. :--D Iso kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille sekä pikareissa äänestäneille! <3<3<3 Tätä oli hauskaa ja ajoittain hyvin haastavaa, mutta opettavaista (ainakin niin toivon) kirjoittaa!
VIII
Kaksi paria pitkävartisia alushousuja, lisäksi yhdet villaiset. Aluspaita ja hame, valkaistua pellavaa. Useampi pari lämpimiä sukkia sukkanauhoineen. Pusero, jakku ja kalikookankainen hame. Hansikkaat ja villainen myssy. Ulsteri ja virkattu shaali. Hattu, omaan rasiaansa pakattuna. Ompelutarvikkeet ja kangastilkkuja siltä varalta että jokin vaatisi paikkaamista. Saippua, hiusharja sekä toalettitarvikkeita, joita ei ole syytä ryhtyä erikseen nimeämään. Päiväkirja, täytekynä ja lähes täysinäinen pullo mustetta. Siinä kaikki, mitä Fanny veisi mukanaan Amerikkaan, ja sen kaiken hän oli pakannut matka-arkkuun. Paljon enempää hän ei ollut koskaan omistanutkaan. Kotitalostaan hän ja Elba olivat tuoneet Lontooseen vain muutaman huonekalun, jotka heidän isänsä oli nikkaroinut silloin kun tämän kädessä oli vielä saattanut nähdä viinapullon sijasta vasarankin. Kuten useimmat muistot, ne olivat aikansa palvelleita mutta liian raskaita mukana kannettaviksi.
Fanny istui omassa hytissään, toisin kuin suurin osa matkustajista. He olivat kannella, tähystivät taivaanrantaan ja odottivat, että näkisivät ensimmäisen vilauksen New Yorkin korkeista katoista. Fannykin oli käynyt siellä, mutta väenpaljous, sen väkevät tuoksut ja vellova aallokko olivat saaneet hänet voimaan huonosti. Tuntematon tulevaisuus oli koko ajan lähempänä, mutta sen hän näkisi tarkasti vasta kun se muuttuisi nykyhetkeksi. Sitä paitsi, olivat kuuluisat pilvenpiirtäjät kuinka korkeita tahansa, niin kaukaa ne tuskin näyttäisivät katuojaan viskattua tulitikkuaskia kummemmilta.
Nyt kun Fanny oli pedannut vuoteensa ja pakannut tavaransa, näytti hytti samalta kuin matkan alkaessa. Korkeintaan hänestä jäisi jälkeen hius tyynylle, pala peukalonkynttä lattianrajaan tai saippuan tuoksu, joka sekin pian haalistuisi. Hänen mielessään kävi kaivertaa nimensä sängynpäätyyn, mutta hän luopui ajatuksesta. Ei ollut syytä jättää mitään pysyvää siihen, mitä ei ollut pysyväksi tarkoitettu.
Hytin ovelta kuului rapinaa, ja avain kääntyi lukossa. Fanny nousi säikähtäneenä pystyyn juuri, kun ovi tempaistiin auki. Sisään pelmahti vuori loisteliasta silkkiä.
Edes ensimmäisen luokan matkustajat eivät pukeutuneet niin häikäisevästi, eivät ainakaan ennen päivällistä. Moni olisi sellaisen asun rinnalla kalvennut ja kuihtunut kuin ikkunalasin väliin jäänyt hyönteinen, mutta ei tämä nainen. Hän oli punannut huulensa ja poskensa, mutta hänen vahvapiirteiset kasvonsa kiinnittivät taatusti huomion ilman ehostustakin.
”Hei!” nainen tervehti hilpeästi ja istui neiti Webbsin sängylle. Niin huonosti hän hienoissa pukimissaan sopi kuvaan, ettei Fanny heti tajunnut, että se oli hänen vuoteensa.
Fanny teeskenteli yskänpuuskaa peittääkseen helpottuneen naurun, joka tulvahti hänen huuliltaan. Aivan kuin kaikki hänen matkan aikana kohtaamansa outoudet olisi tuotu kerralla päivänvaloon, joka paljasti ne mielikuvituksen tuotteiksi.
