ikäraja: K-11
genre: angstihko draama/draamahko angsti
paritus: Severus/Lily
summary:
Lily on aina ollut suuntaa näyttävä majakka, jonka loiste on vetänyt Severusta puoleensa kuin hehkulamppu yökkösiä.a/n: lyriikkapyörän 19. kierros toi yksäboksiini syksyistä masentelua ja siitä sit syntyi tällainen. nää lyriikat on hyvin helppo tunkea oikeastaan mille tahansa hahmolle, mutta ekana mun mieleen tuli severus, ja päätin mennä sitten sillä, hän kun on onnen omiaan tämäntyyppiseen tekstiin, haha! otsikon repäisin tavalliseen tapaan takapuolestani jaja. kiitos lyriikoiden lähettäjälle, sopivat oikein hyvin vuodenaikaan ja oli oikeesti ihan hauskaa vaihteeks piehtaroida melankoliassa, hehe (´｡• ᵕ •｡`) ♡
Sielussa viipyilevä syys
Ilmassa viipyilee syksy joka päivä edellistä hieman pidempään. Kuin aurinko, myös ohimennen vaihdetuissa katseissa tuikkiva valo hiipuu hiipumistaan ja lopulta katoaa kokonaan. Sentään aurinko tulisi keväällä jälleen takaisin, niin kuin aina. Lily tuskin palaa ollenkaan, ja se on täysin Severuksen syytä.
Valon puute itsessään ei Severusta haittaa. Hän vihaa aurinkoisia päiviä ja on aina viihtynyt parhaiten hämärässä, kiintynyt varjoihin, jotka voivat kätkeä huntunsa alle mitä tahansa. Synkkyys on samalla tuttua ja turvallista, mutta myös kiehtovaa; lukemattomia mysteereitä odottamassa ratkaisijaa eikä Severus osaisi kuvitella kulkevansa toisenlaista polkua, ei enää, ei ole ehkä koskaan osannut. Hänen sielunsa ei ole ikinä ollut kirkas.
Vaan Lily – hänen taakseen jättämäänsä tyhjiötä on vaikea olla huomioimatta. Lilyn silmien hehku, hymyn ilo ja lämpö, kilttien sanojen suloinen solina, niitä ilman viihtyisä hämärä muuttuu sysimustaksi pimeydeksi. Lily on aina ollut suuntaa näyttävä majakka, jonka loiste on vetänyt Severusta puoleensa kuin hehkulamppu yökkösiä. Kohti valoa hän on aina yrittänytkin kävellä, mutta hänenlaisensa luontoon kuuluu ottaa harha-askelia, eksyä aina vähän syvemmälle väärään suuntaan ja lopulta hän huomaa ajautuneensa niin kauas aavalle ulapalle, etteivät valonsäteet enää häneen yllä.
*
Masentuneena ryyppääminen ei ehkä ole valinnoista järkevin, mutta milloinpa Severus olisi osannut tehdä hyviä päätöksiä. Sianpään baarimikko tarjoilee tuliviskishotteja kenelle tahansa ikään tai mielentilaan katsomatta eikä ketään Severuksen ympärillä tunnu häiritsevän, että kuusitoistavuotias poika ei ole koko illan aikana sanonut sanaakaan. Ikään kuin siinä olisi mitään uutta, Severus on aina ollut hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, hänen aivoituksensa arvoituksia, joista kukaan ei välitä tarpeeksi ottaakseen niistä selvää (tai ehkä muut ymmärtävät Severusta tarpeeksi hyvin tietääkseen, ettei Severus paljastaisi vastauksia, vaikka joku rohkenisi yrittää niitä hänestä onkia).
Evan Rosier alkaa kerskailla kiduttaneensa jonkin täkäläisen jästiperheen taaperon hengiltä kesälomalla siinä vaiheessa, kun Severus kumoaa neljättä viskilasillista kurkusta alas. Muiden naureskellessa ja kyseenalaistaessa Evanin tarinan todenperäisyyttä – nuorukainen kun on tunnettu tavastaan sortua hienoiseen liioitteluun – Severus huomaa puheensorinan vaimenevan korvissaan etäältä kuuluvaksi huminaksi. Hän vie rystyset ohimoilleen hieroakseen lievästi jomottavaa päätään ja sulkee silmänsä vain nähdäkseen Lilyn katsovan häntä halveksivasti silmäluomiensa sisäpuolella. Severuksen vasen käsi katoaa kaavun taskuun sormeilemaan rypistynyttä kirjettä, jonka hän on lukenut niin monta kertaa, että osaa sen ulkoa. Ja vaikka niiden sanojen muistaminenkin pistää hänen sydäntään, hän ei muuta haluaisi kuin lukittautua makuusaliinsa ja lukea kirjettä yhä uudestaan ja uudestaan.
