Korpinkivi (S • lähiöidylli- ja muodonmuuttajadraama • shotti)

[Waulish]

S

Haasteet:
Neliottelu (Team Oneshot, 1 265 sanaa)
Originaali10 #4 sanalla tuuli
Salainen ystävä IV

Tämä on ystävänpäivälahja salaiselle ystävälleni nominalille! Toiveet tuottivat minulle hieman hankaluuksia, koska käytännössä kaikki tekstini ovat enemmän tai vähemmän sellaista tapahtumaköyhää sohvalla istuskelua... Toivottavasti tämä teksti tarjoaa kuitenkin jotain vähän toiminnallisempaa ja seikkailullisempaa!


Mari oli ihan tavallinen nelikymppinen kotiäiti. Oli mies, kaksi lasta ja omakotitalo, asuntolaina ja farmariauto. Silloin kun Mari ei ollut kaitsemassa perheen pienimpiä, hänet saattoi nähdä häärimässä keittiössä hihat käärittyinä ja hikikarpalot otsalla helmeillen. Jos hän ei ollut keittiössä, hän oli ehkä kylpyhuoneessa tasapainoilemassa ääriään myöten täyden pyykkikorin kanssa. Keväisin hänet saattoi nähdä pihamaalla kuopsuttamassa multaa, syksyisin taas haravoimassa vaahteranlehtiä. Jos häntä tervehti ohi kulkiessaan, sai takuuvarmasti vastaukseksi hillityn hymyn ja kädenheilautuksen.

Jos muilta naapuruston rouvilta kysyttäisiin, he todennäköisesti kuvailisivat Maria hiljaiseksi mutta herttaiseksi, oikein hyväksi ihmiseksi. Ehkä vaatimattomaksikin, mutta vaatimattomuushan on hyve: ei ihmisen parane tavoitella kuuta taivaalta, kun onnelliseen elämään riittää rakastava perhe ja kaunis koti (ja tietenkin kaikki viimeisintä huutoa olevat pelit ja vehkeet, mutta eihän sitä kukaan ääneen myöntänyt).

Niin – naapuruston rouville vaatimattomuus oli hyve, mutta mitäänsanomattomuus oli kirosana. Ne täydelliset kotiäidin muotokuvat tekisivät kai mitä tahansa ummistaakseen silmänsä siltä tosiasialta, että heidän elämänsä rajoittuivat pieneen, läpinäkymättömään lähiölaatikkoon. Siellä mielenkiintoisinta puuhaa oli naapureiden asioista juoruilu – missäköhän Virtaset oikein viettävät viikonloppua, Audi on ollut poissa perjantai-illasta lähtien! – ja kuntopyörän polkeminen ja Tupperware-kutsujen järjestäminen. Se kaikki puistatti Maria, vaikka hänelläkin oli osansa siinä näytelmässä, vieläpä oikein vakirooli, olihan hän pikkuperheineen asunut sillä Westendin lähiöalueella jo yli kymmenen vuotta.

Marissa oli kuitenkin paljon sellaista, mitä kukaan ei nähnyt. Hänen lähiölaatikon lannistamat silmänsä eivät aina nähneet sitä itsekään, ja toisinaan vierähti tovi jos toinenkin ennen kuin hän ymmärsi, etteivät hänen juurensa mahtuneet siihen ruukkuun, johon hän yritti itseään istuttaa. Hän kyllä rakasti Kristaa ja Alinaa enemmän kuin mitään, eikä hän joinain päivinä tiennyt mitään parempaa kuin kävelyretket läheiseen leikkipuistoon. Joinain päivinä hän niin ikään sonnustautui oikein mielellään kukkakuvioiseen essuun ja valmisti herkullisen päivällisen sille kellonlyömälle, kun Daniel saapui töistä. Joinain päivinä hänen kuitenkin teki mieli jättää koko perhe oman onnensa nojaan, korkata yksi Danielin kalliista rommipulloista ja irvistää piha-aidan yli naapureille, jotka hyväntahtoisen uteliaina urkkivat hänen puuhiaan.

Marin elämässä oli paljon sellaista, mitä naapurit eivät luultavasti olisi saaneet selville edes urkkimalla. Oli Daniel, joka kielsi Maria menemästä töihin – älä hulluja puhu, eihän meillä ole rahasta pulaa, lapsetkin on vielä niin pieniä! –; Daniel, joka siisteissä ja silitetyissä toimitusjohtajan puvuissaan tahkosi töitä, töitä ja töitä, ja joka silloin tällöin lauantai-iltaisin muutaman paukun naukattuaan kävi Mariin käsiksi. Oli anoppi, joka inhosi Maria enemmän kuin loistokasta omenapuutarhaansa riivaavia tauteja, ja se oli sentään jo aika paljon. Oli äiti, joka kamppaili kuolinvuoteellaan, ja isä, joka oli aivan avuton yksin kotiin jäätyään ja soitteli Marille yhtenään.