”Te olette varmaankin neiti Webbs”, hän sanoi. Neiti Webbs, matkustajaluettelon mysteerin ruumillistuma, jonka läsnäolo täytti pienen hytin yhtä käsinkosketeltavasti kuin hänen poissaolonsakin.
Nainen ojensi kätensä, ja parfyymipilvi hänen ympärillään laajeni myrskyrintamaksi.
”Kyllä vain, Vera Webbs”, hän täydensi. Fanny tarttui naisen käteen. Tällä kertaa hänen nenäänsä kutitti aito aivastus, jonka läpi hän takelteli nimensä.
”Kerrassaan hurmaavaa viimein tavata sinut!” neiti Webbs henkäisi. ”Seuralaiseni sai matkan alussa suruviestin kotipuolesta, eikä minulla ollut sydäntä jättää sitä rassukkaa yksin. Niin kuin äitini tapasi sanoa, vaikeina aikoina ilotyttöjä tarvitaan.”
Hänen puheensa oli nopeaa, ja ranteessa säkenöivä koru liikkui ylös alas sen tahdissa. Fanny ei tiennyt, kumpaa seurata. Sillä ei ollut väliä: neiti Webbs oli selvästi tottunut hoitamaan kokonaisia keskusteluja omin voimin. Hän kurotti vuoteiden väliin jäävän kapean käytävän yli ja tarttui Fannyn käsiin. Ote oli yllättävän luja – se kuului ihmiselle, joka tiesi saavutettujen rikkauksien voivan milloin tahansa liukua silkkihansikkaistaan.
”Olen kovin pahoillani, etten ehtinyt viettää aikaa kanssasi”, hän sanoi. ”Mutta näen silmistäsi, että sinulla on ollut hauskaa, joten en ole kovin huolissani.”
Oveen koputettiin ennen kuin Fanny ehti vastata. Neiti Webbs nousi ja keräsi helmansa niin, ettei kallisarvoinen kangas tarttuisi vuoteen jalkaan tai vaatekaapin vetimiin.
Oven raosta Fanny erotti kaistaleen silinteripäistä, pitkään päällystakkiin pukeutunutta miestä. Hän ei tarkoittanut kuunnella kaksikon keskustelua, mutta sanat ”
rakas” ja ”
hupsu” kertoivat olennaisen sen luonteesta.
”Minähän sanoin, ettei rassukka pärjää ilman minua!” neiti Webbs huudahti, kun mies kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänet käytävään. ”Menemme katsomaan Vapaudenpatsasta, tulethan sinäkin?”
Neiti Webbs unohti heidän tuoreen ystävyytensä yhtä nopeasti kuin oli sen solminutkin, ja katosi rakastajansa kanssa kannelle kerääntyneeseen väkijoukkoon. Fanny odotti syrjemmällä, että reelinkiin nojaavien matkustajien riviin syntyisi hänen kokoisensa aukko.
Kun hän viimein näki New Yorkin rantaviivan hattujen ja kampausten lomasta, oli se lähempänä kuin hän oli odottanut. Hän tunsi lepatusta vatsassaan. Aivan kuin maahan pudonneet lehdet, joihin tuuli puhalsi, alkoivat ääneen lausumattomat toiveet ja pelot pyöriä hänen mielessään. Hän katsoi Vapaudenpatsasta, ja se katsoi hänen ohitseen.
***
Ensimmäisenä Fanny näki rakennukset. Ne kohosivat korkeuksiin kuin jättiläiset, ja ilta-aurinko silasi ne kultamaalillaan. Ihminen oli pystyttänyt kuvia jumalilleen kautta aikojen, mutta oli selvää, että nämä toteemit se oli pystyttänyt itselleen, oman kunnianhimonsa kuviksi. Fanny tuijotti osaamatta päättää, oliko taivaan portteja kohti kurottaminen ihailtavaa vai idioottimaista. Hän tajusi pysähtyneensä vasta, kun joku tuuppi häntä laskusillalla eteenpäin.
Kun on keinunut merellä päiväkausia, tuntuu vakaa maa jalkojen alla alkuun vieraalta. Ja vieras maa se olikin, niin vieras, että Fannya vapisutti. Sataman äänimaisema sentään oli samanlainen kuin Lontoossa ja – niin Fanny arveli – kaikkialla maailmassa. Tutut ja vieraat kielet, huudot ja vislaukset, pauke ja kalkatus olivat keskenään kakofonisessa kontrapunktissa. ”
Hyvästi”, huusi yksi, ja samaan aikaan toinen: ”
Tervetuloa”. Sen kaiken altakin Fanny erotti jo melodian, joka oli New Yorkin oma.
