Tekstin nimi: Katulapset Kiipelissä
Ikäraja: S
Genre: Draama (kai?)
Summary: Darren siepataan. Vicky lähtee perään Kitin kanssa, mutta kun he kohtaavat jonkun Vickyn menneisyydestä, Vickyn täytyy tehdä kipeä päätös.
A/N: (Tätäkin) tekstiä tuli kirjoitettua vaikka kuinka pitkään, mutta finipikarit (<3) antoivat kirjoittamiseen lisäpontta ja sain sen vihdoin valmiiksi! Tästäkin tuli aika pitkä ja osan jouduin jo karsimaankin, mutta olkoon nyt tässä. Kaikenlaiset kommentit ovat tervetulleita!
Jos täältä löytyy shakinrakastajia jotka löytävät tästä kammottavia virheitä, niin pahoittelen
Mun kokemukset shakista rajoittuu Wikipedia-artikkelin nopeaan selailuun ja muutamaan lapsena pelattuun peliin tietokonetta vastaan (jotka muuten hävisin aina)
Darren kohotti katseensa taivasta kohti ja hengitti syvään.
Rasvan ja köyhyyden haju oli pinttynyt Kolmen Hevosen Aukioon niin syvälle ettei se kaikonnut edes öisin, mutta jos nousi varpailleen ja kääntyi katsomaan suoraan ylöspäin, saattoi haistaa löyhkän peittämät hajut: leipurin kaupittelemien piiraiden herkullisen tuoksun, suihkulähteessä solisevan veden, halvan tupakan ja sarkakankaan, joista useimpien torilla käyvien vaatteet oli tehty.
Tänään Darren pystyi haistamaan niiden lisäksi jotain muutakin. Jotain kirpeää ja raikasta, pelkän hataran lupauksen vasta, mutta lupauksen kuitenkin. Sulavaa lunta ja pehmenevää maata, auringon lämmittämää kiveä.
Se oli kevään tuoksu ja se teki hänet iloiseksi. Hän ja hänen ystävänsä olivat selvinneet taas yhdestä talvesta, tällä kertaa ehkä jopa paremmin kuin aikaisemmin. Hylätty kartano jossa he olivat pitäneet majaa koko talven oli parempi kuin heidän aikaisemmat piilopaikkansa ja turvallisempikin. Se sijaitsi niin syrjässä, että paikalle harhautui harvoin ketään.
Mutta Darren oli silti iloinen keväästä. Pian toreille tulisi muutakin näpisteltävää kuin vanhoja juureksia ja kuivattua lihaa, eikä öisin olisi niin kylmä. Ruth oli puhunut vanhan kasvimaan kunnostamisesta joten ehkä heillä olisi syksyllä paremmat varastot kuin viime vuonna.
Toiveikkaisiin ajatuksiinsa uppoutuneina hän melkein käveli ystäviensä ohi, mutta Ethan nappasi häntä hihasta ja talutti suihkulähteelle jonka reunalla muut jo odottivat. “Mikä sinuun on iskenyt?” Vicky kysyi.
“Kevät”, Darren vastasi. Vicky tuhahti.
“Darren, nyt on vasta Helmiäiskuu. Ei kevät ole vielä lähimaillakaan.”
“Tuoksuu jo keväältä”, Darren huomautti. Kara kurtisti kulmiaan. “Totta muuten. Ja ilmakin on vähän lämpimämpi.”
“Minä uskon kevääseen vasta kun lumet sulavat”, Vicky totesi lopullisella äänellä. “Ovatko kaikki valmiita?”
Muut nyökkäsivät. He lähtivät torilta aina yhdessä, ellei joku sitten sattunut saamaan töitä jotka kestivät pitkälle iltapäivään. Kukaan ei halunnut jäädä yksin torille auringon laskettua, kun sumu peitti kaupungin ja viimeisetkin kunnialliset ihmiset lähtivät koteihinsa jättäen torille vain juopot ja kerjäläiset.
“Mitä ruokaa tehdään?” Ethan kysyi havahduttaen Darrenin ajatuksistaan. Ruth tuhahti, mutta kurkisti kangaskassiin jota kantoi olallaan.
“Minulla on vielä korppujauhoja ja tämä kala ei kestä kauaa. Voisin tehdä kalapullia ja kastiketta.”
Kaikki piristyivät. Ruthin tekemät kalapullat olivat herkkua jota tämä harvoin teki, koska kalan jauhaminen ja muotoileminen pulliksi oli ällöttävää touhua.
“Jos Ethan jauhaa kalan”, tyttö lisäsi ilkikurisesti. Ethan tuhahti.
“Hyvä on, minä uhraudun.”
He juttelivat edelleen pullista, kun Darren näki Vickyn jännittyvän. Tytön käsi sujahti taskuun, varmasti etsimään veistä jota kantoi aina taskussaan vaikka se oli oikeastaan Kitin.
Darren kääntyi ympäri ja näki valtavan miehen takanaan ottavan askeleen taaksepäin. Tämä oli nostanut kätensä eteensä rauhoittavaan eleeseen.
“Minä tässä vain, penskat” mies sanoi leppeästi. “Tarkoituksena oli kysyä, tulisiko Halth pitelemään hevosia?”
Muut vaihtoivat katseita mutta rentoutuivat. Vickykin otti kätensä taskusta. Mies oli seppä joka piti pajaa aukion reunamilla. Darren oli tehnyt tälle töitä monta kertaa aikaisemminkin ja saanut aina palkkansa. Ne rahat olivat pelastaneet sellaiset päivät kun kaduilta ei kerta kaikkiaan löytynyt mitään näpisteltävää ja oli pakko mennä leipomoon tai sekatavarakauppaan.
“Tietysti, herra”, Darren sanoi ja vilkaisi ystäviään. “Menkää te edeltä.”
Vickyn kulmat kurtistuivat. “Minä voin odottaa sinun kanssasi.”
“Kyllä hän pärjää, Vicky”, Ethan sanoi kärsimättömästi. “Tullaan häntä vaikka illalla hakemaan, jos haluat.”
“Pärjäätkö?” Kit kysyi Darrenilta matalalla äänellä. Hän nyökkäsi.
Kit vastasi nyökkäykseen ja alkoi sitten lempeästi luotsata muita hylättyä kartanoa kohti. Hän oli ainoa ketä Vicky kuunteli, varsinkin kun kyse oli toisten jättämisestä jälkeen.
Darrenia ei pelottanut, kun hän seurasi seppää pajalle. Kadulla oli aina syytä olla varuillaan, erityisesti sellaisissa paikoissa kuin Kolmen Hevosen Aukio, mutta seppä oli tuttu ja hänen ystävänsä tiesivät missä hän oli. Ylimääräinen raha oli sitä paitsi aina tarpeen. Vaikka ruuasta ei olisikaan puutetta, he tarvitsivat kaikenlaista muutakin mitä ei olisi niin helppo näpistää, kuten lääkkeitä tai saippuaa.
