Nimi: Uneksin usein merestä
Haaste: Haaveellisuus
Teelusikan tunneskaalaanHahmot: kuningatar Laima, kreivitär Vera Susilinna ja Geir, hänen poikansa
Ikäraja: S
Varoitukset: ei ole
SANANEN
Haaveellisuus. Kuningatar Laima haaveilee tulevasta uuden kälynsä ja ystävättärensä kanssa 26 vuotta ennen tarinan alkua - heillä tosin on siitä kovin erilaiset mielikuvat. 991 sanaa.
UNEKSIN USEIN MERESTÄ
Jonakin päivänä kaikki olisi toisin. Jonakin päivänä maailma vielä luovuttaisi itsepintaisen inhottavuutensa, ja kellahtaisi kyljelleen kuin tyytyväinen kissa. Laima oli valmis silittämään sitä, jos se kehräisi kiltisti hänen sylissään, ja olisi tavoille. Jo pelkkä ajatus lämmitti ja raikasti mieltä; hän liki tunsi kynsien vetäytyvän reidestään. Päivä päivältä maailma kesyyntyi.
”Hys… kultapieni”, kuului kuiske vierestä. Aurinko täplitti järvenvihreää mekkokangasta ja vaaleaa ihoa. Vera heijasi poikaansa sylissään, ja auttoi kiukuttelevan lapsen rinnalle – puolitoistavuotias oli hankalassa iässä, ja Geirillä oli luonnetta vaikka muille jakaa. Kun itku onneksi laantui, käly huokaisi helpotuksesta ja sulki silmänsä. Hänen ripsensä olivat vaaleat kuin hevosen, ja nenänvarressa oli muutama haalea pisama, jotka yllättivät. Saisikohan poika samoja kasvaessaan?
Kaikki vaikutti niin tyyneltä ja tavalliselta, kun istui kaksin ja kuunteli loputonta linnunlaulua kruununpuiston lehvästössä. Sellaisena toukokuisena iltapäivänä melkein saattoi uskoa, että he olivat vain kaksi ystävystä tauolla taloudenpidosta – Laima pystyi miltei tuntemaan leipätaikinan ja pesuveden rippeet käsissään. Tai ehkä kaksi kissaemoa auringossa, tyytyväisiä ja valmiit kääntämään kylkeään.
”En ole ennen nähnyt hiuksiasi auki”, Laima huomautti hymyillen. Vera räpäytti vaaleita ripsiään ja havahtui päiväunistaan. Hän vilkaisi harteilla valuvia hiuksiaan, kuin olisi vasta itsekin huomannut rouvanhuivin jääneen jonnekin.
”Ne ovat aina tiellä. Mutta tänään en aio mennä minnekään.”
”En tiennyt, että meillä on yhtä pitkät hiukset.”
”Omasi ovat paljon paksummat. Ne näyttävät pidemmiltä, vaikka olisivat kiinni.”
”Ehkä niin.” Olivat ne kieltämättä paljon tummemmatkin. Veran hiusputous oli niin valkea, että muistutti kosken kuohuja, ja otsalta valuvat suortuvat olivat melkein läpinäkyviä. Lapsella oli, ainakin vielä, aivan samanlainen pellavapää. Näytti kovasti samalta kuin sukulaisensa pohjoisessa, sikäli mikäli Laima muisti heidät oikein häävieraiden joukosta.
”Kaipaatko koskaan kotiisi?” hän kysyi. Käly vilkaisi nopeasti, kuin olisi yllättynyt kysymyksestä.
Jokin sai Veran vastaamaan rehellisesti: ”Toisinaan. Eiköhän jokainen joskus.”
Laima ei voinut sanoa juuri kaipaavansa omaansa. Se oli paikka siinä missä muutkin, omine vaikeine ihmisineen – mutta kesäisiä lettoja hän kaipasi, ja rauhallisia jokisuistoja, ja viljavaa multaa, jossa kasvoivat niin hedelmät, yrtit kuin kukatkin. Joenpenkat täällä pohjoisessa olivat kylmiä ja kivisiä ja niiden suut syviä.
”Miksi nait Arnulfin?”
”Koska hän on hieno mies ja kosiskeli minua niin kauniisti.”
”Uskon sen. Siksikö vain?”
”Ja koska hän on kuninkaan veli”, Vera myönsi, ja sulki silmänsä uudelleen, kuin ei olisi halunnut edes ajatella asiaa. Koska hänellä ei ollut vaihtoehtoja, vaikka valinta olikin nimellisesti hänen. ”Mieluummin kreivi, kuin kreivin ritari.”
”Ja mieluummin kreivi kuin kuningas”, Laima huomautti.
”Älä nyt.”
”Olisit varmasti saanut mieheni, jos olisit halunnut.”
”Hän ei olisi halunnut minua.”
”En kysy hänen haluistaan. Tiedän niistä enemmän, kuin tahtoisin. Olen utelias kuulemaan, mitä sinä olisit halunnut.”
Vera oli hiljaa pitkään, ja hänen vaaleat kulmansa rypistyivät vihreässä varjossa hivenen. Tuntui hyvältä tietää, että kysymys oli niin outo ja harvinainen, että hämmensi. Laima oli mielissään siitä, että sai kysyä jotakin aivan uutta. Niin hän oli toivonutkin.