Satama-altaasta uhkui mädän kalan löyhkä. Katuojaan kertyneet jätteet höyrysivät. Joku myi vastapaistettua leipää. Ympärillä vilisi laivaväkeä, tulijoita, lähtijöitä ja saattajia. Fanny puristi laukkuaan kylkeä vasten ja kokeili varmuuden vuoksi hameensa taskua. Siellä hänellä oli ohut nippu Yhdysvaltain dollareita. Alushameen taskussa oli toinen hieman paksumpi nippu sekä äidin vihkisormus, pelastusrengas henkilökohtaisen haaksirikon varalta.
Fanny vilkaisi olkansa yli laivaa, jota oli jo ehtinyt pitää kotinaan. Se sylki viimeiset matkustajat nielustaan kuin granaattiomenansiemenet. Pian se jatkaisi matkaansa, ja jos kaikki menisi suunnitelmien mukaan, Fannyn reitti ei enää milloinkaan risteäisi sen kanssa. Hänen kompassinsa osoitti kaupunkiin, mutta neula värisi, epäröi. Epävarmuus, joka hänen tietämättään oli kulkenut jäniksensä laivassa, sai hänet kiinni ja painoi kahleet jalkoihin. Tulijoiden joukosta hän tuskin erottui, mutta heti kun hän astuisi syvemmälle kaupunkiin, arvaisivat kaikki hänet vieraaksi.
Hänen katseensa pyyhkäisi väkijoukkoa, ja kaikkien knallipäisten seasta hän erotti yhden. Sen, jolla oli huoleton ryhti ja huonosti ommellut hihansuut hienossa takissaan. Sen, joka oli katsonut häntä tarkemmin kuin kukaan ennen ja nähnyt hänessä sitä, mitä hän juuri nyt eniten kaipasi. Rohkeutta.
Kahden silmänräpäyksen välissä valo ehti maalata nauravasta Elistä kultareunaisen reliefin. Ilman filmiäkin Fannyn onnistui tallettaa se muistiinsa. Vielä hetken Eli olisi niin lähellä, että Fanny voisi huutaa hänen peräänsä. Vielä hetki, ja hän katoaisi väkijoukkoon, nousisi vaunuihin tai pujahtaisi poikkikadulle. Vielä senkin jälkeen jäisi hetki, jolloin Fanny saattaisi saada hänet kiinni, jos oikein juoksisi.
Fanny hengitti syvään ja antoi senkin hetken mennä. Hän käänsi selkänsä.
Sama maailmaan ahnaasti tarttuva laivapoika, joka oli toimittanut hänen kirjeensä, oli kantanut hänen matka-arkkunsa laiturille.
”Jos neiti aikoo seistä tässä pällistelemässä, hänen olisi suotavaa maksaa minulle odottamisesta. Muussa tapauksessa nostan arkun vaunuun”, poika sanoi nyt. Hän viittoi kohti kadun varteen pysäköityjä hevosvaunuja.
”Minun pitäisi päästä rautatieasemalle”, Fanny sanoi.
”Mille niistä?”
”Sinne, mistä lähtevät junat Chicagoon.”
Poika heilautti kättään sen merkiksi, että Fanny seuraisi perässä.
He pysähtyivät vaunujen eteen. Kuski, jolla oli päässään huopakankaasta valmistettu lysähtänyt silinterihattu, nojasi oveen ja piteli savuketta sormenpäissään. Tupakka näytti olevan siinä enemmän seuran vuoksi kuin polttamista varten, ja kun laivapoika kysyi mieheltä jotakin, se nyökytteli hänen vastauksensa tahdissa. Raskasrakenteiset vetohevoset nostelivat kavioitaan ja huiskivat kärpäsiä hännillään.
”Hän vie teidät Grand Centralille”, poika sanoi Fannylle ja auttoi sitten kuskia nostamaan matka-arkun vaunun katolle.