Tavallisesti seppä lopetteli tähän aikaan illasta, mutta tänään tämän paja oli vielä auki ja valtavassa ahjossa paloi kirkas tuli. Pian Darren näki miksi.
Pajan keskellä seisoi kaksi hevosta, jotka oli valjastettu vaunujen eteen. Ne eivät muistuttaneet hiukkaakaan hevosia, joita Darren tavallisesti piteli: kärryjä vetäviä poneja tai vuokravaunujen raskasrakenteisia kaakkeja, jotka eivät hätkähtäneet sen paremmin vaunuonnettomuutta kuin rankkasadettakaan. Nämä hevoset näyttivät siltä kuin olisivat säikähtäneet oksan rasahdustakin, mutta kauniita ne kyllä olivat: kumpikin oli syvän ruskea kuin kiillotettu puu, ja niiden harjat ja hännät hohtivat mustina.
Hevoset korskuivat, heittelivät päätään ja kopisuttelivat kavioitaan pajan kivilattiaa vasten kun he astuivat sisään. Vasta silloin Darren huomasi, että pajassa oli joku muukin: hienoon siniseen takkiin pukeutunut palvelija joka säpsähti ja otti askeleen taaksepäin kun toinen hevosista potkaisi pajan seinää. Darren ihmetteli hetken miksi tämä ei pitänyt itse hevosia, mutta päätteli sitten, ettei tämä uskaltanut.
Seppä tuhahti rauhoittavasti kävellessään ohi. “Noh noh, ei kai tässä hermostua tarvitse…menepäs Halth tuon vasemmanpuoleisen viereen seisomaan ja ota suitsista kiinni.”
Darren totteli. Hevonen oli kauniimpi kuin mitä hän oli koskaan nähnyt, mutta hän ei voinut olla ajattelematta, miten tuollainen eläin selviäisi Aestenin mukulakivikaduilla. Varsinkaan Aestenin eteläiset kadut eivät voineet olla noin siroille jaloille hyväksi.
Vastaus tulikin pian, kun pajaan astui kaksi herrasmiestä.
“Kauanko tässä kestää, hyvä mies?” toinen heistä kysyi. “Meillä on kiire!”
“Hyvien herrojen pitää odottaa hetki”, seppä sanoi ja nosti Darrenin pitelemän hevosen takajalkaa. “Löysin vasta pojan pitämään hevosta. Kas niin, kyllä tämä kenkä saadaan paikoilleen ennen kuin ehtii kissaa sanoa…”
“Minähän sanoin, ettei sinun pitäisi ottaa isäsi lempihevosia”, toinen miehistä sanoi. Hänellä oli epämiellyttävä ääni, kuin hän olisi jatkuvasti haistanut jotain pahaa. “Eikä varsinkaan yrittää oikaista tämän…aukion kautta.”
“Kyllä Willerby, olet tehnyt kantasi selväksi”, toinen miehistä ärähti ja käänteli viiksiään sormensa ympärille. “Sillä tuskin on enää merkitystä, mitkä hevoset meillä on tai mitä kautta lähdimme. Jos emme pääse lähtemään kymmenen minuutin kuluessa, myöhästymme kokouksesta.”
“Tiedän tämän kyllä yhtä hyvin kuin sinäkin, Sullivan”, toinen mies sanoi ja otti salkustaan muutaman paperiarkin. Hän rapisteli niitä, mikä varmaan oli tärkeää, sillä rapistellessaan hän katsoi sekä ystäväänsä, seppää että Darrenia varmistaakseen että he kaikki näkivät hänen rapistelevan. Sitten hän karaisi kurkkuaan ja alkoi lausua:
“Hyvä puheenjohtaja, arvoisat herrat….”
Puhe kuulosti tylsältä ja Darren käänsi taas ajatuksensa kartanossa odottaviin kalapulliin. Siitä ne johtivat kaloihin ja siitä nisäkkään ja kalan eroihin ja siitä sinivalaisiin, koska sellainen Darrenin mieli oli.
“Ja täten on kiistaton tosiasia että shakin kaltainen peli on laji johon pystyvät vain ihmiskunnan kehittyneimmät aivot ja on siten naisten sekä alempien yhteiskuntaluokkien tavoittamattomissa…”
Shakki? Nyt kuulosti hyvältä. Darren piti shakista, vaikka kukaan hänen ystävistään ei suostunut kuin harvoin pelaamaan hänen kanssaan, koska hän voitti aina. Vicky muisteli vieläkin ainoaa voittoaan, jolloin Darren oli ollut pahassa flunssassa ja nukahtanut kesken pelin.
“Vaikka joitain harvoja poikkeuksia on…”
Sitten kai kaikki hänen ystävistään olivat harvinaisia poikkeuksia. Vain Kara ei pitänyt shakista, hän suosi monimutkaisempaa
derinqueta. “Ja minä muistutan sinua edelleen, Willerby, ettei sinulla ole todisteita”, toinen mies huomautti, ilmiselvästi nauttien ärtyneestä ilmeestä joka levisi hänen ystävänsä kasvoille. “Ilman tapiirista tutkimusta tuo kaikki voisi yhtä hyvin olla pelkkää hölynpölyä.”
“Empiiristä”, Darrenin suusta lipsahti.
Hän sulki suunsa heti ja katui jo ankarasti kun miesten katse kääntyi häneen. Herrasväen keskuudessa oli parasta olla hiljaa, puhuivat nämä miten typeriä tahansa.
“Mitä sinä sanoit poika?” kysyi se mies jolla oli salkku. Darren puri huultaan ja tuijotti kenkiään. Hän tiesi että seppä katsoi häntä kulmat kurtussa ja toivoi, ettei tuo yksi sana ollut vienyt häneltä palkkaansa. Mutta…
“Herra tarkoittaa empiiristä. Tapiiri on eräänlainen kavioeläin.”
Hetken pajassa oli hiljaista.
Sitten salkkumies nauroi ja läimäisi ystäväänsä selkään. “Siinäs kuulit Sullivan! Ehkä sinun ei olisi pitänyt nukkua yliopistossa tai keskittyä tyttöjen vikittelemiseen, niin et joutuisi katulasten korjaamaksi.”
Toinen mies ei sanonut mitään, ei edes tuhahtanut vastaukseksi ystävänsä pilkkaan. Hän katsoi Darrenia kulmat kurtussa, silmät viiruiksi kaventuneina. “Miten vanha sinä olet, poika?”
“Kaksitoista”, Darren sanoi ja toivoi, että se päästäisi hänet pälkähästä. Tuskin oli mitään niin mitätöntä kuin kaksitoistavuotias katupoika.
“Osaatko pelata shakkia?”