*
Rakas Hyvä Severus,
kirjoitan sinulle, sillä rehellisesti sanottuna en tiedä, kestänkö nähdä sinua enää silmissäni kaiken jälkeen. Olen katsonut sormieni läpi yhtä jos toista; niin kutsuttujen ystäviesi kammottavia tekoja, heidän ennakkoluulojaan joiden tiedän sinunkin sydämeesi tehneen pesää ja sitä kuinka silmiisi syttyy palo aina kun eteesi tyrkätään mahdollisuus oppia lisää pimeästä taikuudesta, näin esimerkiksi. En ikinä pitänyt siitä, ei, minä vihasin sitä, kaikkea mitä sinun porukkasi edustaa, mutta minä siedin sen ja käänsin katseeni poispäin, sillä halusin uskoa, että ehkä sinä sittenkin olisit erilainen.
Mutta mittani on nyt täysi. Olen väsynyt jättämään huomiotta jokaisen merkin muusta. Toivon edelleen, että jonakin päivänä todistat minun olevan väärässä, ja ehkä silloin voi ystävyytemme jälleen jatkua - ehkä silloin voi alkaa myös jotakin täysin uutta, sillä tiedäthän, ei James ole koskaan ollut ensimmäinen vaihtoehtoni - mutta haluan sinun ymmärtävän, että ennen sitä päivää meidän välillämme ei voi olla mitään. Kuinka voisikaan, kun minusta on alkanut pahasti tuntua siltä, etten tunne sinua laisinkaan.
Joten ole kiltti ja anna minun jatkaa eteenpäin ilman sinua. Kuka tietää, ehkä tieni joskus vielä johtaa takaisin luoksesi. Nyt kuitenkin sanon sinulle näkemiin toivoen, etteivät nämä ole hyvästit.
- LE*
Severus ei ole varma, miten ja missä vaiheessa hän on päätynyt istumaan takaisin Tylypahkaan vievän tien varteen. Marraskuun kylmä viima tunkeutuu helposti hänen aivan liian ohuen päällysviittansa lävitse, mutta hän ei edes huomaa, kuinka hänen raajansa muuttuvat pikkuhiljaa kohmeisista täysin tunnottomiksi. Tuuli on kuivattanut kyyneleet hänen poskiltaan, mutta ilmeisesti hänen silmänsä punoittavat siihen malliin, että ohi kulkeva Regulus Musta ymmärtää kysyä: ”Mitä sinä täällä yksinäsi itkeskelet?”
”En minä mitään itke”, Severus mutisee ja ottaa takanaan korkeuksiin kohoavasta ikivanhasta tammesta tukea noustakseen ylös. Hän onnistuu siinä mielestään ihan hyvin, mutta yrittäessään ottaa askelta eteenpäin, hän harmikseen huomaa jalkojensa vapisevan niin kovasti, ettei hän pysy pystyssä pitämättä jostakin kiinni.
Kun Severus näkee toisen käden kurkottavan kohti hänen saappaansa alla rypistyvää pergamentinpalaa, hän epätoivoisesti yrittää hivuttaa jalallaan lappusta kauemmas onnistuen ainoastaan potkaisemaan sen kohti uteliasta tupatoveriaan. Regulus poimii kirjeen ja lukee sitä silmät vilisten. Severus toivoo, että joku tulisi ja laukaisisi tappokirouksen suoraan hänen rintaansa ennen kuin hän joutuisi kuulemaan nuoren Mustan hersyvän naurun korvissaan. Sillä onhan se nyt jumalauta aivan saatanan naurettavaa haahuilla ympäripäissään pitkin kyliä itkemässä jonkun kuraverisen letukan perään, kuka tahansa itseään yhtään kunnioittava kuolonsyöjä sen tietää, jos kerran Severuskin, joka ei ainakaan tämänhetkisestä tilastaan päätellen kunnioita itseään alkuunkaan.