Fanny kiipesi vaunuun. Nurkassa röhnötti vanha mies, selkä menosuuntaan ja epätasaisesti parroittunut poski ikkunaverhoa vasten painettuna. Hän ei liikahtanut, kun Fanny asettui häntä vastapäätä penkille, jonka päällyste oli joskus ollut vihreä ja joskus ehkä pehmeäkin, mutta kun Fanny raotti hieman verhoa, hän ärähti:
”Neiti hyvä, minä yritän nukkua!”
Fanny laski ärtyneenä kädet syliinsä. Olihan hänen nähtävä New Yorkissa muutakin kuin koinsyömät verhot!
Vaunu keinahti aavistuksen, kun kuljettaja nousi kuskinpukille. Fanny nieleskeli harmiaan ja kuunteli, miten valjaat kilahtelivat tämän valmistautuessa lähtöön.
”Odottakaa!” joku huusi vaunun ulkopuolella.
Kanssamatkustajansa tuohtumuksen uhallakin Fanny kurkisti verhojen raosta kadulle. Hän tunnisti naisen, jolla oli pitsinen päivänvarjo ja joka oli laivalla etsinyt kadonnutta lastaan. Nyt päivänvarjo oli naisen kainalossa, ja lasta hän piteli tiukasti kädestä. Perässä tuli huohottava aviomies, joka kantoi sylissään toista valkoisella pitsillä kuorrutettua pienokaista, sekä kaksi laivapoikaa matka-arkkujen kanssa.
”Meidän on päästävä asemalle, tai myöhästymme junasta”, nainen henkäisi.
”Ikävä homma, rouva, mutta ette mahdu vaunuun”, kuski vastasi. Fanny näki, miten naisen ilme vääntyi epätoivoiseksi, ja silloin hän avasi vaunun oven.
”Minä voin kävellä, jos vain toimitatte matka-arkkuni perille”, hän sanoi ja pudottautui vaunun askelmalta niin arvokkaasti kuin taisi.
Kuski väänsi selkänsä korkkiruuville niin, että ylettyi katsomaan Fannya penkiltään nousematta.
”Miten osaatte perille?” hän kysyi näyttäen siltä, että oli kiinnostuneempi asian teoreettisesta puolesta kuin niistä kauheuksista, joita suurkaupunkiin eksyessä voisi sattua.
”Seuraan vaunuja”, Fanny sanoi. Äkisti hän tunsi olonsa itsevarmaksi, aivan kuin olisi nyt hengittänyt tarpeeksi New Yorkin ilmaa tunteakseen sen käänteentekevän vaikutuksen. ”Jos eksyn, kysyn suuntaa. Ei kai se sen erikoisempaa ole.”
Ohjeistettuaan kuskia jättämään hänen matka-arkkunsa lipunmyyntiin ja vastaanotettuaan perheen vuolaat kiitokset Fanny oli valmis lähtemään matkaan. Hän vilkaisi vielä kerran
RMS Pandaemonia, jonka portit oli jo avattu seuraaville matkustajille. Paperilappu, jolle Eli oli kirjoittanut osoitteensa, oli taiteltuna hänen hameensa taskussa, ja hän kokeili sen kulmaa sormenpäällään. Amerikan maaperä oli lakannut huojumasta hänen jalkojensa alla. Vanha nainen soitti kadulla posetiivia, harmaat kyyhkyset kujersivat ikkunalaudoilla, sahat vinkuivat ja vasarat paukkuivat rakennustyömailla. Fanny hymyili ja otti ensimmäisen askeleen.
Matkalla alkoi tihuttaa. Fanny osti sateenvarjon kadunvarren kojusta. Siitä tuli ensimmäinen amerikkalainen asia, jonka hän omisti, ja kun hän avasi sen, hän tunsi iloa ja toiveikkuutta. Tästä lähtien hän määrittelisi itse elämänsä suunnan. Edessä oli monia risteyksiä, umpikujia ja oikoteitä, mutta hän löytäisi kyllä perille, kun vain kuuntelisi sydäntään.
Epilogi
Vaatetusliikkeen ovikello kilahti. Fanny oikaisi ryhtinsä ja sysäsi syrjään muotilehden, jota oli ollut lukemassa, ennen kuin tajusi, että tulija oli hänen sisarensa.