Darrenin teki mieli kieltää mutta ei osannut. Ei mies varmaan olisi uskonutkaan. Kaikki Aestenissa osasivat pelata shakkia, aina kuninkaasta kerjäläisiin asti. Kaikkein kamalimmassakin köyhäintalossa oli shakkilauta. Jopa Ethan osasi pelata shakkia, vaikka tämä suosikin mieluummin sellaisia korttipelejä joiden nimiä Ruth ei antanut hänen lausua ääneen.
“Hmm”, mies sanoi ja korjasi monokkeliaan. “Kuulepas poika, haluaisitko tienata vähän ylimääräistä tälle illalle?”
Darren otti askeleen taaksepäin ja tiukensi otettaan suitsista. Vaikka viiksimiehellä taatusti olisi varaa ja ehkä haluakin maksaa parempaa palkkaa kuin sepällä, ajatus ei houkutellut häntä lainkaan. Yhtäkkiä hän toivoi että olisi pyytänyt Vickyä jäämään. “Ei kiitos, herra. Minun -minun pitäisi mennä jo kotiin.”
“Höpsistä”, toinen mies sanoi ja tarttui Darrenia tiukasti käsivarresta. “Oletteko valmis, hyvä mies? Erinomaista. Sitten menoksi, Williams!"
Ennen kuin Darren ehti tajuta mitä tapahtui, hänet oli jo työnnetty vaunuihin ja ovi suljettu herrasmiesten perästä. Palvelija hyppäsi kuskinpukille, vaunut nytkähtivät liikkeelle, ja pian he jo kiisivät pitkin Aestenin katuja.
“Minä en tykkää tästä”, Vicky sanoi ja sorkki kalapullien jäänteitä haarukallaan.
Kaikki nostivat katseensa lautasestaan hämmennyksen ja kauhun sekaisin ilmein.
Ruuasta ei valiteta oli yksi heidän kirjoittamattomista säännöistään. Oli eri asia valittaa raaka-aineiden vähyydestä tai laadusta ja kokkina Ruthilla oli erioikeus nurista, mutta lämpimästä ruuasta ei koskaan sanottu pahaa sanaa. He kaikki tiesivät että Ruthin laihinkin keitos oli parempaa kuin mitä orpokodissa tai köyhäintalossa olisi saatu.
Sitä paitsi Vicky piti kalapullista.
“En tästä”, Vicky tarkensi nähdessään heidän järkyttyneet ilmeensä. “Nämä on hyviä.” Hän lävisti haarukallaan pullan, kieritti sitä kastikkeessa ja lastasi mukaan vielä palasen keitettyä porkkanaa. “Minä en tykkää siitä että Darren on ulkona niin myöhään”, hän mutisi suu täynnä.
“Älä puhu ruoka suussa”, Ruth oikaisi automaattisesti. “Mutta totta puhuen…” hän vilkaisi kohti laudoitettua ikkunaa, jonka raoista ei suodattunut enää edes vähän valoa. “Eikö hänen olisi pitänyt jo tulla?”
“Ehkä sepälle vain tuli lisää asiakkaita”, Ethan sanoi vaikka tiesi että oli jo liian myöhäistä. Huoneen oli vallannut epämiellyttävä, pahaenteinen tunnelma, kuin poliisi olisi tullut sisään heidän piilopaikkaansa tai joku heistä olisi jäänyt kiinni näpistelystä.
“Lähdetään etsimään”, Vicky sanoi ja työnsi loput pullasta suuhunsa. “Tai siis minä lähden.”
“Minä tulen sinun kanssasi”, Kit sanoi ja asetti aterimensa siististi päällekkäin. Hän oli joskus opettanut muille, miten aateliset viestivät hienovaraisesti tarjoilijoille: aterimien laittaminen päällekkäin tarkoitti että ruokailu oli lopetettu, niiden asettaminen erilleen taas sitä että aterian nauttiminen oli vielä kesken. Jos ne taas oli laitettu vasemmalle puolelle vinoon se tarkoitti, ettei ruoka ollut miellyttänyt. Oppitunti oli loppunut kun Kara oli kysynyt eivätkö aateliset osanneet puhua.
“Mennään sitten”, Vicky sanoi ja veti valtavan nahkatakkinsa päälleen. Muut eivät vastustelleet: kaikki tiesivät, että Vicky ja Kit toimivat parhaiten yhdessä. He ja Darren olivat heidän perheensä alkuperäinen kolmikko joka oli karannut yhdessä orpokodista, muut olivat liittyneet joukkoon vasta myöhemmin. Mutta Vickyn ja Kitin välillä oli ainutlaatuinen side, kuin he jakaisivat ajatuksensa.
He lähtivät kartanosta ja astuivat ulos viilenevään iltaan. Darrenin havaitsemasta keväästä ei ollut enää merkkiäkään: ilma oli hyytävää ja viiltävä tuuli puri poskia. Pakkasta ei sentään ollut eikä onneksi satanutkaan, mikä toisaalta teki maisemasta pilkkopimeän. Muutama päivä sitten satanut lumi oli nyt likaisen harmaata eikä ohut kuu tarjonnut juurikaan valoa.
Ei kuitenkaan kestänyt kuin hetki kun heidän silmänsä tottuivat pimeään ja he liikkuivat eteenpäin varmasti kuin päivänvalossa. Ruth väitti että porkkanat auttoivat näkemään pimeässä mutta Kit arveli että kyse oli pikemminkin harjoituksesta.
Sepän pajassa paloivat vielä valot mutta ovi oli kiinni. Vicky ei aikaillut vaan paukutti sitä reippaasti, kunnes mies ilmestyi ovelle. “Noh, mitäs nyt…”
“Missä Halth on?” Vicky tivasi äänellä, jonka alta Kit erotti hätääntyneen pohjavireen. “Joko hän lähti?”
“Halth?” mies nojasi seinään ja tuprautteli piippuaan mietteissään. “Kas kuulkaas, kun se onkin kumma juttu. Täällä kävi pari herrasmiestä, joiden hevoselta oli tippunut kenkä. Kovasti hienoja herroja ne olivat, ja hevosetkin niin nättejä ettei meikäläiselle usein sellaisia tulekaan. Tuppaavat olemaan vanhoja luuskia lähinnä…”
“Joko ne miehet lähtivät?” Kit kysyi ja astui lähemmäs Vickyä. Tyttö näytti siltä kuin olisi valmis repimään vastauksen sepän valtavan esiliinan taskuista.
“Lähtiväthän nuo. Vaan ottivat Halthin mukaansa.”
“Mitä?” Kit tuijotti miestä liian hämmentyneenä edes varmistamaan että Vicky pysyi aisoissa. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut. Tyttö seisoi aloillaan aivan yhtä järkyttyneenä kuin hänkin.
“Juu, kylläpä vain. Niin nopeasti lähtivät, että en ehtinyt edes Halthille palkkaa antaa. Veisittekös te sen?”