Lisäksi oli salaisuus, josta kukaan ei tiennyt. Siitä ei tiennyt edes Daniel, jolla oli tapana selvittää joka ikinen yksityiskohta Marin elämästä ja hallita sitä itselleen sopivalla tavalla. Sen salaisuuden Mari sivuutti hyvin usein, joskus melkein unohtikin. Oli muka liian kiire: piti tyhjentää astianpesukone ja valmistella lasten kouluvaatteet ja pyyhkiä pölyt takan päällä seisovista ikiaikaisista perintövaaseista. Arjen harmaassa myllerryksessä saattoi kulua kuukausikin ilman, että hän edes harkitsi salaisuutensa kaivamista piilostaan, kunnes sitten jonain päivänä lähiölaatikko alkoi käydä liian ahtaaksi ja hän alkoi pelätä räjähtämistä. Tosin tuskinpa hänellä olisi edes ollut kykyä räjähtää pommin tavoin, niin että siitä olisi syntynyt jotain uutta tai puhdasta. Ilma olisi varmaan vain hiljakseen pihissyt ulos hänestä niin kuin kaasuilmapallosta, kunnes hän olisi ollut entistäkin voimattomampi. Niin siinä varmastikin olisi käynyt.

Sellaisena päivänä, kun seinät todella uhkasivat kaatua Marin päälle, hän ei mennytkään spinningiin tai hathajoogaan, jotka olivat kutakuinkin ainoat harrastukset, jotka Daniel hänelle salli. Hän menikin metsään. Hän tarpoi niin syvälle, ettei yksikään utelias silmäpari takuulla ollut todistamassa. Hän etsi suojaisan sopukan kiviröykkiön keskeltä ja riisuutui. Yksi kerrallaan Mari luopui sävy sävyyn sointuvista klassisen eleganteista vaatteistaan ja laskosti ne kivenkoloon kevätauringon kuivattamaan maahan toivoen, ettei alkaisi sataa. Nahkalaukkunsa sivutaskusta hän otti salaisuutensa: soikean kiven, niin sileän ja viileän, että se tuntui miltei lasilta sormia vasten. Se oli niin pieni, että sitä saattoi pidellä kahden sormen välissä, ja niin kevyt, ettei sillä tuntunut olevan massaa lainkaan. Mari oli pari kertaa punninnut sen erityisherkällä keittiövaa’allaan, ja vaaka oli itsepintaisesti väittänyt, ettei sen päällä ollut mitään. Väriltään kivi oli harmaanmusta, ja jos sitä tarkasteli auringonvalossa, sen pinnassa saattoi erottaa hentoja vihreitä juovia.

Korpinkiveä pidettiin kansantaruna. Vanha kansa uskoi, että pahamaineinen korppi säilytti kiveä pesässään tai kielensä alla ja pystyi sen avulla muuttumaan näkymättömäksi niin, että myös sen pesän löytäminen oli miltei mahdotonta. Mari oli löytänyt kiven vuosia sitten sattumalta, kun hän oli hävittänyt heidän takapihalleen pudonnutta linnunpesää. Hän oli pidellyt kiveä kauan sitä tutkiessaan, ja silloin se oli tapahtunut ensimmäisen kerran: hänkin oli muuttunut näkymättömäksi. Ei perinteisen näkymättömäksi, mutta hän oli saanut valeasun ja siivet. Hän oli muuttunut näkymättömäksi kaikille niille, jotka tunsivat hänet tavallisena, herttaisena kotiäitinä. Siitä lähtien kivi oli ollut hänen suurin aarteensa.

Mari laskeutui polvilleen maahan välittämättä koleasta kevätilmasta ja sääriä raapivista varvuista. Hän sulki silmänsä ja puristi kiveä. Sitten hän tunsi jotain liikahtavan, jotain mikä ei mahtunut lähiölaatikkoon vaan heräsi eloon metsän siimeksessä, kaltaistensa parissa, ja pyrki vapauteen.

Muodonmuutos oli kivulias, mutta onneksi hyvin nopea. Se alkoi kihelmöivästä tunteesta sormenpäissä ja varpaissa ja eteni tasaiseksi poltteluksi keskivartaloon, aina sisuskaluihin saakka. Sydäntä korvensi, ja vatsa kouristui kasaan. Silmissä ensin pyöri ja sitten pimeni, ja Mari menetti tajuntansa tai ainakin paikka- ja aikaorientaationsa.

Mutta kun Mari havahtui, hän oli korppi. Hänellä oli hohtavanmustat sulat, tankeat mutta taipuisat, ja kuulaanharmaa nokka. Eloisilla silmillä oli vaivatonta pälyillä ympärille, ja koivet olivat niin vankat, ettei niillä voinut horjahtaa tottumatonkaan tallaaja. Pieni sydän tykytti hetkessä elämistä. Ruumis oli kevyt, niin kevyt, kuin syntynyt lentoon.

