Nimi: Bésame, Bruno
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Encanto
Tyylilaji: ansaittu itseinho ja läheisyydenkaipuu, ficlet
Ikäraja: K-11
Paritus: Bruno Madrigal/Camilo Madrigal
Varoitukset: Sisältää eno/sisarenpoika
insestiä, jossa nuorempi osapuoli on alle 16-vuotias, sekä
dub-conin (tässä tapauksessa kiristämisen/pakottamisen) elementtejä.
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Onko se nyt sitten minun vika, että tykkään shippailla mun lempihahmoja keskenään xD Tää on kyllä niin guilty pleasure, älkää vaan kertoko kenellekään, tai mut poltetaan antien toimesta jollain proshipper-roviolla. Kommentoinnin muoto on vapaa.
Bésame, Bruno
Yksinäisyyteenkin tottuu joskus. Mieli on kai ihmisen sellainen, että se pyrkii sopeutumaan ennen epätoivoa. Bruno viihtyi seinien väliin rakentamassaan piilossa. Se oli niin viihtyisä kuin suinkin, hylkytavaroista kasattuine huonekaluineen ja muiden pois heittämistä räsyistä kudottuine mattoineen. Bruno ei välttämättä kaivannut melua. Hän oli aina ollut ujo ja hiljainen, jo ennen kuin hänestä oli tullut säikky.
Mutta kosketusta, sitä Brunon oli sietämätön ikävä. Siitä oli niin kauan, kun joku oli hipaissut vaikka vain hänen selkäänsä ohimennen. Nyt vain rotat kävelivät hänen päältään. Vaikka se niiden pikkuiset käpälät saivat hänet vähän paremmalle tuulelle, niin ei se ollut lainkaan sama.
Ulos ei ollut oikein viisasta mennä, eikä Brunolle sellainen päiväsaikaan tullut mieleenkään. Hän ei olisi ikipäivänä onnistunut hiippailemaan kenenkään huomaamatta ulos Casitasta, joka oli niin täynnä elämää. Jos hän olisi lähtenyt, oli lähdettävä öisin, ja palattavakin yöllä. Mutta minne hän olisi edes mennyt? Ei hänellä ollut luotettavia ystäviä Encantossa, eikä sen paremmin rahaakaan.
Ennen Brunolla oli ollut tapana kuluttaa aikaa yökahviloissa. Silloin siis, kun hän oli olemassa vielä muuna kuin kummituksena seinissä. Edelleen hänen teki mieli lasillisen ja sikarin ääreen. Ei niinkään humaltumisen tähden, vaan vain tullakseen nähdyksi ja pidetyksi. Ihmiset kohtelivat häntä lempeämmin tuopposella. Puhuminen olisi ollut ihanaa. Entäs rakkaus sitten? Ehkä se oli liikaa pyydetty.
Joskus Bruno mietti, mahtaisikohan hän kuolla ennen kuin tuntisi äitinsä vielä syleilevän? Muumioituisiko hänen ruumiinsa tänne kenenkään koskematta? Jos yksinäisyyteen tottuu, tottuu hiljaisuuteenkin, mutta ilman läheisyyttä ei voi rottakaan elää.
Joka päivä Bruno söi samaan aikaan kuin muukin perhe. Hän istui liki seinää, melkein kuin olisi ollut heidän kanssaan. Rottien nakertama maissileipä ei täyttänyt mahaa, ja tyhjäksi jäi sielukin.
†
Kymmenen vuoden vastentahtoisen eristäytymisen jälkeen olemassa olemiseen saattaa pakahtua. Bruno tunsi huonoa omaatuntoa sulkeutuessaan omiin salaisiin sopukoihinsa, sillä eikö se ollut juuri päinvastoin, mitä hän oli toivonut kaikki nämä vuodet? Mutta vaikka joskus, usein, kaikki äänet ja hajut olivat hänelle liikaa, niin takaisin seinään häntä ei enää saisi. Ei nyt, kun hän taas muisti miltä tuntuu tulla kosketuksi, hyväillyksi.
Ei sillä, että kukaan olisi häntä halunnut sillä tavalla kuin rakastavaiset. Miten olisi voinutkaan, eihän Bruno tuntenut oikein ketään, jos edes perhettään kunnolla. Hän ymmärsi kyllä tunteidensa olevan pinnallisia, liian pitkän ikävän vääristämiä. Mutta käsi hänen selällään, suukko hänen poskellaan… miten hän olisi voinut olla painautumatta sitä vasten?