Vicky veti syvään henkeä. “Miltä ne miehet näyttivät?”
Ensin Darren ei pitänyt tilanteesta yhtään.
Vaunut kolisivat ja pomppivat kiitäessään kohti päämäärää jota hän ei vieläkään tiennyt. Hän oli matkustanut vaunuissa vain muutaman kerran aikaisemmin ja silloin kyyti oli ollut paljon hitaampaa, jos ei yhtään tasaisempaa. Hänen piti hengittää monta kertaa syvään pitääkseen aamiaisensa mahassa.
Hän harkitsi muutaman kerran kertovansa siitä miehille jotka istuivat häntä vastapäätä. Ehkä he päästäisivät hänet menemään jos hän oksentaisi kaurapuurot hienolle punaisen ja kultaisen kirjavalle verhoilulle.
Mutta kumpikaan mies ei kiinnittänyt häneen tarpeeksi huomiota voidakseen pelätä vaunujen puolesta. He olivat syventyneet kiivaaseen väittelyyn jossa vilahteli sellaisia sanoja kuin
frenologia ja
empiirinen komstruktivistinen realismi. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä ne tarkoittivat, mutta hän tiesi kyllä että konstruktivistinen kirjoitettiin n:llä.
Lopulta vaunut pysähtyivät. Darren kuuli kuskina toimineen lakeijan nousevan penkiltään ja avaavan oven eteen asetetun salvan.
Heti kun salpa kolahti auki, hän hyppäsi ulos. Hänellä ei ollut aavistustakaan missä hän oli, mutta kyllä hän aina jotenkin kotiin löytäisi. Miesten pitäisi etsiä joku muu pelaamaan heidän kanssaan shakkia.
Mutta heti kun hän oli hypännyt alas ja kohottanut katseensa katua reunustaviin taloihin, hän pysähtyi.
Katu oli paljon hienompi kuin eteläisen Aestenin likaiset mukulakivikadut. Kivien sijaan sitä peitti hienoksi harjattu hiekka jota oli niin ohuelti etteivät jalat uponneet siihen. Varsinaisen kadun vieressä oli hiukan korotettu kävelykatu, jossa oli hiekan sijaan yhteen ladottuja tiiliä, ikään kuin tiililattia.
Kävelykadun toista viertä kiersi ohut koristeellinen aita, joka erotti kadun ja sitä ympäröivät rakennukset toisistaan. Siinä roikkui lyhtyjä, jotka valaisivat rakennuksiin meneviä ja niistä ulos tulevia ihmisiä. Rakennuksiin johti kaikkiin omat portaat, mutta rakennuksia ei oikeastaan tarvinnut erottaa mitenkään toisistaan: ne oli kaikki rakennettu vieri viereen ja ne olivat kaikki valtavia.
Olihan Darren ennenkin suuria rakennuksia nähnyt. Talvisin päivät täyttyivät töistä mutta kesäisin kun ruokaa ja päivänvaloa oli enemmän, heillä oli aikaa kuljeskella ympäriinsä ja tutkia kaupunkia mielensä mukaan. Darrenista oli mukavaa norkoilla postivaunujen asemien lähellä: niiden matkustajilla oli usein mukanaan ohuita taskukirjoja joita he unohtivat tai hylkäsivät asemille. Ruth taas piti valtavasta kauppahallista jossa tarjoiltiin niin monenlaista ruokaa, että tarvittaisiin kokonainen elinikä niiden kaikkien maistamiseen. Lisäksi heillä oli perinne mennä seuraamaan joidenkin hienojen sukujen pitämiä vuosittaisia tanssiaisia joilla oli hienoja nimiä kuten Helmijuhlat tai lady Willowin soiree. Eivät he tietenkään päässeet lähellekään vieraita, mutta he etsivät suojaisan paikan ja pitivät eväsretkeä arvostellen samalla tanssiaisiin vyöryvien vieraiden vaatteita.
Mutta hän ei ollut koskaan seissyt näin suuren ja hienon talon kynnyksellä. Se seisoi jylhänä kuin antiikin ajan temppeli ja niin kauniina, että teki Darreniin vaikutuksen jopa pimeässä talvi-illassa. Talo oli rakennettu jostain valkoisesta kivestä, ehkä jopa marmorista, ja siinä oli monta suurta ruudullista ikkunaa, joissa kaikissa paloi kirkas valo.
Rakennusta hämmästellessään Darren tajusi menettäneensä tilaisuutensa paeta. Kohta salkkumies tarttui jo häntä käsivarresta ja lähti taluttamaan häntä ovea kohti. “Tulepa nyt poika, niin pääset kotiin vielä tänä iltana.”
Darren ehti juuri ja juuri nähdä oveen painetun kyltin, jossa luki jotain kultaisin kohokirjaimin kun hänestä kiinni pitävä mies koputti oveen rystysillään. “Avatkaa hyvänen aika, täällähän paleltuu hengiltä!”
Ovi aukesi hiljaa narahtaen ja yhtäkkiä Darren huomasi katsovansa mustan takin kiiltäviä nappeja. Hän nosti katseensa ja huomasi ärtyneen hovimestarin tuijottavan häntä kuin ovelle olisi ilmestynyt yllättäen ihmisen kokoinen torakka. “Hyvä herra Sullivan, mitä tämä….”
“Väistykää nyt hyvä mies”, Darrenin siepannut mies sanoi tärkeällä äänellä. “Tämä poika on tärkeä osa tutkimusta. Onko kokous jo alkanut?”
Tutkimusta?
Nyt Darren ihan tosissaan toivoi, että Vicky olisi täällä.
Kit ei koskaan lakannut ihailemasta sitä, miten hyvin Vicky tunsi Aestenin.
Ehkä jos ei asu samassa paikassa muutamaa kuukautta pidempään, koko kaupungista tulee koti. Joka tapauksessa tyttö puikkelehti kaduilla rauhallisesti ja varmasti, pitäen sellaista tahtia että Kit tiesi olevansa ainoa joka pysyisi perässä ja hänkin vain siksi että ymmärsi tytön kehonkieltä paremmin kuin muut. Se oli pelastanut hänen henkensä monta kertaa ja siksi hänen aivonsa olivat työntäneet historian ja kieliopin taka-alalle ja nostaneet pääaineiksi Vickyn hartioiden asennon ja askelten rytmin. Tässä vaiheessa he liikkuivat jo samalla tavalla, kuin hän olisi Vickyn varjo.
Hänellä ei kuitenkaan ollut aavistustakaan, mihin tyttö oli menossa. Tämä marssi eteenpäin sanomatta sanaakaan, kasvot ilmeettöminä. Kit ei pitänyt siitä. Hän ei osannut selittää sitä, mutta aina kun tunteet hävisivät Vickyn kasvoilta, hänestä tuntui että hän menetti ystävänsä hetkeksi.
