K/H: Jossain toisessa maailmassa varmaan hilloaisin näitä, mutta tässä nimenomaisessa en. Tän kortti on
miekkojen ässä, joka usein totuuden korttina tunnetaan. Tälle tulee myöhemmin pariosa, mutta koska tässä nimenomaisessa halusin antaa painoa viimeiselle kohtaukselle, postaan sen tuollaisenaan. FF100-sana on
038. Tunto. (Aivan tyynesti kokoelmalla on oma sanansa ja osalla näistä osista omansa, teen mitä lystään lol.) Ja jotain minun piti vielä sanoa, hmm. Ai niin! Tässä on myös klassinen "vain yksi vuode" -trooppi, hehee.
Tämä sijoittuu sarjassa jakson
Blinking Red Light (kausi 4, jakso 7) jälkeen ja sisältää spoilereita, joten hyppäähän yli, jos se on vielä näkemättä.
II: ValheenpaljastinJane ei suostu puhumaan, eikä Lisbonkaan oikeastaan tiedä miten kysyisi, joten he välttelevät toisiaan (Lisbon sitä tiedostamatta, Jane tasan tarkkaan tietoisesti). Jane saapuu rikospaikoille kätevästi hieman myöhässä ja pysähtyy ruumiin vastakkaiselle puolelle sen sijaan, että seisoisi tuttuun tapaan Lisbonin vieressä; Lisbon lähtee kerrankin töistä kotiin ajoissa; Jane nukkuu yläkerran sohvalla konttorin sijaan.
Se ei ole pysyvää, eikä Lisbon ole huolissaan (vielä), mutta kysymys nakuttelee silti tuon tuostakin rystysillään heidän välillään olevaa ovea, ja ennemmin tai myöhemmin sitä ei voi enää torjua.
Jane, mitä sinä oikein teit? *
Pakeneminen loppuu kaksi viikkoa myöhemmin. Heidän on jäätävä yöksi syrjäisen kylän ainoaan hostelliin, koska haastateltavia on liikaa yhdelle päivälle, eikä hostellissa ole vapaana kuin yksi huone.
“Minä voin nukkua autossa”, Jane sanoo.
“Höpönlöpön”, Lisbon vastaa. “Sänky on iso, eikä minulla ole mitään syytä epäillä, ettetkö pysyisi omalla puolellasi.”
“Minulla ei ole tapana nukkua öisin kovin paljon muutenkaan.”
“Pyydänkö, että henkilökunta kantaa tänne se aulan sohvan, jotta voit
torkkua?” Lisbon kysyy viimeistä sanaa painottaen.
Jane pudistaa päätään. “Siinä on kammottavan kova käsinoja, sen näkee yhdellä vilkaisullakin, ja sitä paitsi se on aivan liian lyhyt.”
“Joten selvinnet yhdestä yöstä samassa sängyssä”, Lisbon sanoo. Hän ripustaa nahkatakkinsa huoneen naulakkoon. “Minä menen nyt suihkuun. Olen varma, että lemuan edelleen mudalta ja mädältä.”
“Unohtamatta savunkatkua”, Jane lisää avuliaasti.
Lisbon heittää häntä hiuslenkillä.
*
Kun Lisbon astuu kylpyhuoneesta takaisin huoneeseen, Jane istuu huoneen ainoalla tuolilla ja lukee Uutta testamenttia, jonka on ilmeisesti löytänyt yöpöydän laatikosta.
“Mitä järkeä on käyttää sivukaupalla tilaa saman tarinan kertomiseen neljästi?” hän kysyy.
“Evankeliumit ovat käytännössä todistajanlausuntoja”, Lisbon kohauttaa olkiaan. “Niitä oli alunperin paljon enemmänkin. Ole tyytyväinen, että Raamattuun valikoitui vain neljä.”
“Mutta jo ensimmäinen paljastaa keskeisimmät käänteet. Kuolettavan tylsää”, Jane valittaa. Hän laskee kirjan kädestään ja nousee. “Minun vuoroni. Toivottavasti kuivasit lattian.”
“Käyn ostamassa meille iltapalaa”, Lisbon sanoo vastaamatta täysin turhaan epäluuloon (koska hän on kyllä kuullut Janen valittavan märästä lattiasta jo kerran ennenkin, kun Janen oman hotellihuoneen suihku oli rikki, ja heidän piti jakaa sama kylpyhuone). “Onko sinulla toiveita?”
Jane kohauttaa hartioitaan, eikä mainitse teetä, koska se nyt on itsestäänselvyys.
*
Lisbon palaa voileipien, vesipullojen, takeaway-teekupillisen ja kioskitrillerin kera vähän myöhemmin. Jane makaa vuoteella edelleen päivävaatteisiin pukeutuneena, mutta Lisbon ei ole järin yllättynyt, koska hän ei ole vielä kertaakaan nähnyt Janea ilman kauluspaitaa ja puvunhousuja.
Tai ei – se ei ole aivan totta. Vankilan sininen haalari on ollut poikkeus, mutta sitä ei ehkä varsinaisesti lasketa.
“Omistatko edes yövaatteita?” Lisbon kysyy kaikesta huolimatta.
“Arvaa”, Jane kehottaa avaamatta silmiään.