Kevättuuli pörhäytti sulkia ja kutsui korpin kilpalentoon kanssaan. Mari vastasi kutsuun, hyppelehti sammalmättäällä ja levitti siipensä. Se oli vaistonvarainen kutsumus, eikä hän ollut epäröinyt ensimmäiselläkään kerralla. Korppi oli syntynyt siivilleen, yhdistymään yläilmoihin, eikä Marin ollut koskaan tarvinnut pelätä. Ihmisenä hän kavahti korkeita paikkoja ja karttoi alas katsomista, mutta korppina hänen ei tarvinnut edes uskaltaa kohotakseen korkeammalle ja korkeammalle. Luonto piti siitä huolen. Ilmavirta vakaiden siipien alla kannatteli kevyttä kehoa, suhisi ystävänä ympärillä ja viitoitti tietä.

Hetken kuluttua lähiön säädyllisen siistit nurmikentät ja omakotitalot olivat kutistuneet pieniksi, merkityksettömiksi nelikulmioiksi. Korpin terävät silmät saattoivat erottaa kukkaruukuista pilkistelevät orvokit ja pihakoivuihin puhjenneet silmut. Ne saattoivat erottaa, kuinka Strandbergin Bemari peruutti ajoluiskalta ja Sinkkosen nuorimmainen talutti perheen kultaistanoutajaa. Millään alhaalla tapahtuvalla ei ollut enää mitään merkitystä. Mari ei pelkästään tuntenut oloaan vapaaksi, vaan hän tunsi olevansa vapaus. Hetken oli aivan kuin kevät olisi herättänyt hänetkin henkiin. Täydellisestä lähiöäidistä oli jäljellä vain siististi laskostettu vaatemytty kivenkolossa. Korpinkivi pysyi vahvan nokan turvallisessa puristuksessa kymmenien metrien korkeudessa. Tuuli oli Marin ainoa seuralainen, kyllästymätön ja kyltymätön kavaljeeri.

Ohi liitävä harakka kaartoi kauemmas. Muut linnut karttoivat Maria; ne kai vaistosivat, että hänessä oli toinenkin puoli. Maria se ei haitannut. Hän muuttui korpiksi paetakseen ja ollakseen yksin, ei hypätäkseen yhdestä sosiaalisesta elämästä toiseen.

Toisinaan Mari leikitteli ajatuksella, että hän jäisi sellaiseksi, ikuisesti siivilleen. Hänestä tehtäisiin katoamisilmoitus. Lähimetsästä löydettäisiin vain kasa vaatteita ja käsilaukku, ja hänen ajateltaisiin joutuneen jonkun kammottavan seksuaalirikollisen uhriksi. Naapurit kärräisivät Danielille surunvalitteluinaan hillittyjä kukkakimppuja ja täydellisen pyöreitä pikkuleipiä täydellisen kauniissa peltirasioissa. Ehkä he osallistuisivat etsintäpartioihin ja antaisivat naistenlehdille haastatteluja siitä, kuinka hieno ihminen Mari oli. Mari itse voisi seurata näytelmää etäältä, aitiopaikalta.

Ajatusleikki päättyi kuitenkin aina siihen, että Mari muisti lapset ja sen, ettei voisi ikinä jättää heitä, ei Danielin huostaan. Ei Mari voisi ikinä lähteä, ellei hän ottaisi lapsia mukaansa, eikä Daniel ikinä antaisi sen tapahtua. Siksi Mari vaali korpinkiveä ja sen tarjoamaa vapautta. Se oli hänen itsekkyytensä. Koko elämänsä hän oli elänyt muiden vuoksi, mutta korppina hän eli hetken aikaa vain itselleen.

Mari tiesi, että pian olisi aika palata. Pian olisi aika pukeutua ja suoristaa rypyt vaatteista ja ottaa Daniel hymyillen vastaan, kun tämä tulisi töistä. Vielä hetken Mari kuitenkin kiertäisi vankilaansa. Vielä hetken hän iskisi siivillään vapautta. Korpin kurkusta purkautui räkättävä raakkuna.

Kaukana alhaalla lähiölaatikon rouvat tähyilivät taivaalle ja päivittelivät, miten ruma ääni linnulla voikaan olla.

[Nyyhti]

Uuuuuuu miten ihana ystävänpäiväyllätys! <3

Tykkäsin valtavasti tämän nimestä, ja oli jännä lähteä otsikon jälkeen lukemaan tavallisesta kotiäidistä Marista. Tykkäsin tämän tekstin kerrontatavasta, se oli jotenkin jutusteleva ja helposti lähestyttävä. Usein tekstit, joissa ei ole yhtään dialogia, tuntuvat kovin raskailta, mutta tämä ei, ksoka kerrontatapa oli jotenkin niin ihanan kepeä, vaikka epäkepeistä asioista puhuttiinkin.