Tummat takit, seppä oli sanonut mietteliäästi, poltellen samalla piippuaan niin verkkaisesti että Kit oli pelännyt Vickyn nappaavan sen miehen suupielestä ja viskaavan lattialle, “ja mustat hopeasolkikengät. Oikein hienoja herroja ja hienot olivat vaunutkin. Kiire heillä kyllä oli, sanoivat olevansa jostain kokouksesta myöhässä. Mihinkä lie he Halthia tarvitsivat, sitä eivät sanoneet. Shakista ne jotain taisivat puhua.”
Kitiin oli iskenyt epätoivo. Joku -tai jotkut -olivat siepanneet Darrenin, eikä heillä ollut aavistustakaan mihin tämä oli viety. Entä jos miehet olivat olleet siviiliasuihin pukeutuneita poliiseja? Entä jos Darren oli viety orpokotiin tai köyhäintaloon?
Vicky ei kuitenkaan ollut hätkähtänyt. Hän oli kiittänyt seppää, kääntynyt kannoillaan ja lähtenyt marssimaan eteenpäin. Kitillä oli kestänyt hetken saada tämä kiinni. “Minne me ollaan menossa?” hän oli kysynyt.
“Keskustaan”, Vicky oli vastannut ja kiihdyttänyt tahtia. Kitin täytyi kiihdyttää askeleitaan pysyäkseen tämän tahdissa.
“Minne siellä?”
“Klubille.”
“Mille klubille?”
“Eikö teillä ole herrasmiesten klubeja Havrassa?”
“Minä en ole käynyt Havrassa melkein viiteen vuoteen -mille herrasmiesten klubille?”
“Niistä hienoimmalle”, Vicky oli sanonut ja kiihdytti jälleen tahtia. Kit pudisteli päätään mutta seurasi perässä.
Darren ei pitänyt tästä enää yhtään.
Talo oli sisäpuolelta vielä hienompi kuin ulkoa. Sen seinillä oli kaunis tapetti jossa oli punaisia, vihreitä ja kultaisia koukeroita. Lattioita peittivät pehmeät matot mikä Darrenista hassua, koska sisällä kuitenkin kuljettiin kengät jalassa.
Taloa olisi ollut hauska tutkia, jos hän olisi ollut siellä ystäviensä kanssa. Mutta nyt hän oli vieraiden aikuisten ympäröimä vieraassa talossa ja hän halusi kotiin.
Hänet siepanneilla miehillä oli kuitenkin muita suunnitelmia. Toinen heistä erkani heistä eteisaulassa mutisten jotain luonnon kutsusta. Toinen tuhahti ja luotsasi Darrenin ensin pitkää käytävää pitkin ja sitten valtavista kaksoisovista sisään.
Ovet avautuivat sisään suureen saliin. Se oli täynnä mukavia nahkaisia sohvia, muhkeita nojatuolia ja pieniä pyöreitä pöytiä, joiden eteen oli aseteltu koristeellisia tuoleja. Melkein kaikki tuolit oli varattu. Niillä istui kaikenikäisiä ja -kokoisia miehiä, jotka olivat kaikki pukeutuneet kalliiseen mustaan ja hohtavaan valkoiseen. Darrenille tuli mieleen varisparvi.
Huoneessa kävi vilkas puheensorina mutta se katkesi kuin veitsellä leikaten kun he näkivät Darrenin.
Darren teki viimeisen epätoivoisen pakoyrityksen painamalla kantapäänsä lattiaan ja yrittäen kiskaista itsensä miehen otteesta. Tämän ote kuitenkin piti ja hänet raahattiin heltymättä salin eteen, mihin oli jo asetettu valtava liitutaulu.
“Mitä tämä on, Willerby?” yksi miehistä kysyi. “Ensinnäkin tulet tänne kaksikymmentä minuuttia myöhässä ja sitten vielä raahaat mukanasi katupoikaa. Vaihdoitko sinä Sullivanin häneen?”
“Nehän olisivat hyvät kaupat”, joku mutisi. Sali räjähti nauruun.
Darren tuijotti lattiaa ja toivoi ankarasti olevansa jossain muualla. Missä tahansa muualla.
“Vakuutan teille, hyvät herrat, että poika on tärkeä osa tutkimustani”, Darrenista kiinni pitävä mies vastasi ärtyneesti. “Hän on tutkimuksen tapiirinen osa-”
“Empiirinen”, Darren mutisi. Hän ei enää välittänyt, vaikka olisikin väittänyt hienolle herralle vastaan. Oikeastaan hän toivoikin, että tämä suuttuisi ja päästäisi hänet menemään.
“-ja toimii siten esimerkkinä alhaisemmasta säädystä, jonka sir Ronald Willsey mainitsi tutkimuksessaan viimeisimmät tulokset köyhälistön kallojen muodosta-”
Miehellä oli hyvin pieni pää. Olikohan hän tyhmä?
“jossa kiistattomasti todistettiin, että köyhyyteen syntyvien
matheco piacho, eli kuhmu takaraivolla jossa kaikki looginen ajattelu syntyy, on lähes olematon, mikä kertoo näiden ihmisten kyvystä ratkaista matemaattisia ja loogisia ongelmia. Tässä käytän esimerkkinä shakkipeliä, johon tunnetusti kykenevät vain kaikkein pystyvimmät-”
“Vaikka jotkut naissukupolven edustajista hekin ovat tätä tehneet, on heidän tuloksensa todettu vähäisiksi”, sanoi huoneeseen kiiruhtava toinen mies. Ehkä hän pelkäsi, että salkkumies pitäisi koko esitelmän jos hän ei pitäisi varaansa. “Heidän on todettu häviävän kaksi kolmesta pelistä miehiä vastaan.”
“Arvon herrat eivät selvästikään ole koskaan pelanneet äitiäni vastaan”, yksi miehistä mutisi. Joku nauroi.
“Ja siten onkin syytä pidättäytyä opettamasta peliä tyttölapsille”, salkkumies sanoi tärkeänä. “Heidän aikansa on syytä ohjata naisille paremmin sopiviin harrastuksiin, kuten koruompeluun tai rauhallisiin korttipeleihin.”
“Aivan totta”, toinen mies innostui. “Myös ladyja on hyvä olla rohkaisematta kyseisen lajin harrastamiseen, mikä luonnollisesti on aviomiehen vastuulla.”
Miesten väittelyn aikana salkkumiehen ote heltisi Darrenin käsivarresta. Hän otti askeleen kohti ovea, sitten toisen. Vielä muutama askel ja hän voisi-”
“Sullivan”, yksi miehistä sanoi laiskasti, “tutkimuskohteesi karkaa.”
“Mitä-” Salkkumies kääntyi Darrenia kohti. “Seis!”