“Ehen”, Lisbon heittää vesipullon Janelle, joka nappaa sen edelleen silmät kiinni. “En pelaa tuollaisia pelejä kanssasi. Pidä salaisuutesi.”
Jane mutristaa huuliaan ja avaa toisen silmänsä. “Ilonpilaaja.”
“Siniharmaat liituraitapyjamat”, Lisbon huokaa, ja Jane virnistää.
“Lähelle”, hän sanoo ja kohottautuu istumaan. Hän vilkaisee pokkaria Lisbonin kädessä ja hymyilee leveästi. “Voi Lisbon, ei sinun olisi tarvinnut.”
“Pahoin pelkään, että tämän loppuratkaisu on aivan yhtä ennalta-arvattava kuin evankeliumien”, Lisbon sanoo.
Jane ottaa silti trillerin vastaan yhtä suurella riemulla kuin lapsi lahjansa joulupäivänä ja silmäilee takakansitekstiä. Se saa hänen suupielensä kohoamaan entisestään.
“Ja ei, en lyö kanssasi vetoa siitä, kuka oli rikoksen takana, ja kuinka montaa väärää ihmistä ehditään epäillä, ja päätyvätkö aurinkoinen etsivänainen ja äreä työnarkomaanipoliisi yhteen”, Lisbon sanoo.
“Se nyt on ainakin aivan selvää, että eivät”, Jane toteaa. “Tämä on vasta sarjan kolmas osa. Uskoisin, että ensimmäinen suudelma vaihdetaan ehkä kuudennessa osassa, eikä sekään vielä sinetöi heidän rakkauttaan pysyvästi.”
Lisbon haukottelee. “Syöhän voileipäsi. Minun täytyy päästä nukkumaan.”
*
Nukkumisesta ei kuitenkaan tule mitään. Hostellissa on hiljaista, ja pikkukylän kadutkin ovat autioita. Tuuletin hurisee ja välillä tuuli rapisuttaa saarninoksaa ikkunaa vasten. Jane hengittää tasaisesti sängyn toisella puolella. Hänen silmänsä ovat kiinni, mutta Lisbon tietää silti, ettei Jane nuku.
Lisbon ajattelee Panzerin leikeltyä ruumista, punaista hymynaamaa seinässä, Janen synkkää katsetta talk-show’ssa edeltävänä iltana. Hänen sanojaan CBI:n käytävällä aiemmin samana päivänä.
“
Sinun kätesi ovat ehkä sidotut”, Jane oli sanonut, siinä kaikki.
“Lisbon”, Jane sanoo pimeässä. “Luulin, että sinulla oli kiire päästä nukkumaan.”
Lisbon tuhahtaa. “Tapaus on hankala. Yritän päättää, mistä huomenna kannattaa aloittaa.”
“Valehtelet”, Jane sanoo ja kääntyy kyljelleen.
“Miksi ihmeessä valehtelisin?” Lisbon kysyy ja kääntyy hänkin. Hän ei erota Janen kasvoja pimeässä, mutta osaa kyllä kuvitella haastavasti kohotetut kulmat.
“Anna minulle kätesi”, Jane sanoo.
“Jane”, Lisbon vastaa turhautuneena.
“Lisbon.”
Lisbon huokaa ja ojentaa kätensä. Jane laskee kaksi sormea hänen ranteelleen ja kysyy: “Mitä ajattelet oikeasti?”
“Huomisen tapausta”, Lisbon sanoo ja pitää äänensä täydellisen tyynenä. “Todistajia on kuusi, ja minusta meidän pitäisi –“
“Valehtelet”, Jane sanoo taas ja painaa sormenpäitään kevyesti Lisbonin ihoa vasten.
“Sinä et nuku riittävästi, ja olen huolissani siitä, että pakkomielteesi –“
“Valehtelet”, Jane sanoo. “Vaikka lähempänä totuutta.”
“Tiedät kyllä, mitä minä ajattelen”, Lisbon vastaa. “Ei siihen tarvita valheenpaljastinta.”
“Mm.”
“Joten?”
“Kysy”, Jane sanoo pitkän hiljaisuuden jälkeen. Hän pitää edelleen sormensa Lisbonin ranteella.
“Sinä yllytit Panzeria tahallasi. Lietsoit hänen hybristään, jotta sait Red Johnin tappamaan hänet, koska et luottanut siihen, että FBI olisi saanut hänet kiinni.”
“Hän olisi ehtinyt tappaa vielä monta kertaa”, Jane vastaa.
“Siinäkö kaikki? Siinäkö syysi?”
“Eikö siinä ole riittävästi syytä?”
Lisbon ei vastaa, ja lopulta Jane kääntää kätensä ympäri, rannepuoli ylöspäin.
“Sinun vuorosi”, hän sanoo.
Lisbon voisi vastata, ettei osaa lukea pulssia samalla tavoin, mutta sen sijaan hän painaa kaksi sormea Janen ranteelle ja sulkee silmänsä. “Kerro totuus”, hän pyytää.
“Koko totuus?” Jane varmistaa.
“Niin paljon kuin pystyt”, Lisbon sanoo.
Jane kertoo, ja Lisbon tuntee hänen sydämensä tasaisen sykkeen sormenpäidensä alla.