Tämä oli tosi hyvin rakennettu teksti, ja lukijana mielenkiintoni pysyi koko ajan yllä. Ensin kuvailtiin ihan mahdottoman tavallista kotiäitiä, sitten annettiin ymmärtää ettei hän niin pitänytkään siitä roolista, ja sitten tuli tämä jännä salaisuus! Korpinkivi oli ihana idea, ja pidin siitä, että Mari piti sen salassa ihan kaikilta. Hänestä tuli alussa sellainen alistunut mielikuva, mutta loppua kohden mielikuva muuttuikin uskaltavammaksi ja rohkeammaksi, kun hän jaksoi pysyä kamalassa elämässään vaikka hänellä olikin pakokeino. (Toki hän voisi varmasti muitakin pakokeinoja miettiä, mutta se ei nyt ole olennaista )

Oli ihana päästä Marin mukaan lentämään korppina, tuli itsellekin ihanan vapaa olo! Lopetuslause kruunasi vielä kokonaisuuden, korosti oikein sitä, kuinka väärässä paikassa Mari olikaan. Suurkiitokset tästä, olen tosi otettu että sain näin ihanan ystävänpäivälahjan <33

[Waulish]

nomppu, iiks, ihanaa että pidit ystävänpäivälahjastasi! Mietin pitkään, mitä voisin toiveistasi saada aikaan, ja olin siltikin aika epävarma lopputuloksen suhteen. Yleensä nimittäin kirjoitan melko tapahtumaköyhiä tarinoita, joissa eniten tapahtuu kai hahmojen mielissä. Niin tässäkin kyllä taitaa tapahtua, mutta yritin saada tähän jotain muutakin korppina liihottelun muodossa, ja onkin ihanaa kuulla, että se toimi ja että tekstiä jaksoi lukea dialogittomuudesta huolimatta! On helpottavaa kuulla, että kepeä ja jutusteleva kerronta toimi, koska se oli minulle aika uusi aluevaltaus.

Korpinkivi on muuten ihan oikea kansantaru! En enää muista, miten siihen alun perin törmäsin, mutta ajatus korpille taikavoimia antavasta kivestä alkoi kiehtoa minua, ja siitä sitten syntyi tämä teksti.

Kiitoksia paljon ihanasta kommentista!

[hiddenben]

Kommenttikampanjasta iltaa!

En muista aiemmin lukeneeni kirjoittamiasi tekstejä, mutta valitsinpa hyvän ensimmäisen tekstin luettavaksi! Tämä one-shot oli todella mielenkiintoinen ja sisällöltään rikas, omat ajatukset juoksivat lukemisen rinnalla miettimässä päähenkilön tunteita ja ajatuksia tarkemmin rakentaen lisää hahmon ympärille.

Mari, niin tavalliselta kuin hän alussa vaikuttaakaan, on nainen, jossa on monta kerrosta – salaisuuksia, tunteita, ajatuksia ja jonkinlaista voimaa. Sinulla on taito kertoa yhdestä henkilöstä niin paljon muutamalla lauseella. Ihailin alun kerrontaa ja tykästyin todella paljon tyyliisi kirjoittaa. Varsinkin tämä lause teki vaikutuksen:

Marissa oli kuitenkin paljon sellaista, mitä kukaan ei nähnyt. Hänen lähiölaatikon lannistamat silmänsä eivät aina nähneet sitä itsekään, ja toisinaan vierähti tovi jos toinenkin ennen kuin hän ymmärsi, etteivät hänen juurensa mahtuneet siihen ruukkuun, johon hän yritti itseään istuttaa.

Teksti myös onnistuu tuomaan esiin tunnetiloja ja viestimään olemisen vaikeudesta: itseänikin ahdistaa ajatus Marin lähiöäidin elämästä ja roolin tuomasta vastuusta, kuinka hän on joutunut itselleen kurjaan tilanteeseen, jossa vapaus ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Ja kuinka samalla joinain päivinä se lähiöäidin rooli onkin ihan okei. Lukijana tunnen myös vahvaa sympatiaa päähenkilöä kohtaan, jonka lapset ovat maan päällä se vahva ilonlähde, mutta myös ne, jotka pitävät hänet paikallaan. Lapsien hankkimisen ristiriitaisuus on jotain, mitä olen itsekin viime aikoina miettinyt paljon, ja tässä tekstissä osa omista ajatuksista tuli esille.

Tarinan toinen osa on todella ilahduttavaa luettavaa ja tuo vapaus, jota hahmon ajatukset ja tuntemukset viestivät, on tarttuvaa. Se tuo niin täydellisen vastakohdan tuohon alkuun. Pidän siitä, että Mari pitäytyy omillaan korpin muodossa eikä lähde muiden mukaan. Se tuntui jotenkin luonnollisemmalta, koska juuri omaa rauhaahan Mari lähtee taivaalle etsimään.

Mari ei pelkästään tuntenut oloaan vapaaksi, vaan hän tunsi olevansa vapaus. Hetken oli aivan kuin kevät olisi herättänyt hänetkin henkiin. Täydellisestä lähiöäidistä oli jäljellä vain siististi laskostettu vaatemytty kivenkolossa.