Darren pinkaisi juoksuun miesten naurun saattelemana. Hän oli jo melkein ovella. Sen edessä seisoi kivikasvoinen hovimestari joka katseli Darrenia sen näköisenä kuin ei olisi lainkaan pahoillaan jos hän häipyisi. Ehkä tämä antaisi hänen lähteä-
“No mutta poika, etkö halua pelata shakkia?”
Darren pysähtyi.
Yksi sohvalla istuneista miehistä oli noussut seisomaan. Hän oli suuri mies, jolla oli muhkeat oranssit viikset ja kakkulat nenällään. Hänellä oli musta takki kuten muillakin miehillä, mutta liiveissä oli kirkkaan punaisia, sinisiä ja violetteja raitoja. Hän katseli Darrenia huvittuneesti. “Älähän nyt. Yksi shakkipeli ja sitten pääset lähtemään. Miltä kuulostaa?”
Darren epäröi.
Yksi erä shakkia. Eihän se paljon ollut. Ja sitten hän voisi mennä kotiin. Hänellä ei ollut aavistustakaan missä hän oli, mutta hän selvittäisi sen sitten kun pääsisi ulos täältä. Ja ainakin hän pääsisi sitten varmasti pois. Hänestä tuntui etteivät salkkumies ja toinen mies uskaltaisi väittää viiksimiehelle vastaan.
“No, mitä sanot?” viiksimies kysyi huvittuneena. Muutkin miehet naureskelivat. “Tuleeko kauppoja?”
Darren nyökkäsi. “Kyllä sir. Mutta sitten minun pitää mennä kotiin.”
“Kyllä, kyllä”, mies rauhoitteli. “Tulepa tänne, poika. Missä shakkilauta on?”
Joku miehistä asetti shakkilaudan pöydälle ja avasi sen. Darren otti askeleen lähemmäs.
Se oli ihan helppoa.
Viiksimies pelasi ihan samalla tavalla kuin Kit: hitaasti ja mietteliäästi, jokaista siirtoaan pohdiskellen. Hän kuitenkin piti liian hyvää huolta nappuloistaan, eikä Darrenilla kestänyt kauankaan vallata tämän puoli ja syödä kuningatar.
“Shakkimatti”, hän sanoi lopulta ja siirsi kuningattarensa miehen kuninkaan viereen.
Salissa oli hiljaista. Darren nosti päänsä ja katseli ympärilleen. Hänelle tuli heti epämukava olo.
Miehet tuijottivat häntä. Kukaan ei enää nauranut, vaan kaikkien kasvoilla oli vakava, hämmentynyt ilme, kuin hänelle olisi kasvanut toinen pää. Darren käänsi katseensa viiksimieheen, joka tuijotti edelleen pelilautaa viikset väpättäen, mutisten hiljaa itsekseen.
“Poikahan voitti”, yksi miehistä sanoi, pitkä mies jolla oli paksu tumma tukka. Se toi Darrenin mieleen Kitin.
“Niin voitti, Willow”, toinen mies murahti. “Mutta miten ihmeessä?”
“Tuuria”, joku arveli.
“Shakki ei ole tuuripeli, Shallot.”
“Miten muuten sinä tuon selittäisit, Branson? Poikahan on pelkkä katulapsi!”
“Ehkä hän ei ole katulapsi ollenkaan. Mistä sinä hänet nappasitkaan, Sullivan, kadulta vai sisäoppilaitoksesta? Eikös veljesi pidä sellaista?”
“Vakuutan, hyvät herrat, että löysin hänet erään alhaisen sepän pajasta-”
Darren hyppäsi ylös tuolistaan ja otti askeleen kohti ovea.
Hän ei käsittänyt mitä väliä sillä oli, voittiko hän vai ei. Hän oli pitänyt oman osansa sopimuksesta ja halusi nyt, että miehet pitäisivät omansa.
Viiksimies ravisti päätään kuin olisi hätistellyt hyttysiä ja nousi seisomaan. “Älähän nyt poika, älähän nyt. Pelataan toinen peli.”
Darren pudisti päätään. Hän ei halunnut viettää enää yhtään lisää aikaa tässä paikassa, vieraiden miesten seurassa. Mutta nyt muutkin miehet katsoivat häntä, eivätkä he näyttäneet enää huvittuneilta. Sen sijaan he katsoivat häntä omituisen kiinnostuneesti, kuin hän olisi yksi heistä eikä pelkkä pahainen katupoika.
“Kas niin”, viiksimies maanitteli. “Toinen peli vain. Pitäähän sinun antaa minulle mahdollisuus revanssiin, eikö niin?”
“Älä nyt luule liikoja, Blockwell”, joku miehistä varoitti. “Se saattoi edelleen olla vain tuuria.”
“Sitä suuremmalla syyllä”, viiksimies sanoi ja hymyili Darrenille kannustavasti. “Mikä sinun nimesi on?”
“Halth”, Darren kuiskasi. Niin tyhmä hän ei ollut, että olisi luullut etunimensä kiinnostavan miehiä. Vain aatelisten etunimillä oli väliä, heillä niitä oli yleensä useampiakin.
“Halth. Tulehan nyt, pelataan toinen peli.”
Darren istui alas. Mies hymyili rohkaisevasti. “Haluatko taas valkoiset?”
Se oli oikeastaan ihan hauskaa.
Hän pelasi viiksimiehen kanssa vielä kaksi peliä. Tämä pelasi aina samalla strategialla, eikä voittaminen ollut yhtään vaikeaa.
Viiksimiehen jälkeen toinenkin mies halusi pelata hänen kanssaan. Tämä pelasi samalla tavalla kuin Vicky, nopeasti ja hyökkäävästi, miettimättä juurikaan siirtojaan. Darren söi hänen sotilaansa ja ahdisti sitten kuninkaan nurkkaan.
Sen miehen jälkeen salkkumies haastoi hänet. Hän oli parempi kuin kaksi edellistä ja melkein voitti, mutta uhrasi nappuloitaan liian nopeasti. Darren sai shakkimatin kun hänellä oli jäljellä enää torni, kuningas ja kuningatar.
Sitten tuli mies joka pelasi niin kuin Ruth: rennosti ja varmasti. Hän melkein houkutteli Darrenin ansaan mutta hän väisti viime hetkellä ja uhrasi ratsunsa pitääkseen molemmat tornit.
Nyt salissa oli jo hyvin hiljaista.
“Poikahan on nero”, joku sanoi.
“Enpä ole siitä lainkaan varma, Willow”, huomautti se joka oli pelannut kuin Vicky. “En edelleenkään ole vakuuttunut siitä, että tämä olisi täysin tavallinen katupoika. Missä sellaiset edes oppisivat pelaamaan shakkia?”
“Miksi ihmeessä Sullivan ja Willerby toisivat tänne jonkun, joka kumoaa heidän teoriansa?” toinen mies kysyi. “Sitä paitsi eihän se nyt mikään ihme ole, että hän pelaa shakkia. Kaikkihan sitä pelaavat. Mutta hän voitti juuri viisitoista peliä yhteen menoon! Koulutettuja miehiä vastaan!”