”Shh, tío Bruno. Oletkos vähän kipeä? Poskesi ovat kuumana ja vapiset”, sanoi Camilo vähän ilkikurisesti. Se oli nykyään aina hän, joka kävi Brunon lautasella ja sylissä, kuin tarkoituksella pitäen häntä nälkiintyneenä. Tuskin hän ymmärsi mitä hän Brunolle, omalle enolleen, kosketuksillaan teki. Tai jos ymmärsikin, niin ei nuoruuttaan välittänyt mistään seurauksista. Camilo oli vasta viisitoistavuotias, mutta kiihkeä kuin mies – silti vielä lapsi. Eikä Bruno halunnut häntä satuttaa.
”Mijo… sobrino mío, no”, Bruno sopersi, mutta ei tahdonvoimansa heikkouden takia pystynyt työntämään Camiloa pois. Niin väärin oli haluta, mutta Bruno oli kaipuun turmelema. Camilo oli kuin neitseellinen keidas keskellä tyydyttymättömyyden aavikkoa. Mutta se oli kangastus. Hänen kosketuksensa; hitaasti tappavaa myrkkyä.
”No des papaya, tío. Jos et halua hellyyttä, niin älä sitten janoa sitä kuin nälkäinen rotta”, sanoi Camilo. Hänen kätensä olivat Brunon vyötäisillä. Hän oli vahva ikäisekseen. Bruno toivoi maan vajoavan hänen altaan, mutta kielletyt tunteet veivät hänet silti.
†
Bruno ei uskaltanut katsoa tulevaisuuteen. Mitä jos hän kajoaisi Camiloon? Se olisi anteeksiantamattominta, mitä hän voisi milloinkaan tehdä. Olisi parempi olla tuntemattomana kuollut rotanruoka kahden seinän välissä, kuin jotain häilyvää hyvänolontunnetta väärin keinon havitteleva hyväksikäyttäjä. Mutta ei hän kestänyt nähdä sitäkään, että Camilolla olisi ollut joku toinen.
Bruno tiesi, että hänen olisi pitänyt ankarammin asettaa Camilon hullutuksille rajat. Camilo oli nuori ja tyhmä, ja kurittomuus teki hänestä vain röyhkeämmän.
”Hola tío, nombre de Dios”, Camilo tervehti, luikerrellen Brunon käsivarsille. Kuinka pirullista, niin julmaa häneltä, tuoda Herra synnin eteen. Bruno ei pystynyt liikkumaan, sillä mikä vain olisi ollut liikaa. Hän ei halunnut Camilon viekoittelevan häntä yhtään enempää… mutta kovaa sanaa hän ei saanut suustaan. Miten säälittävä hän oli mies, julman lapsen keskenkasvuisten pakkomielteiden leikkikalu.
”Hola Camilito. Oletkos tehnyt jo askareesi? Ettet vain lorviskele huviksesi”, Bruno kysyi. Hänen äänensä värisi ja Camilon halaus kuristi.
”Lorviskeletko itse! En ole nähnyt sinun tekevän milloinkaan yhtikäs mitään muuta kuin puhuvan rotille”, sanoi Camilo.
”Kyläläiset eivät minun lahjojani kaipaa”, sanoi Bruno. Totuus sattui. Bruno oli nyt, kuten aina ennenkin, yhtä hyödytön. Mitä muuta on selvänäöstä, kuin surua tai vihaa? Ei Brunon kyvyt olleet kuin Camilon, sellaiset hauskat, jotka saivat ihmiset nauramaan. Camilon silmissä paloi synti. Hänen huulillaan vesi janoiselle, mutta siihen ei Bruno saa koskea.
”Bésame, Bruno”, pyysi Camilo.
”No, mi cariño”, Bruno sanoi, vaikka tunsi Camilon käsistä ja hänen kasvoistaan, että kyseessä ei ollut viaton toive. Se oli enemmänkin uhkaus. Camilo pahoitti mielensä. Hän muutti muotoaan Brunon kuvajaiseksi, mutta kieroutuneeksi sellaiseksi. Bruno katsoi itseään, sitä kuvaa itsestään, jolla hänen omat sukulaisensa pelottelivat toinen toisiaan ja vieraitakin. Kalmannahkea iho, yössä kiiluvat silmät kuin suurkissan.
”Tee niin kuin käsken, tai kerron kaikille, että teit niin väkisin”, sanoi Camilo. Jos Bruno tottelisi häntä, olisi hän juuri niin hirveä kuin Camilon esittämä kuvajainen. Miksi hänen piti olla näin heikko? Hirviö hänen edessään muuttui takaisin mitä suloisimmaksi pojaksi. Brunon silmät vettyivät häntä katsellessa. Niin kaunis lapsi, mutta eläimellinen. Ei hänen pitäisi edes vielä osata koskettaa reitten väliltä. Hänen kasvoillaan ei saisi olla lihallisuutta. Bruno silitti hänen poskeaan.
”Ah… pardóname Padre”, hän sanoi, ja suuteli demoniaan suulle.
FIN