Kaiken kaikkiaan, tässä tekstissä oli niin paljon kaikkea, mistä pidin ja lauseita, joita jäin vielä lukemaan uudelleen. Kiitos paljon tästä!

[Waulish]

hiddenben, ihanaa että löysit listauksestani mieleistä luettavaa! Olen tosi iloinen siitä, että teksti herätteli ajatuksia ja innosti rakentamaan lisääkin taustatarinaa Marin ympärille. Olen hyvilläni myös siitä, että koit Marin samaistuttavaksi hahmoksi. Pyrinkin siihen, että hänen tunteisiinsa voisi samaistua, koska hänhän voisi olla periaatteessa ihan kuka tahansa, kenen tahansa naapuri tai ystävä tai perheenjäsen. Varmaan kaikilla meistä on salaisuuksia, jotka eivät näy ulospäin.

Tarinan alun ja lopun välillä vallitsee kieltämättä suuri kontrastiero, mutta ihanaa jos se kuitenkin toimi eikä tuntunut ihan yhteensopimattomalta! Se taitaa osaltaan heijastella Marin kerroksisuutta ja monia puolia.

Kiitos paljon ihanasta kommentista, kylläpä se ilahdutti!

[Avaruuspiraatti]

Kommenttikampanjasta moikka! Nevilla tarjosi luettavaksi jotain Originaali10-haasteesta ja tämän nimi veti minut lopulta puoleensa. Tämä antoi lähiöidyllineen ja verhottuine salaisuuksineen nostalgisia fiiliksiä Täykkäreistä. Vaikka tässä ollaankin Suomessa, tässä oli silti tosi vahvasti sitä samanlaista muka-täydellistä-mutta-sisältä-mätää meininkiä. Minä en itse voinut olla kuvittelematta tätä sellaiseen jenkkilämäiseen lähiömaisemaan, mikä toikin hauskaa kontrastia korpinkiveen ja kaikkeen suomalaiseen Virtasista Tupperware-kutsuihin (tai enhän minä tiedä, mistä Tupperware on alunperin lähtöisin, mutta kyllä se minulle silti merkitsee suomalaisuutta )

Marin tilanne tekee kyllä surulliseksi. Hän on jumissa pintapuolisessa lähiöidyllissä, eikä pääse pois. Tai ehkä pääsisikin, mutta lähteminen voisi tuntua vaikealta ja pelottavalta. En yhtään pidä Danielista, tässä on lähisuhdeväkivaltaa arkisesti esitettynä ilman hirmuista verellä ja fyysisellä väkivallalla mässäilyä. Danielin takia Marilla ei ole omaa taloutta, vaan hän on riippuvainen miehensä työstä ja rahoista. Se tekee lasten kanssa lähtemisestä entistä hankalampaa. Ehkä Mari voisi saada isältään apua. Hankala tilanne kuitenkin.

Minusta tuo korpinkivi oli hauska tvisti tässä tarinassa. Tuntuu, että tällaiseen lähiömaisemaan olisi sopinut jännitystä tuomaan kliseisesti jokin murha tai huumelabra. Kivaa, että tässä tvistin toi kuitenkin suomalainen mytologia ja vei samalla tarinan lähemmäs luontoa. Varmasti ihana tunne voida muuttua linnuksi ja hetken vain kaarrella taivaalla vapaana ja vailla velvollisuuksia. Ymmärrän kyllä Marin haaveet lähdöstä, mutta niinhän se on, että vanhemman rakkautta ja sen tuomaa velvollisuutta on vaikea hiljentää, vaikka lähtötilanne olisikin kurja. Ehkä Marin saamat maistiaiset vapaudesta antaisivat hänelle lopulta rohkeuden kokeilla ihmisenäkin siipiään ja häipyä Danielin katon alta.

Kaukana alhaalla lähiölaatikon rouvat tähyilivät taivaalle ja päivittelivät, miten ruma ääni linnulla voikaan olla.

Viimeinen lause oli kamalan hauska ja toi minusta kivalla tavalla myös kontrastia Marin ja muiden lähiörouvien ajatteluun: Mari on vapaa ja muut rouvat lähiölaatikkoonsa juuttuneita.

Kiitos tästä, tämä oli mielenkiintoinen ja erilainen luettava!

[Kaarne]

Heihoi Kommiksesta!

Halusin poimia listauksestasi jonkun sinulle merkityksellisen tekstin ja päädyin tähän, koska kuulosti hauskalta lukea sinulta myös jotakin sellaista, missä olisi vähintäänkin maagista realismia. Olen lukenut sinulta paljon tavallisista ihmisistä kertovia tekstejä, joissa teemat ja tunteet ovat pyörineet arkisten asioiden ympärillä, ja pitänyt niistä tosi paljon. Oli kuitenkin hauskaa nähdä sinut myös alueella, joka ei ollut ehkä niin tavanomainen sinulle. Vaikka loppujen lopuksi tässäkin teemat olivat lopulta arkisia ja tuo maaginen realismi vain yksi tapa heijastaa ja peilata tuota Marin lähiöäidin ahdistusta ja kuristavaa suhdetta. Ja niinhän se usein onkin, että fantasian keinoin piirretään todellisuuden viivoja tarkemmin.