”En minä olisi köyhää miestä tahtonut”, Vera sanoi lopulta, ja katseli lastaan, kuin sekin olisi ollut uusi.
”En usko, että kukaan sellaista suorastaan erikseen toivoo.”
”Herra suo ja Rouva vie.” Latteus oli kulunut, vaan silti Vera kuulosti olevan tosissaan.
”Jos ei puhuta aviomiehistä… mitä sinä itsellesi toivot?”
”Että pojastani tulee kaunis ja suuri”, Vera kuiskasi ja hymyili Geirille. Se oli suloista. Laima näki pojan jo hiirenharmaan orin satulassa miekkoineen ja keihäineen.
”Olen varma, että kumpikin toive käy toteen. Mutta jos ei puhuta miehistä lainkaan… mitä sinä silloin toivot?”
Vera oli hiljaa pitkään. Hän katseli heidän jakamaansa penkkiä ja tuomen vehreitä oksia, ikään kuin olisi todella joutunut pohtimaan asiaa. Lopulta Vera katsoi itätaivaalle, joka pilkotti päivänsinisenä puiden lomasta.
”Välillä, kun olen nähnyt vanhan amiraalin tyttären, olen ollut likalle kateellinen. Hän vaikuttaa tyytyväiseltä osaansa uutena kreivinä. Saaristo vaikutti kauniilta, sen kerran kun siellä sain käydä.”
”Todellako? En olisi ajatellut sinua seilorina.”
”Tiedän”, Vera sanoi, ja Laima ymmärsi sen olevan tarkoituksellista. Siksi hiukset olivat aina siististi kiinni ja mekon kaulukset viimeistä vekkiä myöten silitetyt ja suljetut. Jos joku olisi nähnyt hänet niin kuin nyt, hihat kyynärtaipeisiin käärittynä ja kuohunvalkeat hiukset paljailla rinnoilla, sitä olisi todella voinut luulla nuoren rouvan suunnittelevan karkaamista järven loputtomalle selälle. Hänen uskoi silloin jopa pystyvän siihen. Vera olisi takuulla ollut pienen purjen peräsimessä kuin kotonaan.
”Minne seilaisit, jos voisit?” Laima kysyi.
”Merelle”, Vera sanoi empimättä. ”Älä kerro kellekään, mutta minä uneksin usein merestä. Ainakin uskon sen olevan niin, sillä vesi on erilaista kuin oikea. Se on kovaa ja kylmää, ja kalat, joita matalikossa ui, ovat toisia kuin omamme. Rannalla on valtavaa norsunluuta, välillä valaskalan kallo, eikä taivas lopu koskaan.”
”Onko ilma suolainen, niin kuin kerrotaan?”
”On”, Vera vakuutti. ”Sen haistaa ja maistaa, se on iholla kuin hopeaa.”
”Ja mitä sinä merellä teet?”
”Minä vain olen. En kukaan, enkä kenenkään. Minä vain olen, ja meri on, ja sitä minä olen aina halunnut. Seison meressä polviani myöten, ja se on ihanaa.”
”Näkisinpä minäkin noin kauniita unia”, Laima sanoi. Vera vilkaisi häntä uteliaana. Geir näytti nyt jo aivan nukahtaneen hänen kainaloonsa, eikä Laima voinut vastustaa kiusausta silittää pojan hiuksia varovasti.
”Mistä sinä uneksit?” Vera kysyi hiljaa.
”Et halua tietää. Olen pahoillani, mutta uneni ovat vaikeaselkoisia.”
”Yritän ymmärtää, lupaan.”
”Seison joskus polvia myöten veressä.”
”Hyi kamala…”
Edellisenä yönä Laima oli nähnyt unta Geiristä, kuten nyt jo tiesi, ettei häntä koskaan ehtisi tavata. Hänestä oli kasvanut komea, ankara mies, kuin ilmetty isänsä. Pojasta ei ollut miehenä jäljellä enää mitään omaa, eikä mitään Veralta saatua. Ei pisamia, ei valkeaa hiuspehkoa, ei kulmikkaita kasvoja tai haaveilevia silmiä, eikä helisevää naurua. Kasvot kapenivat ja jyrkkenivät, tukka tummeni vaskiseksi ja kultaiseksi, ja jopa kapea hymy oli isältä lainassa. Vuotanut veri samoin.
Mutta uni kertoi kuitenkin tulevaisuudesta, joka oli toinen kuin nykyisyys, ja sitä Laima tahtoi helliä sylissään. Siksi hän lupasi Veralle: ”Olen minä nähnyt Geirinkin, ja suuri hänestä tulee.”
”Oletko nähnyt jo oman lapsesi?”
”Olen.”
”Poika vai tyttö?” Vera uteli, mutta Laima ei voinut vastata sellaiseen.
”Hän on karhunpentu, pieni ja tumma. Metsäneläin. Kesytystä vailla. Mutta minä olen Metsän Rouva, ja vielä hän tekee sen, minkä minä toivon. Suitsin hänet, ja valjastan koko Vuonon.”
Vera oli vaiti pitkään. ”Et ehkä halunnut kuningasta, mutta uskon, ettei kukaan ole kuningattarena ollut sinua suurempi.”
”Eikä tule olemaankaan.” Siitä hän aikoi pitää huolen.