”Se pitsi, jonka tilasin rouva Maverickin pukua varten, saapui vihdoin”, Elba ilmoitti ja laski pöydälle ruskeaan paperiin käärityn paketin.
”Hyvä. Sain helman päärmättyä tänä aamuna”, Fanny sanoi ja kiskaisi juuttinarua paketin ympärillä. Elba tarttui hänen käteensä.
”Pidä taukosi, olet sen ansainnut.”
Fanny vastasi hymyllä ja tarttui taas lehteen.
Luonteelleen ominaisesti Elba halusi pysyä muotivirtausten mukana, ehkä jopa askeleen edellä, ja kantoi kioskilta säännöllisesti kotiin sekä paikallisia että ranskalaisia muotilehtiä. Alkuun Fanny oli vain katsonut herkullisen värisiä kuvia, tutkinut laskoksia, hihojen pituuksia ja sitä, miten vyötärön paikka ja korsetin muoto vaihtelivat lehdestä toiseen. Sitten hän alkoi lukea tarkemmin myös kirjoituksia, joissa kuvattiin muodin historiaa, kankaiden valmistusmenetelmiä tai pariisilaista katuelämää. Hän ei ollut arvannut, että jostakin niin jokapäiväisestä kuin vaatteet, voisi kirjoittaa niin vivahteikkaasti. Vielä mullistavampaa oli se, että juttujen alussa mainitut kirjoittajat olivat useimmiten naisia.
Fanny kohotti katseensa lehdestä, kun Elban pää ilmestyi takahuoneen verhojen väliin.
”Ai niin, sinulle tuli kirje”, sisko sanoi. Tunne kulki sähkövirtana Fannyn lävitse, sai jokaisen solun hyrisemään ja sydämen läpättämään voimalla, johon hän ei uskonut koskaan tottuvansa. Puna hivuttautui kaulaa pitkin poskille. Elba ojensi kirjeen hänelle, ja hän käytti kaiken itsehillintänsä etsiäkseen myyntipöydän lukuisista laatikoista kirjeveitsen sen sijaan, että olisi repinyt kuoren auki sormin. Elban tietävä katse jäi häneltä huomaamatta, kun hän vetäytyi sovitushuoneeseen lukemaan. Hyvä niin, sillä se oli isosiskomaisuudessaan raivostuttava.
Rakas Fanny,
kiitos kirjeestäsi, se sulostutti päiviäni vielä pitkään saapumisensa jälkeenkin. Kun sen voima oli hiipumassa, luin sen uudelleen, ja kas – olit jälleen luonani! Kannan sanojasi kuin koruja, kiinnitän ne ylpeästi rintaani ja riisun vastahakoisesti nukkumaan mennessä, kun uni vie tajuntani.
Kirjoitat niin kauniisti, niin elävästi, että kun katson kirjeesi luettuani ikkunasta, näen Chicagon, en New Yorkia. Aurinkoisina päivinä turkoosina kimmeltävän ja sateisina opaalinmustaksi tummuvan Michiganjärven. Johdinautojen taukoamattoman kellojen kilkatuksen, kun ihmiset sujahtelevat niiden edestä kadun poikki. Valtavat karjalaivat ja milloin räävittömät, milloin koti-ikävän säestämät laulut, joita niiden väki tuo tullessaan. Ja tietenkin ompelimon, sen mahonkiviiluisen myyntipöydän ja kuvioidut seinäpaperit – kuulostaa, että olet siitä yhtä ylpeä kuin sisaresi.
Hänestä puheen ollen: olen iloinen, että rohkenit kertoa hänelle suunnitelmastasi perustaa oma liike. Totta puhuen olin myös hieman harmissani – minusta oli mukavaa, kun meillä oli yhteinen salaisuus. Haen lohtua ajatuksesta, että keksimme varmasti uusia. Itse asiassa, tässä on yksi: eilen syreenimajassa, kun kukaan ei ollut näkemässä, ajattelin ensimmäistä suudelmaamme ja kaikkia niitä tapoja, joilla haluaisin sinua suudella, ja…
Saat itse kuvitella loput. Minä vuorostani kuvittelen, miten punastut, kun luet nämä rivit.