Tuo korpinkivi oli ajatuksena tosi kiinnostava ja hienosti kuvattu! Erityisesti pidin siitä, että se oli painoton - eli tavallaan näkymätön, aivan kuten Marikin kiveä käyttäessään. Jotenkin sykähdytti myös tuo ajatus siitä, että muodonmuutos oli kivulias. Ei varmasti ole helppoa muuttaa muotoaan ja luopua eletystä elämästä edes hetkeksi, vaikka toisaalta sitä pakoa kuinka paljon sitten kaipaisikin. Se kivuliaisuus myös toisin päin tuli ilmi tuossa lopussa, kun Mari ajatteli pakenemista, mutta ei kuitenkaan lastensa vuoksi voinut.

Tämä oli tekstinä pohjimmiltaan aika lohduton ja surullinen. Kovasti toivon, että jossain vaiheessa Mari voisi löytää vielä sellaisen katalyytin, joka auttaisi häntä (ja lapsia) pääsemään irti tilanteesta ja häntäkin olemaan vielä onnellinen.

Vaikuttava, kaunis ja tuttuun tapaan hyvin kirjoitettu teksti, kiitos! ♥ Luin tämän kahdesti ja makustelin Marin surua, ja olit kyllä saanut sen näin lyhyeenkin tekstiin kuvattu todella koskettavasti.

[Linne]

Tää on kaunis, samaan aikaan surullinen ja lohdullinen teksti. Magian tuominen lähiöelämään on tosi mielenkiintoinen idea ja oli virkistävää, että päähenkilö oli aivan tavallinen kotiäiti, monesti kun tuntuu että maagisia asioita tapahtuu teksteissä vain jollain tavalla poikkeuksellisille ihmisille. Marin tilanteesta luotiin tekstissä hyvin realistinen kuva, eikä millään yksityiskohdilla alettu mässäilemään, vaan tapahtumista annettiin karu kuvaus, joka tuntui oikeastaan kammottavammalta kuin moni kauhuteksti - noinhan voi käydä melkein kenelle vain, että jää jumiin lähiöelämään ja huonoon parisuhteeseen eikä voi lasten vuoksi lähteäkään. Lopussa toivoi, että Mari pääsisi pakoon elämäänsä ja voisi säilyttää saman vapauden ihmisenä kuin lintuna, mutta ratkaisu jäädä oli hyvin ymmärrettävä.
Yhteenvetona todella kiehtova teksti missä on hienosti esitelty maagista realismia, kiitos tästä!

[Larjus]

Tääpä ei ollut yhtään sitä, mitä aattelin tulevani lukemaan, mikä ei kyllä ole lainkaan negatiivinen asia, koska woooow tää on huikee. Todella hieno idea ja vähintäänkin yhtä hyvä toteutus. Tätä oli ilo lukea, vaikka kyllähän sitä myötätunto nousi Marin tilanteen myötä tarinan edetessä. Aluksi sai sen kuvan, että hänellä on mielestään varsin hyvä elämä, mutta myöhemmin sitten paljastuikin sen karuja piirteitä :/ Samaa tahtia alkoi muodostua Danielista kielteinen kuva, kun suhteen väkivaltainen ja kahlitseva puoli tuli pala palalta esiin. Ei kyllä yhtään ihmetytä, että Mari haaveilee voivansa jättää kaiken taakseen ja elää vaikka ikuisesti korppina, mutta äidinrakkaus sitten estää häntä. Mutta onneksi hänellä on sentään kivensä ja sen tuomat vapauden hetket, ja toivottavasti kukaan ei niitä häneltä koskaan vie.

Oli kyllä muuten kiva lukea vaihteeksi tarina, jonka päähenkilönä on ihan tavallinen nelikymppinen kotiäiti. Tekstejä tällaisella muodonmuuttaja-aiheella olisi niin helppo kirjoittaa aikuisuuden kynnyksellä oleville hahmoille, joilla ei ole elämässään juuri mitään "kahleita", joten kiva että valitsit kaikessa tavallisuudessaan erikoisen valinnan. Parikymppisen sinkun olisi varmasti helppo luopuakin vanhasta elämästään ja jäädä linnuksi, mutta tuplasti vanhempi kotiäiti ei viime kädessä pidä sitä oikeana valintana. Ainahan sitä voi ajatella, että ehkä vielä joskus... Tai sitten Mari hankkii itselleen vapauden jollakin muulla tavalla.

Kaukana alhaalla lähiölaatikon rouvat tähyilivät taivaalle ja päivittelivät, miten ruma ääni linnulla voikaan olla.

Hahah, hyvä lopetus! Sitoo nokkelasti Marin molemmat elämät yhteen.