“Voihan se silti olla sattumaa-”
Ovet kiskaistiin auki. Darren hyppäsi jaloilleen.
Hän ei ollut koskaan ollut niin iloinen nähdessään Vickyn. Tämä seisoi oviaukossa liian isossa nahkatakissaan, vaaleat hiukset pään ympärille levittyneinä ja veitsi kädessä. Tytön kasvoilla oli ärtynyt ilme, ihan kuin joku olisi varastanut hänen lemmikkikissansa. “Darren, nyt mennään!”
“Dar, nyt menoksi”, joku sanoi Vickyn takaa. Darren tunnisti tämän Kitiksi. “Eiköhän se hovimestari kohta tajua että Vicky solmi hänen kengännauhansa yhteen.”
Darren päätti olla kyselemättä enempää. Hän pinkaisi juoksuun.
Miehet joiden kanssa hän oli pelannut shakkia olivat ilmeisesti liian hämmentyneitä lähteäkseen perään ja he pääsivät salista pois kenenkään vastustamatta. Vicky juoksi edellä, Darren melkein hänen vieressään ja Kit piti perää vilkuillen jatkuvasti taakseen.
Vicky ei varmastikaan ollut nähnyt klubia aikaisemmin mutta silti hän suunnisti siellä huolettomasti kuin olisi ollut Kolmen Hevosen Aukiolla. Hän pujotteli palvelijoiden ja herrasmiesten välistä kuin kala vedessä, kunnes viimein saavutti valtavan ulko-oven.
Darren ja Kit kirivät hänet kiinni sen suuremmitta vaikeuksitta. He olivat jo melkein ulkona, Vickyn sormet koskettivat jo kahvaa-
“Victoria.”
Vicky kääntyi.
Heidän edessään seisoi mies. Tämä oli pukeutunut mustaan niin kuin kaikki muutkin klubilla eikä hänessä ollut mitään huomiota herättävää, paitsi terävä katse jolla hän tarkasteli Vickyä. Miehen vaaleat hiukset olivat toki Aestenissa harvinaisemmat kuin yleisempi ruskea, mutta eivät mitenkään epätavalliset. Silmät olivat pähkinänruskeat, omituisen tutut.
Miehen taakse alkoi kertyä muita klubilaisia. He kaikki tuijottivat heitä.
Hetken oli hyvin hiljaista. Kit työnsi Darrenin taakseen ja nyki Vickyä hihasta mutta tyttö seisoi paikoillaan kuin lumottuna, katse lukittuna miehen tummiin silmiin.
Sitten tämä vilkaisi Kitiä ja lumous murtui. Mies kutsui häntä vielä kerran uudelleen
-Victoria-mutta Vicky vain kiskaisi oven auki ja astui ulos raahaten Darrenia perässään.
Matka takaisin Kolmen Hevosen Aukiolle ei ollut helppo.
Darren oli nälän ja päivän jännityksen jäljiltä heikko ja tukeutui heihin vuorotellen kun he taivalsivat pimeässä kotia kohti. Oli alkanut sataa lunta, suuria hiutaleita jotka sulivat heti kun osuivat maahan, tehden siitä liukkaan ja märän. Kitin kengät olivat täynnä vettä ennen kuin he olivat edes puolivälissä matkaa.
Kolmea toistensa puoleen kääntynyttä hevosta esittävä patsas ei koskaan ollut näyttänyt niin lohdulliselta kuin nyt. Siitä oli enää vain lyhyt matka kotiin, takkatulen ja huopien ääreen. Kit mietti hetken ja veti sitten Darrenin reppuselkään. Poika vastusteli heikosti mutta lysähti lopulta häntä vasten. Kit mietti oliko tämä nukahtanut, mutta päätti olla sanomatta mitään.
Vicky käveli hänen edellään, varmistaen ettei tiellä ollut kiviä tai lätäköitä. Kit mietti ohimennen mitä sanoisi vaaleatukkaisesta miehestä, mutta päätti asian olla toistaiseksi.
Hän ei kuitenkaan pitänyt tilanteesta yhtään. Vicky oli vaarassa, eikä tätä vaaraa voisi juosta karkuun tai piiloutua mihinkään. Hän oli nähnyt katseen tytön silmissä kun tämä oli nähnyt aatelismiehen klubilla. Katse oli ollut enimmäkseen ilmeetön, mutta hän oli nähnyt häivähdyksen epävarmuutta, hiljaista toivoa, joka sai kylmät väreet kulkemaan Kitin selkäpiitä pitkin.
Vicky ei ollut sille miehelle mitään. Ehkä tätä huvitti tavata tyttö, jopa jutella hänen kanssaan hetki, mutta sitten tämä viskaisi hänet takaisin katuojaan, minne oli tämän aikaisemminkin jättänyt.
Kyllä Vicky tiesi, millaisia aateliset olivat, ei Kit sitä epäillyt. Mutta tämä ei tiennyt, millaista oli, kun vanhempi käänsi selkänsä ja jätti selviytymään yksin ja siltä Kitin oli tyttöä suojeltava.
Kun he vihdoin päätyivät hylätyn kartanon eteen, ilta oli jo kääntynyt yöksi. Yleensä he menivät sisään puutarhaan hautautuneesta kellarin luukusta, mutta nyt kumpikaan ei jaksanut alkaa kiskomaan sitä auki. Sen sijaan Vicky kipusi sisään alakerran rikkinäisestä ikkunasta, kääntyi sitten auttamaan unisen Darrenin sisään ja odotti että Kit tuli perässä.
Vihreään salonkiin lankesi hiljaisuus kun he vihdoin avasivat oven ja astuivat sisään lämpimään huoneeseen. Kaikki tuijottivat mykistyneinä kun Vicky talutti horjahtelevan Darrenin tulen ääreen ja lysähti itse tämän viereen. Kit sulki oven kiireesti perässään estääkseen lämpöä karkaamasta ja istui sitten sen eteen, liian väsyneenä raahautuakseen muiden luo.
“Mitä helkkaria teille on tapahtunut?” Ethan kysyi mutta nousi sohvalta missä oli istunut Karan kanssa ja otti pari huopaa pinosta sen vierestä. “Darren, riisu se pusero, se on litimärkä. Ja Vicky, ota se takki pois. Ja riisukaa kenkänne kaikki kolme, saatte vielä kuolemantaudin ja kupsahdatte pois.”
“Suu tukkoon, Ethan”, Ruth sanoi kun Darrenin alahuuli alkoi väristä. “On tässä pahempaakin nähty. Kara, laita teepannu tulelle niin minä lämmitän loput pullat.”