Kirjoitit, että et ole koskaan ollut rakastunut. Yhtä rakastunut kuin nyt, toivon sinun tarkoittaneen. Niin palavan, pakottavan rakastunut, että joskus öisin vain vaeltelet läpi huoneiden ja odotat aamua, jotta olisit taas päivän lähempänä jälleennäkemistä. Siltä minusta nimittäin tuntuu.
Olit muuten oikeassa, mitä tulee vaatettajaani herra Haxbyyn. Ompeleet repsottavat jo uuden paitani hihansuissa! Paita pitäisi ehdottomasti korjata niin, että se kestää toisenkin viidakkoretken. Sattumoisin olen matkustamassa Chicagon suunnalle ensi kuussa; luuletko, että onnistuisit mahduttamaan hihansuuni kalenteriisi?
Pidän kirjeeni lyhyenä, sillä aikeeni on kertoa matkoistani sinulle kasvotusten. Silläkin uhalla, että sinut viimein nähdessäni unohdan kaiken muun.
Kuten aina, odotan vastaustasi kuin merirokko vuorovettä.
Sinun
Eli
P.S. Ohessa vedokset muutamista valokuvista, jotka saattavat kiinnostaa sinua. Fanny luki kirjeen kerran, toisen, kolmannen. Vielä silloinkin pieni punainen rumpu hänen rinnassaan hakkasi hurjapäisesti hänen tullessaan kohtaan, jossa Eli kertoi suunnitelmistaan.
Hän otti valokuvat kuoresta. Kuvista päällimmäisenä oli se, jonka Eli oli ottanut salaa laivan kannella. Siinä Fanny nojasi reelinkiin ja katseli merta, jonka uhmakkaat vaahtopäät näyttivät mustavalkoisessa kuvassa untuvaisilta. Hän muisti aavelaivan, kannella kiertäneet hurjat huhut ja sen, miten kaikkien matkustajien joukosta oli huomannut Elin. Kuva oli todiste siitä, että myös Eli oli huomannut hänet.
Päätellen siitä, mitä Fanny oli nähnyt avatessaan suunsa peilin edessä, oli hänen ruumiinsa uumenissa pilkkopimeää, mutta kun hän käänsi esiin seuraavan kuvan, läikähti valo hänen sisällään kuin joku olisi sytyttänyt lyhdyn. Kuva oli se, jonka hän oli ottanut Elista laivan kappelissa. Tarkennus oli epäonnistunut, ja Eli näytti seisovan sateenpieksemän ikkunalasin takana. Se ei haitannut – kuljettaessaan sormenpäätään hellästi kuvan poikki Fanny tajusi, että pystyi mielessään täydentämään puuttuvat yksityiskohdat viimeistä auringonpilkkua myöten.
Haluttomasti Fanny laittoi kuvan sivuun ja käänsi esiin viimeisen. Hän ei ollut tunnistaa itseään; ei leveää hymyä, joka valaisi hänen kasvonsa. Nyt hän näki sen, mitä Eli oli nähnyt. Hän muisti, miten hermostunut oli ollut, ja kuitenkin hänen katseensa oli peloton. Ehkä se johtui siitä, että hän katsoi Eliin. Ehkä hänen rohkeutensa oli jotain, joka muodostui ilman partikkeleissa heidän välillään. Ehkä hän oli Elissa viimein kohdannut sen, mitä pelkäsi – ja ymmärtänyt, että se oli riskinoton arvoista.
Fanny oli laittamassa kuvia takaisin kuoreen, kun jokin kiinnitti hänen huomionsa viimeisen kuvan vasemmalla laidalla. Ovi, josta he olivat myöhemmin kulkeneet, oli jäänyt Elin jäljiltä raolleen. Mustaa taustaa vasten erottui vaalea läikkä. Fanny käveli ikkunan eteen ja veti verhon syrjään nähdäkseen tarkemmin.
Pimeässä kellui pää ilman ruumista. Hän erotti selvästi sen kasvot, vääristyneet mutta ihmismäiset. Suu oli vinossa ja huulet vahamaiset. Silmät kuin kaksi taltalla tehtyä kömpelöä aukkoa, joihin oli sytytetty kirottu tuli.
Ne katsoivat suoraan häneen.