Regulus ei kuitenkaan naura. Hän vain taittelee kirjeen ja ojentaa sen Severukselle, joka korvat häpeästä punoittaen suikkaa sen takaisin kaapunsa taskuun. Hetken Regulus on aivan hiljaa, eikä Severus voi olla arvailematta mitä toisen päässä oikein liikkuu. Toisen ilme on vakava ja mietteliäs, ja katseessa häilyy varjo, jonka merkityksestä Severuksen humaltuneet aivot eivät ota tolkkua. Regulus avaa suunsa muutaman kerran aivan kuin haluaisi sanoa jotakin, mutta aina viime hetkellä nielaisee lauseen sisäänsä ennen kuin edes aloittaa sitä.
”Tule”, hän viimein sanoo kietoen Severuksen käsivarren harteittensa ympäri. ”Viedään sinut nukkumaan.”
*
Kun Severuksen erittäin nolostuttavasta kohtaamisesta nuoren Mustan kanssa on kulunut viisi päivää, hän on ehtinyt antautua helpottavan uskon valtaan, ettei Regulus ottaisi sitä puheeksi. Ties vaikka Musta olisi unohtanut koko jutun, niin, milloinpa ketään heidän pienessä kuolonsyöjäalokkaiden jengissään olisivat Severuksen edesottamukset kiinnostaneet.
Mutta kun Severus keskiviikkoisella hyppytunnillaan istuskelee kirjastossa pitkä koukkunokka lähes liimaantuneena kiinni paksuun, muinaisilla riimuilla kirjoitettuun opuksen, hän saa ikävästi selville asian laidan olevan aivan toinen. Hän säpsähtää tuntiessaan siron käden laskeutuvan varovaisesti olkapäälleen ja kääntää hitaasti päätään vain huomatakseen Reguluksen tummien silmien tuijottavan suoraan hänen omiinsa.
”Kuule, Severus”, Regulus aloittaa. Hänen äänensävyssään on sellaista epävarmaa määrätietoisuutta, josta Severus päättelee toisen harjoitelleen tulevaa keskustelua päänsä sisällä useampaan otteeseen.
”Mm.”
”Mitä minä näin silloin viime perjantaina…”
Severus ei sano mitään, sillä tietää, että olisi aivan turhaa käskeä Regulusta olemaan hiljaa.
”Niin, no”, Regulus jatkaa ponnekkaasti, ”minä puhuin Bartyn kanssa, ja –”
”Kuinkas muutenkaan”, Severus ei voi olla tuhahtamatta pilkallisesti.
”Niin, hän sanoi, että jos, tuota, tarvitset apua, niin hän voi kyllä yrittää.”
”Apua missä?”
”Kun, no, sinähän olet rakastunut siihen rohkelikkotyttöön, mutta hän on ruvennut seurustelemaan sen kelmi-Potterin kanssa, niin, tuota, Barty sanoi, että jos haluat päästä Potterista eroon niin hän tarjoutuu ilomielin vapaaehtoiseksi.”
Regulus katsoo ujosti poispäin väistellen Severuksen katseen pistävyyttä, mutta Severus ei kykene tuntemaan sympatiaa niin kutsuttua toveriaan kohtaan. On aivan tarpeeksi ahdistavaa tietää toisen levitellen hänen häpeällisiä salaisuuksiaan ympäri kyliä, mutta tulla nyt vielä kääntämään veistä haavassa ja puhumaan James vitun Potterista hänelle… Severus hieroo ohimoitaan rystysillään. Tämä keskustelu ei ole kestänyt kauaa ja hänen päätään jomottaa jo.
”Noinhan ne tyttöjen sydämet vallataan, murhaamalla heidän mielitiettynsä”, Severus huokaa. Hänen äänestään tihkuva sarkasmi on niin paksua ja kivikovaa, ettei sitä pystyisi leikkaamaan terävimmälläkään veitsellä.
”Minäkin sanoin, että se ei ole hyvä idea”, Regulus vakuuttaa jostain syystä helpottuneena – luuliko hän tosissaan, että Severus tarttuisi noin vastenmieliseen tarjoukseen? ”Evan taas on sitä mieltä, että –”
”Kerroitko jumalauta Rosierille?” Severus kähähtää silmät epäuskosta ja inhosta ymmyrkäisinä. Kyyryn hän jotenkin vielä ymmärsi, onhan se Reguluksen paras ystävä ja kaikkea muutakin siinä samalla, mutta sekopää-Rosierille kertomalla Musta on ylittänyt aivan liian monta rajaa.
”Hän kysyi, mitä minä niin kovasti ajattelin –”
”Ai, sinä osaat ajatellakin?”