Tuli muuten lähiörouvien kuvauksesta heti mieleen Petunia Dursley Hänhän se nyt varmaan olisikin kaikesta tuollaisesta ihan mielissään (varsinkin naapureiden vakoilusta ja juoruilusta). Sen sijaan moinen muodonmuutoskivi olisi silkka kauhistus.

[marieophelia]

Huhhuh, olen iloinen, että tulin valinneeksi Korpinkiven Kommenttikampanjan ansiosta, sillä tämä on todella pysäyttävä teksti!

Toteutus on todella onnistunut: pidän siitä, että ensin Maria kuvataan ulkopuolelta ja pikkuhiljaa lukija pääsee syvemmälle Marin ajatuksiin. Se sopii hienosti siihen, että korppina Marin ei tarvitse salata mitään. Larjuksen tavoin minunkin tekisi vielä mieli lainata tähän tarinan loppu, jossa palataan vielä lähiöäitien mielenmaisemaan, sillä se vielä tehokkaasti muistuttaa, miten ahdasmielinen Marin elämänpiiri on -- ja toisaalta myös suo lukijalle pienen helpottuneen naurahduksen loppuun. Muutenhan loppu on hyvin lohduton.

Ajatusleikki päättyi kuitenkin aina siihen, että Mari muisti lapset ja sen, ettei voisi ikinä jättää heitä, ei Danielin huostaan.

Tämä jotenkin tiivisti kaiken, mitä Danielista aiemmin rivienvälistä saattoi lukea! Tehoaisipa kivi lapsiinkin niin, että Mari voisi ottaa heidät mukaan! Minulle jäi mieleen myös Marin pohdinnat oman katoamisensa tutkinnasta, sillä itse seuraan aika paljon mediasta katoamistapauksia ja näen jo mielessäni, miten Marin katoamista spekuloitaisiin Murhainfossa Kaunis ja lohdullinen ajatus, että kadonnut voisi olla muuttunut korpiksi ja vieläpä omasta tahdostaan.

Muodonmuutos on myös onnistuneesti kuvattu ja korpinkiven tarina kiehtova. (Jäin miettimään, olisiko korpille jäänyt vaatteet, jos Mari ei olisi riisuutunut ennen muodonmuutosta.. )

Kevättuuli pörhäytti sulkia ja kutsui korpin kilpalentoon kanssaan. Mari vastasi kutsuun, hyppelehti sammalmättäällä ja levitti siipensä.

Tuo kohta on mielestäni todella hyvin kirjoitettu: lukija sisäistää siinä Marin muodonmuutoksen ja sen, että Mari on korppina(kin) oma itsensä. Tässä ei tule missään vaiheessa sellainen "mitä ihmettä nyt tapahtuu" -olo, vaan todella taitavasti tuot fantasian osaksi arkielämää.

Kiitos!♥ Tämä on sellainen teksti, jota varmaan palaan myöhemminkin lukemaan!

[niiina]

Kommenttiarpajaisista hei o/

Valitsin tämän tekstin tosi kauniin nimen perusteella ja suoraan sanottuna en osannut odottaa oikein mitään. Nimi ei paljastanut juuri mitään ja kun aloin lukemaan, mietin, että mitähän tässä tapahtuu kun lupailit hieman äksöniä. Kirjoitat ihanan arkisia juttuja paljon, joten odotin tosi innolla tulevia tapahtumia. Mullekin tuli alusta mielikuva Täydellisistä naisista, vaikka selkeästi tässä ollaankin Suomessa. Suomen täykkärit siis! Oli jotenkin niin osuvia vertauksia koko teksti täynnä siitä, kuinka tyhjää tiettyjen ihmisten elämät on ja se täytetään sillä, ettei mietitä niitä omia juttuja vaan juorutaan muista ja heidän asioistaan saadakseen täytettä omaan elämäänsä.

Jotenkin pystyin samaistumaan Marin ajatuksiin ja minua myös puistatti hänen miehensä, joka vaikutti ihan kusipäältä. Todella harmi sinänsä, että Marilla oli lapset minkä vuoksi ei voinut toteuttaa toivettaan olla vapaa. Toivottavasti kuitenkin lähtee lapsien kanssa toisenlaiseen vapauteen, ainakin mun mielikuvissani! Enkä tarkoita, että lapset olisi taakka, mutta toivottavasti ymmärsit mitä ajoin takaa tuolla lauseella! Koska kyllähän Marin vapaus Korppina kuulosti aika huumaavalta.

Kirjoitat äärimmäisen hyvin ja sen olen todennut sulle varmasti jo useita kertoja. Sun teksteihin pystyy jotenkin sukeltamaan kun syvään veteen ja sinne jää kellumaan ajatuksissaan. Saat kaiken niin eläväksi, että se vie mukanaan.