Kahta teekupillista ja kolmea kalapullaa myöhemmin Kitin sormenpäihin palasi vihdoin tunto. Hän oli raahautunut Vickyn luo ja he kyhjöttivät tulen ääressä kylki kyljessä, uneen vaipunut Darren vieressään.
“Ei teistä kukaan kupsahda”, Ruth totesi kokeiltuaan Darrenin otsaa, “mutta voisitte kyllä viettää huomisen kotona. Mitä tapahtui?”
“Sen minäkin haluaisin tietää”, Ethan sanoi ja työnsi rättiin käärityn kuumavesipullon Darrenin rintaa vasten peiton alle. “Missä ihmeessä te olette olleet?”
Kit vilkaisi Vickyä. Tämä tuijotti tulta hartiat lysyssä, kädet polvien ympärille kiedottuina. “Se on aika pitkä tarina.”
Seuraavana aamuna Kit tunsi olonsa ihan tavalliseksi, joten hän päätti lähteä torille muiden kanssa. Vicky ja Darren sen sijaan olivat molemmat nuhaisia ja potivat päänsärkyä, joten heidät jätettiin kaksistaan pelaamaan shakkia ja kinastelemaan korttipelien säännöistä.
Aamu oli kaunis. Öinen lumisade oli jo sulanut ja aurinko paistoi kirkkaana siniseltä taivaalta. Ehkä kevät tosiaan oli tulossa.
Kit oli juuri saanut töitä havralaiselta herralta jolle hän piirsi karttaa Aranian länsiosiin, kun seppä lähestyi häntä kahden hienon herran kanssa.
“Tässäpä hän on, hyvät herrat”, seppä sanoi iloisesti. “Nuori -mikä sinun nimesi olikaan, poikaseni?”
“Haworth”, Kit sanoi nopeasti ensimmäisen päähänsä pälkähtäneen nimen. Hänellä oli -oli ollut -samanniminen kummisetä. Hän ei halunnut sanoa oikeaa sukunimeään, se olisi vain herättänyt kysymyksiä, eivätkä rahvaan etunimet kiinnostaneet aatelisia. Haworth oli hiukan liian hieno nimi katulapselle, mutta mitäpä tuosta.
“Haworth, niinhän se olikin. Näillä herroilla on sinulle asiaa.” Niine hyvineen seppä kääntyi ja lähti.
Kit otti askeleen taaksepäin, valmiina juoksemaan. Hän oli nähnyt miehet eilen vain vilaukselta mutta tunnisti nämä heti pitkistä mustista takeista. Sellaista väkeä liikkui Kolmen Hevosen Aukiolla vain harvoin.
“Vai että Haworth?” toinen miehistä, pullea jolla oli muhkeat viikset ja raidallinen liivi, totesi kysyvästi. “Erikoinen nimi katupojalle.”
“On tosiaan”, toinen mies sanoi ja silmäili Kitiä päästä varpaisiin. Hänelle tuli heti epämukava olo ja hän astui toisenkin askeleen taaksepäin. Havralainen jolle hän oli ollut piirtämässä karttaa, katsoi häntä hämmästyneenä.
“Älä suotta näytä noin huolestuneelta, poika”, viiksimies sanoi hiukan säälivään sävyyn. “Meillä on asiaa sille sinun ystävällesi. Halth hänen nimensä taisi olla?”
“Halth”, Kit toisti, mutta ei rauhoittunut. “Hän on kotona lepäämässä.”
“Ah. Sairastuiko hän?”
“Ei -ei pahasti, sir.”
“Voi sentään. Te lähditte niin kauhean äkillisesti, eihän teillä mikään hoppu ollut. Kuulepas tätä. Minulla on Halthille hiukan vaivanpalkkaa eilisestä ja lisäksi haluaisin pelata hänen kanssaan shakkia joskus uudelleenkin. Miltäpä kuulostaa?”
Kit mietti hetken. Viiksimies vaikutti kohtuullisen vaarattomalta ja Darren oli aamulla väittänyt, että hänellä oli ollut melkein mukavaa ennen kuin he olivat tulleet paikalle pelastamaan hänet. “Ehkä se käy.”
“Erinomaista”, viiksimies myhäili ja ojensi Kitille pienen pussin. “Viethän tämän Halthille? Reipas poika. Kerro hänelle, että jos hän haluaa taas tulla pelaamaan shakkia, hänen täytyy tulla sepän pajalle lauantai-iltana. Kas niin, mennäänhän sitten, Fare.”
Miehet lähtivät. Kit jäi tuijottamaan pussia kädessään.
Se oli täynnä kultakolikoita. He eläisivät niillä rahoilla ainakin puoli vuotta.
Vasta havralaismiehen rykäisy palautti hänet ajatuksistaan maanpinnalle. Hän pisti pussin visusti taskuunsa ja kääntyi miehen puoleen.
“I’m so sorry, sir. I just needed to-”“No worries, my boy”, mies sanoi ystävällisesti. Sitten tämän kasvoille levisi huolestunut ilme.
“Did you know those men?”“Not very well, no”, Kit sanoi ja kumartui taas kartan puoleen. Mies näytti edelleen huolestuneelta.
“You should be careful, my boy”, tämä sanoi.
“One can’t trust strangers.”Kitin mielessä häilähti kuva vaaleatukkaisesta miehestä, joka tuijotti Vickyä.
“No, indeed.”Tyttö oli päässyt livahtamaan tällä kertaa, mutta ei se mitään. Hän löytäisi tämän kyllä.
Paroni Falck istui Whirlesin Klubin oleskeluhuoneessa ja katseli lehtileikkeitä edessään. Hän oli koonnut niistä vuosien saatossa leikekirjan, täynnä artikkeleita eri sanomalehdistä. Päivämäärät vaihtelivat, mutta aihe pysyi samana:
Hopeakadun pankki ryöstetty
Sarja murtoja Eferinkadulla, useita jalokiviä viety
Fabrierin liikkeeseen murtauduttu, useita koruja vietiin
Lady Wellisin jalokivet kadonneet: palveluskunta ei huomannut mitään
Poliisilla vihdoin epäilty: tällainen on madame Revelle
Kaunis kreivitär iskee jälleen: uusi isku Hopeakadun pankkiin
Kreivitär jatkaa iskujaan, poliisi voimatonJa lopulta:
Whirlesin klubiin murtauduttu, poliisi vaitonainen. Oliko kyseessä madame Revelle?Falck sulki kirjan ja istui hetken mietteissään.
Viimeinen lehtileike oli noin neljän vuoden takaa. Sen jälkeen ryöstöt olivat loppuneet kuin seinään, eikä saalista ollut koskaan löydetty.
Ehkä madame oli päässyt Victorian menemään. Ehkä jokin oli mennyt pieleen ja tyttö oli jäänyt jälkeen. Falck ei tiennyt, saisiko koskaan tietää.
Mutta hän tiesi, että halusi tyttärensä takaisin.