”– enkä viitsinyt ruveta valehtelemaan”, Regulus jatkaa tyynesti vastaamatta mitään Severuksen tölväisyyn, vaikka poskille kohonnut hailakka puna kertoo, ettei se jäänyt kokonaan huomiotta. ”Kuitenkin, Evan sanoi että senkus menet ja otat. Kuraverinenhän se vaan on.”
”Eipä ole ihme, ettei Rosierilla ole paljoa vientiä.”
”Mm, minusta tuokaan ei ollut hyvä neuvo, mutta… Tiedäthän, Severus, että he välittävät sinusta. Omalla tavallaan, mutta silti. Niin välitän minäkin. Halusin vaan, että muistat sen.”
Tuohon Severukselta ei löydy nasevaa vastausta. Hän vain tuijottaa Regulusta hiljaa sen näköisenä, kuin ei olisi aivan varma, onko toinen oikeasti siinä hänen edessään, ovatko he olemassa samassa todellisuudessa. Sillä Severus ei ihan totta tiedä tällaisesta mitään. Hänelle Regulus, Kyyry, Rosier, kaikki muutkin ovat vain sattuman kaupalla hänen ympärilleen kerääntyneitä ihmisiä, joita yhdistää kiinnostus pimeyden voimiin ja yhteinen suunta tässä elämässä. He voisivat olla keitä tahansa, eikä se muuttaisi yhtikäs mitään, niin Severus on aina ajatellut.
Ehkä hänen olisi pitänyt antaa sydämestään tilaa muillekin kuin Lilylle; ehkä silloin hänen mieltään kalvava syys ei olisi yhtä kylmä ja yksinäinen. Mutta Lily oli ja on edelleen hänelle obsessio, hyperfiksaatio, jotakin mikä vie häneltä kaiken ajan ja energian, eikä Severus tiedä miten sellaisesta pitäisi päästää irti, kun edelleen kaikki muu tuntuu merkityksettömältä ja jollain selittämättömällä tavalla vieraalta. Liian kauan hän on kulkenut polkua varjoissa löytääkseen tietään valoon; liian sokaistunut hän on valosta erottaakseen varjoja ympärillään, ja
ehkä,
hän miettii vielä vuosienkin päästä Lilyn maatessa haudan rauhassa ja syysmyrskyjen ruhjoessa hänen repaleista sieluaan,
ehkä ongelma ei ole väärissä valinnoissa; Severus kun ei osannut tehdä valintaansa ollenkaan.
*
Hausmylly - Ikävä lokakuu
Syksyn tuulissa hiljenemme
Pisaroina muistot putoilee
Pilvet matelevat ylitsemme
Kaikki värit taittuu harmaaseen
Syksy saapuu
Ja kuukin tanssii kasvoillasi kylmää tanssiaan
Lähtisitkö todellakin kanssani tänä yönä taivaan ostamaan
Minä olen valmis, jos tahdot niin
Minulla on ikävä lokakuu
Ikäväni sinuun aina lokakuun tullen täysikuusta heijastuu
Huoneestani seinät yöhön haihtuu
Mulla on
Ikävä lokakuu
Taas syksy tää mut yllättää
Ei kesän muistot mieleen jää
Sua halusin
Sua kaipasin
Tää syksy vei sut kuitenkin
Taas syksy tää mut yllättää
Ei kesän muistot mieleen jää
Sua halusin
Sua kaipasin
Tää syksy vei sut kuitenkin
Aamu kalpean kuiskauksensa
Verhon takaa huokaa huoneeseen
Sinuun sovittelee avaimensa
Syksy tekee pesää sydämeen
Syksy saapuu
Ja kuukin tanssii kasvoillasi kylmää tanssiaan
Lähtisitkö todellakin kanssani tänä yönä taivaan ostamaan
Minä olen valmis, jos tahdot niin
Minulla on ikävä lokakuu
Ikäväni sinuun aina lokakuun tullen täysikuusta heijastuu
Ihollasi kosketuksen kaipuu
Sullakin on
Ikävä lokakuu
Taas syksy tää mut yllättää
Ei kesän muistot mieleen jää
Sua halusin
Sua kaipasin
Tää syksy vei sut kuitenkin
Taas syksy tää mut yllättää
Ei kesän muistot mieleen jää
Sua halusin
Sua kaipasin
Tää syksy vei sut kuitenkin
Taas syksy tää mut yllättää
Ei kesän muistot mieleen jää
Sua halusin
Sua kaipasin
Tää syksy vei sut kuitenkin
Taas syksy tää mut yllättää
Ei kesän muistot mieleen jää
Sua halusin
Sua kaipasin
Tää syksy vei sut kuitenkin