Tämä tarina yllätti minut siis tosiaan, mietin jo kaikkea outoa kun Mari alkoi riisua metsässä, että oliko tämä varmasti s tasoinen teksti, että vetääkö se jonkun vibraattorin laukustaan (), mutta ei sentään! Aijai kun hetken mua ihan nauratti mun likainen mieleni, mutta siis pointtini on, että huikean hyvä juoni! Yllättävä ja tosi freesi ja ai että. Tykkäsin tosi paljon. Kiitos ihan hirmuisesti tästä upeasta tekstistä ja tämä jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa! <3

Pakko lainata vielä marieophelia:

Kaunis ja lohdullinen ajatus, että kadonnut voisi olla muuttunut korpiksi ja vieläpä omasta tahdostaan.

Ihana ajatus! <3

[Altais]

Lähdin etsimään listaukseltasi tekstiä kommenttiarpajaisia varten, ja mieleni teki valita jokin sinulle erityisen merkityksellinen teksti. Niin, ja onnittelut voitosta! Tämän tekstin otsikon perusteella en oikein vielä tiennyt, mitä odottaa, mutta tuo lähiöidylli- ja muodonmuuttajadraama kuulosti jännältä yhdistelmältä. Joillekin aiemmista kommentoijista oli tullut tästä Täykkärit mieleen, mutta itselleni Marin elämä ja ajatukset resonoivat heti jotenkin omaan elämään ja kokemuksiin ruuhkavuosien keskellä.

Jos muilta naapuruston rouvilta kysyttäisiin, he todennäköisesti kuvailisivat Maria hiljaiseksi mutta herttaiseksi, oikein hyväksi ihmiseksi. Ehkä vaatimattomaksikin, mutta vaatimattomuushan on hyve: ei ihmisen parane tavoitella kuuta taivaalta, kun onnelliseen elämään riittää rakastava perhe ja kaunis koti (ja tietenkin kaikki viimeisintä huutoa olevat pelit ja vehkeet, mutta eihän sitä kukaan ääneen myöntänyt).

Naureskelin tälle, koska olen myös toisinaan sekä huvittunut tuosta naapurustoni ihmisten huonosti peitellystä kilpavarustelusta että myös ärsyyntynyt siitä. Noin juuri se menee, että eihän kukaan tietenkään koskaan hanki mitään vain siksi, koska naapuritkin, vaan koska halutaan ja se on itselle tärkeää, mutta kuinka ollakaan, kaikki haluavat juuri samoja juttuja, ja mieluiten hiukan uudempaa vuosimallia kuin naapurin pihassa on. Marin tilanne tuntui kyllä tosi ahdistavalta ja surulliselta, kun vaikeahan se on rikkaan ja menestyvän mutta kontrolloivan miehen rinnalta mihinkään häipyä, jos on yhteisiä lapsia, mutta itsellä ei omaa rahaa eikä toimeentuloa. Minusta oli siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi niin lohdullinen ja inspiroiva ajatus, että tällaisella olosuhteidensa vangilla olisikin jokin tuollainen yliluonnollinen salaisuus ja kyky, jonka avulla pääsisi pakoon tukahduttavaa arkea edes hetkittäin. Onhan sitä itse kukin ruuhkavuosia elävä varmaan joskus ainakin heikkona hetkenä elätellyt mielessään kaiken maailman pakofantasioita, vaikkei niitä toteuttaisikaan.

Se oli niin pieni, että sitä saattoi pidellä kahden sormen välissä, ja niin kevyt, ettei sillä tuntunut olevan massaa lainkaan. Mari oli pari kertaa punninnut sen erityisherkällä keittiövaa’allaan, ja vaaka oli itsepintaisesti väittänyt, ettei sen päällä ollut mitään. Väriltään kivi oli harmaanmusta, ja jos sitä tarkasteli auringonvalossa, sen pinnassa saattoi erottaa hentoja vihreitä juovia.

Ihanasti toteutettu tämä Marin muodonmuutoksen taustoitus ja kiven tarina. Niin kuin muut kommentoijat edellä, minäkin ihailen sitä, miten osaat muutamaan lauseeseen tiivistää jo ison ja merkityksellisen tarinan. Ihan mielettömän hieno ajatus, että sitä voisi ihan sattumalta löytää tuollaisen kiven ja muuttaa muotoaan. Itselleni tuli kyllä heti hiukan sellainen paniikinsekainen olo, että itse hajamielisenä varmaan kyllä saisin tuollaisen pienen kiven menemään hukkaan, mutta onneksi Mari oli pitänyt siitä tarkasti huolta. Tuo hänen muodonmuutoksensa ja lintuna olemisen kokemus oli niin ikään upeasti kuvattu, ja pääsin hyvin sisään siihen, miten erilaiselta Marista tuntui korppina kuin ihmisenä. Uskon kyllä, että oli houkutus jäädä sellaiseksi (siinäpä tosiaan selittämätön katoaminen), mutta eihän sellaista pystyisi omille lapsilleen tekemään. Minäkin toivon muiden tapaan, että Mari vielä jonain päivänä pääsisi eroon ahdistavasta parisuhteestaan.

Kiitos tästä, tämä oli erilainen, persoonallinen ja jännä lukuelämys, olen iloinen että löysin tämän!